Chapter 18

-- Te siis paheksitte sitä, kun minä koetin estää tyttöraukan häpeällistä rääkkäämistä ... kun tahdon pelastaa viattomia, joiden henki on vaarassa ennakkoluulojen johdosta, joita te halveksitte yhtä syvästi kuin minäkin?

-- Niin tosiaankin, ja minun täytyy sanoa se suoraan, että paheksin sitä mitä ankarimmin. Joka lähtee sotaan vallitsevia ennakkoluuloja vastaan, saa kalliisti maksaa yrityksensä.

-- En olisi luullut kuulevani moista teiltä, setä hyvä. Pelonko tähden siis pitäisi tukahuttaa oikeuden ja totuuden tuntonsa?

-- Jos vastaisin siihen myöntäen, niin on varmaa, ettet voisi olla siunailematta ja päivittelemättä rakkaan setäsi pelkuruutta, sydämettömyyttä ja niin edespäin. Välttääkseni sitä tahdon senvuoksi lausua vain sen toivomuksen, että sinusta, kun mielesi ajan pitkään talttuu, vielä on varttuva mies, yhtä viisas ja ymmärtäväinen kuin kuka muu tahansa. -- Sinä, poikaseni, jatkoi hän, -- olet valettu samaan kaavaan kuin isäsi. Sinä olet oikeudenkiihkoilija ja turhantarkka omantunnon-noudattaja, aivan kuin hänkin, ainoa ero on vain kasvatuksessanne ja mielipiteissänne. Hänen mielipiteensä ovat hänen aikansa ja asemansa mukaiset. Siksi ja ainoastaan siksi seisoo hän varmalla perustuksella. Jos sinäkin mielit saada vakavaa jalansijaa, täytyy sinun oppia sovittelemaan ja välittelemään. Hyveen-esikuvat ovat sietämättömiä olioita, ja kaikista vähimmin siedettyjä kun ovat nuoria. Ne eivät ole ihmisiä; ne ovat tahdon koneistoja, jotka näykkivät meitä toisia, kun eivät pysty musertamaan meitä. Hiisi vieköön, tokihan sinä lienet muutakin kuin vaan joku määrä filosoofisten arvostelmain määräilemää omaatuntoa. Etkö sinä ollenkaan osaa olla kevytmielinen ja antaa asiain mennä menojaan? Typerät siveyden saarnaajat eivät vielä ole hoksanneet sitä, että kevytmielisyydettä on mahdoton ihmisen saavuttaa elämänviisautta. Sitäpaitsi niin onhan itse mestarisi Descarteskin omantunnon-välittelijä. Eikö hän _Principia_-kirjansa lopussa sano juuri alistuvansa "katoolilaisen kirkon valtiaisuuden" ja "viisaampien ymmärryksen" johdettavaksi? Sinä tahdot pelastaa kaksi ihmishenkeä. Varsin hyvä. Mutta sekö on pahempi, että joitakuita naisia poltetaan roviolla hurskaan tietämättömyyden vuoksi, kuin että miehiä tuhat määrin teurastetaan tappotantereella jumalattoman kunnianhimon uhreina? Jälkimäistä seikkaa ei sinun käy parantaminen; ja edellistäkin saat pitää hyvänä. Sinä et ole kasvanut skytteläisen sukupuun päivänpuoleisella rinteellä, kuten minä; mutta silti ei suinkaan liene välttämätöntä, että sinun tulisi olla sellainen jukurapää, joka asettuu otsallaan vastustamaan eteenpäin kiitäviä ajan epäjumalaisvaunuja. Sinä edistät paremmin asiatasi, jos asetut katsojain joukkoon ja laskettelet lisäksi pientä pilaa epäjumalasta. Sinulta puuttuu vielä elämänviisautta, ystäväiseni.

-- Ja toivon etten tule sitä koskaan saavuttamaan, ellei se voi tapahtua muuten, kuin panemalla alttiiksi sen, mikä ihmisluonnossa on jalointa. Ei, setä hyvä, toiveenne eivät tule koskaan täyttymään; minä en koskaan ole muuttuva kunniantuntoa ja periaatteita puuttuvaksi, kylmäksi, harkitsevaksi, pelkääväksi ja matelevaksi raukaksi...

-- Kah, kah ... heti jo tulena ja liekkinä! jupisi valtakunnan-neuvos Pentti; -- ja siinä ne kuultiin nuo peljätyt mahtisanatkin!... Mutta sanohan, poikaseni, mikä sinä tahdot olla miehiäsi?

-- Se mikä olen: rehellinen mies.

-- Hyvä, hyvä, Mutta tiedätkö mitä rehellisen miehen on odotettavissa, jos hän nousee ajan turhuutta ja ennakkoluuloja vastaan?

-- Marttyyrikruunuako tarkotatte?

-- Narrinkaapua!

-- Minä olen kuullut tarpeeksi, sanoi Aadolf ja sieppasi lakkinsa; -- ja koska en vielä ole saavuttanut tarpeeksi elämänviisautta ollakseni lausumatta epäsuosiollista arvostelua kestä hyvänsä, joka on sitä ansainnut, niin täytyy minun teille sanoa, että käsityksenne elämästä ovat minusta halveksittavia.

-- Ai, siinä koetit satuttaa omaantuntooni ja tehdä kerrassaan lopun hyvästä tuulestani, sanoi valtakunnan-neuvos Pentti. -- Mutta se ei sinulle onnistunut, poikaseni.

Ja Pentti herra alkoi lausuilemaan Horatiosta:

_Lenit albescens animos capillus_ [vanhuus lieventää mielenkiivauden] j.n.e.

-- Hyvästi, hullupää! huusi hän poistuvan nuorukaisen jälkeen. -- Minä en odota että tulisit pyytämään minulta anteeksi, ennenkun olen tehnyt sinut valtion virkamieheksi.

Mutta Aadolf lähti setänsä talosta sillä varmalla aikomuksella, ettei hän ikänä astuisi jalallaan sinne takasin.

Niinkuin herra Pentti oli ennustanut, että Aadolfin seikkailu pian tulisi pääkaupungissa tietyksi, niin tapahtuikin. Sen sai Aadolf kokea jo seuraavana päivänä, kun hän toivossa nähdä Elliä taas tuli linnanpihaan. Hän oli tuskin astunut linnanportista sisään, ennenkun hänen vastaansa kajahti naurunpuuska ja joukko sinne kokoontuneita nuoria herroja iski katseensa häneen, lasketellen yhä edelleen pilojansa.

-- Hän tuli kuin tulikin: minä voitin vedon, huudahti muuan.

-- Hyvät herrat, virkkoi toinen, -- meidän täytyy saada nähdä noita, että jokainen meistä uskoisi tenhojuoman vaikuttavan, ilman että pari kaunista silmää on sen tehoa lisäämässä.

-- Kaikista merkillisintä on, että hän taitaa olla vanha akka, ruma kuin paholaisen isoäiti, tokasi kolmas.

-- Millaistahan olisi nähdä hellyyden kohtaus heidän välillään, huudahti neljäs, jonka sukkeluuden kuultua kaikki taas purskahtivat nauramaan.

Nuori Skytte ei voinut hillitä kiukkuaan, olletikin kun hän tuossa iloisessa joukossa näki monta aivan tuntematonta henkilöä, joille tällaista pilanteon oikeutta ei voitu myöntää senkään vapauden nojalla, joka on lähempien ystävien kesken sallittua. Hän astui joukon eteen ja vaati kiivaasti selitystä.

-- Mitä te meistä tahdotte? vastasi vanhin joukosta, -- Onko aikomuksenne kieltää meitä nauramasta? Sepähän olisi pirua! Ei, nuori mies, tehkää niinkuin sanon ja menkää h----tiin!

Näin puhui eversti Steinberg, kuningatar Kristiinan entinen suosikki, raakuudestaan ja riitaisuudestaan yleisesti tunnettu mies.

-- Puheenne ei ole läheskään ritarismiehen arvolle soveliasta, mutta niinkuin puhutte, niin teitä kohdeltakoonkin, lausui Aadolf Skytte harmista punastuen, ja läppäsi miekkansa kahvalla everstiä suuta vasten.

Siitä syntyi yleinen hälinä. Steinberg tahtoi heti vetää miekan, mutta muutamat joukosta pidättivät häntä siitä.

-- Sehän on kuninkaallisen hovirauhan rikkomista! huusi joku.

-- Ulos, ulos! huusivat toiset, -- täällä ei ole lupa miekkoja mitellä. Asia on sovittava toisessa paikassa!

Steinberg raivosi, mutta häneen tartuttiin kiinni käsivarsiin, ja joukko lähti linnanpihalta, eikä koko mellakkaa huomanneet muut, kuin vahtiapitävät sotamiehet ja pari vanginvartijaa.

Koko liuta lähti ikäänkuin äänettömästä sopimuksesta Norrbron yli Björencloun palatsin takaiseen aukioimeen puistoon.

Puistikon portit sulettiin.

-- Hyvät herrat, sanoi sen jälkeen eräs nuori kreivi Horn, -- ennenkun ryhdymme enempiin toimenpiteisiin, on asiasta ensin annettava selitys, ja kun minua ei ole pyydetty tekemään sitä kaikkien nimessä, niin teen sen omassa nimessäni. Minä ilmoitan siis puolestani mielipiteeni olevan, että vapaaherra Skytte oli velvoitettu vaatimaan meiltä selitystä ja että eversti Steinberg aatelismiehenä on käyttäytynyt kelvottomasti.

-- Me yhdymme siihen, huusivat kaikki paitsi Steinberg.

-- Hyvä on, lausui Aadolf Skytte, -- minun mielestäni on solvaus tämän tunnustuksen kautta täydellisesti peruutettu, enkä minä muuta hyvitystä vaadi.

-- Vaan minä en ole tyytyväinen mokomaan asian ratkaisuun, kiljui Steinberg. -- Tuo poikanulikka on loukannut minua henkeen ja vereen asti, ja toisen meistä täytyy jäädä paikalle.

-- Jos välttämättömästi tahdotte tapella, vastasi Aadolf, -- niin tahdon ilmoittaa, etten nytkään aio osottaa teihin miekkani kärellä, vaan kahvalla.

-- Oikein! huusivat kaikki yhdestä suusta, ja heidän yksimielisyytensä todisti, ettei yksikään läsnäolijoista Steinbergiä myötätuntoisin silmin katsellut, Ikäistensä piiristä karkotettuna tämä mies liittyi, kuten Catilina muinoin, nuorempaan polveen, jonka tepposiin ja huvituksiin hän otti osaa ikäänsä nähden jokseenkin arvottomalla tavalla; mutta kun hänellä ei ollut nimeksikään vasta mainitun roomalaisen taitoa hurmata ja viehättää, niin eivät hänen nuorten seurustelutoveriensa tunteet häntä kohtaan olleet muuta kuin huonosti salattua halveksimista.

Yhä enemmän noista sanoista tuimistuneena paljasti Steinberg miekkansa ja huusi:

-- Vetäkää heti miekka, tahi lyön kuoliaaksi teidät, hävytön poikanulikka, senkin räätälin jälkeläinen, noita-akan naurettava ihastelija! Vetäkää, sanon minä...

Mutta aikeessaan pysyen irrotti Aadolf miekkansa kannikkeesta paljastamatta terää. Hän otti tupesta kiinni, ojensi miekankahvan Steinbergiä kohti ja kävi tavalliseen miekkailuasentoon.

Tämä uhka, joka Steinbergin kiukun kuohutti ihan ylimmilleen, oli sitä vaarallisempaa, kun Steinberg oli tunnettu taitavaksi miekkailijaksi ja ahkeraksi kaksintaistelijaksi.

-- Vetäkää miekka, muutoin olette hukassa! huusivat useat varottaen Aadolfia, sill'aikaa kuin Steinberg tuokion oli kahdenvaiheella, hillitsisikö hän kiukkunsa vai hyökkäisikö hän häpeäksensä siten varustetun vastustajan kimppuun.

Mutta kun nuori Skytte ei ollut varotuksista tietääkseenkään, kävi Steinberg raivoisasti hänen kimppuunsa, Aadolf torjui monta iskua ja kun hänen vastustajansa uudestaan huonolla menestyksellä karkasi häntä vastaan, löi hän miekankahvalla tätä toistamiseen kasvoihin.

Katsojat olivat tervehtimäisillään tätä onnistunutta, mutta vaarallista liikettä bravoo-huudolla, kun Steinberg uudelleen teki hyökkäyksen ja haavoitti Aadolfia vatsaan. Nuorukainen horjahti ja kaatui niiden syliin, jotka olivat rientäneet tukemaan häntä.

Eräs saapuvilla olijoista riensi lähimpään välskärintupaan hankkimaan haavoittuneelle apua, ja toiset sillä aikaa päästelivät auki hänen vaatteensa ja kokivat ehkäistä verenjuoksua.

Sitomataitoon perehtymättöminä ei se luultenkaan olisi heiltä onnistunut, ellei muuan mies, joka tähän saakka jonkun matkan päässä oli käyskennellyt edestakasin puutarhassa, välinpitämätönnä katsellen taistelua, nyt olisi ehättänyt luo. Hän oli varreltansa kookas, laiha ja vähän kumara ikäpuoli herrasmies, puettu jokseenkin karvakuluihin vaatteihin.

-- Tehkää tilaa, pojat, sanoi hän kimeällä äänellä, joka tunki yhtä paljon ulos suusta kuin sieramistakin, -- minä olen tällaisiin asioihin paremmin perehtynyt kuin te, ja täysin yhtä hyvin kuin saksalaiset välskärimme... Pyh, jatkoi hän, kun hän oli kumartunut Aadolfin yli ja tarkastanut haavaa, -- ei tämä miekanpisto teille kuolemaksi ole, nuori mies.

-- Kuka tuo on? kysyi muuan joukosta.

Herra, jota kysymys koski, oli näköjään tarkkakuuloinen, sillä hän vastasi itse:

-- Nimeni on Skutenhjelm, ja tuosta vanhasta takkikulusta voitte nähdä että olen antikvaari.

Niin sanoessaan riisui hän päältään sanotun pukimen, repäsi paidastansa hian, josta teki siteen ja mutisi puoliääneen:

-- Siihen meni paita? Ainoa ehjä mikä minulla olikaan.

Skutenhjelm sitoi haavan nopeasti sekä taitavasti ja luki sillä välin samalla kimeällä äänellään nuorille herroille aika nuhdesaarnan, soimaten heidän riidanhaluaan ja tappeluintoaan.

-- Minä haluaisin nähdä kaikkien kaksintaistelijain joutuvan kuin kärpäset omiin miekkoihinsa pyristelemään, vakuutteli hän; -- ja mitä erittäinkin herra kreivi Steinbergiin tulee ... mutta missä lemmolla herra kreivi on? Hän on mennyt tiehensä, luulemma... No, jääköön minulta sitte lausumatta hartaat toivotukseni hänen menestyksekseen, vaan sen sijaan pyydän paria herroista ottamaan tätä siipirikkoa siivenkynkistä ja viemään hänet noita portaita ylös.

-- Minnekkä tahdotte viedä minut? kysyi Aadolf.

-- Minun huoneisiini; minä asun tuolla yläkerrassa, vastasi Skutenhjelm.

Aadolf ei ensi alussa tahtonut suostua tämän miehen auliuden ja myötätunnon osotukseen, koska hän tunsi hänet ainoastaan nimeltä, ja pyysi tulla saatetuksi omaan asuntoonsa; mutta taanoin niin tarkkakuuloinen Skutenhjelm pysyi kuurona hänen vastaväitteilleen. Aadolf oli tämän kummallisen miehen vieraana niin kauan, kunnes tämä saapuville haetun kirurgin avulla sai hyvin hoidetuksi ja sidotuksi haavan, jonka jälkeen hankittiin vaunut, joilla Aadolf saatettiin kotiinsa Götkadun varrella.

Huhu tästä kaksintaistelusta levisi pian eriskummallisilla lisillä varustettuna läpi koko Tukholman, ja läheisesti sen kanssa yhteen liittyi juttu tenhojuomasta ja Aadolfin rakkaudesta noita-akkaan. Koko päivässä ei puhuttu muusta kuin nuoresta Skyttestä. Joka aamupäivä kokoontui linnanpihaan ihmisiä suurissa joukoissa nähdäksensä vilaukselta kuuluisia noitia, ja ylhäiset tyydyttivät uteliaisuuttaan käymällä vankityrmässä, jossa noitia tähytä töllisteltiin ikäänkuin metsänpetoja. Valtakunnan-neuvos Pentti oli silmitönnä vihasta ja kirjoitti pitkiä epistoloita laamanni Juhanalle siitä pahennuksesta, jonka tämän poika, oltuaan pari päivää pääkaupungissa, oli onnistunut aikaansaamaan; ei paljo puuttunut, ettei herra Pentti alkanut uskoa samaa kuin veljensäkin, että luultu lemmenjuoma oli Aadolfin pään pilannut; ainakaan ei hänen kirjeistänsä muuta selville käynyt.

Huhu kulki muun muassa nuoren pappismiehen Eerikinkin korville, Aadolfin ystävän, josta ennen on puhuttu tässä kertomuksessa. Hän sai tietää Aadolfin asunnon, kiiruhti sinne ja tapasi hänen vuoteenomana haavastansa, joka, vaikka se ei ollutkaan hengenvaarallinen, kuitenkin pidätti häntä sairasvuoteessa.

-- Terve tulemastasi, sanoi Aadolf, ja ojensi Eerikille kätensä; -- oi, jospa tietäisit kuinka olen halajanut sinua nähdä ja puhutella! Aikomukseni oli käydä luonasi, kun sallimus Steinbergin miekan muodossa pakotti minun siitä luopumaan. Istu viereeni, ystäväni, ja kuuntele kärsivällisesti mitä sinulle kerron! Minä tiedän vallan hyvin minkälaisia huhuja minusta on liikkeellä, mutta toivon, että sinä ainakaan et ole paheksiva menettelyäni, et tuomitseva etkä tekevä sitä naurunalaiseksi kun kerron mitenkä asianlaita on. Oi, kovalle tuntuu olla sidottuna sairasvuoteeseen, kun on ympärillä pelkkiä vieraita ihmisiä, jotka melkein pelkäävät lähestyä minua, antaaksensa minulle tilani vaatimaa apua ... kovalle tuntuu kun kaiken tämän ohella täytyy olla alituisessa vaivassa ja pelossa ystäväin kohtalon tähden. Jos olen mielestäsi kalpea ja laihtunut, niin ei siihen ole syynä haava, joka vaatii minua toimetonna olemaan... Ainoastaan äidin sydän, jatkoi Aadolf, ottaen sängyn viereiseltä pöydältä kirjeen ja vieden sen huulilleen, -- on kaltaisensa, mutta senkin pelko tekee minut rauhattomaksi ja masentavia ovat sen hellät nuhteet. Siitä käsität kuinka on virkistävää kun saan nähdä sinut?

Aadolf kertoi juurtajaksain viimeiset vaiheensa: suhteensa Inkeriin ja Elliin ja seuraukset siitä. Ollen yhtä harrassydäminen kuin Aadolf ja milteihän yhtä kiivas, kun hänen oikeudentuntonsa ja myötätuntoisuutensa joutuivat kuohuksiin, syleili Eerikki ystäväänsä ja selitti mitä innokkaimmin sanoin hyväksyvänsä hänen ajatuksensa ja menettelytapansa, joskin tämä, kuten odottaa sopi, ei ollut vapaa inhimillisen heikkouden vaikutuksista.

Ainoa, jota Eerikki ei hyväksynyt, oli Aadolfin viha Svenoniusta kohtaan, joka tuli selvästi näkyviin hänen puhuessaan hengenmiehestä, Eerikin mielestä tämä viha oli kyllä mahdollinen selittää, mutta silti epäoikeutettu.

-- Svenonius, sanoi hän, -- on surkuteltava, mutta ansaitsee samalla kunnioitustakin. Hän taistelee omaa etua katsomatta ja ihmisiä pelkäämättä sen puolesta, minkä luulee oikeaksi. Kuinkahan monesta voi sanoa samaa? Kukin pelkäämätön mies, joka elävästi ja syvästi tuntee velvollisuutensa toimia oikean ja hyvän eteen, on maailman silmissä kiihkoilija: hän ei voi suvaita pahuutta, vaan hänen täytyy taistella sitä vastaan, missä hyvänsä hän sitä näkee ilmautuvan.

-- Riittää jo! lausui Aadolf kärsimättömästi. -- Sinä koetat turhaan vähentää inhoani tuota ihmistä kohtaan, jonka sydämettömyys ja julmuus täyttää mieleni kauhulla, jonka eläimellinen typeryys minua iljettää. Minä olen kalliisti vannonut... Mutta olkoon jo! Puhukaamme jostakin muusta! Minä pyydän sinua auttamaan Elliä ja hänen äitiään. Pappina pitäisi sinun voida päästä heidän vankityrmäänsä...

-- Minä olen sitä jo ajatellut, sanoi Eerikki.

-- Sitä parempi. Mene sinne, kerro heille terveisiä minulta, ja anna heille sitä lohdutusta, jonka uskonto ja oma sydämesi voivat tarjota! Ja jos he jotakin tarvitsevat, mitä sääliväisyydestä on oikeutettu heille antamaan, niin ilmoita se minulle, ja tule pian takasin ja kerro kaikki, mitä olet nähnyt ja kokenut!

Eerikki täytti ystävänsä toivomuksen. Hänen sallittiin vankilansaarnaajan seurassa käydä Inkerin ja Ellin luona. Nämä olivat teljetyt samaan huoneeseen myrkynpanijain, lapsentappajain ja irstasten naisten kanssa. Äiti ja tytär istuivat tämän saastaisen huoneen perimmässä ja pimeimmässä sopessa; kylmät muurit estivät heitä poistumasta kauemmaksi jumalattomien herjausten, epätoivon ja tunnonvaivain hurjain purkausten kuuluvilta, jotka koko päivänä eivät hetkeksikään tauonneet, tahi välttääkseen kauheata uteliaisuutta, jonka esineenä he olivat. Sama uteliaisuus esti heitä nauttimasta sitäkään lyhyttä hetkeä, jona vankien sallittiin liikkua ulkona raittiissa ilmassa; vahtisotamiehet olivat turhaan kokeneet pakottaa heitä näyttäytymään töllistelevälle ihmisjoukolle, joka kaiket aamupäivät ympäröi aitausta, ja jonka sorina tunki heidän vankityrmänsä perille saakka.

Nuori pappismies läheni kovaonnisia. Ellin pää lepäsi äidin sylissä; Inkeri istui etukumarassa muuriin päin ja tuijotti lattiaan. Eerikin astuessa heidän eteensä nosti Inkeri kasvonsa ylös ja teki vastentahtoisen liikkeen, joka ilmaisi hänen haluavan olla rauhassa.

-- Herra pastori, sanoi hän heikolla äänellä, -- jos te olette tullut, kuten virkaveljennekin, ainoastaan kääntämään minua tieltä, jota en koskaan ole kulkenut, niin ei käyntinne ole minulle lohdutukseksi vaan rasitukseksi. Minun on mahdoton katua rikosta, jota en ole tehnyt. Mutta jos olette tullut vuodattamaan mieleeni, joka jo alkaa epäillä, uutta luottamusta Jumalan kaitselmukseen ja kuuliaisuutta Hänen tahdolleen, niin olette tervetullut, sillä sitä minä halajan.

Vankilansaarnaajan läsnäolo esti Eerikkiä sanomasta kaikkea, mitä hän tahtoi.

-- Minä toivon, lausui hän puoliääneen, että luotatte minuun, kun sanon, että olen ollut puheisilla herra Aadolf Skytten kanssa ja sen johdosta saapunut tänne.

Kuullessansa Aadolfin nimeä mainittavan Elli katsahti ylös, ja hänen kasvonsa kirkastuivat. Hän aikoi sanoa jotakin, mutta Eerikki viittasi häntä vaikenemaan ja lausui Inkerille, ojentaen samassa hänelle kirjan:

-- Tämä kirja on kirjoitettu lohdutukseksi ja mielen ylennykseksi niille, jotka vankeudessa nääntyvät, sekä syyllisille että syyttömille. Minä lahjoitan sen teille sitä varten, että se levittäisi valoa teidänkin pimeään vankeuteenne.

Sittenkun hän oli Inkerin ja Ellin kanssa vähän aikaa puhellut ja koettanut luoda uutta toivoa heidän sydämiinsä, lähti hän pois luvaten tulla uudestaan.

Eerikin onnistui pian taivuttaa vankilansaarnaaja suosiollisemmaksi heitä kohtaan ja saada aikaan sen, että Inkeri ja Elli tämän pyynnöstä muutettiin naisten yhteisestä vankihuoneesta erityiseen kammariin, jossa he saivat olla kahdenkesken. Niinikään onnistui hänen puhutella vankilan vahtimestaria niin että tämä korvausta vastaan hankki heille parempaa ruokaa, kuin mitä vangeille tavallisesti annettiin, joka ruoka oli kovin huonoa. Tämä ynnä se lohdutus, jota hänen käyntinsä vankiparoille tarjosi, oli kaikki mitä hän heidän hyväkseen saattoi tehdä.

Ne päivät, jotka kuluivat, ennenkun Aadolf Skytte parani, tuntuivat hänestä tuskallisen pitkiltä. Eerikki ja lääkäri olivat ainoat, jotka kävivät hänen luonansa hänen yksin ollessaan.

Ilolla hän sen vuoksi tervehti hetkeä, jolloin lääkäri vihdoin salli hänen lähteä huoneestaan. Hän riensi ulos ja käyskenteli koko päivän pääkaupungin ympäristössä, joka jo oli alkanut pukeutua kevään ihanaan vihervyyteen. Mutta kun hän hämärän tultua saapui kaupunkiin ja lähti sen ahtaita katuja astelemaan, tuntui alakuloisuus taas valtaavan hänen mielensä. Kun hän kotvan aikaa oli samoillut ympäri ilman tarkempaa päämaalia, päätti hän suunnata askelensa asuntoansa kohden. Tultuansa Sulkusillalle tuli häntä vastaan pitkä, kyyryvartaloinen, kaapuun puettu haamu, joka ensin meni ohi, vaan sitten äkisti käännähtihen takasin ja löi häntä olkapäälle.

-- Ellen erehdy niin olette te vapaaherra Aadolf Skytte, lausui kimeä ääni hänen korvansa juuressa.

-- Herra Skutenhjelmkö? virkahti Aadolf, joka taas tunsi miehen.

-- Niin juuri. Minua ilahuttaa nähdä teidät taas jalkeilla ... mutta, Olympon jumalat varjelkoot, kuinka onnettomalta te näytätte! Olisiko se pieni naarmu, joka minulla oli ilo sitoa, saattanut terveessä nuorukaisessa aikaan tuollaisen muutoksen? Se ei ole mahdollista. Sitten sen on kaiketi tuo kuuluisa tenhojuoma...

-- Hyvä herra, keskeytti hänet Aadolf, -- vaikka olen teille kiitollisuuden velassa, pyydän sittenkin huomauttaa, että pilanne ei ole sukkelata eikä sopivatakaan.

-- Ho, hoo, nauroi Skutenhjelm, -- sehän sopii mainiosti kinastelun aluksi, jota saattaa seurata uusi kaksintaistelu. Älkää päästäkö tilaisuutta käsistänne, nuori mies! Te olette näköjään hyvin riidanhaluinen. Jatkakaa! Antakaa minulle haaste! Minä hyväksyn sen ja te saatte itse valita aseet. Minulla on kotona oivallinen asekokoelma, jota omin silmin olette katsellut ... parempi kokoelma kuin millään ruotsalaisella muinaiskalujen kerääjällä ennen minua. Valitsetteko skyyttalaiset jouset kalanluisilla nuolilla tahi muinaisgootilaiset kivimoukarit tahiko gallialaiset pronssimiekat? Tai kenties mieluummin heiluttelette kolmen kyynärän pituista kaksiteräistä miekkaa, joka on ollut joko Starkotter tahi Ramundur-jättiläisen oma, vaan jota Stiernhielm väittää rauhalliseksi kruunausmiekaksi, jota ainoastaan joku läähättävä airut on mukanaan raahannut? Valitkaa itse! Mutta ellette todellakaan janoa vanhan antikvaarin verta, niin seuratkaa häntä kotia ja osottakaa, että enemmän janoatte hänen oluttaan. Sanalla sanoen: minä pyydän teitä yksinkertaiselle illalliselle erään kolmannen henkilön seurassa, josta tulette pitämään.

Niin lausuen tarttui Skutenhjelm Aadolfia käsivarteen. Tämä, jota ei haluttanut joutua seuraan, kieltäytyi ensialussa, mutta Skutenhjelm uudisti pyyntönsä niin hyvänsävyisin sanoin, että Aadolf siihen suostui.

-- Puhukaamme peittelemättä, jatkoi vanha antikvaari. -- Minä luulen että liikkeellä olevat halpamaiset huhut ovat saattaneet teidät karttamaan kaikkea seuraa. Mutta te olette alakuloinen ja tarvitsette hauskuutta; ja kun aina mieltyy siihen henkilöön, jolle on ollut tilaisuudessa tekemään pienen palveluksen, niin tahdon täten sanoa, että olette majaani ja seuraani tervetullut. Ja koska olen monelta kuullut, että minua pidettäneen hullunkurisena henkilönä, niin toivon että teilläkin on oleva jotakin huvia minusta.

Astellessaan kaupungin läpi ja kulkiessaan Norrbron yli Björencloun talolle, missä hän asui, Skutenhjelm jutteli hänelle kaikenmoista kaduista ja merkillisistä taloista, joiden ohi he kulkivat, ja höysteli näitä kaskujaan niin teeskentelemättömillä sukkeluuksilla, että Aadolf, tietämättä miten, yhtäkkiä oli käynyt hyvälle tuulelle.

Heidän saavuttuaan Skutenhjelmin koruttomaan asuntoon, jossa kaikki oli hyvin antikvaarista näöltään, alkaen omistajasta itsestään aina seiniä koristaviin kalpoihin ja vanhanaikaisiin vaan erittäin mukaviin nojatuoleihin, sytytti isäntä talikynttilän, lausui vieraansa tervetulleeksi ja alkoi vetää esiin halkoja eräästä komerosta, jota hän samalla käytti puuvajana sekä antikvaaristen harvinaisuuksien säilöpaikkana.