Chapter 12

Tällä pelolla oli pätevät syyt. Hän oli, kuten ennen olemme maininneet, jonkun aikaa lohduttanut itseänsä niillä väärillä toiveilla, että Svenonius, huolimatta saarnastaan, josta pitäjällä vielä puhuttiin, ja rahvaalle lausumastaan kehotuksesta, että ihmiset hänelle toisivat julki kaikki, mitä tiesivät tai luulivat tietävänsä noituudesta epäluulon alaisiksi asetetuista naisista, kumminkin lopulta oli heittänyt alkamansa vainot sikseen, joko sentähden että hän oli tullut asiasta parempaan käsitykseen, tahi sentähden että hän oli taipunut Aadolfin rukouksista tahi pelkäsi hänen uhkaustansa. Tähän väärään luuloon johti Aadolfia papin näennäinen toimettomuus koko sinä aikana, jona hän laati esiintuodut syytökset järjestykseen ja sepusteli niitä kirjoituksia, jotka hän oli aikeessa lähettää Strängnäsin konsistoorille ja Upsalan jumaluusopilliselle tiedekunnalle. Pastori ei ollut mikään harjaantunut kynäniekka ja tarvitsi runsaasti aikaa sepustuksensa sommittelemiseksi jotakuinkin selvään ja kielellisesti oikeaan muotoon. Tällä ajalla hän ei myöskään saarnoillaan ahdistellut noituutta, vaan oli palannut entiseen lempiaineeseensa: synkretistien eli kaikkien niiden tuomitsemiseen, jotka työskentelivät sovinnon aikaansaamiseksi lutherilaisen ja reformeeratun kirkon välillä, jonka puolueen etupäässä Svenonius, joko syystä tahi syyttä, arveli oman piispansa, hurskaan ja rauhaa rakastavan Johannes Mathiaen seisovan. Syy, miksei hän edelleenkin saarnastuolilta jyrissyt noituutta vastaan, lienee ollut se, että hän arkiona sai sitä niin yllinkyllin tuumia ja työskennellä sen vuoksi, jotta häntä halutti sunnuntaisin, vaikkapa vaan vaihteen vuoksi, virkistää mieltänsä sillä jumaluusopillisella riidalla, johonka Ruotsinmaan papisto parasta aikaa oli takertunut. Mutta vielä luultavampaa oli, että hän pelkäsi enempää kiillottamasta kansan vimmaa, ettei se kohtaisi hänen uhrejansa, ennenkun ehdittäisiin lainmukaisella tavalla kiduttaa, syyllisiksi todistaa, tuomioon langettaa, mestata ja polttaa heidät.

Sittenkun ensimäinen ja paras syytöstulva pastorin nimittämiä naisia vastaan oli asettunut, tuli, hänen järjestellessään ja kirjoittaessaan muistiin näitä syytöksiä, miltei joka päivä joku hänen lampaistaan ja esitti kanteen, ei ainoastaan kysymyksessä olevia noituudesta epäiltyjä henkilöitä, vaan muitakin vastaan, joita tähän asti ei oltu epäilty. Tapahtui niinkin, että nuori palveluspiika, mielettömän kauhistuksen ilme kasvoillaan, syytti itseänsä noituudesta ja pyysi polvillansa Svenoniusta pelastamaan hänen sieluansa, vaikka hänen maallinen elonsa siihen hukkuisikin. Kulkutauti levisi yhä laajemmalle. Svenonius hämmästyi; hän näki tulvan pelottavasti paisuvan ja luuli täytyvänsä tarttua ensimaiseen, tehokkaimpaan keinoon ehkäistäkseen aaltojen vyöryä. Hän luopui alkuperäisestä, laamanni Skytten kannattamasta tuumasta, kysyä jumaluusopillisen tiedekunnan ja tuomiokapitulin viisasten miesten neuvoa, ja päätti niiden lukuisain todistusten perusteella, joita hän arveli itsellänsä olevan, ja noudattamalla niitä valituksia, joita kaikkialla kansan keskuudessa kuultiin, hetikohta syyttää käräjissä Mäntysuon Inkeriä ja hänen tytärtään, sekä Nummen Kaarinaa ja muita pahimmassa huudossa olevia naisia noituudesta ja vaatia heidän pikaista vangitsemistaan.

Heti sen päätöksen tehtyään istahti hän kirjoituspöytänsä ääreen ja kirjoitti laamanni Juhanalle Signildsborgissa seuraavan kirjeen:

"Korkeanvapaasukuinen herra. Minä olen jo ennen tätä teille kirjoittanut ja sanonut, minkälaisissa puuhissa aikani kuluu, niin etten ole joutanut käydä siunatussa talossanne ja suullisesti kertoa niitä merkillisiä tapauksia, jotka viime yhtymästämme saakka ovat minua kohdanneet. Nyt kirjoitan teille ilmoittaakseni, että olen suuressa tuskassa, sillä minä näen, että koko laumani on joutuva turmioon, jos minun täytyy vitkastella ja odottaa kaukana olevilta ylipaimenilta käskyä, mitenkä minun on tehtävä. Ei, minun täytyy itseni ryhtyä toimeen, sillä vieteltyjen luku kasvaa päivä päivältä, ja moni, oltuaan ennen kelpo kristitty, on nyt myyty perkeleelle ja ikuiseen kadotukseen joutunut. Sentähden tahdon edeltäkäsin ilmoittaa teille, että hetikohta aion kääntyä teidän puoleenne, joka olette laillinen viranomainen paikkakunnalla, ja teille jättää lailliseen muotoon laaditun kannekirjan noituudesta syytettyjä Mäntysuon Inkeriä, hänen tytärtänsä Elliä ja kolmea muuta naista vastaan, josta täytynee seurata, koska noituus on hengenrikos, että syytteenalaiset heti otetaan kiinni, salvataan tyrmään ja siellä säilytetään, kunnes heidät voidaan noutaa kihlakunnankäräjiin, pidettäköön nämä sitten kuulutettuun aikaan, tahi määrättäköön välikäräjät tämän tärkeän asian ratkaisemista varten. Pyytäisin siis, että korkeanvapaasukuinen herra, lähettäisitte minulle kirjeentuojaa myöten sitä varten tarvittavan syytöskirjan kaavan, ja olen minä Jumalan avulla jo huomenna itse jättävä kirjoitukseni korkeanvapaasukuisen herran omiin käsiin. Sitä paitsi saan surulla ilmoittaa vaimoni tänään kääntyneen kovasti sairaaksi, senjälkeen kuin painajainen viime yönä pahanpäiväisesti häntä muokkasi, ja hän oli kärsinyt hirveän Inkerin lähettämistä tuskista, kuin myös että poikani, sen mukaan kuin Strängnäsistä minulle tullut kirje tietää, on pahasti koskettanut silmänsä heitellessään kiekkoa toisten teinien keralla koulupihalla. Nämä koettelemukset eivät sentään enemmän kuin lehmän kuolemakaan voi pelottaa minua työstäni" j.n.e.

Aadolf oli isänsä luona, kun tämä kirje saapui. Laamanni, joka luuvalon vaivaamana istui nojatuolissaan, luki sen, pudisti päätään ja sanoi pojalle:

-- Istu tuohon ja kirjoita!

Aadolf kirjoitti isänsä sanelun mukaan:

"Vilpittömällä surulla huomaan, että pahuus yhä kiihtyvässä määrässä saa vallan naapureimme keskuudessa, ja hyväksyn tuumanne, vaikka mielelläni olisin toivonut, että oppineet ja hurskaat tuomiokapitulin ja jumaluusopillisen tiedekunnan herrat olisivat antaneet meille osviitan menettelyllemme, kun ei tarkempia tietoja asiassa muutoin voida saada. Mutta molemmat kohdat sopii hyvin yhdistää, sillä jos te lähetätte kirjoitelmanne heille, niin ennättää vastaus kyllä saapua ennenkuin oikeudenkäynti on päättynyt, liiatenkin koska jutussa syntyvät asiakirjat ovat alistettavat hovioikeuden tutkittaviksi, ennenkuin päätöstä voidaan julistaa. Minun nähteni noituudesta syytettyjen ei myöskään sopisi käydä puhdistusvalalle vannoaksensa itsensä vapaaksi, koska he jo ovat valalla yhdistyneet sielujensa viholliseen, vaan pitänee siinä noudattaa erikoista menettelytapaa. Haluamanne kaava, jonka mukaan tahdotte laatia syytöskirjat Mäntysuon Inkeriä, hänen tytärtänsä Elliä..."

-- Mikä sinua vaivaa? Oletko kipeä?... Näihin sanoihin laamanni Skytte keskeytti sanelemisensa ja iski terävät, harmaat tuomarinsilmänsä poikaan, joka viimeisiä sanoja saneltaessa oli käynyt kalpeaksi, ja jonka käsi vapisi, kun hänen piti nuo nimet kirjoittaa.

-- Minä olen pahoinvoipa, sopersi Aadolf.

-- Käy ajelemassa ja vilvotteleimassa raittiissa ilmassa sittenkun olet lopettanut kirjeeni... Mitenkä oli viimeinen kohta?

-- "Haluamanne kaava, jonka mukaan tahdotte laatia syytöskirjat Mäntysuon Inkeriä, hänen tytärtään Elliä"...

-- Ja muita velhonaisia vastaan, saneli laamanni edelleen, -- on sen kirjan 97 sivulla, jonka täten teille lähetän, mutta asian riitaanpano ei kuulu teihin, vaan on teidän annettava siitä käsky nimismiehelle, joka Tingmalakaaren 17 luvun mukaan on oikea kantaja, ellei asianomistaja tee kannetta. Teidän on kuitenkin vallassanne nostaa kanne noitumisen kautta kuolleen lehmänne ja vaimonne tähden. Kun syytettyjen rikosten todellisuutta tässä niin monet seikat selvästi näyttävät, ovat puheena olevat henkilöt ensi tilassa vangittavat, etenkin kun seurakunnan rauhallisuus ja heidän oma turvallisuutensa rahvaan oman käden kostoa vastaan näyttävät sitä vaativan. Surkuttelen sydämestäni teitä huonettanne kohdanneitten onnettomuuksien johdosta, ja kunnioitan teitä nyt kuten aina palavan uutteruutenne tähden, josta kovat koettelemuksetkaan eivät saa teitä pelotelluksi; näistä kaikista vaivoistanne on Herra korkeudessa aikanansa teille runsaan palkan antava j.n.e.

Aadolf, joka kirjettä kirjoittaessaan jo oli tehnyt päätöksensä, nousi niinpian kuin kirje oli lähetetty, hevosen selkään ja ratsasti Signildsborgin tilusten rajalla asuvan vanhan sotamiehen luo, joka monivuotisella ahkeroimisella oli koonnut itselleen sievosen omaisuuden ja omisti vähäisen tilanosan.

Rolf vanhuksella oli Aadolfin ikäinen poika. He olivat kasvaneet yhdessä ja mieltyneet toinen toiseensa niin, että laamanni Skytte, huomattuaan heidän välisen suhteensa ja nähtyään sitäpaitsi, että sotilaspoika oli vakavamielinen ja erinomaisen lukuhaluinen, päätti Aadolfin pyynnöstä kustantaa hänet kouluun. Aadolf ja Eerikki, se oli Rolfin pojan nimi, päättivät yhdessä oppijakson koulussa ja kimnaasissa ja tulivat samalla kertaa yliopistoon, jossa Eerikki ennenpitkää päätti jumaluusopilliset opintonsa ja vihittiin papiksi.

Nyt oli hän pappina Tukholmassa, jossa hän oli tunnettu hengellisenä puhujana ja varsinkin käytännöllisenä kristittynä ja köyhäin ystävänä.

Mutta kaikista enimmin Aadolf ihaili ystävänsä valistunutta mielenlaatua ja selvää, moninaisilla tutkimuksilla viljeltyä ja kehitettyä ymmärrystä, jota kannatti jalo sydän, mikä, konsa järki petti, aina osasi oikeaan. Aadolf oli vakuutettu, että nuori pappismies hänen pyynnöstänsä mielellään tarjoisi majansa turvapaikaksi niille onnettomille, joita hän tahtoi pelastaa.

Rolf oli Aadolfille kiitollisuuden velassa, Eerikin kasvatuksen tähden. Vanhus oli sitäpaitsi lujimmalla rakkaudella kiintynyt nuoreen Skytteen. Aadolf oli lapsena miltei joka päivä käynyt hänen tuvassaan ja ihastuksella kuunnellut sotatarinoita, joita vanhus oli valmis kertomaan, missä vaan kuulijoita oli. Rolf oli opettanut häntä nikkaroimaan ja takomaan hevosenkenkiä, käyttämään tuliaseita, ratsastamaan ja uimaan, ja Aadolfin vartuttua nuorukaiseksi, oli Rolf hänelle opettajana kaikissa niissä, asioissa, joita kunnon metsämiehen tulee tietää. Vanhus rakasti Aadolfia yhtä paljon kuin omaa poikaansa, varsinkin kun Aadolf oli reippaampi ja pelkäämättömämpi, joita ominaisuuksia hän piti pojille tärkeimpinä.

Tämä ystävällinen väli saattoi Aadolfin toivomaan, ettei Rolf kieltäytyisi täyttämästä pyyntöä, jota hän kenellekään muulle ei olisi rohjennut esittää. Ukko otti hänet vastaan voimakkaalla kädenlyönnillä, mutta tuskin oli Aadolf ilmoittanut asiansa, kun hän pudistamistaan pudisteli harmaata päätään ja pyysi Aadolfia luopumaan moisista tuumista, sekä vakuutti ettei hän, Rolf, mistään hinnasta ojentaisi ainoatakaan sormeansa pelastaakseen kahta niin jumalatonta ja hirmuista olentoa kärsimästä hyvin ansaittua rangaistustaan.

Mutta Aadolfia ei niin hevillä saatu pelotetuksi tuumastaan. Koko tuntikauden hän viipyi vanhan sotamiehen luona, ja kertoi tarkoin kaikki mitä hän tiesi Inkerin ja Ellin elämänvaiheista; hän kuvasi heidät jumalatapelkääviksi, hurskasmielisiksi ihmisiksi, joiden lääkintätaitoa ja tämän taidon armeliasta käyttämistä epäiltiin noituudeksi; hän jutteli heidän onnettomasta tilastaan, mitenkä sydämellisesti he, äiti ja tytär, rakastivat toisiaan ja mitenkä he enemmän pelkäsivät toinen toisensa kuin oman itsensä puolesta sitä julmaa kohtaloa, jota he eivät voisi välttää, vaikka olivatkin aivan syyttömiä.

Aadolf puheli niin kauniisti, että Rolfin mieli heltyi. Hän muistutti vielä, että koska he olivat syyttömät, niin oikeuskin heidät varmaan vapauttaisi; mutta Aadolf näytti vakuuttavalla tavalla toteen, ettei tähän toiveeseen ollut luottamista.

-- Isäni toimittaa tutkimuksen, sanoi hän; -- hän on jo edeltäkäsin vakuutettu syytteenalaisten rikollisuudesta, ja niin tarkkatuntoinen kuin hän tuomarina onkin, on tuo hänen vakuutuksensa vasten hänen tahtoaankin vaikuttava tutkimuksen kulkuun, semminkin kun syyt, joita tullaan esittämään, ovat sitä laatua, ettei syytetyt voi niitä kumota. Heidät todistetaan niinmuodoin rikokseen syyllisiksi ja pakotetaan kiduttamalla tunnustamaan itsensä rikollisiksi.

-- Olkoon menneeksi, sanoi Rolf, -- vaikka se onkin vaarallinen kohta, josta en muuta käsitä, kuin että panen itseni suurelle vaaralle alttiiksi sekaantuessani asiaan, tahdon sentään Aadolf herran tähden tehdä mitä voin. Antakoon Jumala minulle anteeksi, jos yksinkertaisuudessani teen jotakin väärin.

Sovittiin nyt, että Rolf seuraavana iltana ajaisi Inkerin mökille, ottaisi sen asujamet ja, mitä kapineita he tahtoivat mukaan otettavaksi, sekä mitä kiireimmin ja varovimmin ajaa karahuttaisi Tukholmaan. Päästyänsä oman pitäjän ulkopuolelle, saattoi hän, jos häntä pidätettäisiin ja häneltä jotakin kysyttäisiin, sanoa naisia vaimokseen ja tyttärekseen; sen nimellisinä tulisivat he kulkemaan, kunnes he olisivat tulleet Tukholmaan ja päässeet turviin, Aadolfin lapsuuden ystävän, nuoren pappismiehen luokse.

Matkalla mahdollisesti sattuvien kulunkien varalle Aadolf Skytte jätti Rolfille rahasumman. Itse hän aikoi seuraavana päivänä jälestä puolisen nousta ratsaille, ehtiäksensä ennen Rolfia Tukholmaan ja antaaksensa ystävälleen tietoa naisten tulosta.

Kun tästä oli sovittu palasi Aadolf keveämmällä mielellä Signildsborgiin takasin.

Illallisen jälkeen, joka aikaisin syötiin laamanni Skytten yksinkertaisessa talossa, ja kun useimmat talolaisista olivat käyneet levolle, Aadolf kiireenvilkkaa riensi Mäntysuolle, saattaaksensa tuumansa Inkerille ja Ellille tiedoksi. Olemme jo kertoneet hänen käynnistään siellä. Ennenkun hän puoliyön jälkeen taas pääsi Signildsborgin toisessa kylkirakennuksessa sijaitsevaan huoneeseensa ja päivän mielenliikutuksista väsyneenä nukkui rauhalliseen uneen, oli Pekka jo pienen puutarhan puoleisen ikkunan luona kertonut kamarineitsyelle tiedustelujensa tulokset ja sitten rientänyt kotia Sjövikiin, aavistamatta vähimmälläkään tavalla, mitä tapauksia hänen vakoiluretkestänsä johtuisi.

XIII.

Laamanni Juhana.

Kun Hanna sai Pekalta ne uutiset, joita hän kiihkeästi oli odottanut, ja vielä oli kuullut, että Pekka vahingoittumattomana oli suoriutunut vaarallisesta toimestaan, ei Maria neiti vielä ollut käynyt levolle.

Ihana neitonen istui vähäisessä kammarissaan yöpöydän ääressä, yllään valkoinen, pitseillä reunustettu yöpuku, josta kauniit pyöreät olkapäät pistäysivät lampun valon hyväiltäviksi. Niiden lumivalkoista hohdetta lisäsivät mustat silkinhienot hiukset, jotka hajallansa, aaltoilevina valuivat alas lumivalkoiselle puvulle.

Hänen poskensa olivat kalpeat. Riutuva terveys loihti niille ainoastaan himmeätä jäähyväis-hohdetta ... himmeätä kuin ilta-auringon valo heijastuessaan kedon liljoihin.

Hän varjosti käsillään otsaansa ja istui silmät ummessa. Pitkät silmäripset loivat vielä terveen pyöreähköille poskille varjon, joka enensi tuota hälvenemättömän mielihaikean ilmettä.

Tuskinpa antiikin mestaritkaan, jotka itse kuolemallekin osasivat antaa jalon haamun, olisivat voineet surua kauniimpimuotoisena kuvata.

Tällä hetkellä eivät näet synkät kiihkot hänen povessansa mylleröineet. Hänen sielunsa jänteet helähtivät surulloisen vienosti; hän antautui sen surumielisyyden valtaan, josta uhri riutuessaankin tuntee mielihyvää.

Nyt aukeni ovi hiljalleen ja Hanna astui sisään. Hän tiesi olevansa tervetullut, mutta tiesi myös, ettei hän saanut olla sitä tietävinään. Hän pysähtyi oven suuhun ja sanoi:

-- Suokaa anteeksi, hyvä neiti, että tulen tällä tapaa, mutta minä näin tulen ikkunastanne vilkkuvan ja ajattelin...

Maria pyyhkäsi pois kyynelet, jotka sulettujen silmäluomien välistä olivat vierähtäneet, ja kääntyi vitkalleen ovea kohden.

-- Miksi olet vielä valveella, Hanna? sanoi hän; -- mikset mene levolle, sinä joka _saat_ lepoa?...

-- Oi, neiti, tehän tiedätte mitenkä asia on, sanoi Hanna. -- Minähän en koskaan saa tavata Pekkaa, muutoin kuin salaa hiipimällä hänen luokseen!

Maria näki Hannan silmistä, että hänellä oli salaisuus, jota hän ei jaksanut säilyttää.

-- No, mitä sinun tällä kertaa piti saada Pekalle sanotuksi tahi hänen sinulle.

Kamarineitsyt odotti tätä tahi tämäntapaista kysymystä astuaksensa etemmä ja istahtaaksensa tuolille lähellä neitiään.

-- Neiti on sangen hyvä, kun tahtoo kuulla lörpötystäni, kuiskasi hän; -- mutta tällä kertaa on minulla jotain eriskummaista kerrottavaa...

-- No mitä? Oletko nähnyt peikkoja?

-- Oi, vielä pahempaakin olen minä tahi: oikeammin Pekka nähnyt. Minä oikein suren sitä...

-- Sinä saatat minut uteliaaksi, sanoi Maria vilkkaammin. -- Mitä on tapahtunut?

-- Kuka olisi uskonut semmoista Aadolf herrasta! jatkoi Hanna ja pani kätensä ristiin hämmästyksensä merkiksi.

-- Aadolfistako? toisti Maria kiivaasti ja iski sumeat silmänsä kamarineitsyeen. -- Kerro!... Sukkelaan!

-- Hiljaa, älkää puhuko niin kovin, neiti kulta! pyyteli Hanna suruisena. -- Laamanni saattaisi kuulla meitä... Hän nukkuu nyt niin vähän öillä... Kun leini talttuu, kulkee hän edestakasin huoneissa... Minä kuulin vast'ikään hänen tohveli-jalassa hissuttavan tuossa viereishuoneessa...

-- Mutta kerrohan jo! lausui Maria, tietämätönnä siitä kiivaudesta, jota hänen olentonsa ilmaisi, ja puristi kovasti Hannaa käsivarresta.

Hanna alotti kertomuksen, joka pituudellaan sanomattomasti kiusasi Mariaa, vaikka se kyllä oli supistettu niin lyhyeen muotoon, kuin se, riippuen kamarineitsyen kyvystä hallita sanojansa ja ajatuksiansa, saattoi tulla. Päästyänsä siihen, jolloin rakastavaiset keksivät Aadolfin tiellä, oli Marian kärsimättömyys kohonnut ylimmilleen.

-- Heti kun näimme hänet, jatkoi Hanna kuiskaten, -- sanoin Pekalle: Riennä hänen jälkeensä ja katso minne hän menee! Minä olen niin hirveän utelias ja tahdon kaikinmokomin sitä tietää...

-- Ethän vaan maininnut, että joku paitsi sinua...

-- En, en, neiti kulta, keskeytti hänet Hanna ja loi silmänsä maahan Marian tutkivasti katsellessa häntä, -- tottahan minä senverran tiedän, ettei neiti välitä siitä, mitä Aadolf herra tekee! Sanoin siis Pekalle...

-- Ja mitä hän teki?

-- Niin, hän vastasi: Koska olet utelias, niin kyllä minä sen asian toimitan sinulle... Ja sitte hiipi hän nuoren vapaaherran jälestä. Mutta nyt seuraa juuri hirmuinen kohta. Voitteko neiti arvata minne vapaaherra meni? Mäntysuon Inkerin luo? Sehän on kauheata! Hirveä noita-akka on loitsinut hänet. Mitenkä hän muuten...

-- Näkikö Pekka hänen menevän tupaan? kysyi neiti Skytte ja loi itse katseensa maahan.

-- Näki kyllä, ja vielä muutakin sen lisäksi, sillä luettuansa rukouksen ja rohkaistuaan itseänsä, meni hän lähemmä ja katseli ikkunasta tupaan. Takan ääressä istui Inkeri; hänen vieressään seisoi pikku noita, hänen tyttärensä, tuo kalpea ja rumannäköinen Elli, mutta Aadolf herra kulki pitkin askelin edestakasin lattialla. Pöydän alla oli Pekan mielestä niinkuin suuri käärme olisi maannut kokoon köyristyneenä. He puhelivat keskenänsä, mutta Pekka ei oikein kuullut mitä he sanoivat. Mutta kesken kaiken pikku noita otti herra Aadolfia kädestä... Mitä siihen sanotte, neiti kulta? ... ja herra Aadolf kiersi kätensä hänen kaulaansa ja sanoi hänelle jotakin, hyvin lempeätä kujertelua kaiketi...

-- Vaiti, sanoi Maria kiivaasti, -- en tahdo kuulla enempää!

Hänen päänsä vaipui rintaan, joka kohoili ja laskeili joka henkäyksellä, ja hiukset valahtivat tuuheina aaltoina alas hänen kasvoilleen, peittäen ystävällisesti niiden kuolon kalvakkuutta.

-- Taivas siunatkoon, hyvä neiti, kuinka on laitanne? kysyi Hanna, joka ei arvannut sanoillansa sellaista vaikutusta olevan.

Maria työnsi kamarineitsyen luotaan, puristi käsillä otsaansa ja hyrähti itkuun.

-- Oi, lohtukaa, neiti Maria! rukoili Hanna. -- Minäkin olen huolissani Aadolf herran sielusta, mutta kuitenkin... Hiljaa, taivaan tähden! Laamanni kuuluu astuskelevan viereishuoneessa... Jos hän kuulee mitä täällä puhutaan...

Kuten Hanna pelkäsi, niin tapahtuikin samassa silmänräpäyksessä, sillä viereishuoneen ovi aukeni, ja laamanni Juhana astui sisään.

Hän oli puettu pitkään, maataviiltävään yönuttuun ja tohveleihin ja piti kynttilää kädessään.

Paikallaanolo, johonka luuvalo suurimmaksi osaksi päivää häntä pakotti, esti häntä yönlepoa nauttimasta. Hänen ajatuksensa olivat sitäpaitsi kiintyneet niin kokonaan siihen vaikeaan tehtävään, joka häntä odotti tulevassa oikeudenkäynnissä noitia vastaan, ettei hän ollut malttanut unetonna kieriä vuoteellaan: hän oli noussut ylös ja astellut pitkän aikaa edestakasin huoneittensa läpi, kun hän vihdoin kuuli nyyhkytyksiä ja kuiskeita veljensä tyttären kammarista.

Nyt katseli hän tutkivin silmin ympärinsä ja kysyi hämmästyneiltä tytöiltä:

-- Mitä on tapahtunut? Miksi sinä itket Maria?... Ja miksi sinä vielä olet täällä näin myöhällä?

Viimeinen kysymys lausuttiin Hannalle, joka vavisten ja tyhmistyneenä seisoi ankaran isäntänsä edessä.

-- Armollinen herra, soperti tyttö, -- neiti on pahoinvoipa, ja minä...

-- Ja sinä, lausui laamanni ankarasti; -- olet ollut yöjuoksulla, niinkuin huhut sinusta kertovat. Minä olen nähnyt sinun palaavan yölliseltä retkeltäsi ... olen nähnyt mieshenkilön hiipivän puutarhan läpi... Sinä olet häpeäksi kunnialliselle talolleni ja saat huomenna lähteä matkaasi.

-- Armollinen laamanni... Hanna ei saanut muuta sanotuksi; hän ratkesi itkuun.

Mutta laamanni kääntyi hänestä pois ja kiinnitti terävän katseensa Mariaan.

-- Oletko kipeä, lapseni, vai miksi sinä itket? kysyi hän vähän lempeämmällä äänellä.

Maria ravisti kutrit silmiltään, joten hänen ylpeä otsansa näkyi ja vastasi arvelematta sedälleen:

-- Minä en ole kipeä, vaan olen surren itkenyt erästä onnettomuutta, joka varmaan on kovemmin kohtaava teidän sydäntänne, setä, kuin minun. Mutta ensiksi tahdon Hannan puolustukseksi sanoa, että hän kävi yöllisellä retkellään minun tahdostani. Sillä siitä asti, kuin minä olin lumimyrskyssä vähällä hukkua, olen kuullut poikanne salaa liikkuvan iltasilla ulkona ja epäilin, ettei hän kävisi muualla, kuin jumalattoman Inkerin ja hänen tyttärensä luona...

-- Mitä sanotkaan, Maria? lausui laamanni Juhana, ja oli vähällä pudottaa kynttilän kädestään.

-- Niin kyllä, armollinen herra, niin se on, sanoi Hanna, joka Maria neidin asialle antaman käänteen kautta oli saanut uutta rohkeutta.

-- Suu kiinni, sinä, ja mene kammariisi! sanoi laamanni Juhana, mutta kun Hanna vielä viipyi, lepyttääkseen isäntäänsä ja puolustaakseen viattomuuttansa, lisäsi hän:

-- Jos sinä olet syytön, niin älä pahastu kovia sanojani! Mutta mene nyt, sillä minä tahdon olla neidin kanssa kahdenkesken.

Hanna niiasi, loi kiitollisen katseen Mariaan hänen suomastaan avusta ja lähti pois, iloiten siitä, että hän oli niin helpolla pelastunut uhkaavasta myrskystä.

Laamanni Juhana pani kynttilän pöydälle ja istui vastapäätä Mariaa tuolille. Hänen tuima muotonsa ilmaisi hämmästystä, hän pyyhkäsi kädellään harmaita hiuksiaan ikäänkuin torjuakseen iskua, joka oli tähdätty hänen päähänsä ja kiinnitti levottomana katseensa nuoren neitosen huuliin.

Maria oli nopeasti tointunut hämmästyksestään. Hänen suuret, mustat silmänsä hehkuivat ikäänkuin voitonilosta, hänen tietäessään, ettei kosto enää voisi luisua hänen käsistänsä. Hän ei säälinyt isänsydäntä, johonka hänen sanojensa myrkkypistimen tavoin täytyi tunkeutua; hänen piti vaan saada jäähdyttää mustasukkaisuudesta kirveltelevää rintaansa.

-- Puhu, sanoi laamanni, -- kerro kaikki! Minä aavistan jo pahinta.

-- Älkää pyytäkö minulta sitä, sillä minä en voi häpeämättä totella tahtoanne, setä. Ellen sisaren rakkaudella olisi ollut kiintynyt serkkuuni, ei hänen onnettomuutensa olisi koskenut minuun niin kipeästi, ja olisin karkottanut mielestäni epäluulot, jotka eivät sovellu siveälle neidolle.

'-- Sinä sanoit lähettäneesi Hannan katsomaan, minnekä poikani iltasin retkeili, koska sinulla tuosta pyryilmasta asti oli syytä siihen luuloon, että hän uudelleen kävisi Mäntysuon Inkerin luona... Sanoithan sinä niin? kysyi laamanni.

-- Niin sanoin.

-- Mikä on se syy tahi ne syyt?