Chapter 14

Elli nostettiin ylös ja saattue lähti liikkeelle. Nimismies, jonka päästä pöhnä tämän kohtauksen aikana oli melkoisesti haihtunut, ihmetteli itsekin rohkeuttaan, jota hän oli osottanut peljätyitä naisia vangitessaan, ja taipui jo siihen luuloon, ettei ottelu noitien kanssa ollutkaan niin vaarallista, kuin hän ennen oli kuvitellut.

Kun Elli tuli tuntoonsa, huomasi hän olevansa maantiellä, kädet sidottuina, ja nimismiehen sekä toisen rengin kuljettavan häntä välissänsä. Edessänsä näki hän äitinsä hoiperrellen astuvan toisten miesten välissä.

-- Näetkö, sanoi nimismies, -- näetkö, äitisi kääntyy ympäri ja katselee sinua. Hän tahtoo sillä, että sinä kulkisit kauniisti ja vakaasti etkä rimpuilisi ja venkuroisi ... sillä siitä ei kuitenkaan ole mitään apua.

Tämä kehotus oli tarpeeton. Elli käydä horjuili äänetönnä eteenpäin, pää painuksissa ja silmät puoleksi ummessa, päässä ei niin ainoata selvää ajatusta.

Täten kulki surullinen saattue metsän läpi, milloin häipyen kuusten ja petäjien varjoihin, milloin hohteessa hopeaisen kuun, joka juuri oli taivaanrannalle noussut.

Kun Niilo huomasi tytön hentojen jäsenten kylmästä värisevän, sanoi hän nimismiehelle:

-- Pysähtykää vähän?

-- Mikä on hätänä?

-- Hänen on vilu, tyttöraukan, sanoi Niilo ja riuhtasi yltään harmaan sarkaviittansa, -- ja kaiketi on hänellä tunto niinkuin muillakin, vaikka hän onkin noita.

Näin sanoen Niilo kääri viittansa tytön ympärille ja tarttui häntä uudestaan kädestä.

Vaikkei Elliä juuri ollenkaan vilustanut, niin hän kuitenkin oivalsi rengin tarkottaneen hyvää, ja tämä inhimillisyyden osotus koski hänen sydämeensä niin, että hän heti ratkesi itkuun.

Hänen ajatuksensa alkoivat nyt selvetä, mutta siitä tunsi hän verensä hyytyvän paljoa pahemmin kuin pakkasesta konsanaan.

-- Mihinkä vietänee äitiä ja minua? kysyi hän itseltään, ja haihduttaakseen sitä tuskallista epävarmuutta, joka täytti hänen mielikuvituksensa mitä kauheimmilla kuvilla, rohkasi hän mieltänsä ja uskalsi puhutella nimismiestä, vaikka hänen oli vaikea saada niitäkään väräjäviä sanoja sanotuksi.

-- Herra, lausui hän, -- mihinkä te viette meitä? Täytyykö meidän heti kuolla?

-- Ei suinkaan, vastasi nimismies niin suopeasti kuin noita-akalle sopi vastata, -- älä sinä pelottele itseäsi sillä! Kuluu siihen vielä aikaa, ennenkun niin pitkälle ehditään. Pitäisihän sinun ymmärtää, että kaikki täytyy käydä laillista tietä ... tutkinto ja hovioikeus ja tuomio ja niin edespäin... Tällä kertaa ei ole mitään pahaa pelättävänä: laamanni sinua vaan vähän kuulustelee, sitten pääset ruunun kyydillä Tukholmaan, jossa saat asua itse kuninkaallisessa linnassa kuninkaan omien huoneiden alla...

Elli hengitti helpommin; hän oli kuvitellut, että häntä vietiin suorastaan polttoroviolle. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän kysyi:

-- Onhan laamanni Aadolf herran isä?

-- On tosin, vaikkei hänellä siitä suurta kunniaa ole ... no, siihen minulla ei ole mitään tekemistä... Paremmin kostuu kun painaa lankasella... Aadolf herra, lisäsi hän viekkaasti, on kyllä kelpo herra? Vai mitenkä sinusta on?

-- On, on, vastasi Elli ja ilahtui ajatellessansa, että mies, jonka eteen häntä vietiin, oli Aadolfin isä. -- Varmaankin on hän yhtä hyvä kuin hänen poikansa, ajatteli tyttö.

Ja koko matkan ajatteli hän vaan Aadolfia; nuori vapaaherra oli se ankkuri, johonka hän epätoivon yössä koki turvautua. Hänen käyntinsä muuttui kevyemmäksi; hän ei painanut enää puhkavan nimismiehen olkaa, hän ei suuresti pelännyt enää sitä päämaaliakaan, johon häntä vietiin.

Kulkueen saavuttua Signildsborgiin kokoontui talonväki, sill'aikaa kuin nimismies ja talonvouti päästelivät köysiä vankien käsistä. Pilkkasanoja sekä inhon ja mielipahan purkauksia sateli noiden molempain naisten yli, mutta he eivät sitä kuulleet. Elli kuiskasi:

-- Älä sure, äiti ... vaan luottakaamme Jumalaan!

-- Oi, hän on ottanut kätensä meistä, huokasi Inkeri.

-- No, nyt seuraat minua armollisen laamannin luo, sanoi nimismies ja tarttui Elliä käteen. -- Ja vie sinä, talonvouti, eukko johonkin suojaan, ettei ihmisten tarvitse töllistellä häntä... Tule nyt, sinä paholaisen pikku penikka!

-- Tahdotaanko meidät erottaa toisistamme? Eikö äitini pidä seurata mukana? lausui Elli.

-- Mitä te aiotte tyttärelleni tehdä? huusi Inkeri hätäytyneenä.

-- No, te pääsette pian taas yhteen. Olkaa huoleti! sanoi nimismies. -- Älkää nyt leutoko, vaan päästäkää koreasti tyttärenne! Laamanni odottaa.

-- Ettekö vaan valehtele? kysyi Inkeri epäröiden ja piti käsillään kiinni tytön vyötäisistä.

-- Enkä valehtele, hullu noita, minä vannon autuuteni kautta, että pian taas saat nähdä hänet. Kujeet sikseen nyt?

-- Ja vannotteko, ettette pitele pahoin häntä?

Nimismies tuskastui ja riisti Ellin pois huolestuneen äidin sylistä. Sitten vietiin heidät kumpikin eri taholleen, Inkeri vähäiseen sivurakennuksessa olevaan kammariin, ja Elli nimismiehen vieressä pihan poikki suurelle herrastalolle päin.

Inkeri oli tuskin kuullut oven perästänsä sulkeutuvan, niin hän jo äidillisestä surustaan huolimatta tunsi joutuvansa sen raskaan unen valtaan, jonka kautta luonto koettaa vuodattaa uutta öljyä sammuvaan elonlamppuun. Kammarissa oli olilla täytetty sänky ja sen peitteenä karkea lakana. Sinne horjuili Inkeri, ja muutaman hetken kuluttua hän, veriset, haavottuneet kädet ristissä rinnallaan, nukkui virkistävään uneen, joka loi petollisen riemunhohteen hänen kasvoilleen. Hän uneksi poikansa palanneen mahtavana ruhtinaana, että hän oli tullut sitä varten, että pelastaisi äidin ja sisaren ja veisi heidät merten taa onnellisempaan maahan.

Sill'aikaa meni Elli, astellen joltisenkin vakavasti, tuntemattomia vaiheitansa kohti. Hän silmäsi ympärinsä toivoen näkevänsä Aadolfin, mutta vaikka tämä toivo petti, niin se ajatus kuitenkin vahvisti häntä, ettei Aadolf ollut kaukana, ja että siis se sydän, joka toivoi hänen parastaan, ei sykkinyt loitolla.

Mutta kun hän tuli suureen etehiseen ja nimismies vei hänet leveitä kiviportaita ylös, jotka johtivat toiseen kerrokseen, tunsi hän mielensä lannistuvan. Avara etehinen, jonka pylväisiin kuu paistoi korkeiden ikkunoiden läpi, ja jonka holveissa hänen askelensa kumeasti kajahtelivat, teki häneen jylhän vaikutuksen; hänen sielunsa aavisti jotakin hirmuista tapahtuvaksi.

-- Pysähdy, sanoi Askelin, heidän tultuaan erääseen vierashuoneeseen, jota katosta riippuva lamppu valaisi; -- minä tulen kohta ja noudan sinut. Nimismies meni laamanni Juhanalle ilmoittamaan, että Inkerin tytär odotti viereisessä huoneessa.

Elli istui tuolille oven suuhun. Hän painoi käden sydäntänsä vasten, hillitäkseen sen rajua tykytystä, ja kun samassa eräs vierashuoneen sivuovista aukesi, sätkähti hän jyrinästä ja silmäsi arasti tulijaan. Mutta kun hän näki edessänsä nuoren neiti Skytten, niin hänen kasvonsa kirkastuivat. Se seikka, että hän täällä vieraissa oloissa näki olennon, nuoren ja naisellisen niinkuin hän itsekin ja jonka hän hyvin tunsi aina siitä asti, kuin Elli sisarellisella hellyydellä hoiteli häntä äitinsä kodissa, oli omiansa rohkasemaan hänen mieltänsä.

Hän nousi tuoliltaan ja silmäili Mariaa, senlainen ilme kasvoillaan, kuin olisi hän pyytänyt kuulla häneltä vaikka yhden ainoan ystävällisen sanan, kuulla hänen vakuuttavan, ettei mitään vaaraa ollut pelättävissä. Mutta Marian huulet vetäytyivät kummalliseen hymyyn, hänen mustissa silmissänsä kuvastui vihaa ja ylenkatsetta hänen luodessaan katseen kalpeaan, laihtuneeseen, karkeisiin vaatteisiin puettuun kilpailijaansa, ja hän meni nopeasti ohitse lausumatta Ellille ainoatakaan sanaa.

Samassa aukeni toinen ovi, joka johti laamannin työhuoneeseen, nimismies näyttäytyi taasen, otti vapisevaa tyttöä kädestä ja vei hänet sinne sisään. Sen jälkeen hän teki molemmille herroille kumarruksen ja poistui vierashuoneeseen, odottaakseen siellä lähempiä määräyksiä.

Kaikista ensin Elli näki täällä sisällä peljätyn pappismiehen synkät kasvot, ja kun hän tätä näkyä pelästyen katsahti toiseen huoneessa olevista miehistä siinä heikossa toivossa, että hän tässä tapaisi vähemmin pelottavan enteen, näki hän yhtä synkät, yhtä kolkot kasvot, katse tutkivana ja uhkaavana suunnattuna häneen, eikä hän tämän kasvoissa voinut havaita vähintäkään sen nuorukaisen näköä, joka oli hänelle rakas. Elli oli nähnyt tarpeeksi peljätäksensä pahinta. Vavisten tervehti hän kainosti herroja ja loi silmänsä maahan, ne kun eivät voineet kestää laamannin terävää katsetta.

Laamanni istui suuressa nojatuolissa työpöytänsä edessä, ja hänen vieressänsä pastori Svenonius. Ensi silmäykseltä tuo hento kalmankalpea olento vanhasta Skyttestä näytti jotenkin miellyttävältä, vaikka hän inhosikin häntä ja hänen äitiään.

-- Että tämä lapsi, joka näyttää niin viattomalta ja vilpittömältä, jo kuitenkin on kirottu ajassa ja iankaikkisuudessa! ajatteli hän; -- sitä tuskin uskoisi kun hänet näkee.

Hän viittasi nyt pastorille. Tämä keskeytti hiljaisuuden ja piti Ellille puheen, sekä ilmoitti, että hän ja hänen äitinsä tulisivat saamaan hirmuisen rangaistuksen niistä kauheista synneistä, joihin he olivat tehneet itsensä syypääksi. Sitten hiljensi hän ääntään vähän säyseämmäksi, sanoi toivovansa, ettei Elli näin nuorella iällä vielä ollut niin peräti turmeltunut, ettei hänen sieluansa voitaisi katumuksen ja parannuksen kautta pelastaa Jumalan valtakunnalle, joskaan hänen ei käynyt välttäminen maallisen oikeuden rankaisua, jonka armotta täytyy seurata rikosta. Jos Elli tässä tilaisuudessa tahtoisi osottaa katumustaan vastaamalla totuuden mukaan niihin kysymyksiin, jotka armollinen laamanni oli hänelle tekevä, niin oli varmaa, että tämä, joka vastedes tulisi istumaan tuomarina hänen asiassaan, antaisi tämän seikan taivuttaa häntä käyttämään kaikkea sitä sääliväisyyttä ja lempeyttä, jota laki ja hänen omatuntonsa vain sallisivat.

Kun pastori oli lopettanut puheensa, otti laamanni Skytte puheenvuoron ja selitti, että avoin ja tosi tunnustus, tässä tehtynä, voisi antaa hänelle tilaisuuden vastedes langetettavan tuomion lieventämiseen.

-- Tahdotko sentähden, lausui hän lopuksi, -- totta puhumalla vastata niihin kysymyksiin, jotka aion sinulle tehdä?

Elli, joka pelostaan sekavana ja herrojen käyttämään puhetapaan tottumattomana, oli käsittänyt heidän puheistansa ainoastaan jonkun vähäisen osan, vastasi pelonalaisesti myöntäen, ja tutkimus alkoi.

Kysymyksistä, jotka laamanni nyt esitti, oli ennakolta sovittu hänen ja pastorin kesken, vaan ei kumpikaan herroista tullut ajatelleeksi sitä, että lapsen kielitaito supistui aivan jokapäiväisimpiin puhetapoihin, joita hän oli kuullut ympäristöltään, tahi joita oli esiytynyt niissä harvoissa kirjoissa, jotka hän oli lukenut. Siitä johtui, ettei Elli joko ollenkaan tajunnut tahi tajusi hän useita kysymyksiä väärin, mutta kun hän niin sattuessa vaikeni ja suuntasi aran, kysyväisen katseen inkvisiittoreihin, pidettiin sitä uppiniskaisuutena tahi luikertelun yrityksenä, ja Svenonius vaati jylisevällä äänellä häntä heti vastaamaan. Elli, joka tunsi voimainsa loppuvan, ajatustensa hämmentyvän, huolimatta mitä tuskaisimmista ponnistuksistaan niiden koossapitämiseksi, heikkoni vihdoin niin, että hän töin tuskin kesti seisomassa, ja laamannin sanat kaikuivat epäselvänä huminana vain hänen korviinsa. Mutta papin uhkausten pelko vaati häntä vastaamaan ... ja hän vastasi kelmenevin huulin sekasin myöntäen ja kieltäen, tietämättä itsekään, mitä hän kielsi ja mitä hän myönsi. Laamannin muoto synkkeni yhä enemmän, hänen tuuheat kulmakarvansa rypistyivät, silla Elli teki tietämättään itsensä syypääksi yhä useampiin ristiriitaisuuksiin: hän tunnusti itsensä ja äitinsä syylliseksi kaikkiin niihin rikoksiin, joista heitä syytettiin, mutta kielsi ne taas jo seuraavana hetkenä. Vasta kun nimi Aadolf kajahti hänen korviinsa, tuli hän vähäksi ajaksi täyteen tuntoonsa ja kuuli selvään seuraavan kysymyksen:

-- Sinä myönnät siis, että olet mielistynyt poikaani, ettei äitisi yksistään tahtonut, vaan että sinulla itselläsikin oli tarkotuksena kiinnittää puoleesi hänen sydämensä?

-- Niin oli, vastasi Elli, -- minä pidän hänestä paljon, hyvin paljon.

Ja yksinkertaisuudessaan uskalsi hän taas luoda katseensa laamanniin siinä toivossa, että tämä tunnustus puhuisi hänen puolestaan Aadolfin isän luona.

-- Mikä julkeus! Mikä hävyttömyys! mutisi Svenonius.

Nyt seurasi joukko uusia kysymyksiä, joista Elli ei käsittänyt rahtustakaan. Hän kuuli epäselvästi sekaisittain sanat: _tenhojuoma, myrkkyä, vastamyrkkyä_; hän tajusi epäselvästi, että ääni, joka kumisi hänen korvissaan, kävi terävämmäksi ja yhä uhkaavammaksi; hän oli vähällä nääntyä ja tarttui melkein tiedottomana tuolin selkämykseen, pysyäkseen seisomassa.

Laamanni Juhana oli tähän saakka isällisellä huolella hillinnyt tulisuuttansa; kun Elli itsetietämättään oli tunnustanut kaikki rikokset, joista häntä ja hänen äitiänsä syytettiin, vieläpä muun ohella senkin, että hän oli voittanut nuoren vapaaherran rakkauden Inkerin valmistamalla tenhojuomalla, oli laamanni ensin houkutuksilla, sitten uhkauksilla koettanut saada häntä ilmaisemaan, mistä aineista tenhojuoma oli kokoonpantu, ja millä keinoin sen vaikutukset voitiin tehdä tyhjiksi; mutta kun Elliltä ei kuulunut muuta, kuin tuo koneellinen myöntävä tahi kieltävä vastaus, loppui hänen kärsivällisyytensä; hän kääntyi pastorin puoleen ja lausui:

-- Joko on tämä nuori nainen päästänsä vialla, tahi on hän paatuneempi, kuin kukaan niistä konnista, joille tähän asti olen langettanut tuomioita. Pelästystä ei voida sanoa hänen käytöksensä syyksi, sillä minä olen puhunut säyseästi; olen houkutellut ja vielä luvannut, että hän tunnustamalla totuuden voi pelastaa henkensä, kuolemasta.

-- Armollinen herra, sanoi Svenonius, -- hänen äitinsä on häijy, kavala ja tavattoman terävä-älyinen nainen. Omena ei putoa kauas puusta. Kaiketi on äiti neuvonut hänelle, kuinka hänen tulee käyttäytyä heidän pahoja tekojansa tutkittaessa. Kenties paholainenkin estää häntä kieltänsä liikuttamasta. Meidän ei auta muu, kuin koetella viimeistä keinoa pakottaaksemme totuuden ilmi suusta, josta tähän saakka ainoastaan valheen kiemurtelevia käärmeitä on longerrellut.

Laamanni soittaa kilahutti ja käski ovessa ilmautuneen nimismiehen noutaa kartanonvouti paikalle.

Niinä muutamina hetkinä, ennenkun vouti ehti saapua, laamanni mittaili kiivain askelin lattiata, ja pastori Svenonius piti Ellille puheen, josta hän ei käsittänyt muuta, kuin että pappi tavallisuutensa mukaan oli hyvin suuttunut. Mutta kuultuaan joukossa Jumalan nimeäkin mainittavan, pani tyttö kätensä ristiin.

Heti talonvoudin tultua laamanni aukasi kooltansa vähäisemmän oven, josta mentiin kirjahuoneeseen.

Tässä pimeässä kammiossa, jossa säilytettävänä oli muutama satakunta nidosta lakitieteellisiä ja jumaluusopillisia teoksia, oli keskilattialla pieksinpenkki, sen ajan kaikissa aateliskartanoissa tavattava ja moniaalla ahkeraan käytetty kapine. Kartanonvouti, joka oli pysähtynyt ovensuuhun, pyöritellen karvalakkiansa käsissään, katsoa vilkasi ensin pieksinpenkkiin, sitten Elliin ja ymmärsi heti minkä vuoksi häntä oli kutsuttu.

Nyt kuului vierashuoneesta puhelua. Toisena puhujista oli nimismies, toisena nuori Skytte, joka oli palannut kävelyltään metsässä ja talonväeltä saanut tietää, mitä oli tapahtunut.

-- Kuulkaa, sanoi Svenonius laamannille; -- ellen erehdy on onneton poikanne viereishuoneessa.

-- Minä olen käskenyt Askelinin vartioida ovea ja estää ketään tulemasta sisään, vastasi laamanni Juhana, jonka jälkeen hän kääntyi Ellin puoleen ja lausui:

-- Minä olen käskenyt tänne tuon miehen sitä varten, että hän ruoskisi sinua vitsoilla, siksi kunnes näet hyväksi vastata kysymyksiini verukkeitta. Kartanonvouti, vie hänet tuonne kammioon, paljasta hänen selkänsä ja sido hänet penkkiin!

Laamanni oli otaksunut, että tämä uhkaus, kun sitä säesti kidutuskalujen näky, tekisi toivotun vaikutuksen. Mutta kaikesta, mitä hänen ympärillään tapahtui, tyttönen tajusi ainoastaan tuon hänelle rakkaan äänen, jonka hän kuuli ulkoa; hän kuunteli, ja vaikutus, minkä se häneen teki, ilmausi vienona hymyilynä.

-- Hän vastustaa teitä ... hän pilkkaa teitä, virkahti Svenonius. -- Minä en kärsi nähdä tätä kauemmin. Teidän sydämenne täyttää paheksittava löyhyys, jumalaton suopeus, armollinen laamanni.

Laamanni, joka käden viitteellä oli pidättänyt palvelijaa heti toimeenpanemasta hänen käskyänsä, antoi nyt aivan päinvastaisen merkin. Vasta nyt kun mies kovin kourin tarttui Elliä käsivarteen, kiintyi hänen huomionsa kartanonvoutiin, ja hän puhkesi sanomaan:

-- Mitä sinä tahdot minusta? Sinä se olit, julma mies, joka rääkkäsit äitiäni.

-- Kyllä saat tietää, mitä minä tahdon, vakuutti kartanonvouti ja tempasi äkisti tytön mukanaan vastaiselle ovelle. Kun pelästynyt tyttö huomasi penkin ja sen vieressä vitsan, ja tunsi miehen karkeiden kourien tarttuvan hänen leninkiinsä, joko päästääkseen sen auki tai repiäksensä sen rikki, havahtui hän puoli-horroksistaan ja päästi kauhistuksen kirkunan. Hän riistäysi sukkelasti irti ja huusi:

-- Säästäkää minua! Minä teen kaikki mitä vaan tahdotte... Oi, hyvä Jumala! Aadolf herra! Auttakaa!

Tämä huuto ei ollut omiansa herättämään laamannissa sääliä.

-- Pian! tiuskasi hän kartanon voudille.

Mutta kun tämä toistamiseen kävi kiinni Elliin, niin ovi aukeni ja Aadolf astui isänsä vihastuneiden katseiden eteen.

Hän oli kuullut Ellin huutavan ja syöksyi nimismiehen kiellosta huolimatta sisään.

-- Oi, hän on täällä! huudahti Elli.

Harmin puna otsallaan Aadolf kääntyi isänsä puoleen ja sanoi:

-- Ettekö häpeä, isä, pitelemästä pahoin tätä turvatonta, viatonta lasta?

Laamanni Juhana ei ensiksi kyennyt tähän soimaukseen vastaamaan muulla kuin sanattomalla silmäyksellä, joka ilmaisi hämmästystä ja suuttumusta.

-- Kuinka? sanoi hän ponnistetulla levollisuudella, -- enkö minä sanonut, ettei kukaan saisi tulla tänne? Kuinka uskallat sinä tehdä vastoin nimenomaista kieltoani?

-- Minä tottelen mahtavampaa ääntä kuin teidän onkaan.

-- Perkeleen ääntä, mutisi Svenonius ja oli juuri aikeessa korottaa äänensä, ajaaksensa Herran nimessä nuoren Skytten ovesta ulos, kun tämä iski säkenöivät silmänsä pappiin ja jatkoi:

-- Te, katala, olette aikaansaaneet tämän. Varokaa itseänne! Teillä on ankara tili vielä tehtävänä... Rauhoitu, Elli. Minä olen täällä ja puolustan sinua.

Nyt ei laamanni enää voinut hillitä itseänsä. -- Kurja, sinä julkenet osottaa synnillistä taipumustasi tähän pahamaineiseen tyttöön ... sinä julkenet kysyä omalta isältäsi, eikö hän häpeä ... hän häpeää, mutta hän häpeää niskoittelevaa, jumalatonta, turmeltunutta poikaansa ... sinä julkenet uhata tätä Herran palvelijaa, entistä opettajaasi ... sinä mietit murhahankkeita hänen henkeänsä vastaan ... ehkäpä minunkin. Pois silmistäni!

-- Armollinen herra, sanoi Svenonius, ja pani kätensä laamannin käsivarrelle, -- hillitkää vihanne ja muistakaa, että Aadolf herra ei ole syyntakeinen sanoistansa ja teoistansa! Muistakaa, että hän toimii tenhojuoman vaikutuksen alaisena!

-- Te olette oikeassa; hän on vielä tänä iltana vietävä houruinhuoneeseen Tukholmaan, jatkoi laamanni, vavisten koko ruumiissaan. -- Minä kutsutan tänne kaikki renkini ja panetan hänet rautoihin. Kartanonvouti, kiskase noita hänen käsistänsä ja ruoskitse häntä poikani näkyvissä!

Niin sanottuaan laamanni tarttui kellonvetimeen ja riuhtasi niin voimakkaasti, että lanka katkesi. Nimismies, joka oli kuullut joka sanan, näyttäytyi naama kalpeana ovessa ja sai käskyn tuoda käsiraudat ja jalkapihdin sekä kutsua rengit saapuville. Sill'aikaa oli kartanonvouti empien lähestynyt Aadolfia ja kuiskannut: -- Herra kulta, eihän sopine väittää armollisen laamannin käskyä vastaan... Mutta Aadolf, jota Elli suonenvedontapaisesti piteli kiinni, työnsi hänet takasin.

-- Isäni, sanoi Aadolf, kun laamanni, otsa rypyssä ja käsivarret ristissä seisoi hänen edessään, -- älkää alentako itseänne ja poikaanne niin arvottoman päätöksen kautta! Jos voisitte katsoa sydämeeni, niin näkisitte, että minä pidän teitä kaikessa siinä kunniassa, jota pojan tulee elonsa alkujuurta kohtaan osottaa. Mutta minä en koskaan salli, että tätä turvatonta lasta pahoin pidellään. Tuomitkoon laki! Päästäköön tahi langettakoon se hänet! Olkoon teille siitä kyllin, että inhimillinen oikeus, inhimillisten etuluulojen sokaisemana, aivan varmaan on tahraava itsensä hänen viattomalla verellään! Eikö siitä jo ole kyllin? Miksikä rääkätä häntä mielivaltaisesti? Oi, isäni, te joka muuten olette niin oikeudellinen, niin tunnokas, te ette suinkaan tekisi itseänne syypääksi moiseen väkivaltaan, ellei tämä hurjapäinen pappi, tämä rakkauden ja laupeuden Jumalan eksynyt palvelija, olisi vietellyt teitä siihen.

-- Antakaa hänelle anteeksi. Hän on mieletön. Minä en lue sitä hänelle syyksi, sanoi Svenonius.

-- Oletko puhunut kaikki? Vai onko suusi vielä täynnä herjausta? sanoi laamanni. -- Mitä olen tehnyt, sen olen tehnyt rakkaudesta sinua, kelvotonta kohtaan. Minä olen koettanut saada tätä naista ilmaisemaan jotakin vastamyrkkyä sille juomalle, jolla hän on ottanut sielusi vangiksi... Minua haluttaa nähdä, rohkenetko käydä käsiksi isääsikin; silloin olisi mittasi täysi. Heitä irti tyttö, jatkoi hän ja tarttui Elliä käteen, -- vai pitääkö minun väkisin erottaa hänet sinusta, hurjapää?

-- Oi, isäni, säälikää! rukoili Aadolf. -- Minä en jätä häntä ennenkun lupaatte, että annatte vihanne levätä siksi, kunnes se ehtii varustaa itsensä lain miekalla. Teidän epäilyksenne...

-- Päästä hänet! huusi laamanni, -- tahi tartun käsiksi sinuun, niskuri!

-- En koskaan!... Oi, katsokaa! Katsokaa tätä poloista lasta! Hän kaatuisi heti paikalla, ellen pitäisi häntä käsilläni kiinni... Katsokaa hänen kuolonkalpeita kasvojaan ja säälikää häntä! Kuinka voitte luulla, että tämä viaton tyttö...

Samassa kuului nopeita askelia vierashuoneesta. Luullen renkien olevan tulossa suuttunut isä riensi ovelle ja paiskasi sen selkoselälleen. Sill'aikaa Aadolf asetti pyörtyneen tytön nojatuoliin ja asettausi itse hänen eteensä, valmiina puolustamaan häntä ja itseänsä viimeiseen asti.

Mutta onneksi oli nimismies Askelin, ennenkun hän meni täyttämään laamannin käskyä, rientänyt naisväen huoneeseen, ilmoittanut vapaaherrattarelle ja Marialle mitä oli tekeillä ja pyytänyt heiltä neuvoa. Pelästynyt vapaaherratar pyysi, että nimismies odottaisi, mitä hänen välityksellään saataisiin aikaan ja riensi sitten Marian seuraamana riitapaikalle. Nämä kaksi naista ne olivat, jotka pelosta kalpeina töytäsivät laamannin aukasemasta ovesta sisään.

Tästä seurasi sanomaton hämminki ja hälinä. Laamannin vihastuksen aikaansaama pelästys ja uhriparan herättämä sääli tukahuttivat Mariassa kaikki muut tunteet. Vapaaherratar, joka rakasti poikaansa kaikella sillä hellyydellä, jota äiti voi osottaa ainoata lastansa kohtaan, itki, rukoili ja lankesi polvilleen miehensä eteen, saadaksensa häntä leppymään. Vapaaherrattareen yhtyi Maria ja Svenoniuskin kehotti laamannia lykkäämään päätöksensä toimeenpanon toistaiseksi, kunnes asiata oli ehditty tarkemmin ja tyynesti pohtia.

Marian huolenpidosta toipui Elli sillävälin jälleen tuntoonsa. Laamanni huomasi, että hänen, asiain näin ollen, oli pakko luopua yrityksestään saada Elliä pakottamalla ilmaisemaan tuota luultua salaisuutta; ja ettei asiaankuulumattomia henkilöitä suotten sekotettaisi tähän surulliseen perhekohtaukseen, niin hän käski nimismiehen ja kartanonvoudin viedä Elli siihen sivurakennuksen kammioon, missä Inkeriä säilytettiin.