Chapter 16

-- Haa, lausui Sigurd, joka tähän saakka ääneti oli kuunnellut Vanloon ajatuksen ilmaisua, -- onko se mahdollista, kapteeni? Julkeavatko he tosiaankin jutella sellaista? Tehdä talonpojat maaorjiksi! Hyvä on ... silloin on meillä kapina maassa, emmekä me lähde täältä ottamatta osaa leikkiin. Minä olen talollisen poika ja te, kapteeni, olette niinikään, jos kohta Folkungien verta virtailee suonissanne. Haa, kapteeni, antakaa heidän vaan jatkaa mielensä mukaan! Minä tunnen Ruotsin talonpojat: he sietävät paljon sortoa, niinkauan kuin kuvittelevat olevansa vapaita, mutta riistettäköön heiltä tämäkin luulo, niin he eivät siedä niin mitään. Eikö niin, kapteeni, annattehan herrain menetellä mielensä mukaan?

Vanloo naurahti silmäillessään Sigurdiin. Sigurd oli kavahtanut istualtaan, hänen silmänsä säihkyivät, hän näpli, kiersi ja väänteli viiksiään.

-- Kapteeni, jatkoi hän, -- me olemme yhdessä taistelleet Englannin republikaanien armeijoissa ... me olemme omin silmin nähneet solvaistun kansan nousevan vihapäisnä kapinaan, ja me olemme ottaneet osaa sen taisteluihin vapautensa puolesta... Te nauratte kapteeni! Ah, te ette ole sama mies mikä olitte ennen. Muistan kuitenkin ajan, jolloin mielenne teki palata isänmaahanne ja asettua jonkinlaisen kumousyrityksen etupäähän. Te olitte silloin kymmenen vuotta nuorempi, mutta eihän sydämenne vieläkään kuihtunut ole. Muistuu mieleeni monta hetkeä, kun tyvenessä valtamerellä lepäilimme emäpurjeen kalveessa, ja te juttelitte minulle Grakkuksesta ja Timoleonista... Ja paraimpia ystäviännehän vieläkin on jalo Algernon Sidney, jonka mukaan olette antanut nimen kauniille prikillenne.

-- Vaiti! sanoi Vanloo ja tukki kädellään Sigurdin suun. -- Sinä, ystäväni, olet huono politikoitsija, sen vakuutan sinulle.

-- Jos niin on, sanoi Sigurd, -- niin syy ei ole minun vaan oppimestarini. Te tiedätte kyllä, ketä tarkotan, kapteeni...

-- Tiedän, vastasi Vanloo iloissaan, -- minä olen sinussa kasvattanut itselleni nuoruuteni houkkamaisten unelmieni elävän muistuttajan. Muistisi on erinomainen, kun on tarvis muistuttaa minulle entisiä heikkouksiani. Sinä tahtoisit myllätä koko maailman ylösalasin ja sitte huutaa minua järjestämään se oman mielesi mukaan. Se ei kelpaa. Tähdet eivät ennustaneet mitään maailman uudestiluojaa silloin, kun sinä synnyit, eikä liioin kun minä synnyin.

-- No, pahuus olkoon, mitä te sitten aiotte tällä salaliitolla tehdä, kapteeni?

-- Koko salaliitto on minusta vain julkeaa kometiiaa, ja semmoisena minä sitä tulen kohtelemaan. Mutta puhukaamme jostakin muusta, ystäväiseni! Onko sinulla tänään mitään uutta kerrottavana kunnianarvoisasta kauppiaasta Sakari Jansenista?

-- Kutsukaa häntä Ruysiksi, kapteeni, sillä kauppiaasta ei kohta enää ole merkkiäkään jälellä, ja vanha merisissi esiintyy uudelleen. No niin, kaikki käy tasaista kulkuaan. Minä kävin tänään hänen seurassaan katsomassa hänen ostamaansa prikiä, joka on hyvä laitatuuleen menijä, mutta se yleinen vika sillä on, että perä on liian korkea ja vastaa liiaksi tuulta, kun on pakko ryhtyä luovimaan. Vastustajaksi ei se mikään joutava ole, jos niiksi kerran käy, että joudumme sen kanssa otteluun. Nykyään Ruys on harvoin öisin kotona; Freedrik ja Blackwell, jotka silloin seuraavat häntä kintereillä, näkevät hänen hyörivän merimieskapakoissa ulkomaan roskaväen joukossa, joka täällä talvehtii. Todellakin kelpo miehistö sellaiseen laivaan, jota sanotaan aiotun rauhallisia matkoja varten Tukholman ja Amsterdamin välille! Kuten kapteeni tiedätte, minä en milloinkaan ole saanut Ruys vanhusta puhumaan kaikkea, mitä tahtoisin. Mennyttä elämäänsä ei hän voi eikä välitäkään kokonaan kieltää, sillä hän luulee minulla olevan yhtä päteviä syitä menneisyyteni salaamiseen; mutta milloin hyvänsä hän elämänsä menneisiä vaiheita muistelee, niin hän lisää aina niihin joitakuita katumus- ja parannussanoja; pitääpä hän välistä minulle oikeita saarnoja ja laskettelee niin kauniita ja vakuuttavia sanoja, että melkein luulen hänen puoleksi totta tarkottavan. Hän näyttää ikäänkuin pyrkivän toiseen suuntaan ja toiseen häntä kiskotaan. Kun hän on juonut itsensä juovuksiin, mikä tapahtuu melko usein, joutuu hän kiihkoon ja on valmis ostamaan itselleen maatalon kotokaupunkinsa Alkmaarin läheisyydessä sekä kertoo lapsellisella ilolla, mitenkä hän siihen huvimajan ja puutarhan laittaa, ja puutarhan läpi kanavan, sekä pystyttää maalatun vahtisoturin kuistin eteen ... mutta kun hän tuota parhaallaan pakisee, niin hänen rumat kasvonsa väliin synkistyvät ja hän alkaa kirota jotakuta, jota hän ei koskaan mainitse muulla kuin kunnianimellä: perkele, ja jonka onnen kohtaloon hän sanoo olevansa sidottu ajassa ja ijankaikkisuudessa. Ketä hän sillä tarkottaa, sen arvaamme kumpikin, te sekä minä, kapteeni. Sanalla sanoen: minä en oikein pääse miehestä tolkulle. Suhteestansa henkilöön, jota minä tarkotan, ei hän hiisku sanaakaan; enkä sitäkään ole koskaan saanut tietää, minnekä vanha laiva miehistöineen joutui. Te neuvoitte, etten koettaisi urkkia häneltä sitä salaisuutta, ja se onkin paras, sillä hän on vanha ja luulevainen, niinkuin paha omatunto.

-- Hyvä on, Sigurd, ole vastakin varova käytöksessäsi häntä kohtaan! Varsin tärkeätä, on, ettei hän pääse käsistämme... Ja nyt, ystäväiseni, sanon sinulle hyvästi huomiseen asti. Minä odotan tänne valtakunnan-neuvos Skytteä ja asessori Stiernhielmiä, jotka ovat lupautuneet iltani huviksi juttelemaan kielitieteellisistä seikoista.

-- Vielä muutama sana, kapteeni, osotukseksi hänen pahasta omastatunnostaan ja tarkasta merimiessilmästään! Hän on nähnyt _Algernon Sidneyn_, joka on Kastelholman luona, ja ... mitähän luulette? ... minä, joka olin hänen seurassaan, näin hänen seisahtuvan ja kuulin hänen jupisevan puoliääneen: "... Hemmetti, olisikohan se sama? Eikö mitä? Minä näen kummituksia keskellä päivää". Ja kuitenkin on taklaus poissa ja laiva osaksi päällysrakennuksen peittämänä!...

Sigurd erosi nyt herrastaan, joka kohta sen jälkeen otti vastaan odotetut vieraansa.

Hupaista oli Vanloon kuunnella näiden kahden oppineen miehen, vapaaherra Pentin ja herra Yrjö Stiernhielmin väittelyä. Stiernhielm esiintoi ominaisella pilansekaisella vakavuudellaan mitä rohkeimpia väitteitä ja puolusteli niitä verrattomalla sukkeluudella vapaaherran yhtä perusteellisia kuin älykkäitä hyökkäyksiä vastaan, mutta tämän huvin, jota terävillä sanasutkauksilla molemmilta puolilta runsaissa määrin höystettiin, keskeytti äkisti isännälle saapunut kirje, joka pakotti hänen luopumaan seurasta kesken ja lähtemään samana iltana Sjövikiin.

Kirje oli Agnes Draken kirjoittama, ja ilmoitettiin siinä Vanloolle, että pikku Hedvig kolme päivää sitten oli sairastunut yleiseen kulkutautiin, joka jo oli vienyt monta uhria nousevan polven keskuudesta Tukholmassa ja sen ympäristössä. Muudan pääkaupungin etevimpiä lääkäreitä oli kutsuttu Sjövikiin, mutta kaikki hänen yrityksensä olivat olleet turhat, ja oli hän lähtiessään Sjövikistä ollut sitä mieltä, että lapsi tuskin enää paranisi.

"Mynher Vanloo", niin sanottiin kirjeen lopussa, "huhu kertoo, että te olette erinomaisen etevä lääkintätaidossa. Kunpa niin olisi! Te tiedätte, mitä tämä lapsi minulle on. Juuri se seikka, että pelkään kadottavani sen, saattaa minut pyytämään, että hetikohta rientäisitte tänne. Minä olen niin yksin, ja mitä Jumala Hedvigistäni lienee päättänytkin, niin olisi läsnäolonne minulle lohdutukseksi".

Perästä puolenyön, kaksi tuntia kirjeen saapumisen jälkeen, seisattuivat Vanloon läähättävät hevoset Sjövikin linnanpihalle. Hän riensi suoraapäätä Agneksen huoneeseen ja tapasi äidin lapsensa sairasvuoteen ääressä. Palvelustyttö valvoi rouvan kanssa huoneessa, mutta herra Kustaa Drakea ei näkynyt.

Vanloo oli tullut liian myöhään. Hedvig nukkui jo sitä unta, jolla hempeä luonto lieventää kuolontyötä ja jota ainoastaan keskeyttää hengen kaipuu luoda viimeisen kerran sammuvasta silmästä katse vielä viipyviin armaisiin omaisiin.

Lamppu valasi kuolevan tytön kalpeita kasvoja. Elinvoima hiutui tyynesti ja vienosti, niinkuin iltarusko kauniina iltana vaalenemistansa vaalenee. Siten kuolevat joskus lapset, mutta useammin elämäänsä kyllästyneet ikäihmiset, joille nukkuminen kuolonuneen on elämän viimeinen nautinto.

Agnes luki Vanloon kasvoista, että ero Hedvigistä oli välttämätön. Hän laskeutui polvilleen tytön pääalustan viereen ja kostutti nukkuvan kiharoita kyynelillään.

Vanloo kysäsi palvelijalta hiljaa, missä herra Kustaa oli. Hänelle vastattiin, että oli haettu, vaan ei mistään löydetty häntä.

Aavistaen Draken olevan laboratooriossaan, Vanloo lähti huoneesta ja riensi sinne. Onneksi sattui hän ottamaan mukaansa sen avaimen, joka hänellä oli itäisen tornikammion ovea varten, hän riensi kiertoportaita ylös, lyödä kolautti kerran lukittuun oveen ja virkkoi nimensä.

Hän oli arvannut oikein. Ovi avattiin. Drake seisoi työpukuunsa puettuna hänen edessään. Uunissa paloi tuli, ja sulatinkuppi seisoi pesässä. Pöydällä oli retorteista, torvista ja pulloista kokoonpantu laitelma, jonka sisältö höyrysi spriilampun päällä.

-- Terve tuloa, sanoi Drake, -- minä olen monta päivää odottanut teitä. Teidän läsnäolonne on välttämätön. Tulitte parahiksi nähdäksenne mitenkä tämä kokeeni onnistuu. Sitten teemme...

-- Minä kutsun teitä tulemaan tyttärenne kuolinvuoteen luo, keskeytti Vanloo hänet. -- Jos tahdotte sanoa hänelle jäähyväiset, niin tehkää se hetkeäkään vitkastelematta.

-- Eikö siis ole mitään toivoa? Onko loppu jo niin lähellä? virkahti Drake ja heitti kauhtanan päältänsä, seurataksensa Vanloota, joka heti tiedon tuotuaan lähti laboratooriosta, vartomatta isäntäänsä.

Mutta kun Drake taas huomasi olevansa yksin, seisahtui hän empiväisenä; hänen silmänsä kääntyivät milloin uuniin, milloin oveen. Nyt kuohahti sulattimen sisällys reunojen yli. Drake veti taas kauhtanan ylleen ja riensi ahjon luo.

Kun hän neljännestunnin kuluttua poistui uunin luota ja tuli sairashuoneeseen, oli hänen tyttärensä kuollut.

Hedvig oli kohta Vanloon palattua herännyt horroksistaan, mutta hänen sammuva katseensa ei hakenut muita kuin äitiä, sitte sulki hän silmänsä ikuiseen uneen. Agnes päästi tuskanhuudon, kun hän tunsi, että pienokaisen käsi hänen kädessään alkoi kangistua; hän suuteli suutelemistaan tytön kylmenneitä huulia ja painoi kuumeesta polttavan poskensa hänen poskeansa vasten, ikäänkuin olisi hän sen kautta tahtonut antaa elinlämmön hänelle takasin.

Kotvanen sen jälkeen tuli herra Kustaa huoneeseen. Hän läheni kuolinvuodetta ja lausui:

-- Minä huomaan, että olen tullut liian myöhään. Hän on jo muuttanut parempaan elämään.

Ja hän kumartui kuolleen lapsen yli, painalsi suutelon sen huulille ja käänsi synkät kasvonsa vaimoonsa päin, ja lausui hänelle moniaita sanoja, joiden oli tarkotuksena kehottaa nöyrästi altistumaan Jumalan tahdolle.

Hänen katseensa kiintyi sen jälkeen Vanloohon, joka kädet ristissä rinnallaan ja otsa rypyssä katseli häntä.

Draken mielestä oli hänen vieraansa katse ja olento osottavinaan uhkaa. Niissä kuvautui myöskin se ajatus, joka liikkui syvimmällä tämän sielussa.

-- Koston ja sinun välilläsi seisovista suojelusvartijoistasi on nyt yksi sinut hyljännyt, -- niin ajatteli hän.

* * * * *

Eräänä iltana muutamia päiviä sen jälkeen, kuin Hedvig haudattiin, oli Drake noussut ratsaille ja lähtenyt ajelulle.

Pilvet peittivät taivaan, satoi ja tuuli. Semmoinen ilma oli hänelle mieluinen. Hän otti hatun päästään ja antoi sateen vapaasti valella hänen päätänsä, kuunteli tuulen vinkunaa metsässä, tähysteli ajelehtivia pilviä ja kannusti hevostaan, ikäänkuin olisi hän halunnut kiitää eteenpäin niiden kanssa kilvan.

Tämänkaltaiset hetket virkistivät hänen sieluansa. Ajatukset, jotka ainaisella kiertokulullaan huimasivat hänen järkeänsä, olivat silloin lepoon tyyntyneinä, toiveet, pelko ja mietiskelyt silloin kauas kaikkosivat, ja hurja iloisuus sai hänessä vallan.

Näin kiiti hän kauan edelleen, kunnes väsähtyvä hevonen, jonka hän oli antanut omin valloin kulkea, hiljensi juoksunsa. Drake oli silloin järven rannalla, vähän matkaa Signildsborgista.

Hän seisahtui ja kuunteli yrmyilevän lammen aaltojen pauhinaa, tuulen viuhumista metsässä ja monilukuisten sadepurojen surunvoittoista solinaa, kun nämä sulavista lumikinoksista syntynsä saaneina hyökyivät kallioita alas ja märkään maahan uurtamiansa kouruja myöten pyrkivät järven helmaan.

Hänen mielialansa suli sointuvasti tähän metsän helkkeeseen ja säänteli sanoiksi ja ajatuksiksi hurjan laulelon.

-- Luonto huokaa välttämättömyyden lain alla. Pilvet tuolla ylhäällä eivät itse ohjaa kulkuansa, aallot eivät omasta ehdostansa tanssiele mylleröivällä järvellä; niitä ajaa sokea välttämättömyys. Ja siitäkö laista ihminen kaikkien luotujen joukosta vain olisi vapaa! Erhetystä se on. Sallimus, jonka verkot kietovat koko luomakunnan, taluttaa häntäkin ohjenuorassa; aivojen syyt ovat niinä ohjina, joilla se näkymättä hallitsee ihmishenkeä. Niinkuin jokainoa jyrkänne, jokainen halkeama noissa kallioissa, joiden pirstouminen näyttää niin oikukkaalta, ovat välttämättömiä seurauksia luonnonvoimain muinaisista taisteluista, niin ihmisten ajatukset, päätökset ja toimet, kuinka vapailta näyttänevätkin, ovat ainoastaan sokean välttämättömyyden vaikutuksia. Ken on siis syytön, ja ken on syyllinen? Mikä on hyvää ja mikä pahaa? Tähdet ennustavat, mikä meistä tulee, luonto sen määrää. Me olemme välikappaleita sallimuksen kädessä, ei mitään muuta. Tunteemme ja halumme ovat sen vaikuttimia. Me olemme syyntakeettomia teoistamme, ja jokaisen täytyy tuomiopäivänä voida vastata: katso, minusta tuli se, joksika minut teit; jos olen rikoksellinen, niin ei syy ole minun, vaan sinun...

Siinä tuokiossa Drake keskeytti tutkistelemuksensa ja kuulosti taasen. Hän oli kuulevinaan ihmisääniä. Hän ratsasti sitä kohden, mistä ääni kuului, ja seisahtui tuota pikaa mökin eteen, jonka ikkunasta hämärätä valoa tuikehti.

Sisältä kuului laulua. Sieltä helähteli ehtoovirren sävel, mökin asukasten hartaudeksensa veisaama, ennenkun he levolle laskeutuivat. Drake kuuli seuraavat sanat, joita ikäihmiset järeällä, lapset vienolla äänellä veisasivat:

Valo päivän on sammunut herttainen, Yön varjoja on joka puolla. Pian päivistä saapuvi viimeinen, Kun kaikkien täytyvi kuolla. Siis aikoinaan talos toimittaos. Tai kuolemakellosi kaikuu, Ja tuomiontorvikin raikuu!

Kukin on elämässä ja kuolossakin Turvassa, kun Herrahan luottaa; Rikoksellinen, kussa hän kulkisikin, Vain rauhaa etsivi suotta. Hänt' tuntonsa soimaus kauhistaa, Peljättävi viimeinen hetki, Kun kuolohon kulkevi retki.

-- Vielä mitä! mutisi Drake ja käski hevostansa liikkeelle. -- Omatunto! Se on ihmisylpeyden luoma kiusanhenki, johtuva siitä, kun ihminen luulee toimivansa vapaasti ja olevansa syyntakeinen teoistaan... Kuolema! Minä en pelkää sitä ... ellei se vaan tee loppua elämästäni, ennenkun se on saavuttanut päämaalinsa... Kun kaikki toiveeni ovat toteutuneet, tahi kaikki tyhjiin rauenneet eikä enää ole minkä eteen kannattaisi elää, periköön silloin minut kuolema... Mutta jos kuolisin jo tänä yönä? Pois se ajatus! Kohtaloni täytyy tulla ratkaistuksi.

Nämä ajatukset johtivat häntä hänen tavallisiin mietteisiinsä, kun hän ohjasi ratsuansa kotia kohden.

Tultuansa vähän matkaa mökiltä kohtasi hän kaksi matkalaista. Näiden tultua likemmä, huomasi hän että he olivat naisia, huivit vankasti käärittyinä pään ympäri sadetta ja tuulta vastaan.

He seisahtuivat ikäänkuin olisivat pelänneet hevosta ja aikoivat nähtävästi pyörähtää tien viereiseen metsään.

-- Menkää huoleti ohi, sanoi Drake; -- tie on tarpeeksi leveä.

-- Se on herra Kustaa Drake, kuiskasi toinen vaeltajista,

Drake aikoi ratsastaa ohi, vaan kun hän ei saanut tuota tavanmukaista tervehdystä _Jumalan rauha_, jota matkalaiset käyttivät keskenään ja vastaan tulevia herrasmiehiä kohtaan, seisahtui hän ja kysyi:

-- Ketä te olette?

-- Me olemme Signildsborgista, vastasi Hannan ääni.

-- Haa, sanoi Drake, ja silmäili tarkemmin toisen naisen pukua, -- ellen erehdy on minulla se odottamaton ilo, että saan kohdata säätyläisnaisen. Hyvää iltaa, neiti Skytte! Mistä minulle tämä kohtaamisen onni tulee? Ilma ei houkuttele huvimatkoille lähtemään.

-- Ja siitä huolimatta olette itsekin ulkona, herra Kustaa Drake, sanoi Maria neiti, sillä hän se oli.

-- Minun kaltaisellani miehellä saattaa olla toimituksia, jotka vaativat lähtemään, olkoon ilma millainen tahansa. Mutta puhuakseni totta: tänä iltana lähdin vaan huvin vuoksi ajelemaan. Minä pidän tämänlaisesta säästä.

-- No niin, olisiko teistä kummaa, jos minulla on sama mielipide kuin teillä?

-- Tottapa minä sen paraiten tiedän, joka saan siitä kovat kokea, tuumaili Hanna.

-- Totta tosiaan, tuopa oli aivan odottamatonta. Nuori nainen rakastaa tavallisesti rauhaa, auringonpaistetta, kukkia ... ja ties mitä kaikkia? Mutta myrskyä ja sadetta ja pimeää, neiti hyvä... Kenties sopivat mielemme monessa muussakin suhteessa, jos joskus tulemme tilaisuuteen lähempään tunteittemme vaihtoon.

-- Ainakin kadehdin huvianne, kun saatte tehdä huvimatkanne hevosen selässä. Mutta ollapa minullakin hevonen, niin ajaa karahuttaisin teidän kerallanne kilpaa pimeän peittämillä poluilla.

-- Te olette tänä iltana eriskummaisella päällä, neiti. Mutta jos kuinkakin vakuuttaisitte suosivanne tällaista säätä, niin minä toki olen siksi kohtelias kavaljeeri, etten puhelemisellani seisota teitä taivaan alla, josta vettä ropisee niinkuin saavista kaatamalla. Sulkeudun suosioonne ja sanon teille hyvää yötä!

Drake kumarsihe satulassa ja jatkoi matkaansa.

-- Miksen ole vapaa! ajatteli hän, ja ravisti olkapäitänsä, ikäänkuin olisi hän tahtonut karistaa painavan ikeen niiden päältä; -- onneni ja kohtaloni liittyisi muutoin tämän neidon onneen, hänen, jonka muoto kauan on ollut keskuksena siinä tulevaisuuden kuvassa, johon suuruus, valta ja rikkaus muodostavat kehyksen. Hän on kaunis, tulinen ja rohkea; hän ei kammoisi nähdä veripisaraa, ei säikkyisi hirmumyrskyä; hän seuraisi rakastamaansa miestä valtaistuimelle tahi mestauspölkylle; hän on yhtä sopiva olemaan merirosvon kuin kuninkaan morsiamena. Ja jos hän olisi puolisoni, niin tietäisin varmaan saavani korjata hänen isänsä valtiollisten pyrintöjen hedelmät.

-- Mutta miksei hän tulisi omakseni? Meidän, minun ja Agneksen välisen liittomme vakuuden on sallimus ottanut pois. Meidät sitoo toisiimme ainoastaan laki, ja eiköpä tuotakin sidettä voitane katkaista?

Semmoisia ajatuksia liikkui hänen mielessään, kun hän palasi kotia Sjövikiin. Ajaessaan portista sisään, kuuli hän portinvartijavanhuksen vanhuuttaan vapisevalla äänellä kammarissaan veisaavan:

Siis aikoinaan talos toimittaos, Tai kuolemakellosi kaikuu, Ja tuomion torvikin raikuu!

Se oli sama virsi, jonka Drake äskenkin oli kuullut. Hän säpsähti ja jupisi:

-- Olisiko se onneton enne?... Pyh! Taikauskoa!

* * * * *

Seuraavana päivänä Hedvigin kuoleman jälkeen Vanloo kirjoitti Sigurdille, että hän jonkun aikaa tulisi oleskelemaan metsästysmajassaan Sjövikin läheisyydessä ja käski hänen tulla sinne, niinpian kun hänellä olisi jotakin tärkeämpää ilmoitettavana, jota ei sopinut kirjallisesti saattaa tietoon.

Vanloo ei tahtonut jättää Agnesta yksiksensä suruunsa; hän tarvitsi lohduttavaista ystävää vierellänsä. Vanloo kävi joka päivä hänen luonansa, ja harvoin herra Kustaa läsnäolollansa häiritsi heidän seurusteluaan.

Eipä viipynyt kauan Hedvigin kuoleman jälkeen ennenkun Vanloo huomasi Draken kummallisesti muuttuneen. Hyvin harvoin tosin antoi hän yön mennä niin, ettei hän jonkun aikaa oleskellut laboratooriossaan, mutta se polttava levottomuus, joka hänen kullantekokiihkoonsa ennen liittyi, ajaen häntä vuoron uunin luota ja uunin luo, kunnes hänen voimansa uupuivat, se levottomuus näytti nyt kadonneen. Hän oli ruvennut tuhkatiheään käymään naapurinsa, laamanni Juhanan luona Signildsborgissa, missä hän ennen oli jokseenkin harvinainen vieras.

Vierailujensa syyksi sanoi hän sitä onnetonta tapausta, joka hiljan oli sattunut laamannin kodissa ja saattanut laamannin sellaiselle mielelle, että hän kyllä kaipaisi ystävien ja naapureiden seuraa aikansa kuluksi.

Mutta ainoana kehottimena, kuten lukija epäilemättä arvaa, oli hänen heräävä rakkautensa neiti Skytteen. Hän oli huomaavinaan menestyksen toivoa siinä katseessa, jonka neiti Skytte häneen loi tämän huomaavaisessa käytöksessä häntä kohtaan ja siitä innosta, jolla tämä kuunteli ja koetti selvittää niitä siveysopillisia ja muiden oppien arveluttavia väitteitä, joita Drake tuolloin tällöin rohkeni tuoda esiin, milloin laamanni Juhana ei ollut saapuvilla.

Nuoren neidon olennossa ilmeni jonkinlaista toivottomuutta, jota Drake ei voinut selittää, vaan joka ei läheskään tuntunut hänestä vastenmieliseltä. Samaa toivottomuutta oli neiti Skytten sydämessäkin.

Tässä tilassa ei häntä mitkään epäilykset, mitkään ajatukset varomattoman teon seurauksista hillinneet. Hänen luontonsa kaipasi jotakin mahtavaa, koko olentoa järkähyttävää huvitusta. Siksipä hän ei pelännytkään, kun hän Drakessa luuli huomaavansa tavallista erinkaltaisempaa osanottoa ja aavisti tämän vieraissakäyntien etupäässä tarkottavan itseään; ei, vaan hän tunsi vielä mieltymystäkin tuohon synkkään mieheen, jonka olennossa ilmeni samaa revinnäisyyttä kuin hänessä itsessäänkin, synkkää maailmankatsomusta ja kaikkia maallisia tahi taivaallisia voimia arkailematonta uskaliaisuutta.

Sanalla sanoen: Drake tuli pian varmuuteen siitä, ettei Maria ollut hänen suhteensa välinpitämätön. Silloin oli hänenkin päätöksensä tehty. Hän tahtoi millä ehdoilla, millä keinoilla hyvänsä vapautua siitä naisesta, joka seisoi hänen ja tuon ihastuttavan neidon välillä.

Tämä päätös ei vaatinut pitkälti aikaa kypsyäksensä teoksi! Drake ei enää mitannut aikaa tiimalasilla; tieto siitä, että hänen kohtalonsa pian tulisi ratkaistuksi, hänen toivomuksensa, hänen levottomuutensa ja kärsimättömyytensä saattoivat ajan väliin rientämään kotkan siivin, väliin kilpikonnan tavalla raskaasti kömpimään. Eräänä aamuna tuli hän Agneksen huoneeseen, lukitsi oven ja käänsi peittelemättä puheen heti siihen asiaan, jota hän aikoi esittää.

-- Agnes, sanoi hän ja istui vastapäätä häntä, -- sinä et ole onnellinen liitossasi minun kanssani. Minä tiedän sen enkä voi puhdistaa itseäni niistä soimauksista, joita on täytynyt tuhansin kerroin sydämestäsi kohota minua vastaan. Erilläänpysyväisyyteni, kylmyyteni ja katkeruuteni ovat saattaneet sinulle suuria kärsimyksiä. Usko minua, minä tiedän sen syyn suuruuden, jonka kohtalo suhteessani sinuun on sälyttänyt päälleni...

-- Oi, Kustaa! lausui Agnes vesissä silmin ... sillä hänen koski kovasti sydämeen tämä Draken odottamaton itsensä syytös. -- Kustaa! Olkoon jo kylliksi; sinä kadut ... ja mitä on ollut, se on unhotettu!

-- Ei, malta, keskeytti hänet Drake, joka ei ollut arvannut, että hänen sanojansa voitaisiin käsittää väärin, -- anna minun puhua puhuttavani!

-- Ei, ei, lausui Agnes, -- nyt on minun vuoroni kääntyä pyynnöllä sinun puoleesi. Kustaa, anna anteeksi, anna anteeksi, etten ole voinut olla sinulle se, mikä olen tahtonut! Anna anteeksi, etten ole voinut säilyttää rakkautesi! Minä tiedän, että naisen paras avu on kärsivällisyys, ettei hänen mielensä saa masentua ensi tuulenpuuskasta, että hänen tulee vuodattaa auringonpaistetta miehen sieluun, kun vastukset elämäntaistelussa synkistävät hänen mielensä. Mutta oi! sydämeni on ollut heikko, raskasmielisyyteni on tehnyt sinut alakuloiseksi, -- minä olen ollut sinulle taakaksi, -- oi, anna minulle anteeksi se!

Agnes tarttui Draken käteen ja painoi sen otsallensa, mutta kun tämä äkkiä tempasi kätensä pois, katsahti hän hämmästyneenä ylös ja peljästyi miehensä katsetta.