Chapter 19

-- Kyllähän minä voisin antaa tämän työn Kaisankin, vanhan emännöitsijäni tehtäväksi, huomautti Skutenhjelm, -- mutta ensinnäkin on siitä ruumiille hyvä liikunto, kun koko päivän on istunut ja piirrellyt riimikiviä, ja toiseksi on Kaisa viime aikoina ruvennut vähän laiskottelemaan ... mutta eihän tuo ole ihmekään, johan hän onkin talouttani hoitanut kolmekymmentä vuotta tahi vähän neljättäkymmentä ... siitä asti kun tulin ylioppilaaksi ... niin että hän jo saakin olla kärtyisä ja hieman laiska.

Skutenhjelm sytytti sitte halot suuressa rautauunissa, kantoi pöydän ja kolme nojatuolia pesävalkean läheisyyteen, otti samaten esiin kaksi piippua, joista toisen antoi vieraalleen, ja huusi omituisella kurkkuäänellä Kaisaa.

Sieti hyvän aikaa odottaa ennenkun Kaisa suvaitsi isäntänsä kutsua noudattaa. Vihdoin tuli näkyviin pullakka, siistipukuinen eukko, jonka kasvoissa kärtyisyys, hyväsydämisyys ja kunnianarvokkuus omituisella tavalla kuvautuivat.

Niiattuaan Aadolfille kääntyi hän isäntänsä puoleen seuraavalla kysymyksellä:

-- No, mitä heillä nyt taas olisi asiaa, herra antikvaari?

-- Laitapa illallisateria kolmelle hengelle! käski Skutenhjelm ja sytytti piippunsa.

-- _Kolmelle_ hengelle? ihmetteli eukko. -- Ohhoh, kuinka isosti herra antikvaari nyt tahtoisivat laitattaa! Mutta mistäpä antikvaari ottaa yhden lautasen? Tietäväthän he, ettei heillä ole muuta kuin kaksi:

-- Vaiti, Kaisa! Sinähän ilmaiset valtiotalouteni syvimpiä salaisuuksia.

-- Koko maailma saakoon kernaasti tietää, kuinka antikvaari hoitaa talouttaan, sillä sitä ei voida puolustaa. Kyllä he ostelevat satojen taalarien edestä vanhaa joutavaa kivenromua ja rautapalasia ja muuta sellaista, mutta kun pitäisi saada muutaman pennin maksava savilautanen, niin sitä ei ole vara ostaa.

-- Vaiti, sanon minä!... Ja anna minulle lainaksi puuttuva talrikki!

-- No, voihan tuon yhden talrikin saada minulta lainaksi, mutta ruoka?

-- Ruuan me tietysti syömme: sehän on selvää.

-- Niin kyllä, mutta ensinnä minun kait pitänee hankkia sitä, ja koska antikvaari tänä iltana aikoo elää isommasti, niin eivät tavalliset laitokset riittäne.

-- So! Älä kursaile siinä eukko, vaan latele pöytään mitä sinulla on!... Suokaa anteeksi, jatkoi Skutenhjelm Aadolfille, -- meillä on vaan tavallista iltaruokaa, jota parhainkaan mielikuvitus ei voisi sanoa liian herkulliseksi. Teillä on edessänne vanhapoika, joka itse on vähään tyytyväinen, vaan vaatii vieraaltaan paljon suvaitsevaisuutta... Kaisa, minä sanon sinulle, latele pöytään mitä sinulla on, ja jos huomaat varastostasi jotakin puuttuvan, niin tuolla on rahakukkaro ikkunalla.

-- Kyllähän rahakukkaro on ikkunalla, vaan antikvaari eivät kenties muista, että se on tyhjä. Antikvaari antoivat viimeiset kolme taalaria vanhalle sotamiehelle, joka päivällä kävi täällä kerjuulla. Häpeä on olla niin tuhlaavainen...

-- Vaiti, Kaisa, se ei kuulu sinuun. Huomenna saan neljännespalkkioni, ja silloin on kukkaro taas täysi. Peijakkaan taloushuolet! Miksi ei ihminen voi elää niinkuin liljat kedolla, jotka eivät kehrää...

-- Kyllä eivät antikvaarikaan kehrää, siinä he ainakin ovat liljan kaltainen, eivätkä he myös kokoo riiheen ... siinä he ovat linnun kaltainen. No, jatkoi eukko, -- kyllähän minä parastani koetan, ja ellei siitä tule hyvä, niin on se antikvaarin oma syy.

Kaisan kattaessa pöytää saapui Skutenhjelmin toinen vieras. Tämä oli vanha, jalon ja kunnianarvoisan näköinen mies, jolla oli korkea otsa ja suuret silmät, joista loisti neroa ja iloisuutta. Aadolf tunsi hänet heti: se oli Ruotsin kansan suosikki, ylistetty runoilija, Yrjö Stiernhielm.

**

Skutenhjelm riensi ystäväänsä vastaan, joka samalla oli hänen esimiehensä muinaisesinekollegiossa, ja pudisti hänen kättänsä. Näiden kahden herran oli tapana säännöllisesti kaksi kertaa viikossa syödä yhdessä illallisateria vuorotellen toistensa luona. Tällä kertaa oli viimeksimainitun vuoro olla isäntänä. Ruokalajit olivat aina samat, mutta iloisuus joka kerralla uusi.

Kun Skutenhjelm oli esitellyt Aadolfin ystävälleen ja Aadolf syvällä kumarruksella esiintuonut kunnioituksensa, pukeutui Stiernhielm vanhaan yönuttuun ja otti Skutenhjelmin kädestä entisen piippunsa, istuutui nojatuoliin ja nosti jalat arinakivelle.

-- No, Skutenhjelm, sanoi runoilija iloisesti, -- oletko jo saanut valmiiksi tieteellisen väitöskirjasi merkillisestä vaskikypärästä, joka löydettiin Oxenstjernan kellarin pohjalta?

-- Olen, vastasi puhuteltu, -- minulla on nyt väitöskirja valmiina, ja toivoakseni olen saanut täydellisesti näytetyksi toteen, että löytökalu on kuin onkin vaskikaudelta polveutuva kypäri ja siis vanhempi kuin Odenin tulo maahan. Sinä olet tuima epäilijä, Stiernhielm, mutta tällä kertaa et sinä pitkällekään pääse. Minä esiinnyn tieteen täysissä varusteissa, Herodotokselta, Diodorokselta ja monilta muilta saamillani aseilla. Katsokaa tätä, jatkoi hän ja otti seinältä kypäräksi luulemansa esineen, jota hän näytti Aadolfille, -- kuka näkevä ihminen voi väittää, ettei tämä ole ollut soturin päänkoristeena?

Aadolf tarkasteli kalua ja huomautti, että jos se on ollut kypäri, niin sen muinaisella kantajalla on pitänyt olla kummallisenmuotoinen pää.

-- Sitä minä en kielläkään, vaan näytän päinvastoin toteen teoksessani, että hyperborealaisilla eli muinaisilla pohjanperäläisillä on ollut käytännössä sama tapa kuin nykyjään vielä monilla länsimaisilla intiaaniheimokunnilla on: että he laudanpalasilla ovat litistäneet vastasyntyneiden lastensa pääkallot ja siten antaneet niille kummallisen muodon. Kuhmuista näkyy, että kypäri on suojannut herraansa monissa sotakarkeloissa, missä iskuja on runsaasti sadellut, ja siellä täällä syvennyksissä säilyneestä noesta käy ilmi, että kypäri muiden aseiden joukossa oli koristamassa lavaa, jolla soturin hengetön ruumis poltettiin, ja sitten yhdessä hänen tuhkauurnansa kanssa haudattiin maahan. Sitä todistaa lisäksi sekin seikka, että minä kypärän vierestä löysin rikotun saviastian palasia. No, Stiernhielm, tahdotko kuulla todisteluni ruokaa odotellessamme?

-- En, en, minä olen jo puoleksi vakuutettu, ja väitöskirjan saan kyllä aikanaan kuulla muinaisesinekollegiossa. Mutta anna tänne tuo kallisarvoinen muinaisjäännös, että saan silmäillä sitä tarkemmin!... Katsotaanpa! Mitä varten siinä on tämä reikä? Voitko sinä sen selittää?

-- Siinä on ollut ennen nasta, johon kypäränkoriste on kiinnitetty, selitti Skutenhjelm.

-- Mutta mitä tämä on? jatkoi Stiernhielm ja pisti sormensa reikään, josta hän kaivoi esiin pienen kokoonkäärityn paperiliuskan; -- löytö, kautta Jupiterin, merkillinen löytö, joka todistaa pohjanperäläisten vaskikaudella käyttäneen lumppupaperia!

-- Anna tänne! sanoi Skutenhjelm innoissaan ja tempaisi paperin ystävänsä kädestä; -- hm, mm, mm, tämä käy yli kaiken ymmärryksen. Katsotaanpa, ehkä siihen on riimuja kirjoitettu ... riimuja? Ei!... Hm!

-- Lue ääneen! sanoi Stiernhielm.

-- Hm, mm, mm, murisi Skutenhjelm silmäillessään kirjoitusta, jolloin hänen pitkä nenänsä Aadolfin mielestä näytti käyvän vielä pitemmäksi.

-- No, virkahti Stiernhielm, -- mitä merkittäviä tietoja sinä tuosta löydöstä saat?

-- Hm, sinä olet kaltaisesi, Yrjö, jupisi Skutenhjelm katsahtaen hämillänsä Aadolfiin ja vilkaisten terävästi Stiernhielmiin, joka samassa purskahti nauruun.

Aadolf ymmärsi nyt, että Skutenhjelmistä oli tehty jotakin pilaa, jonka hän heti kohta huomasikin todeksi.

-- Kuulkaa itse ja päättäkää, miten kelvottomasti minua on kohdeltu, sanoi Skutenhjelm. -- Tässä paperissa on: "_Että tämä vaskikapine on kuulunut äitivainajani kyökkikaluihin sekä yhdessä saviastian sirujen kanssa haudattiin kellarini pohjaan sitä varten, että herra antikvaari Skutenhjelm saisi tilaisuuden kirjoittaa tieteellisen väitöskirjan, todistaa Gabriel Tuurenpoika Oxenstjerna. Läsnäollut todistaja: Yrjö Stiernhielm_."

-- Minähän löin vetoa kanssasi, että saisin sinut petetyksi! sanoi Stiernhielm nauraen, niin että oli nikahtua. -- Vieläkö tahdot lyödä veikkaa kanssani samasta asiasta?

Aadolf ei voinut olla nauramatta, ja Skutenhjelm itsekin unohti nopeasti suuttumuksensa; hän heittäytyi sohvalle ja nauroi oikein sydämensä pohjasta.

Sitten hän koppasi viattoman kupariastian, aukaisi oven ja oli juuri heittämäisillään sen eteiseen, kun Kaisa tuli häntä vastaan ruokatarjotin käsissä.

-- Mitä he nyt aikovat tehdä? sanoi hän. -- No ihmettä, joko nyt viskaatte ulos tuon kypärän, josta aamusella sanoitte, ettette myisi sitä sadastakaan talarista? Antakaa se ennemmin minulle, minä myyn sen vaskisepälle.

-- Mitä sinulla on tarjottavana? kysyi Stiernhielm, -- saksanvehnäleipää, munia, kinkkua, olutta ... onpa se mainiota! Ja maitoa! Sehän on oivallista, Kaisa.

-- Te näette nyt, sanoi Skutenhjelm Aadolfille, kun oli käyty pöydän ääreen, -- mitä minulla on tarjottavana, mutta jos tahdotte tehdä mielikseni, niin seuratkaa Stiernhielmin esimerkkiä, sillä hän pitää hyvänänsä kaikkea ja syö kuin oikea taalainmies. Hei kuule, Stiernhielm, sanoi hän tälle, joka jo oli syventynyt tarkastelemaan lähemmin sianlihaa, -- satuin juuri muistamaan vanhan sanaharkkasi Terseruksen kanssa. [Aadolfille:] Olette kai kuullut puhuttavan siitä? Terserus hyvänä teologina väitti, että hepreankieli on kaikista kielistä vanhin, mutta Stiernhielm todisti tunnetulla tavallaan, että ruotsinkieli on vanhin ja että sitä puhuttiin jo paratiisissa. Nimi _Aadam_ merkitsee, että ensimmäinen ihminen luotiin tomusta [tomusta = ruotsiksi _av damm_], ja nimi _Eeva_ johtuu siitä, että Aatami ihmeissään huudahti: _he, vad_! [_he, vad_ äännetään: _hee va'_; suomeksi = mitä!], kun hän herättyään näki kaikkien meidän kantaäidin vieressään. Mitä pidätte selityksestä? Eikö se ole sattuva?

-- Minä olen kuullut, vastasi Aadolf, -- että se ainakin kuulijoihin vaikutti sen, mitä herra Stiernhielm oli tarkoittanut. Kuningatar Kristiina, hovi, professorit ja kaikki ylioppilaat lienevät yksin suin nauraneet ja Terserus hämmästyneenä mykistynyt.

-- Aivan varmaan... Mutta ettekö sitten usko Stiernhielmin tarkoittaneen totta? kysyi Skutenhjelm.

-- Itse asiassa, sanoi Aadolf ja katsahti empivästi Stiernhielmiin, joka ääneti ja totisena viilteli sianlihaa, -- minä en tiedä mitä uskoa. Minua melkein epäilyttää...

-- Vai epäilyttää? puuttui Skutenhjelm puheeseen; -- ei, kyllä hän oli ihan tosissaan, siitä saatte olla varma! Kuule, Stiernhielm, toisti antikvaari, joka ottamalla sanotun jutun puheeksi tahtoi hänelle vähäisen kostaa, -- joko olet saanut pohdituksi, missä paratiisin paikka oli? Vai vieläkö olet epätietoinen, valitako Fitja, Danderyd vai Loudden? [Kaikki paikkoja lähellä Tukholmaa. Suom.]

-- Vastaa sinä toiseen kysymykseen, -- mahtoikohan paratiisissa olla riimukiviä?

-- Riimukiviäkö? Ho hoo! Riimukiviä uuden uutukaisessa maailmassa!

-- Tai kivikirveitä tai vaskikypäriä?... Ei, ystäväiseni, niitä ei siellä liene ollut, ja millaistahan naamaa sinä olisit näyttänyt paratiisissa, jos Herramme olisi sijoittanut sinut sinne Aatamin aikoina. Mitä te, vapaaherra Skytte, arvelette? Eiköhän ystävämme, kun hän ei olisi löytänyt muinaisjäännöksiä, olisi harmissaan mennyt hirttäytymään hyvän ja pahan tiedon puuhun? Paha vain, ettei niin käynyt! Moinen hedelmä kielletyssä puussa olisi peloittanut pois Eevankin. Siitä näkee, kuinka paljon pahaa voi seurata siitä, että ihmiset eivät ajallaan hirtä itseään.

-- Sallitaanko minunkin nyt tehdä herra Stiernhielmille kysymys! sanoi Aadolf, kun antikvaari ensin oli päästänyt uuden naurunpuuskan ilmoille.

-- Kernaasti, vastasi Stiernhielm.

-- Minä olen utelias tietämään, mikä teidän todellinen mielipiteenne ruotsin- ja hepreankielen iästä on. Minä en oikein usko, että te, herra Stiernhielm, olisitte vakavin mielin lausunut tuon äskeisen väitteen, niinkuin isäntämme vakuuttaa.

-- Tiedättekö, mitkä ovat viisaitten miesten mielilauseet? kysäisi Stiernhielm vastaan.

-- En.

-- Toinen on _Dulce est sapere_ [suloista on juoda viisauden lähteestä], toinen _Dulce est disipere in loco_ [suloista on laskea leikkiä otollisella ajalla]. Kumpaako lausetta minä silloin noudatin, on ja pysyy vastakin kysymyksenä, josta ne, joilla ei ole muuta mietittävää, halusta kiistelkööt.

Kun tähän leikilliseen tapaan oli pakinoitu siksi, kunnes yksinkertainen illallinen oli päättynyt ja aterioitsijat asettuneet puoliympyrään sammuvan takkavalkean ääreen, ryhdyttiin vuorostaan puhumaan nuoren Skytten suhteesta Elliin. Stiernhielm otti niin hellävaroen asian puheeksi, että Aadolf ollenkaan loukkaantumatta hänen kysymyksistään tunsi tyydytystä saadessaan vastata ja kertoa tälle ilonsa huimuudessakin kunnioitusta ansaitsevalle miehelle kaikki, mikä hänen mieltänsä painoi.

-- Hyvä on, kunnon ystävä, sanoi Stiernhielm ja puristi Aadolfin kättä, kun tämä oli puheensa lopettanut, -- te olette menetellyt jalon nuorukaisen tavoin. Mutta rohkea täytyy olla! Kulkekaa pystyssä päin houkkioiden edessä ja odottakaa tyynesti, mitä tuleva aika myötänsä tuo!... Uskotteko, että minutkin on jo tahdottu tehdä noidaksi, eikä vähempää kuin kaksi kertaa. Asia tapahtui ollessani professorina Tartossa. Minä tutkin luonnontieteitä ja olin hankkinut itselleni moninaisia yleisölle tuntemattomia instrumentteja, niiden joukossa aurinkolasin ja suurennuslasin. Aurinkolasilla sytytin vallattoman leikkisällä päällä ollessani liiviläiseltä talonpojalta parran tuleen. Ukko pelästyi niin kovin, että vaivalla saimme hänet estetyksi vetämästä minua oikeuteen noituudesta. Toisen kerran jouduin samanlaisen kepposen tähden vielä pahempaan pulaan. Minulla oli virkatoverina eräs lakitieteen professori Virginius, peräti hiljainen mies, jolle lystikseni tein tuon tuostakin pieniä kepposia. Virginius oli saanut päähänsä, että minulla oli _spiritus_, ja pyysi kiihkeästi nähdä sitä. Kun hän herkeämättä kiusasi minua pyytämisellään, päätin tehdä hänelle kepposen. "Sinä saat nähdä sen", sanoin, "jos tulet luokseni tänä iltana; mutta sinun täytyy tehdä juhlallinen vaitiolon vala". Vala tehtiin, ja minulla oli kaikki valmiina, kun mies tuli. Olin pannut erään hyvin tavallisen pikku hyönteisen suurennuslasini alle, ja sanoin, että siinä se nyt on se spiritus. Kim Virginius näki kuusijalkaisen kömpyröivän hirviön, meni hän kalpeaksi ja vetäytyi hämmästyneenä taapäin. Parin päivän kuluttua tiesi koko Tartto, että Virginius oli nähnyt kummituksen, jota minä kutsuin spirituksekseni; huolimatta vaitiolon lupauksestaan oli professoriraukka siitä, mitä hän oli nähnyt tai luullut nähneensä, kielitellyt vaimolleen, jonka vallan alaisena hän oli, ja rouva kertoi sen vuorostaan juorusiskoilleen. Seurauksena oli, että minut haastettiin lautakunnan eteen, johon kuului jumaluusoppineita ja lakimiehiä, eikä auttanut muu kuin näyttää, miten kaikki oli tapahtunut, ja sitten tehdä uusi uskontunnustus osoittaakseni puhdasoppisuuttani...

-- Ja te voitte tehdä tuon uskontunnustuksen hyvällä omallatunnolla? lausui Aadolf.

-- Miksikä en, sanoi Stiernhielm totisena, -- minä olen harras luterilainen; muuten en olisi sitä tehnyt.

Täten jatkui puhe, milloin vakavana, milloin leikkisänä, kunnes puoliyö yllätti. Silloin Stiernhielm nousi ja vähäinen iltaseura hajautui. Aadolf suostui ilolla näiden kahden herran pyyntöön ottaa tästälähin heidän kekkereihinsä osaa, sillä näiden nerokasten, jalojen miesten seurassa vietetyt hetket olivat virkistäneet häntä.

Mutta pahaksi onneksi ei kauan kestänyt, ennenkuin Stiernhielm ja Skutenhjelm kutsuttiin Tukholmasta pois, edellinen erään hallintoasian tähden, jälkimmäinen tutkimaan, selittämään ja kuvaamaan De la Gardien tiluksilla Länsigöötanmaalla tavattuja merkillisiä muinaisjätteitä. Erottuansa heistä Aadolf harvoin poistui asunnostaan, eikä hänen luonansa käynyt muita kuin Eerikki, joka tuontuostakin toi hänelle tietoja Inkeristä ja Ellistä. Suruksensa Eerikki huomasi, että hänen ystävänsä päivä päivältä kävi yhä synkemmäksi; hän koetti parhaansa mukaan tuota alakuloisuutta haihduttaa, mutta hänen voimansa eivät siihen riittäneet.

Näin kului huhtikuu nuoren Skytten yhä oleskellessa Tukholmassa.

Viimeisessä tänä aikana kirjoittamistaan kirjeistä äiti kertoi hänelle uutisen naapuritalosta, Sjövikistä. Rouva Agnes Drake oli erään hänen palvelukseensa jääneen isänsä entisen uskotun palvelijan sekä parin kolmen muun mies- ja naispalvelijan seurassa lähtenyt matkalle etelämaihin toivoen heikon terveytensä siellä korjautuvan. Hän aikoi kulkea maitse Skoonen rannikolle ja Juutinrauman poikki Tanskan kautta Reinin seuduille. Vielä kerrottiin kirjeessä, että herra Kustaa Drake, niin pian kuin hän saisi tärkeät taloudelliset asiat järjestetyksi, matkustaisi vaimonsa jäljestä ja viettäisi hänen kanssansa kesän ulkomailla. Sen oli vapaaherratar kuullut herra Kustaa Drakelta itseltään, joka nykyisin harva se päivä kävi Signildsborgissa. Vanloo oli niinikään yht'aikaa Agneksen kanssa lähtenyt matkalle Etelä-Ruotsiin.

Kohta sen jälkeen Aadolf sai eräänä iltana Eerikin kautta tietää, että käräjät, joissa juttu noidiksi luultuja naisia vastaan tulisi esille, olivat alkaneet, ja että Inkeri ja Elli samana päivänä oli ruunun kyydillä saatettu sinne. Tästä tiedon saatuaan Aadolf heti kutsui luokseen isäntänsä, maksoi hänelle velkansa ja määräsi, että hänen hevosensa oli aamunkoitteessa oltava satuloituna.

Seuraavana aamuna varhain Aadolf ratsasti Skanstullista ulos ja lähti ajamaan Signildsborgiin, jonka läheisyydessä, neljännespenikulman päässä, kihlakunnan käräjätalo sijaitsi.

XVI.

Noitatutkinnat.

Tie, jota Aadolf kulki, luikerteli vaihtelevan seudun läpi oikullisissa polvekkeissa, joita nykyajan tienrakentaja olisi hämmästyen katsellut. Näytti siltä, kuin tienmutkat olisivat olleet vain sitä varten, että matkailijat olisivat saaneet tutustua kaikkiin seudun kauneuksiin, mutta heidän pikaista perilletuloaan tai matkan mukavuutta ne eivät ollenkaan edistäneet. Joka mäellä oli tavaton viehätysvoima; sen sijaan että olisi kulkenut suoraan tasankojen poikki, tie teki mutkia huviksensa kuljettaen matkustavaisia äkkijyrkänteitä ylös ja alas. Nykyiset ajanhukkaa pelkäävät rahanonkijat olisivat kylmäkiskoisina sättineet tuntematonta tien tekijää; maita kiertelevä ylioppilas, joka etsii kauniita ja vaihtelevia maisemia, olisi sen sijaan antanut katseensa kiitää yli seutujen joka kukkulalla yhä enenevällä ihastuksella.

Aadolf Skytte ei tehnyt kumpaakaan: hän oli vaipunut synkkiin ajatuksiin, ja hevonen kiidätti häntä sillä välin milloin petäjänummien poikki, joiden ympärillä maisema havumetsineen, järvineen levittäytyi aamunkoitteen kalpeassa valossa; milloin somien laaksojen läpi, joissa tuorelehväiset koivut humisivat ja kauniiksi punatut talonpoikaistalot niittyineen, peltosarkoineen vilahtelivat matkustajan silmiin.

Aadolfin ehdittyä puolitiehen nousi aurinko itäiseltä taivaanrannalta: sumu, joka oli kietonut seudun puoleksi läpikuultavaan vaippaan, kohosi metsän latvoja ylemmäksi ja katosi.

Hän ajoi nyt kestikievarin talon ohi. Klaus, joka vast'ikään oli noussut makuulta ja seisoi kuistissaan, kumarsi syvään ja alkoi purkaa sana-arkkuaan.

-- Hoo, sanoi hän, -- Signildsborgin nuori herra liikkeellä! Kas siitä onkin jo pitkä aika, kun minulla oli ilo nähdä teitä, herra Aadolf Skytte ... lähditte maalta pois ja rupesitte kaupunkilaiseksi ... aivan päinvastoin kuin minä, joka muutin kaupungista pois ja rupesin maalaiseksi. Onneksi olkoon, että viihtyisitte kaupungissa yhtä hyvin kuin minä maalla! Saisinko pyytää armollista herraa astumaan alas ratsailta ja juomaan pikarillisen parasta oluttani? Aamunhenki hiukoo.

Aamunhenki hiukoo... Päivänhenki hiukoo ... illanhenki hiukoo ... lämmin hiukoo ... kylmä hiukoo ... ei sitä oikullisen sään vivahdusta, ettei Klaulla olisi ollut syytä puhua oluensa puolesta.

-- Te taidatte, armollinen herra, jatkoi hän, -- olla matkalla käräjiin kuulemaan niitä kummallisia noitatutkintoja. Kaikki ihmiset ovat uteliaita tietämään tuosta asiasta, ja minä myös, mutta koska luulen, että samainen uteliaisuus houkuttelee monta matkustavaista tästä ohi, niin jäänen minä kotiin tarjoilupöytäni ääreen iltaan saakka. No, hyvä herra, teettekö minulle sen kunnian?

Mutta Aadolf kieltäytyi ystävällisesti Klaun kutsusta, nyökäytti hänelle päätään ja jatkoi matkaansa.

Mikäli aamupäivä kului ja Aadolf läheni matkansa päätä, sikäli matkustavaisten, ratsumiesten ja jalankulkijain luku karttui, sillä kaikkien oli mieli käräjiin kuulemaan noitien tutkintoa. Useita ajoi sinne uteliaisuus, mutta monta oli myös kutsuttu todistajiksi. Aadolf kuuli heidän puheestaan, että taikauskoinen kansa oli vimmoissaan syytettyjä kohtaan.

-- Tuolla, huusi eräs talopoika ja osoitti hiekkaharjua, joka samassa kohosi matkustavaisten edessä, -- tuolla on hirsipuumäki, hyvät ihmiset. Siellä, jos Herra suo, saadaan pian nähdä muutakin kuin pari hirtettyä voroa.

-- Luuletko, että noidat siellä mäellä poltetaan? Kun ei piru vain veisi heitä pois sitä ennen! virkkoi toinen.

-- Herra meitä auttakoon, lausui eräs eukko, joka istui nappularattailla miehensä rinnalla itkevä poikanen polvillaan. -- Herra meitä auttakoon, asiat ovat huonolla kannalla tänä pahennuksen aikana. Pikku Pekkani on vallan säikähtynyt, eikä se ihme olekaan, kun hänen pitää todistaa Nummen Kaarinaa vastaan.

-- Pitääkö sinunkin Pekkasi olla vieraanamiehenä? kysäisi mustakulmainen mies, joka talutti pientä tyttöä kädestä.

-- Pitää, Kalle-suutari, vastasi eukko ja otti mieheltään viinapullon, jonka hän ojensi jalankulkijalle, -- ja sinun Annisi on kai samassa kadotuksessa?

-- Niin on, eräs kirottu noita-akka otti äskettäin yöllä viattoman lapsen mukaansa hornaan. Mutta perkele ei ole vielä pannut merkkiänsä tyttöön, joten toivon, että hänen sielunsa voidaan vielä pelastaa.

-- Voi, voi! huokasi eukko, -- minun Pekkani on käynyt siellä kaksi kertaa. Kaikki meidän kylän lapset ovat olleet siellä, ja muutamat ovat jo niin pitkälle tulleet, että kykenevät omin neuvoin lentämään, ja saatana on kirjoittanut heidän nimensä kirjaansa. Voi vieteltyjä lapsiraukkoja!

-- Niin, se on kauheata, sanoi suutari. -- Mutta on siitä ilokin koituva, kun saa nähdä paholaisen apurit polttoroviolla. Kuinka se on, lautamies? Eikö laissa sanota, että ne on elävältä poltettava?

-- Ei, ne mestataan ensin ja sitten vasta poltetaan roviolla, vastasi puhuteltu, lihavahko äijä, joka ratsasti pienen, pörrökarvaisen virkun selässä.

-- Olipa se vahinko, jupisi suutari; -- on kuitenkin lohdullista tietää, että hornan tulikivijärvet heitä odottavat.

Aadolf kannusti hevostaan päästäksensä kuulemasta keskustelun jatkoa. Ajettuaan hirsipuun ohi, missä kaksi luurankoa kieppui aamutuulessa, ja noustuaan hiekkaharjuun raivattua solatietä ylös kukkulalle näki hän edessään alhaalla havumetsän ympäröimän laakson, jossa levisi isohko kylä.

Kylän komein rakennus oli käräjätalo. Sen edustalla oli jo koolla suuri väkijoukko, ja juhlallisesti kaikuivat virren sävelet tuhansista suista tulijoita vastaan.

Siltä paikalta, jossa Aadolf nyt oli, hän näki koko laakson ja kaikki tiet, jotka sinne johtivat. Kaikkialla vilisi ajopelejä, ratsastajia ja jalkamiehiä. Näkyipä sotamiesosastokin liikkuvan yhteistä yhtymäpaikkaa kohden; heidät tunsi auringonpaisteessa välkähtelevästä aserivistä.

Laaksosta kajahteleva virsi päätti jumalanpalveluksen, jolla käräjät lain ja yleisen tavan mukaan aloitettiin. Aadolf tuli niin myöhään, ettei kuullut pastori Svenoniuksen taivasalla pitämää saarnaa, mutta pelästyneet naamat ja vettyneet silmät todistivat sen tehneen toivotun vaikutuksen.

Väki veisasi vielä viimeistä virrenvärssyä Aadolfin liittyessä joukkoon, joka oli kokoontunut käräjätalon läheisyyteen. Töyrämällä keskellä väkijoukkoa seisoi pastori Svenonius ja hänen vieressään laamanni Skytte, jonka seurassa oli muutamia lähiseudun ja pääkaupungin herroja sekä lautakunnan jäseniä.