Chapter 17
-- Malta, sanoi Drake, -- minulla ei ole mitään anteeksi annettavaa, mutta paljon, josta itseäni soimata. Mutta luuletkohan, että minä vasta tänään olen koetellut itseäni ja tullut sen huomaamaan? Ei! Monet vuodet päästään, tuhansina unettomina öinä olen itseäni syyttänyt, niinkuin nytkin syytän. Agnes, me olemme molemmat onnettomia, niin onnettomia, että joka minuutti kalvaa päivän pituisena elämämme lankoja. Meidän täytyy erota, Agnes; se on välttämätön: sinulle, koska minä en ikinä voi tulla sinulle muuksi, kuin mikä olen: sinun kiusanhenkesi, ja minulle, koska omantuntoni voi tyynnyttää lepoon ainoastaan se toivo, että sinä erillään minusta tulet onnelliseksi ja vapaudut kärsimyksistä, joita en siedä nähdä.
Drake vaikeni ja silmäili puolisoonsa, johonka tuo niin äkillisesti herännyt ja niin julmasti pettynyt väärä toive oli vaikuttanut miltei rampauttavasti. Mutta kun hän vihdoin kohotti päänsä ja kiinnitti silmänsä Drakeen, nousi tämä istualtaan ja alkoi kävellä edestakasin lattialla.
Hiljaisuutta kesti muutama silmänräpäys.
-- Hyvä on, lausui vihdoin Agnes raukealla, vaan päättäväisellä äänellä, -- voimmehan sitten erota ... koska onnesi vaatii sitä ... mutta millä tavalla?
-- Meidän kummankin onni vaatii sitä, Agnes, lausui Drake vilkkaasti. -- Oi, miksi on ihminen oman sydämensä orja! Himoja syntyy siellä itsestään, tietämättämme miten, ne varttuvat ja tempaavat meidät mukaansa, meidän voimatta niitä vastustaa, ne sammuvat meidän vähimmin sitä aavistaessa, ja jättävät sijaa toisille, joiden synty on tahdostamme yhtä riippumaton... Agnes, sinä suostut siis, sinä huomaat välttämättömäksi...
-- Suostun, keskeytti hänet Agnes, -- mutta vastaa kysymykseeni, millä tavalla se on tapahtuva?
-- Se voi tapahtua vain yhdellä tavalla ... minä annan sinulle takasin myötäjäisesi ja laillisen osuutesi omaisuudestamme; se riittää turvaamaan sinulle ajallista toimeentuloa ... ja sinä valitset asuinpaikaksi toisen maan, ehkä jonkun niistä onnellisista, jotka luonto on varustanut paratiisillisella kauneudella ja ikuisella suvella, tehdäksensä ne tyyssijoiksi sydämille, jotka tahtovat unhottaa entuuden ja alkaa uutta onnen eloa. Tahi kenties pidät parempana isiesi syntymämaan, jossa isäsi nimi on hyvin tunnettu, ja jossa sinulla on paljon mahtavia sukulaisia, jotka ilolla ottavat sinut jälleen piiriinsä. Sinulla on ehdonvalta valita...
Agneksen kalpeille poskille oli sill'aikaa noussut heikko puna.
-- Emmekö me voi muulla tavalla purkaa liittoamme, kuin käyttämällä tuota ehdottamaasi keinoa?
-- Emme voi, paitsi sitä on vain kaksi porttia, jotka vapauteen johtavat: toinen on kuoleman, toinen häpeän. Avioliitto on pyhä, ja se on yhteiskuntajärjestyksen perustus. Senvuoksi ovat lainsäätäjämme pitäneet tarkalla, ettei sen ulkonaista olentoa, muotoa saada järkähyttää, vaikkakin sen henki on poissa. Minusta nähden on se väkivaltaa luontoa kohtaan. Eivät he ajattele, nuo miehet, jotka kansoille lakeja laativat, että ihminen on taipumustensa määrättävänä, että hänen taipumuksensa ovat yhtä muuttuvia kuin kuu; he unhottavat, että pakko on rakkauden myrkky...
-- Sinä vaadit siis, sanoi Agnes seisoalleen nousten, -- sinä vaadit että minun tulee lähteä pois talostasi...
-- Muuta ehtoa ei ole...
-- Että minun, jatkoi Agnes paisuvalla voimalla, -- avionrikkojana tulee lähteä pois kotosijoiltani, karkulaisena jättää se maa, jonka mullassa lapseni lepää! Ei milloinkaan! Ainoa, mikä vielä on minulle kallis, on kunniani, hyvä maineeni. Riistänet minulta kaikki, sitä et kuitenkaan riistä.
-- Malta mielesi, sanoi Drake. -- Kunniasi ei ole kärsivä siitä yhtään. Tiedetään, että sinä olet onneton avioliitossasi, ja että syy on minun. Sinua tullaan puhdistamaan ja minua syyttämään siitä mitä on tapahtunut, enkä minä koetakaan puhdistaa itseäni.
-- Älä puhu siitä enää mitään, lausui Agnes, -- se ei tule tapahtumaan! Ole kärsivällinen! Sinä mainitsit kuolon portin. Onneton puolisosi on pian astuva siitä sisään ja sinä olet vapaa.
-- Toisen meistä täytyy siis raahata kahleensa hautaan ... sen nimittäin, joka ensinnä sortuu tässä hiljaisessa, mutta kuolettavassa taistelussa, joka muodostaa yhdyselämämme? Ajattelepa tarkoin!... Ja muuten niin eihän ole vaikeata saada panettelu tyrehtymään, jatkoi Drake. -- Terveytesi vaatii sinua oleskelemaan jonkun aikaa toisenlaisessa ilmanalassa; sinä matkustat, ja jonkun ajan kuluttua saapuu tieto, että olet kuollut... Agnes, minä pyydän sinun ja minun vastaisen onnemme nimessä, mieti tarkoin ehdotustani, äläkä hylkää ainoata keinoa, jonka kautta voimme pelastua!
Illalla samana päivänä, kuin avioerosta oli ollut puhetta, käväsi Vanloo Sjövikissä. Hän tapasi Agneksen yksinänsä; Drake oli matkustanut Tukholmaan tapaamaan valtakunnan-neuvos Skytteä ja muutamia muita poliitillisia ystäviä, ja häntä odotettiin takasin vasta seuraavana päivänä.
Ilta oli kaunis ja kevään henkevä. Vanloo huomasi, että Agneksen oli mieli kovasti kuohuksissa, ja esitti, häntä huvittaakseen, että lähdettäisiin kävelylle. Agnes suostui ja niin päätettiin lähteä järven rannalla sijaitsevalle kirkkomaalle ja käydä Hedvigin haudalla.
Vanloon käsivarteen nojautuen jätti hän hetkeksi kolkot muurit, joiden sisässä hän huokaillen oli kuluttanut paraimman osan ikäänsä, ja tunsi mielensä kummallisesti virkistyneen, kun hän luonnon vapauteen tultuaan hengitti kevättuulosten vilpeyttä rintaansa ja tähysteli rauhallista seutua, joka levisi hänen katseittensa eteen. Ilta-auringon rusoloiste kimmelteli lammen rasvatyynellä pinnalla ja aaltomaisesti kohoilevilla ja laukeilevilla kedoilla, joidenka kellanvihreätä värivälkkeilyä keskeyttivät siellä ja täällä tummat koivu- ja leppäviidakot, ja tämän yllä kaareili korkealla sinitaivas vähäisine liikkumattomine pilvenhattaroineen, joiden hopeaväri yhä enemmän muuntui vaaleahan purppuraan, mikäli aurinko läheni näköpiiriä.
Tämä näky sai Agneksen povessa vapauden kaipuun vireille, sai hänet halajamaan jonnekin kauas tuntemattomille onnen äärimaille. Hän oli kauan tuntenut tällaista kaipuuta, vaan sen pyrintöperänä oli ollut taivas; nyt tuntui hänestä maakin olevan ihana ja hän aavisti, että sekin voisi tarjota hänelle iloa ja huvitusta.
Tultuansa kirkkomaalle Agnes ja Vanloo hakivat Hedvigin haudan ja kun he olivat hiljaisina hetken aikaa sen ääressä viipyneet, istahtivat he sen läheiselle hautakummulle, ja siinä Agnes lapsuutensa ystävälle kertoi mitä hänen ja Draken välillä aamulla oli tapahtunut.
Vanloon otsan peitti mielipahan ja suuttumuksen puna Agneksen hänelle kertoessa aamullista kohtausta. Mutta samalla oli tämä asiankäänne hänelle tervetullutkin. Eroamalla Agneksesta riisti Drake tietämättänsä itseltään viimeisenkin tukiturvansa, ja Agnes saattoi poistua hänen kukistumisensa ja alenemisensa näyttämöltä niin kauas, ettei huhun siitä tarvinnut saapua äkkiarvaamatta hänen kuuluvilleen, ja hän pelastuisi siitä häpeästä, jonka alaiseksi hänen miehensä nimen täytyi joutua. Vanloo pelkäsi niinikään, että Agnes, yhä edelleen vastustamalla miehensä vaatimuksia, saattoi panna henkensä alttiiksi, sillä hän tiesi Draken mieheksi, joka ei kaihtanut mitään keinoja, kun intohimot ja omat edut sitä vain vaativat.
Agnes senvuoksi oudostui, kun Vanloo pelkonsa syitä mainitsematta kehotti häntä myöntymään Draken vaatimukseen, koskapa se, niinkuin tämä itsekin oli todistanut, saattoi käydä päinsä, ilman että hänen kunniansa tarvitsi siitä kärsiä. Agnes empi, vaikka hänen oma mielensä tällä hetkellä olikin Vanloon kauniitten, vakuuttavien sanojen vaikutukselle herkkä.
-- Agnes, sanoi Vanloo vihdoin ja tarttui hänen käteensä, -- kun sinä lähdet tästä kolkosta asunnosta, niin sinä et ole turvaton nainen, jonka on kotopaikaltansa luopuminen taistellakseen vierasten, välinpitämättömien ihmisten parissa elämän myrskyjä vastaan. Niinkauan kuin minä elän, olen minä sinulle lujana turvana ja uskollisena ystävänä. Mikä sinua täällä viehättää? Ei muu kuin hauta! Lohdutus, jonka siitä saat, ei vastaa kärsimyksiäsi täällä. Ja kukapa tietää? Ehkenpä jo piankin saanet rauhotetuin mielin palata tämän haudan luo ja, ilta-auringon yhtä suloisesti säteillessä, laskea kukkasi sen turpeille...
Vanloo puhui edelleen yhä enenevällä lämmöllä. Agnes kuunteli, ja mitä kauemmin hän kuunteli, sitä kovemmin sykki hänen sydämensä; häntä alkoi elähyttää sama toivo kuin Vanlootakin, ja hänen haaveileva katseensa liihotteli pitkin järven pintaa, josta muuan lahti ulkoni silmän siintämättömiin näköpiiriä kohden, muodostaen metsittyneiden niemekkeiden väliin aukioimen, kiiltävän uran, johon iltaruskon kultareunaiset pilvet kuvautuivat. Ja tästä urasta oli hänen mielestänsä urkeneva tie onnellisempaan tulevaisuuteen...
Vihdoin voitti Vanloo; Agnes suostui.
Kun Drake seuraavana päivänä synkännäköisenä astui Agneksen huoneeseen ja toisti vaatimuksensa, ilmoitti Agnes tyynesti, että hän oli asiata harkinnut ja nähnyt parhaaksi, heihin molempiin nähden, siihen suostua.
XV.
Aadolf Skytte Tukholmassa.
Kun Aadolf Skytte pikaisesti maskustettuaan saapui Tukholmaan, niin hän ensi työkseen lähti kuninkaalliseen linnaan, joka avarain muuriensa sisään sulki ei ainoastaan sen, mitä maassa oli ylevintä, vaan myöskin kehnointa ja enimmin halveksittua, sen langenneita ja rikoksellisia jäseniä.
Kruununvankila oli, merkillistä kyllä, aivan kuninkaallisen perheen huoneiden alla. Mutta mahtavat kiviseinät ja paksut trossipermannot erottivat toki vallan, korkeuden ja loiston rikollisuudesta, pimeydestä ja epätoivosta; vankien huokaukset ja kahleiden kalina eivät häirinneet yläpuolella olevia, eikä juhlapitojen hälinä tahi soiton sävelet myöskään keskeyttäneet noiden raukkojen synkkiä tuumailuja, niiden, jotka venyivät maanalaisissa komeroissaan, joidenka ristikkoikkunat olivat linnankaivannon vedenpinnan tasalla.
Aadolf riensi avaran palatsin linnanpihaan, missä tiesi vankilan olevan, ja toivoi saavansa nähdä Ellin ja Inkerin, jotka vähää ennen häntä lienevät saapuneet surulliseen määräpaikkaansa.
Mutta se toivo ei toteutunut; raskaat rautaovet olivat jo teljetyt heidän jälkeensä. Aadolf kysäsi vanhalta vanginvartijalta, joka avainkimppu vyöllään asteli alaansa linnanpihalla, oliko kaksi noituudesta syytettyä naista äsken saapunut. Vanginvartija silmäili oudoksuen nuorta ritarismiestä, kysymys kun näet lausuttiin jotenkin kiivaasti, mutta vastasi, että kaksi naista, toinen vanha toinen nuori, todellakin hiljattain oli uskottu hänen valppautensa huostaan, ja että hän mukana olleelta vahdilta oli kuullut heidän olevan noitia, jotka olivat tehneet paljon tuhoa kotiseudullaan.
Aadolf kysyi vielä, missä heidän vankikammionsa sijaitsi. Vanginvartija, jonka mielestä nuori herra oli aivan tavattoman utelias, osotti sormellansa pimeään käytävään ja vastasi:
-- Tuolla perinnä vasemmalla.
-- Mihinkä aikaan päivällä niitä lasketaan ulos raittiiseen ilmaan? oli Aadolfin kolmas kysymys.
-- Hm, vastasi vanginvartija, -- niille vangeille, joita jalo herra kyselee, ei ole oikeastaan määrättykään mitään aikaa, milloinka he saavat lähteä ulos tuulettelemaan; he saavat tietysti lähteä, silloin kun muutkin vangit lähtevät: se on edellä puolisten, jolloin heitä muutamia erällään lasketaan tuohon aituukseen.
Näihin tietoihin oli Aadolfin tyytyminen. Hän päätti palata seuraavana päivänä aamupuolella linnanpihaan ja toivoi silloin paremmin onnistuvansa.
Sittenkun nuori Skytte oli hankkinut itsellensä asunnon -- kaksi pienehköä huonetta Götkadun varrella olevassa talossa, jonka isännän luona hän Tukholmassa käydessään tavallisesti majaili -- lähti hän setänsä, valtakunnan-neuvos Pentin luo.
Tämän ja Aadolfin välinen suhde oli paljoa läheisempi kuin Aadolfin suhde isäänsä. Herra Pentti oli aina kadehtinut herra Juhanan onnea, kun tällä oli poika; herra Pentti olisi kovin hartaasti toivonut itsellensä sitä onnea, ei niin paljon sen vuoksi, että hän olisi nähnyt polvilukunsa jatkuvan, kuin erästä toista tarkotusta varten. Herra Pentti oli, kuten tiedämme, laajalle tähtäävä nero, joka valtiollisilta toimiltansa joutessansa antoi kynttilänsä valon loistaa tutkimusalan pimeimpiinkin sokkeloihin ja hautoi mielessänsä mitä rohkeimpia suunnitelmia koko ihmiskunnan uudestisyntymisestä. Älköön kukaan luulko, että hänen tutkimuksensa ja havaintonsa rajoittuivat ainoastaan kielitieteeseen ja sen semmoisiin halpoihin tiedonaloihin! Ei ollenkaan! Teologiian, filosofiian ja politiikan vaikeimmat kysymykset olivat hänellä aivan selvillä; taivaan ja maan välillä ei ollut mitään, jota hänen filosofiiansa ei olisi ainoastaan haaveksinut, vaan vieläpä käsittänyt, perinpohjin oivaltanut ja järjestelmäksikin sovittanut. Älköön meitä siis ihmetyttäkö, että hän niinikään oli laatinut täydellisen, pykäleihin asianmukaisesti jaetun kasvatusjärjestelmän, joka alkoi siitä, jolloin pojalle (tytöt eivät kuuluneet järjestelmään) tavallisesti puhkeaa ensimäinen hammas, ja päättyi siihen, jolloin hänen on liittyminen osalliseksi yhteiskunnalliseen elämään.
Tätä järjestelmää, jota hän erityisistä syistä ei tohtinut tuoda julkisuuteen hyödyksi ihmiskunnalle, olisi hän toki salaa tahtonut sovelluttaa omaan omintakeiseen taimeen varmana siitä, että tämä, sellaisen viisauden viljavoittamana, varttuisi koko maanpiirin pimittäväksi puuksi.
Tiedämme nyt, miksi herra Pentti niin hartaasti oli toivonut itsellensä poikaa; tiedämme myös, että tutkimaton sallimus oli kieltänyt häneltä tämän lahjan, epäilemättä suureksi vahingoksi koko ihmiskunnalle. Sitä suuremmalla lempeydellä oli hän sen vuoksi kohdellut veljensä poikaa, mutta kun hän näki, että veli Juhanan uskonnolliset mielipiteet kerrassaan estivät häntä koettelemasta kasvatusjärjestelmäänsä Aadolfiin, täytyi hänen tyytyä salassa vaikuttamaan tämän henkiseen kehitykseen. Herra Pentti se ensimäiset harhaoppiset kirjat pani nuoren ylioppilaan käteen ja herätti hänessä halua tutkimiseen. Siitä sai alkunsa heidän välillänsä ystävyys, ja valtakunnan-neuvos Pentin nuorekas mieli ja eloisuutta uhkuva olento, jotka niin suuresti erosivat laamanni Juhanan karkean jylseästä luonteesta, olivat vain omiansa tätä keskinäistä väliä lujittamaan.
Että Aadolfin luonteessa muuten oli hyvin vähän yhteistä herra Pentin kanssa, pitäisi lukijalla jo olla selvillä. Paitsi likeistä sukulaisuutta yhdisti heidät toisiinsa ainoastaan se, mikä heidän tutkimuksissaan oli yhteistä; mutta niihinkin nähden olivat he kokonaan eri kannalla. Aadolfin tutkimusten silmämääränä oli saada järjen vakuutusta niihin päätelmiin, jotka hänen uskonnollinen tunteensa vaati pitämään tosina; hän suri tullessaan vastaisiin päätöksiin, ja epäilykset himmensivät hänen onneaan. Herra Pentti sitävastoin hykersi tyytyväisenä kämmeniänsä, kun hän oli saanut kumotuksi jotakin, jota siihen asti oli pidetty kumoamattomana totuutena, tahi jos hänen viisastelevalla sukkeluudellaan oli onnistunut saattamaan epävarmaksi ja sekavaksi jotakin semmoista, jota kaikki olivat pitäneet päivän selvänä ja perustotuudellisena asiana. Ihmetellessään omaa älykkyyttään hän ei tullut tuntemaan sitä tyhjyyttä, jonka uskon ja vakaumuksen puute muutoin tavallisesti tuo mukanansa.
Valtakunnan-neuvos otti Aadolfin sydämellisesti vastaan; hän oli mitä hilpeimmällä mielellä, sillä hän oli vast'ikään saanut valmiiksi oikeusjuttuansa koskevan hakemuskirjan (järjestyksessä yhdennentoista) Svean Hovioikeudelle, ja oli hänen onnistunut saada se niin mutkikkaasti kokoonpannuksi, että hän jo edeltäkäsin arvasi millaista päänvaivaa se lainoppineille herroille saattaisi.
-- Tuhatkertaisesti tervetullut, rakas nepas! sanoi hän; -- sinä tulet kuin jos olisit kutsuttu. Minulla on tunti aikaa pukeutuakseni, ennenkun lähden kreivi Pietarin luo; koettakaamme tuota ikävää tehtävää hauskuttaa mieluisalla puhelulla. Kerropa nyt ensin, mitenkä vanhempasi ja rakas tyttäreni Signildsborgissa jaksavat; sitten kutsun tänne Juhon, ja sillä aikaa kun hän auttelee vaatteita päälleni, pyydän sinua lausumaan ajatuksesi niistä arveluttavista valtiollisista väitteistä, jotka tuo hävytön englantilainen Thomas Hobbes suvaitsee lasketella kuninkaallisen yksinvallan puolustamiseksi.
Lausuessaan tätä valtakunnan-neuvos vilkasi tutkivasti silkkisukkiinsa ja kenkiinsä...
Aadolf antoi Marian kirjeen. Hän otaksui tytön siinä viitanneen siihen tapaukseen, joka oli karkottanut hänet kotoa. Mutta katsottuansa läpi kirjeen herra Pentti heitti sen kirjoituspöydälleen ja lausui:
-- Minä mielihyväkseni huomaan, että hän on terve ja viihtyy toistaiseksi hyvin maaseudulla. Muutoin vaan tavallista lorua. No niin, poikaseni, käydään sitte käsiksi Hobbesiin, jahka ensin kutsun sisään Juhon...
Herra Pentti oli juuri aikeessa soittaa kamaripalvelijansa sisään, kun Aadolf esti sen ja pyysi saada kahdenkeskisesti puhutella setäänsä.
-- Kautta Jupiterin! lausui valtakunnan-neuvos ja ravisti tapansa mukaan käheröittyä peruukkiaan. -- Näyttää ihan siltä, kuin olisi sinulla hyvinkin tärkeitä puheltavia. Olkoon menneeksi, minä kuuntelen, mutta puhu pian!
Aadolf kertoi nyt hyvin lyhykäisesti, että hän oli riitaantunut isänsä kanssa sen johdosta, että he olivat erimieltä kahden noituudesta syytetyn naisen vangitsemisesta, ja että tämä epäsopu oli mennyt niin pitkälle, että Aadolfin täytyi lähteä pois Signildsborgista.
-- Veli Juhana on kaltaisensa, sanoi valtakunnan-neuvos, kun Aadolf lopetti kertomuksensa, -- rehellinen ja oiva mies, siitä ei puhettakaan, mutta hiukan ahdasmielinen ja ajan ennakkoluuloihin taipuva. Se oli ikävä kohta, Aadolf kulta, mutta kyllä kaiketi veli Juhanan kiukku kerran lauhtuu, ja siihen asti saat sinä koettaa asettaa elämäsi täällä Tukholmassa niin auttavalle kannalle kuin suinkin. Mutta palatakseni jälleen ystäväämme Thomas Hobbesiin, jatkoi valtakunnan-neuvos, asettuen peilin eteen, -- niin oletan että jo olet lukenut hänen _Elementa philosoficansa_, ja tahtoisin mielelläni kuulla mitä sinä arvelet hänen...
-- Ah, parahin setäni, minä en todellakaan nyt halua puhella moisista asioista. Tulin pyytämään, että te hankkisitte minulle jotakin yhteiskunnallista asemaani vastaavaa tointa siksi aikaa, kuin oleskelen täällä Tukholmassa.
-- Oikein mielelläni, lausui herra Pentti katsellen pitsikalvosimiaan, -- minä suurimmalla mielihyvällä tarjoan sinulle apuani. Sinä olet neppaani, ja se on paras puoltolauseesi. Miksikä tahdot ruveta, poikaseni?
-- Minä otan vastaan minkä sopivan viran hyvänsä, jonka tarjootte minulle, ja jota kykenen hoitamaan.
-- Sinä olet neppaani, sanon vieläkin kerran, ja kykenet niin muodoin täyttämään mimmoisen viran hyvänsä. Mutta vähään sinä et saa tyytyä, et halpaan kirjurinpaikkaan virastoissa etkä alhaisempaan virkaan sotaväessä. Et, et, sinä olet oikeutettu vaatimaan paljo, ja minä kyllä saatan kohtuulliset vaatimuksesi täytetyiksi... Hyvä on, lisäsi valtakunnan-neuvos itsekseen ja otti hyppysellisen kultaisesta rasiastaan, -- tästä saattaa taas sukeutua pikkuinen virkistävä kina herrain valtakunnanholhojain ... minä vaadin pojalle paljo, ja kun sen hyväksyvät, vaadin yhä enemmän ... ja kun toistamiseen antavat perään, olen heitä harmistuneena sättivä ja vaativa yhä enemmän. Kautta Jupiterin! lystiä ajometsästystä ... kunnes tulee hetki, jona _heillä_ ei ole mitään ja _minulla_ kaikki jaeltavana.
Tämä ajatus tuntui herra Pentistä niin hupaiselta, että hän päätti panna sen täytäntöön. Että Aadolfin täytyisi sen kautta kauan odottaa, ennenkun hän pääsisi hyödylliseen ja hauskaan toimeen, jäi sedältä huomioon ottamatta. Kumminkin hän vielä toistamiseen vakuutti hankkivansa niinpian kuin suinkin Aadolfille kunniallisen toimen valtion palveluksessa. Sittenkun hän vielä oli kysellyt neppaaltansa yhtä ja toista, hänen asuntoansa ja toimeentuloansa koskevia seikkoja, luvannut saattaa hänet hoviin ja antanut hänelle sen hyvän neuvon, että hän käyttäisi aikansa vakaviin opinnoihin sekä hupaiseen seurusteluun nuorten samanikäisten miesten parissa, soitti hän kamaripalvelijan luokseen ja ryhtyi tämän avustamana niin innokkaasti pukeutumaan, että Aadolf katsoi läsnäolonsa tarpeettomaksi ja lähti pois.
Ennenkun Aadolf seuraavana aamuna lähti linnaan, oli hän huolellisesti pukeutunut, koska luuli varmaksi, että hän kävellessään linnanpihalla kohtaisi useita tuttuja hovilaisten joukosta sekä kaartin upseereista, joiden kasarmi oli linnanmuurien sisässä. Niin kävikin: häntä piiritettiin, häntä onniteltiin sen johdosta, että hän vihdoinkin oli tullut huomaamaan, kuinka paljoa mukavampi oli olla pääkaupungissa kuin maaseudulla, ja vaadittiin häntä ottamaan osaa lukuisiin iloisiin kemuihin, joita oli määrä viettää sinä ja vielä seuraavana päivänä.
Toverien kanssa puhellessaan Aadolf osotti niin suurta hajamielisyyttä, että nämä siitä saivat aihetta leikkisiin kokkapuheisiin. Hän pysytteli vankien aituuksen läheisyydessä ja loi tuhkatiheään katseensa ristikkorautojen läpi niihin kovaonnisiin, jotka, enimmäkseen kahleilla ja jalkaraudoilla varustettuina, astuskelivat aituuksen sisässä vanginvartijain valvonnan alaisina, tahi istuskelivat penkeillä pitkin seinustaa, nauttien heille suodun lyhyen ajan valosta ja raittiista ilmasta. Aadolf näki kalpeita kasvoja, joilla kaikki surun ja epätoivon, julmuuden ja paatumuksen vivahdukset kuvastuivat; mutta niitä raukkoja, joiden tähden hän oli tullut sinne, ei näkynyt, vaikka hän koko aamupuolen uskollisesti odotti, toivoen heitä näkevänsä. Mutta kun rautaovi viimeisen vangin mentyä sulettiin, kun aituus tyhjeni sekä vahtiparaati soittokuntansa jälessä ja pertuskasotamiehiä riviensä välissä marssi poikki linnanpihan sijoittuaksensa linnan suurten portaiden edustalle, lähti Aadolf apein mielin palatsista ja palasi yksinäiseen asuntoonsa.
Seuraavana aamuna kävi Aadolf taas setänsä luona ja toivoi saavansa pitemmältä puhua hänen kanssaan. Hänen aikomuksensa oli koettaa herättää herra Pentissä osanottoa Inkeriä ja Elliä kohtaan ja saada hänet käyttämään vaikutusvoimaansa heidän hyväkseen.
Herra Pentti oli äsken noussut makuulta, kun Aadolfin ilmoitettiin tulleen. Nuori Skytte saatettiin makuuhuoneeseen, jossa hänen setänsä paraikaa luki kirjettä.
-- Kauniita uutisia! huudahti valtakunnan-neuvos Aadolfia vastaan kohta, kun tämä näyttäytyi ovessa. -- Sinäpä oikea juupeli olet! Isäsi kirjoittaa tässä pitkän epistolan tavalliseen kaavaansa, oikean valitusvirren, josta en ole voinut lukea kuin puolet, mutta siitäkin on jo kylliksi. Sinä olet käyttäynyt tyhmästi, poikaseni, hiivatin tyhmästi, ja jos joudut koko maailman pilkattavaksi, niin on syy sinun omasi. Piruako sinulla on ollut noitien kanssa tekemistä? Veli Juhana vakuuttaa ihan todesta takaa, että lemmenjuoma on pilannut pääsi ja että olet pannut toimeen kotonasi aika mellakoita. Sinä olet hukassa, ystäväiseni; huomenna on tämä skandaali ihan varmaan koko Tukholman tiedossa; taikauskoiset säälivät sinua, ennakkoluulottomat nauravat sinulle.
-- Siitä minä viis veisaan, Aadolf vastasi, -- säälikööt tyhmät ja naurakoot sydämettömät. Juletkoon vaan yksikään julkisesti loukata minua, niin on minussa miestä antamaan ojennusta. On sentään hyvä, ettei teidän valistunut mielipiteenne minun suhteeni ole entisestään muuttunut, setä...
-- Siinä erehdyt, lausui valtakunnan-neuvos Pentti terävästi; -- tuhansia kevytmielisiä kujeitasi minä en lukisi sinulle miksikään, mutta minä en koskaan anna anteeksi tyhmyyttä, joka tekee Skytten nimen naurettavaksi.
-- Minä toivon mielipiteenne muuttuvan, kunhan kerron mitkä syyt aiheuttivat menettelyni.
-- Parasta kun et kerrokaan! Minä tiedän kaikki mitä sinä tahdot sanoa ... vaan jätä se nyt! Tuhottomasti rakastunut johonkin Canidiaan, puoskariakkaan, joka ei ole tehnyt muuta, kuin iätpäivät laastaroinut talonpoikien paisekkeita ja lukenut loihtuja sairaiden sikojen yli!... Hyi perhana! Ja mokoman naisen tähden saattaa aikaan ikävyyksiä ja meteleitä, suututtaa isäukkonsa silmittömäksi ja sotkea sekaisin maat ja taivaat! Ellen totta tosiaan olisi setäsi, niin nauraisin oikein sydämestäni houkkamaisuudellesi, mutta nyt minua suututtaa, sillä siitä pääsee juoru kulkemaan kautta koko Tukholman.