Chapter 13

-- Majaillessamme Inkerin luona, antoi hän Aadolfille juoman, jonka jälkeen minusta oli, niinkuin Aadolf mieluisesti olisi silmäillyt Inkerin tyttäreen Elliin. Kenties oli se aiheetonta epäluuloa; mutta kun pelkäsin noita-akan tempuillansa tahtovan vietellä Aadolfin sydäntä pahuuteen, aloin tarkata serkkuni käytöstä ... ja kun epäluuloni saivat siitä yhä uutta tukea, lähetin Hannan tänä iltana ottamaan selkoa, mitä serkullani oli aikeissa. Minun ei kaiketi olisi sopinut niin tehdä, mutta...

-- Sinä teit viisaasti sekä rakkaalle sukulaiselle arvon mukaisesti. Mutta kerro pian, sano mitä Hanna näki?

-- Hän ei uskaltanut seurata Aadolfia, kun Aadolf lähestyi Inkerin mökkiä; mutta samassa tuli Sjövikin ratsurenki Pekka hänelle vastaan, ja hän seurasi Aadolfin jälkiä mökille... Voi, setä, minun on mahdoton jatkaa! Minä häpeän silmäinne edessä.

-- Haa! virkahti laamanni Skytte; -- poikani juttu on siis jo sivullistenkin tiedossa! Minua onnetonta isää!

-- Setä kulta, antakaa hänelle anteeksi! rukoili Maria ja otti vanhusta kädestä. -- Aadolf parkahan on viattomasti joutunut noiden kahden noita-akan hornan temppujen uhriksi! Minkä hän sille taitaa, että he ovat lumonneet hänen silmänsä ja vietelleet hänen sydämensä!

-- Ja näkikö vakooja jotain, josta käy varmaksi, että noidan on onnistunut saada poikani sydän hänen tyttäreensä mieltymään? Eikö niin? Puhu suoraan, lapseni! Vastaa vaan tämä viimeinen kerta!

Mutta Maria kätki kasvonsa käsiinsä ja tyrskähti vastaukseksi itkuun.

-- Minä käsitän... Jo riittää, sanoi laamanni ja nousi istualtaan. -- Niin piti turmiota levittävän pahuuden, pikemmin kuin luulinkaan, koetella minunkin huonettani! Mutta minä kostan hirveästi, lain ja oikeuden kautta minä kostan.

-- Mutta, setä kulta, antakaa Aadolfille anteeksi! rukoili Maria uudestaan ja vei hänen kätensä vettyneille silmilleen. -- Hän on onneton vaan ei syyllinen.

-- Nuorukainen on pelastettava, virkahti laamanni ja hänen päänsä painui rintaa vastaan. -- Hän on pelastettava, kuinka ankarilla keinoilla tahansa. _Qua medicamenta non sanant ferrum sanat_. Voi minua, etten saata julistaa häntä ihan syyttömäksi tähän onnettomuuteen! Hänen jumalattomat opintonsa ... hänen ilmeinen kylmyytensä uskontoa kohtaan ... hänen monasti ilmennyt epäuskonsa... Kuinka ovatkaan nämä seikat unettomina öinä panneet minut huokailemaan!... Hyvää yötä, lapseni! Rukoile Aadolfin sielun puolesta ja nuku sitte rauhassa. Jumala siunatkoon sinua!

Laamanni Juhana painoi isällisen suudelman Marian otsalle, otti kynttilän ja lähti. Mutta hänen suudelmansa poltti ikäänkuin omantunnon vaiva nuorta neitoa kauan senjälkeen, kuin vanhuksen synkkä, kumartunut haamu oli poistunut hänen huoneestaan.

Sillä vaikka Maria olikin puolittain vakuutettu, että Elli salakeinoilla oli voittanut Aadolfin rakkauden, tiesi hän kuitenkin itsessänsä, ettei huoli Aadolfin menestyksestä ollut ohjannut hänen menettelyään.

Laamanni ei saanut sinä yönä ollenkaan lepoa. Hän käyskenteli ikäänkuin aave pitkäin salien ja huoneiden läpi. Astellessansa hän tuon tuostakin pysähtyi pienen muotokuvan eteen, johon kuuvalo sattui. Se oli hänen poikansa kuva niiltä ajoilta, jolloin hän vielä oli pienoinen lapsi. Murheellinen isä silloin huokasi ja mietti: -- Miksei hän aina pysynyt tuollaisena, ellei kasvoiltaan niin sydämeltään!

Vasta aamupuoleen yötä Skytte vanhus paneutui vähäksi aikaa levolle.

Perheen kokoonnuttua aamiaispöytään Aadolf heti huomasi, että kaikkien mielet olivat lamassa. Hänen isänsä oli umpimielinen ja harvapuheinen, vapaaherratar näytti itkeneeltä, Maria oli tavallista kalpeampi ja kaihtoi arasti serkkunsa katseita.

Epämääräinen aavistus pidätti Aadolfia kysymästä, mikä siihen oli syynä. Pöydässä ilmoitti hän laamannille aikovansa iltapuolella lähteä ratsain Tukholmaan. Laamanni kysyi:

-- Mitä asiaa sinulla on Tukholmaan?

-- Isäni tietää, että kauppiaallemme on maksu suoritettava ja kun sitäpaitsi olen sopinut yhtyäkseni useiden ystävieni kanssa, niin sopii nämä seikat hyvin yhdistää.

-- Minä aion itse muutaman päivän perästä tehdä tilin kauppamiehen kanssa Tukholmassa, sanoi laamanni. -- Minä tahdon, että sinä tänäpänä olet kotona.

Mitä laamanni kerran oli päättänyt, sitä ei käynyt muuttaminen; sen Aadolf tiesi vanhastaan. Tultuansa huoneeseensa hän sentähden heti kirjoitti kirjeen ystävälleen pappismiehelle Tukholmassa, ja kertoi hänelle kaikki, mitä hän suullisesti oli aikonut tälle puhua Inkeristä ja Ellistä. Tämän kirjeen kiidätti hän Rolfille ja pyysi Rolfin saattamaan se perille.

Rolf vanhus oli levoton ja katui lupaustaan, vaan ei sanonut mitään. Aadolf tapasi hänet tallissa, missä hän ruokki hevosia ja laitteli lekkeitä kuntoon matkaa varten.

Mutta laamannikin istuutui aamiaisen jälkeen kirjoituspöydän ääreen. Hän lähetti kaksi sanaa, toisen pastori Svenoniukselle ja toisen nimismies Askelinille, että he niinpian kuin suinkin saapuisivat Signildsborgiin.

Kohta jälestä puolisten nämä tulivat. Nimismies, jolta lähtiessä oli jäänyt päivällinen syömättä, käskettiin pöytään, jossa oli tarjolla häränpaistia ja olutta, mutta pastori, jolla jo oli kannekirjat valmiina taskussaan, meni suoraapäätä laamannin työhuoneeseen.

Sinne mennessään kohtasi hän Aadolfin. Nuori Skytte tähysteli tutkivasti papin synkkiä kasvoja. Heidän silmänsä sattuivat toisiinsa... Svenoniuksen katse oli jylhän uhkaava... Aadolfin muistutti siitä valasta, jonka hän vannoi. Hänet valtasi inhon ja pelon sekainen tunne, ja hän olisi, elleivät asianhaarat olisi häntä pidättäneet, syöksynyt papin päälle ja polkenut hänet jalkainsa alle.

Synkkäin aavistusten lannistamana lähti Aadolf kiireesti kotoa pois. Hän heitti viitan ylleen ja käyskenteli kauan metsässä. Edetessään yhä syvemmälle kuusten juhlallisiin pylväsholveihin, oli hän tällä hetkellä kyllästynyt ihmismaailman ikuiseen eripuraisuuteen, ja toivoi, että hänen suotaisiin elää loitolla vertaisistaan luonnon rauhaisassa helmassa.

Sill'aikaa keskustelivat laamanni Skytte ja pastori Svenonius tärkeistä asioista.

Svenonius jätti esiin syytöskirjat, jotka huomattiin lailliseen muotoon laadituiksi. Kun sitte oli keskusteltu niistä toimenpiteistä, joihin olisi ryhdyttävä syytettyjen pikaista vangitsemista varten, oli Svenoniuksella aikomuksena esittää syytöksensä nuorta vapaaherraa vastaan; mutta tuumiskellessaan mitenkä hän sen paraiten tekisi, viittasi laamanni häntä istumaan ja saattoi itse keskustelun papin toivomalle tolalle.

-- Arvoisa ystäväni, sanoi Signildsborgin herra, ja hänen äänensä ilmaisi syvää sisällistä liikutusta; -- minä luotan teihin suuresti ja tahdon sitä nyt osottaa, kun teiltä pyydän neuvoa asiassa, joka koskee läheisesti minuun isänä ja on myös yhteydessä sen asian kanssa, joka meillä nyt on meneillä. Kiusaaja on koetellut _minunkin_ huonettani.

-- Haa! ajatteli Svenonius ja kumartui Juhana herran puoleen, ikäänkuin olisi hän pelännyt, että joku niistä sanoista, jotka tämä lausui, jäisi häneltä kuulematta.

-- Eikä hän mitenkään olisi voinut satuttaa minua arempaan kohtaan, sillä hän on tarkannut isänsydämeen. Poikani, ainoa lapseni, on kauheilla harhateillä...

-- Minä tiedän sen ja surkuttelen teitä syvästi, armollinen herra...

-- Oi, te ette tiedä vielä pahinta, herra pastori, huokasi laamanni Juhana ja kertoi, mitä hän edellisenä yönä oli kuullut Aadolfin suhteesta Inkeriin ja Elliin.

-- On siis käynyt niinkuin minä epäilin, lausui Svenonius, -- ja on myöskin selvinnyt eräs seikka, jota minä pidin miltei mahdottomana selittää!

-- Tekö epäilitte?

-- Niin epäilin, sanoi Svenonius, -- sillä minä olen jo kauan hämmästyen havainnut poikanne osottavan suurta myötätuntoisuutta noita jumalattomia perkeleen lapsia kohtaan.

Ja nyt oli Svenoniuksen vuoro puhua. Hän kertoi ensiksi nuoren vapaaherran käytöksestä kuulustuksen aikana Inkerin tuvassa ja teki sitten selkoa Aadolfin käynnistä pappilassa samana iltana, kun Svenonius oli palannut tutkintoretkeltään Kummun Kaarinan luota. Tarpeetonta on mainita, että kertomukseen tuli mitä mustin väritys, mutta samalla vaatii totuus meitä lisäämään, ettei Svenonius tieten tahtoen höystänyt valheella puhettaan; hän kuvaili omantunnon mukaisesti, ja mikä oli kuvauksessa synkkää, johtui siitä, mitenkä hän asian käsitti.

-- Kauhistaa sitä ajatella ... se vihloo sydäntäni ... ja varmaan on teidänkin sydämenne murtuva, armollinen herra, niin päättyi hänen kertomuksensa; -- mutta teidän poikanne suu oli täynnä herjausta ja pilkkaa pyhää oppiamme vastaan; ei ainoakaan pimeyden hengen villitsemistä filosoofeista ole julennut lausua moisia parjauksia... Vähäinen asia sen rinnalla ja johon panen verrattain vähän painoa oli, että hän uhkasi minut tappaa, jos minun kauttani yhtäkään hiuskarvaa kärvennetään noiden molempien naisten päästä. Niin hän sanat lausui. Minä olenkin valmis uhraamaan henkeni Herran asian puolesta... Ottakoon poikanne sen!

Minä olen onneton isä ... ne sanat laamanni Juhana tietämättänsä lausui papin kertoessa. Vanhus oli vaipunut kokoon nojatuolissaan ja hänen silmänsä melkein peittyneet hänen tuuheiden kulmakarvojensa alle.

Mutta kun Svenonius vihdoin vaikeni, nousi Juhana herra ylös, ojensihe suoraksi ja sanoi vakavalla äänellä:

-- Mitta on kukkurallaan: minun talossani ei tuo kurja tästä alkaen enää saa olla.

-- Malttakaa, armollinen herra; -- älkää tehkö mitään äkkipikaa! Meidän on muistaminen, että jos Aadolf herra synnillisten lukujen kautta on tehnyt sielunsa maaperän vihan kylvölle otolliseksi, niin on häntä kuitenkin pidettävä häijyjen juonien ja petollisten hankkeiden uhrina, jommoista voi tapahtua paraimmallekin. Minä arvaan, mitenkä asia kokonaisuudessaan on. Tahdotteko, armollinen herra, kuulla, mitenkä olen sen käsittänyt?

-- Puhukaa, kunnon ystävä! Tottahan itsekin käsitätte, mitenkä tuskallisena haen syitä estääkseni kirousta tulemasta oman lihani ja vereni päälle?

-- Ettekö te, armollinen herra, usko, että saatana hellii palvelijoitaan ja tahtoo varjella heitä niitä toimia varten, joita hän tahtoo heidän kauttaan saada meidän keskellämme suoritetuksi? Olkaa varma siitä! Sentähden on hän luultavasti myöskin antanut heille viittauksen, että he tietäisivät olla varoillaan uhkaavan rangaistuksen varalta. Mäntysuon Inkeri on siis keksinyt tuuman, jonka perusjohteet ovat minulla selvillä. Minua on hän tahtonut pelotella ankarilla koettelemuksilla; teidän tykönänne on hän hommannut puolustajaksi itsellensä poikanne ja turvautuu teidän näennäiseen kiitollisuuden velkaanne häntä kohtaan siitä, kun hän pelasti poikanne ja nuoren neidin hengen. Olenhan kuullut ja lukenut, että noita-akat voivat nostaa rajuilmoja; mutta elleivät sitä voikaan, on ihan varmaa, että he ainakin voivat johtaa rajuilman mille taholle haluavat: sen todistavat monet oppineet ja hurskaat miehet ja noitien omat tunnustuksetkin sitä arvelua vahvistavat. Nyt minun ajatukseni on, että kauhea lumimyrsky, johon Aadolf herra ja neiti olivat vähällä hukkua, Inkerin taikojen kautta nousi näillä seuduilla raivoon, ja että hän loihduillaan johti hevosen kulkua ... sillä mitenkä se muuten olisi tehnyt niin pitkän kierron ja seisattunut juuri hänen tuvanovensa eteen? Ja sen teki hän, voidaksensa sitte omalletunnollenne lausua: katso minä pelastin poikanne hengen, mutta te tahdotte minun ja tyttäreni hengen ottaa! Hän on sen tehnyt saadaksensa tilaisuuden antaa Aadolf herralle tenhojuoman, jonka avulla hänen sydämensä oli saatava noita-akan tyttäreen mieltymään ja hänen ajatuksensa kääntymään pois Jumalasta. Teidän tulee siis ajatella poikanne toimivan tuon perkeleellisen juoman vaikutuksen alaisena ... alaikäisenä lapsena, tietämättä mikä on oikeaa mikä väärää ... houruna, joka raivoo ja väijyy ihmishenkeä, olematta syyntakeinen teoistaan.

-- Kenties olette oikeassa; -- sitä melkein toivoisin, vaikkakin pelkään sitä. Mutta mitä minun nyt pitää tehdä saadakseni poikani pelastetuksi? Neuvokaa minua, herra pastori! Järkeni silmät ovat pimittyneet.

-- Saatamme ehkä toivoa, että hänen huumauksensa haihtuu, kun hän ei enää saa nähdä nuorta noitaa, joka voisi kiihotustyötänsä jatkaa ... että ne liekit, joihinka laki Jumalan avulla on tuomitseva tuon katalan, edes saavat sen haihtumaan...

-- Mutta miettiihän kadotettu poikani murhahankkeita teitä vastaan, lausui laamanni jylhästi. -- Minua vavistuttaa ajatellessani, että olen siittänyt murhaajan maailmaan. Ymmärrykseni ei keksi mitään pelastusta. Minä en tiedä mitä tehdä. Panenko hänet kahleihin ja kytkenkö hänet kiinni kellariholviin? Sanokaa, antakaa minulle joku neuvo!

-- Toivon että isänvaltanne vaikuttaa ilmankin, tarvitsematta käyttää niin kovia keinoja. -- Voisittehan sulkea hänet huoneeseensa ja antaa luotettujen palvelijoiden vartioida häntä, tahi, ellei se kävisi päinsä, lähettää hänet houruinhuoneeseen Tukholmaan ja antaa hänen olla siellä, kunnes hän taasen tulisi tuntoihinsa.

-- Oi, se on kauheaa! sopersi laamanni ja istui nojatuoliinsa. -- Oi, jospa olisin kuollut!

-- Tahi ... ties jospa toinenkin keino auttaisi, jatkoi Svenonius; -- pitäisi ainakin koettaa...

-- Mitä tarkotatte? Sanokaa pian!

-- Tarkotan että on mahdollista, jopa luultavaakin, että löytyy luonnollinen vastamyrkky sille myrkkyjuomalle, jonka noita-akka valmisti pojallenne. Hän tuntee ihan varmaan kasveja, joiden nesteet voivat tehdä noitajuoman vaikutukset tehottomiksi. Voitaisiin pakottaa häntä valmistamaan sellainen vastajuoma Aadolf herralle. Kaikissa tapauksissa täytyy meidän saada tietää, mitenkä asian laita on.

-- Olette oikeassa! Kun en itse tuota keksinyt! sanoi laamanni Juhana rohkaistuna tästä toiveesta. -- Tuotetaan Mäntysuon Inkeri heti tänne. Minä annan tuossa paikassa käskyn siitä.

-- Vielä parempi olisi tuottaa tänne hänen tyttärensä, huomautti Svenonius. -- Hän on nuori, hänen sydämensä hennompi, hänen taitonsa luikerrella pois viisastelevien vastausten kautta vähemmin kehittynyt, kuin hänen kirotun äitinsä. Sen mukaan kuin voin päättää hänen kasvoistaan, luulen ettei hän vielä ole ehtinyt päästä saatanan erinäiseen mielisuosioon. Lähetämmekö noutamaan Elliä?

-- Niin, te olette oikeassa; meillä on suurempi syy toivoa, että totuus tulee ilmi hänen kauttansa.

Laamanni heläytti kelloa ja sanoi sisäänastuvalle palvelijalle, että hän käskisi nimismiehen tulla ylös.

Nimismies Askelin jätti oluthaarikan, josta hän yhdessä kartanonvoudin kanssa oli ryypiskellyt, tuli heti saapuville ja sai laamannilta käskyn parin rengin avustamana ottaa hetimiten kiinni Elli ja tuoda hänet Signildsborgiin.

Nimismies lähti matkalle, kaksi renkiä mukanaan ja kartanonvouti, jolla oli omat syynsä ottaa osaa seikkailuun. Olut oli karaissut nimismiehen mielen, ja viinapullo, jonka talonvouti oli ottanut mukaansa, sai matkalla tuon rohkeuden paisumaan joksikin, joka nimismiehen omasta mielestä ei ollut muuta kuin uljuutta.

Hämärä oli jo aikaa ennen kuin Askelin apureineen saapui Inkerin tuvalle, verhonnut maita ja seutuja. Samassa kun nimismies meni aukasemaan veräjää, saavutti heidät reki, kaksi hevosta edessä.

-- Hohoi! huusi nimismies, -- kukas matkamies on?

-- Hei, Rolf ukkohan se on, huusi kartanonvouti, -- mihinkä sinä olet menossa näin myöhällä? Anna seista ja ota matkaryyppy!

Rolf, sillä hän se oli, seisautti hevoset, silmäili joukkoa, mutisi jotakin itsekseen ja vastasi:

-- Minulla on asiaa Wadtoftan puolelle, ja täytyy saada se vielä tänäiltana toimitetuksi... Kiitos tarjoomastanne, kartanon vouti! Ryyppy ei haittaa näin talviteillä...

-- Ja miten komeasti hän vielä ajaakin! sanoi kartanonvouti, Rolfin ryypätessä pullosta hänen onnekseen. -- Molemmat hevot valjaissa! Kunhan ei vanha ruutiäijä vaan olisi kosimahankkeissa!

-- Oli hankkeet mitkä hyvänsä, niin jäänee minulta kumminkin eukko tahi tyttö saamatta, vastasi Rolf; -- semmoiset tuumat jääkööt vaan pois mielestänikin. Mutta nyt on minun vuoroni kysyä mitä te aiotte tehdä? Te näytte olevan menossa mökkiin.

-- Ihan oikein, vastasi kartanonvouti, me menemme ottamaan kiinni noitaa.

-- Vai niin... Luulen että korkealla oikeudellakin on asiassa jotain tekemistä, koska herra nimismies on mukana... No, onnea vaan puuhille! Miksi te eukkoa kovistelette? Inkeriähän te kaiketi menette ottamaan kiinni.

-- Ei, sanoi nimismies, -- paholaisen emon vuoro on vasta huomenna, jolloinka minä neljännysmiehineni pistän kiinni kaikki hänen sukulaisensa, niin monta kuin niitä on ympäri koko pitäjän. Nyt saa vaan hänen tyttärensä tehdä pienen huvimatkan armollisen laamannin luo Signildsborgissa.

-- Hm, vai niin! Jumalan rauha!

Rolf käski hevosia liikkeelle, iloiten kun sillä kaupalla oli päässyt asiasta erille. Poistaaksensa itsestään kaikki epäluulot ajoi hän tosiaankin Wadtoftaan, jossa hän asiakseen osti joitakuita lampaita ja palasi vasta seuraavana päivänä kotia.

Sillävälin kulki nimismies seuralaistensa edellä ylös mökille. Ovi oli lukossa ja verhot riippuivat pienten ikkunoiden edessä.

Näihin varotoimiin olivat Inkeri ja Elli ryhtyneet, voidaksensa rauhassa vakoilijain silmiltä varustautua pakomatkalle.

Pelastuksen toivo oli Aadolfin lähdettyä antanut Inkerille uusia voimia. Hän ja Elli olivat toisiansa rohkaisevin sanoin koko illan puuhanneet sääliessä kokoon tarpeellisimpia ja rakkaimpia tavaroitansa. Siitä puuhasta oli jo kotvanen sitten päästy; hevosia odotellessa rukoilivat he nyt Jumalalta pakonsa onnistumista.

He havahtuivat ovelle kolkutettaissa.

-- Auttajamme on täällä... Jumala olkoon kiitetty, kuiskasi Inkeri.

-- Hoi, ovi auki! huudettiin ulkoa.

Elli nousi ylös ja riensi aukasemaan. Kalmankalpeana syöksyi hän takasin, nähdessänsä nimismiehen seuralaisineen.

-- Hyvä Jumala! Äiti! huusi hän ja kiersi kätensä Inkerin kaulaan.

Inkeri seisoi typertyneenä ja tuijotti hievahtamatta tulijoihin.

-- Hyväilta taloon! Kiitos viimeisistä, räyhäsi humalainen nimismies, siihen määrään viinanhöyryistä muuttuneena, ettei loihtusanojen tarve edes johtunut hänelle mieleen.

Hänen seuralaisensa silmäilivät uteliaina ympärinsä, ja kartanonvouti huomautti:

-- Tehän näytte olevan muuttotouhussa, Inkeri.

-- Niinpä todellakin, tuhat vieköön, sanoi nimismies mulkoillen silmiänsä, -- minä tunnen jotain uhkaavaa ilmassa. Mepä tulimme tosiaankin kreivin aikaan. Minnekkä matka, Inkeri? Hm, kaiketi olette tekin tuntenut jotain uhkaavaa ilmassa?... No, ettekö te saa suutanne auki? Te näytätte ällistyneeltä. Olemme tulleet kenties sopimattomaan aikaan, mutta sille en voi mitään. Minä tulen virkani puolesta.

-- Mitä te meistä tahdotte? kysyi Elli vavisten.

-- Sen sinulle kohta sanon, pikkunoita, vastasi nimismies; -- me tulimme tänne viedäksemme yhden teistä armollisen laamannin luo, mutta nyt kun näen, että te olette muuttotouhussa, vaikkei vielä ole lähtöpäiväkään, niin on parasta kopata teidät molemmat, yhtähyvin nyt kuin toiste. Kuninkaan ja oikeuden nimessä minä vangitsen sinut, Inkeri, ja sinun tyttäresi. Kartanonvouti, annas tänne nuoranpätkät.

-- Tässä ovat, vastasi kartanonvouti ja ojensi ne nimismiehelle.

Inkeri oli nyt senverran toipunut, että saattoi kysyä.

-- Mistä rikoksesta meitä syytetään, koska te tahdotte meitä sitoa ja panna kiinni?

-- Ka, kun vielä tekeydyt tuhmaksi, ilkeä noita! lausui nimismies. -- Mutta kun pyöveli panee peukalopuristimen sormiasi hyväilemään, niin eiköhän muistisi alkane selvitä. Tänne vaan kädet, niin koristan sua rannerenkaalla, ettei sen parempaa vielä ole hampusta tehty! Kas niin, kursaukset sikseen! Meidän on kiire.

Nimismies läheni nuora kädessä... Inkeri vetäytyi kauhistuneena taapäin... Elli heittäytyi polvilleen oikeuden palvelijain eteen ja huudahti tuskissaan:

-- Älkää koskeko äitiäni! Hän ei ole mitään pahaa tehnyt... Armahtakaa, hyvä herra!

-- Älä kuomaile! Se on turha vaiva, vakuutti Askelin ja astui vielä askelen Inkeriä kohden. Mutta Elli heittäytyi heidän, hänen ja äitinsä väliin, kietoi kätensä nimismiehen jalkojen ympäri ja huusi:

-- Armoa, armoa! Hän on viaton, hän ei ole mitään pahaa tehnyt. Jos teillä on ihmisen sydän, niin teidän täytyy armahtaa!

-- Heitä irti minut! Oletko hullu? Luuletkos sinä, että nimismiehen on lupa ketään armahtaa? Se veisi häneltä viran. Heitä irti hyvällä! Muuten täytyy minun käydä kovin kourin käsiksi sinuun.

-- Armoa! murahti humalainen kartanonvouti pilkallisesti. -- Onko mokomaa pirua ennen kuultu? Tänne toinen nuoranpäistä, nimismies! Minä teen tästä tenästä pikaisen lopun.... Kuuletko sinä, helkkarin noita, jatkoi hän, silmät vihasta säihkyen, astui köysineen lähemmä Inkeriä ja puristi nyrkkiään hänen nenänsä edessä. -- Sinua saanen kiittää siitä, että poikani sai maahisen ja että karjuni itsestään kuoli; mutta nyt minä sen maksan sinulle. Tänne kädet ilman kursailutta, tahi lyön sinua niinkuin härkää keskelle otsaa!

Inkeri oli vaipunut tuolille; hän olisi kyllä totellut humalaisen miehen uhkaavaa käskyä, mutta hän ei jaksanut käsiänsä kohottaa.

Hurja talonvouti kohotti nyrkkiään ja tahtoi panna uhkauksensa toimeen, mutta siinä tuokiossa syöksähti Elli ylös polviltaan ja töykkäsi häntä suonenvedontapaisella voimalla takasin. Mies, joka ei osannut odottaa moista rynnäkköä ja jo muutenkin huljuili "liikakuormansa" alla, hoippuili muutaman askelen, koettaessaan pysyttää tasapainoa. Se ei sittenkään onnistunut, ja niin hän kaatua roisahti seljälleen, niin että lattiapalkit ryskivät.

Nähtiinpä siinä omituinen kuva, johon hiiltynyt takkavalkea loi punertavaa valoaan: äiti, joka makasi tainnoksissa nojatuolissa, pää taaksepäin vaipuneena, kauhun jähmettynyt ilme kasvoillaan ... tytär, joka oli asettunut hänen ja hänen vihollistensa väliin, hiukset hajallaan kalpeiden, hurjaa päättäväisyyttä hehkuvien kasvojensa ympärillä -- nämä avuttomat oliot yhdeltä puolen, ja toiselta inhimillisen oikeuden raa'at, humalaiset apurit. Nimismies töllisteli avosuin, ällistyneenä tytön odottamattomasta voimanosotuksesta; kartanonvouti, naama pöhnästä ja kiukusta kamalasti väännyksissä, makasi pitkänään lattialla, ja molemmat rengit, jotka taikauskoisesta pelosta tähän asti olivat pysyneet toimettomina, vetäytyivät likemmä ovea, epätietoisina siitä inhimillinen vai yli-inhimillinenkö voima paiskasi heidän tiranninsa heikon tytön jalkoihin.

Mutta kuva oli tuota pikaa muuttuva toisenlaiseksi. Kartanonvouti kömpi ylös, ryntäsi Elliä vastaan ja iski häntä nyrkillä niin kovasti, että tyttö tajuttomana kaatui lattialle.

Tuskan ja ahdistuksen huuto pääsi Inkerin sydämestä ja hän syöksähti ylös ... mutta samassa nimismies kävi kiinni häneen takaapäin. Kun Inkeri vielä koetti riistäytyä irti, heitti kartanonvouti nuoran hänen käsiensä ympäri ja sitaisi sen niin lujasti, että köysi syöpyi lihan sisään.

-- Rauhoitu, noita! kiljasi nimismies, jonka kasvoilla hiki virtaili. -- Pentusi ei ole kuollut; hänellä ei ole mitään hätää. Älä sinä vaan rimpuile, niin minä heti saan hänet henkiin kun kaadan kousallisen vettä hänen päälleen. Kas niin, etköhän jo asetu siivolla olemaan... No, se onkin paras mitä tehdä voit... Älä kisko nuorasta, kartanonvouti! Sinä saatat hänet vaan uudestaan raivoon. Hän taitaa ruveta kaatumaan... Aseta hänet tuonne tuolille! Piru kuinka ne naiset ovat oikullisia!

Nyt kääntyi nimismies tunnottomana olevan Ellin puoleen. Nähtyänsä nuo kalpeat kasvot ja suuret siniset juomut silmien alla, pelkäsi hän hetkisen, että tyttö kenties oli kuollut. Mutta koeteltuaan hänen valtasuontaan, otti hän toisen köydenpäistä ja sitoi hänen pienet kätösensä yhteen; sen jälkeen otti hän viinapullon, joka jo oli melkein tyhjä, asetti sen tytön nenän alle ja ravisti häntä, siksi kunnes tyttö vihdoin aukasi silmänsä ja tuijotti kiillottomin katsein ympärilleen.

-- Kas niin, sanoi nimismies, -- nyt toivon pahimmasta päästyn. Nyt voitte te, kartanonvouti ja Pekka, ottaa eukkoa käsikynkistä ja marssia matkaan. Mutta sinä et saa lyödä häntä etkä tempoa kovasti nuorasta, kartanonvouti, sen kiellän, sillä hänen kätensä ovat näköjään verissä ... vangitkin ovat lain turvaamia. Sinä Niilo autat raahaamaan tätä pikkunoitaa... Kas niin, älä enää koukuttele, no ylös heti (ne sanat lausuttiin Ellille)! Eipä näy tahtovan. Meidän täytyy siis auttaa häntä matkalle.