Chapter 10

Aadolfin veri kuohuili valtavasti. Hän mitteli lattiata joitakuita kertoja, pysähtyi ikäänkuin kahdenvaiheilla, heitti viitan hartioilleen ja, siepattuaan lakkinsa, lausui tyynemmin:

-- Muistakaa valaani semmoisena hetkenä, jona mietintö on saamaisillaan mielettömän intonne jäähtymään? Kukaties olette silloin muistava, että jos pakotatte minua äärimäisyyksiin, niin ei ole ainoastaan oma verenne, vaan vielä minun rikoksenikin tuleva teidän päänne päälle. Annan teille anteeksi häpeällisen käytöksenne minua kohtaan, ja viimeinen sanani teille on oleva viimeinen rukoukseni: ajatelkaa mitä teette! Älkää saattako turmioon leskiraukkaa, ei hänen lastansa, itseänne eikä entistä oppilastanne!

Sen sanottuaan poistui Aadolf oven kautta, josta papin kammarista tultiin suoraan ulos. Siten hän itsetietämättänsä pääsi kohtaamasta Svenonia rouvaa, joka toisella ovella oli kuunnellut, ja tahtoi nuoren Skytten edessä polvistumalla saada taivutetuksi häntä, ettei hän lähtisi pois ennenkuin oli saatu aikaan sovinto Skytten ja hänen miehensä välillä. Hän ei käsittänyt että sellainen sovinto oli mahdoton.

Nyt töytäsi hän vesissäsilmin ja kauhusta kalman kalpeana sisään miehensä luo, mutta tämä ehkäsi sanatulvan, ennenkun se oli huuliltaan tulvahtanut, muutamilla tylyillä huomautuksilla siitä, että naisten velvollisuus on vaieta miesten seurassa, ettei hän sekautuisi asiaan, jota ei ymmärtänyt j.n.e.

-- Ei tässä mitään vaaraa ole, hyvä rouva, vakuutteli nimismies hyvänsuontoisesti! -- pikkunen tora vaan ... nuori herra vaan vähän pikastui... Se ei merkitse mitään ... ei yhtään mitään.

Epävarmaa on, rauhottuiko Svenonia rouva nimismiehen vakuutuksista; huokaillen hän lähti takasin taloudellisiin toimiinsa.

Mutta jälellä olevan osan iltaa istuskeli pastori Svenonius kyhäillen havaintoretkestään suunnitusta kertomukseen, jonka hän aikoi lähettää tuomiokapitulille ja jumaluusopilliselle tiedekunnalle Upsalassa.

Seuraavana sunnuntaina hän lukuisasti kokoontuneelle seurakunnalle piti saarnan samasta aineesta, kertoi mitä hän itse oli noitien taidoista kokenut, mainitsi Mäntysuon Inkerin, Nummen Kaarinan ja kaksi muuta vaimoa nimeltä, varotti, uhkasi ja rankaisi. Se oli saarna, jonka raa'alle kaunopuheisuudelle ei vertoja löytynyt. Saarnamiehen ääni täytti kirkon, niinkuin ilmankansi täyttyy ukkosen jyrinästä; hänen sanansa, iskien niinkuin salamat, vuoroin pöyristyttivät ja lamauttivat.

Saattaa kuvitella, millaisen vaikutuksen se teki ihmisiin, joiden mielet jo ennestään olivat sairaat, joiden mielikuvituksessa jo kauan oli vilissyt hirmuisia kuvia, joiden sieluja lamautti kauhea pelko. He istuivat penkeissään kalpeina ja vavisten, milloin tuijottaen pappiin, milloin painaen kasvonsa alas, välttääkseen saarnastuolista sälähtäviä leimauksia. Monta naista ja lasta pyörtyi, toisia valtasi kouristava puistutus. Kun saarna päättyi ja lähtövirttä piti laulaa, jaksoivat ainoastaan muutamat hajaäänet yhtyä veisuun.

Kun sitte kansa oli lähtemäisillään kirkosta, astui Svenonius alttarin eteen, toisti mitä ennen oli sanonut, että hänen oli aikomus saattaa seurakunnassaan löytyvät saatanan palvelijat, miehet sekä naiset, oikeuden käsiin, ja kehotti kaikkia saapuvilla olevia, jotka olivat noitien tempuista kärsineet, joita noidat olivat houkutelleet luopumaan Jumalasta tai jotka muuten olivat jotakin kuulleet tai nähneet, mikä noitia vastaan saattoi kelvata todistukseksi, kehotti niitä viikon varrella tulemaan pappilaan ja siitä totuuden mukaisesti sielunpaimenelleen kertomaan.

Koko seuraavan viikon oli pappila ihmisten piirittämänä, jotka olivat tulleet noidista tietoja antamaan tahi heitä vastaan valittamaan. Kaikki kiihottuneen mielikuvituksen kauhukuvat, kaikki taudit ja muut onnettomuudet, jotka olivat kohdanneet ihmisiä ja elukoita pitäjässä, kirjoitettiin heidän syntiluetteloonsa, Svenonius tunsi melkein hukkuvansa todistusten paljouteen. Tarvittiin vähimmäkseen kaksi viikkoa aikaa, ennenkun ne saatiin kirjoitetuksi muistiin ja laadituksi järjestykseen. Hän teki työtä aamusta iltaan rautaisella ahkeruudella, malttoi tuskin virkistää itseänsä ruualla eikä pitemmäksi aikaa poistunut kirjoituspöytänsä äärestä muulloin kuin lähinnä seuraavina sunnuntaipäivinä, toimittaessaan jumalanpalvelusta kirkossaan.

Tällä välin ei hän myöskään käynyt ystävänsä ja suosijansa, laamanni Skytten luona Signildsborgissa, ja Skytte taas oli luuvalon tähden estetty käymästä papin luona terveisillä. Aadolf, joka odotti jokapäivä Svenoniuksen tuloa eikä tiennyt syytä papin näennäiseen tyynimielisyyteen, alkoi toivoa, että pappi kenties oli malttanut mielensä ja heittänyt syytökset häntä vastaan isän luona sikseen sekä luopunut kanteesta Inkeriä vastaan. Mutta tästä erhetyksestään oli hän pian kammottavalla tavalla heräävä.

XII.

Kaksi yhtymystä.

Lukija kenties muistaa muudanta hoikkasääristä nuorukaista, joka isältään, puutarhurilta oli kasteessa saanut nimen Pekka ja joka oli kaksikymmentävuotiaana kohonnut ratsurengin arvoon herra Kustaa Draken palveluksessa Sjövikissä.

Eipä tuo ratsupalvelijan arvo sentään ollut ainoa, jonka hän niin nuorella iällä oli saavuttanut. Hänellä oli toinenkin, josta hän paremmalla syyllä ylvästeli, nim. sulhon arvo, sillä hän oli näet kihloissa itse vapaaherratar Skytten siveän kamarineitsyen, sievän Hannan kanssa.

Rakkaus on merkillinen siitä, että se kykenee luomaan uudesti ihmisen. Pekkaa olivat kaikki, jotka hänen tunsivat, hän itsekin niihin luettuna, pitäneet tähän saakka kelvottomana lurjuksena, joka ei muuta ajatellut ja tehnyt kuin konnankujeita ja kepposia. Isä aikoi ensialussa totuttaa häntä omaan ammattiinsa ja pitää häntä hyödyllisenä apurina puutarhassa, mutta alituisesti uusitut opetukset päättyivät vihdoin siihen, että Pekka yhdessä kanojen ja hanhien kanssa vahingollisena turmioeläimenä ajettiin puutarhasta ulos. Ainoa kerta oli hänestä isälle apua, kun hän isän käskystä kyhäsi linnunpelokin hernemaahan; vaan linnunpelokille oli hän pannut portinvartijan vanhan virkasauvan käteen, ja varustanut kummituksen nauriista tehdyllä päällä, johon hän oli painanut portinvartijan karvakulun virkahatun. Kun Pekka sen lisäksi kerran oli sekottanut pärskäjuurta portinvartijan nuuskaan ja toisen kerran sytyttänyt rohtimet tuleen, kun portinvartijan vaimo sattui nukahtamaan rukkinsa ääreen, niin eipä sovi moittia ukkoa siitä, jos hänen kätensä halusta hapuili Pekan vaaleata tukkaa ja hänen jalkansa yhtä halukkaasti pyrki iskeytymään erääseen kohtaan Pekan selässä, milloin Pekan vaan piti suuren portin kautta kulkea. Välttääkseen näitä portinvartijan myötätunnon ilmauksia tapasi Pekka usein, kun ei muuta keinoa ollut, kulkea seinään kiinnitettyjen rautasinkilöiden avulla kiertotietä katon yli. Yhteen aikaan huvitteli hän itseänsä silläkin, että nosti maantienportin pois saranoiltaan, pani sen irrallisena vieruspylväitä vasten seisomaan ja asettui itse pensaan taakse piiloon, nähdäksensä mitenkä kavala juonensa päättyisi. Kun maanmies sitten tuli ja tapansa mukaan ruumiinsa koko painolla työnsi porttia, kaatui se kumoon ja tempasi miehen muassaan. Tästä huvista, joka hänelle tuotti mitä sydämellisintä iloa, Pekka kumminkin kieltäytyi, sittenkun siitä eräälle iäkkäälle miehelle oli ollut seurauksena, että hän sormet litistettyinä, nenä pöhöttyneenä kiipesi ylös, josta näkyy, ettei Pekka ollut kokonaan järkeä vailla.

Onnipa oli sen nahan, jolla luonto oli verhonnut tämän lurjuksen ruumiin, että hän juuri kolttostensa tähden oli päässyt Sjövikin talonvoudin suosikiksi. Tämän puoltolauseella otti herra Kustaa hänet passarikseen ja ratsurengikseen, ja sen nimellisenä sai Pekka seurata herraansa hänen huviajeluillaan. Tämmöisellä retkellä ollen päätyi hän kerran Signildsborgiin, missä häntä mikään ei huvittanut niin, kuin tuo kaunis ja iloinen kamarineitsyt. Siitä hetkestä käsin, kuin heidän hilpeät, vilkkuvat katseensa ensi kerran kohtasivat toisensa, tuli Pekka siihen vakuutukseen, ettei hän enää ollut poika, vaan nuorukainen. Heidän tuttavuutensa alkoi hammastelemisella, jankkauksella ja pistopuheilla, ja moninaisilla tepposilla sitä jatkettiin, joista viimeinen, pahin tahi parahin, oli että he varastivat toinen toisensa sydämet. Sydämiensä katoamisen huomasivat he siitä, että heidän oli ikävä toisiansa, kun olivat erillään, jos kuinkakin kinasivat ja kiusasivat toinen toistansa, kun olivat yhdessä. Ja kun Pekka sitten alkoi epäillä Signildsborgin kuskia siitä, että tämä muka mielisteli Hannaa, ajatteli hän: "Parempi estää kuin estyä", ja kosi eräänä sopivana iltana tyttöä seuraavalla tavalla:

-- Kuuletko, Hanna, etköhän sinä ilostuisi, jos oikein vakavin tuumin sanoisin, että pidän sinusta ja tahdon sinua vaimokseni?

-- Ja etköhän sinä nolostuisi, Pekka, jos sanoisin, että sinä olet itserakas houkka, jos luulet, että yksikään tyttö sinusta pitää ja tahtoo sinun kaltaistasi miehekseen?

-- Kyllä minä nolostuisin aika lailla, Hanna, sillä olen aina ajatellut keittäjättärellä meillä kotona olevan omat tuumansa, kun hän paraimmat palat panee minun vadilleni.

-- Oi, sen tekee hän sinua sääliessään, usko sinä se! Kaiketi arvelee hän niinkuin minäkin, että sinä olet kauhean laiha pojan nassikka.

-- Mutta jos hän tahtoo minua lihottaa, niin ei hän sitä sinun hyväksesi tee; olkoon se sinun yhtä luja uskosi, Hanna!

-- Ilkeä keittäjätär! -- Ettei hän häpeä!... Kuuletko, Pekka, jos sinä oikein vakavin mielin...

-- Vakavin mielin, Hanna! Minä en koko elämässäni ole ollut niin vakavalla mielellä kuin nyt.

-- Siinä tapauksessa vaadin minä kahdeksan päivää ajatus-aikaa, sillä sopimatonta on hetikohta sanoa: tahdon. Mutta sen sulle sanon, Pekka, että jos annat keittäjättären ruokapaloilla vietellä itseäsi, niin teet minut onnettomaksi. Sietäisi sinunkin hävetä, mokoma herkkusuu!

-- Minä en tiedä muusta herkkusuusta kuin sinun, sanoi Pekka, ja suikkasi Hannalle suuta.

-- Hyi, niin et sinä saa tehdä, ennenkun olemme lopullisesti sopineet, sanoi Hanna.

-- Mutta ennenkun lähden täytyy sinun luvata, että pysyt minulle uskollisena elämässä ja kuolemassa ja että rakastat minua myötä- ja vastoinkäymisessä! Lupaatko?

-- Voinhan tuon luvata, vaan myönteistä vastaustani et saa, ennenkuin kahdeksan päivän perästä.

Ja noiden kahdeksan päivän kuluttua saikin Pekka myönteisen vastauksen Hannalta. Mutta rakastavilla oli omat syynsä olla kihlausta julkaisematta. Hannan emännän, vapaaherratar Skytten mieluisin ajatus oli, että kuski ja kamarineitsyt olisivat yhdistettävät pyhän avioliiton siteellä toisiinsa, ja hänen tuumansa oli jo puolittain valmis, siksi että kuski oli erittäin kernas siihen suostumaan. Toista puoliskoa oli vaikeampi saada suostutetuksi, sillä niin nöyrä ja tottelevainen kuin Hanna muuten oli, pysyi hän siinä suhteessa kuurona vapaaherrattaren hartaille kehotuksille ja kuvitteluille. Kuski, joka aavisti Pekasta saaneensa onnellisemman kilpailijan, katseli nuorukaista karsain silmin joka kerran kuin tämä Signildsborgissa kävi, ja puuhasi innokkaasti sopivaa syytä, antaaksensa Pekalle hyvästi selkään ja siten sälyttääksensä hänen hartioilleen osan oman mustasukkaisuutensa taakasta.

Mutta kuski oli hartiakas, miltei jättiläiskokoinen mies, nyrkit kuin mitkähän kurikat, joten Pekan kaikin mokomin olisi pitänyt koettaa semmoisia riidan syitä saada estetyksi, jollei muun niin varovaisuuden vuoksi. Mutta varovaisuus ei ollut Pekan pääavuja. Kerran, kun kuskin oli määrä kyyditä herrasväkeään erääseen naapuritaloon, oli Pekka, joka tiesi hänellä tapana olevan useasti pyyhkiä kasvojansa, noennut hänen mustat kintaansa, josta seurauksena oli, että kuski saapui mustana kuin murjaani vierastaloon.

Toisen kerran kun sattui kova tuuli ja Pekka siitä arvasi, että kuski painaisi hatun syvälle niskaansa, pisti hän hatun vuoriin takkiaisia, jotka niin sivakasti ruohtuivat kiinni ajurin vanukkeiseen tukkaan, ettei niitä millään kurin, ei käsin eikä kammalla, saatu irtaumaan; kuskin täytyi leikkuuttaa tukka pääkamaraa myöten, päästäksensä niistä erille. Mutta niinpä hän sitte kalliit valat vannoikin joka kerran, kuin suortuva saksien alta katkesi, että Pekan ei pitänyt jäämän selkäsaunatta, eikä hänen vihansa suinkaan lauhtunut Hannan naurusta eikä toisten palvelijain hymyilystä.

Niinkuin Hannalla oli omat syynsä pitää kihlausta salassa, niin oli Pekallakin ainetta olla Signildsborgissa käymättä, paitsi milloin hänen isäntänsä läsnäolon turvissa sopi säännöstä poiketa. Itse oli hän siksi uhkamielinen, ettei pelännyt kilpailijansa vihaa, mutta Hanna, joka oli yhtä arka sulhonsa nahasta kuin omastaankin, kielsi vakaasti, ettei hän yksin saanut tulla Signildsborgiin ja lupasi salaisten yhtymysten kautta korvata hänen ikävänsä. Sovittiin yhtymäpaikasta ja -ajasta. Edelliseksi määrättiin kohta, missä Sjövikistä pitkin järven rantaa kulkeva tie haaraantui kahdeksi, toinen Signildsborgiin, toinen Vanloon erakkoasunnolle vieden. Ajaksi määrättiin jokainen sovelias iltahetki päivän askareiden päätyttyä, kun rakastaville niin mieluinen hämärä peitti vaippaansa seudut. Hannan oli sitä helpompi hiipiä armastansa kohtaamaan, kun häntä siinä auttoi hänen uskottunsa neiti Maria, jolle hän oli ilmaissut vähäisen lemmenjuttunsa.

Täten nuoret tuon tuostakin yhtyivät keskenänsä kaikessa kunniallisuudessa, milloin puolisen tuntia pakinoiden talonperustamis tuumistaan, milloin entistä sananharkkaa pitäen. Kummassakin tapauksessa he yhtä sulotunteisella mielihyvällä nauttivat toinen toisensa läsnäolosta -- ja sehän olikin pääasia. Pekka oli nyt paljon muuttunut; isälleen lupasi hän kevääseen saakka uutterasti tehdä työtä puutarhassa, portinvartijan kanssa sopi hän entiset vihat ja pääsi ennenpitkää tämän sekä muidenkin palvelijoiden suosioon, joiden mielestä hän tähän saakka oli ollut rasittavana talonvitsauksena.

Eräänä kauniina kuutamoiltana yhtyivät rakastavaiset sovitulla paikalla, oltuaan monta päivää toisiaan näkemättä, Pekka jutteli tulevaisuuden toiveistaan hyvinkin jo kymmenettä kertaa, Hanna ei vaan väsynyt kuulemasta.

-- Näetkö, tyttöseni, sanoi Pekka, -- tästä lähin rupean isäni neuvoista ottamaan vaarin ja opetteleimaan kaikkea, mitä hän puutarhahoidon alalla itse vaan osaa. Sitten otan eron Sjövikistä ja menen vanhan setäni luo, jolla on oma puutarhansa lähellä Tukholmaa. Ukolla ei ole lapsia, itse on hän jaksamaton ja haluaa mielellään apumiestä, joka järjestäisi, hallitsisi ja hoitaisi hänen ammattiansa. Hän kävi mennä kesänä vartavasten isän luona, saadakseen minut mukaansa kotiin, vaan isä ei laskenut...

-- Mokomaakin, sanoi Hanna; -- ilman sinutta kun ei muka tultu toimeen!

-- Niinhän se isä sedälle sanoi, mutta minulle hän sitten jälestäpäin virkkoi: en tahtonut sinua, heittiötä, laskea maailmalle, etten tarvitsisi puolestasi hävetä... Mutta nyt lupaan, ettei hänen enää tarvitse hävetä. Sedällä on aikomus jättää puutarha minun huostaani, kunhan tästä tulen täysi-ikäiseksi, ja siihen sedän tuumaan minä mielelläni suostun. Mutta niinpian kun kontrahti on tehty, järjestän minä asuntoni ja nain sinut, Hanna. Se saatanee suoritetuksi parissa vuodessa, ja sitte me alamme elää herroiksi. Puutarha tuottaa enemmän rahaa kuin puoli hyvää kontua, se kun on lähellä Tukholmaa, missä vihantakasvit, hedelmät sekä yksin kukatkin menevät hyvästi kaupan edulliseen hintaan...

-- Ääneti, Pekka, tuolta tulee joku ... näetkö ratsumiestä tuolla? Mennään piiloon!

-- Ellen näe väärin, sanoi Pekka, piiloutuen Hannan kanssa tienviereisten kuusien varjoon, -- niin ei mies ole kukaan muu, kuin juuri se rikas ja ylhäinen ulkomaalainen, joka tavastaa käydä meidän talossa vieraana.

-- Niin todellakin, herra Vanloo se on, josta neitini niin usein puhuu, sanoi Hanna. -- Kaiketi hän nyt palaa kotiaan tuonne kamalaan paikkaan metsän sisässä, jonka hän Pentti herralta osti. Kumma että niin rikas herra suostuu asumaan mokomassa paikassa.

-- Mutta eipä hän siellä usein olekaan. Hän ajelee yhtenään tätä ja Tukholman väliä. Niin kaunis hevonen! Katso miten se pelmuilee! Jospa minä saisin ratsastaa tuolla hevosella!

-- Ole hiljaa, Pekka! Hän voi kuulla meitä.

Vanloo ratsasti ohi. Kuunvalo kimelteli hevosen suitsilla ja satulavaipalla, mutta miehen haamua, jota Hanna uteliaana tähysteli, varjosti viitta ja tavanmukainen leveälierinen lakki. Tytön mielestä oli kuin se pronssinen ratsumies, jonka hän kerran oli nähnyt eräässä Tukholman hautakappelissa, olisi astunut aluskiveltään maahan ja lähtenyt ratsain yölliselle huviajelulle.

Heti Vanloon kulettua ohi, aikoivat Pekka ja Hanna lähteä kätköstään, kun nuorukainen, katsahdettuaan tielle, lausui:

-- Ja tuolta on tulossa matkamies. Onpas täällä tänä iltana vilkasta tiellä.

-- Hän tulee Signildsborgista päin, kuiskasi Hanna peloissaan. -- Mitä jos se onkin kuski! Mitä jos meidät on saatu ilmi!

-- Puhu joutavia! Kuski se ei ole; se näkyy käynnistä, sillä kuski on ollut lenkosäärinen siitä asti, kuin hän alkoi hevosen selässä ajaa.

-- Se on Aadolf herra, sanoi Hanna.

-- Hänet olemme pari kertaa ennenkin nähneet tähän aikaan. Ja aina kääntyy hän metsään menevälle tielle. Kenties hänenkin on yhdyttävä siellä jonkun kanssa! Vaan kukapa se olisi? Minun tietääkseni metsässä ei asu ainoatakaan kaunista tyttöä. Mutta kenties hän on menossa Sjövikiin päin; siellä on useampiakin punaposkisia impiä, sen tiedän.

-- Pekka, lausui Hanna nopeasti, -- sinä voit tehdä minulle ja hyvälle neidilleni suuren avun...

-- Minkälaisen avun, kultaseni? Minä olen tuossa paikassa valmis.

-- Hiljaa, kunnes hän menee ohi.

Hanna oli totta tiennyt. Kulkija oli Aadolf Skytte. Hän asteli reippaasti, mutta ei valinnut kulettavakseen sitä kaunista, kuun valaisemaa tietä, joka yhdellä puolellaan järvi, toisella jono lumen peittämiä kukkuloita, vei Sjövikiin, vaan pimeän metsätien, joka Inkerin torpan sivu vei metsästysmajalle.

Hän oli tuskin kadonnut metsän pimeään helmaan, kun Hanna virkahti:

-- Pekka, riennä hänen jälkeensä ja katso, minne hän menee!

-- Ahaa! Jotakin minä jo aavistin, lausui Pekka. -- Senkö avun minä voinkin sinulle ja neiti Marialle tehdä?

-- Sen ... joudu nyt!... Varo vaan, ettei hän näe sinua... Ja ota selvä kaikesta!

-- Hm, neiti Maria tahtoo siis tietää, mihin hänen serkkunsa...

-- Mene nyt!

-- Kai hän sitten on rakastunut ja mustankipeä...

-- Se ei kuulu sinuun. Etkös häpeä ajattelemasta sellaista neidistäni. Mene nyt, kuule!

-- Mihinkähän mahtanee nuori herra olla menossa? Minä en käsitä...

-- Juuri sentähden tahdonkin, että hankit meille tiedon...

-- Täällähän metsässä ei ole muuta mökkiä lähellä, kuin Inkerin, tuon jumalattoman noidan... Ja Jumalan kiitos, että sekin on melko matkan päässä; muuten emme mekään tapaisi täällä toisiamme.

-- Sinä siinä vaan puhelet, ja annat tilaisuuden mennä käsistäsi, Pekka. Tahdotko totella minua, vai etkö?... Totta sanoen, Pekka, niin me, minä ja neiti, epäilemmekin että nuori herra menee juuri sinne...

-- Inkerin luoko? Oletko hullu?

-- Niin juuri, Inkerin luo.

-- Mahdotonta.

-- Ei ollenkaan mahdotonta. Inkeri on kauhea noita-akka ja hänellä on suuri vaikutusvalta ihmisten sydämiin. Jos lupaat, Pekka, että täytät minun ja samalla Maria neidin toivomuksen, hänen, joka on niin hyvä sinua ja minua kohtaan, niin tahdon suurimmassa salaisuudessa kertoa sinulle jotakin...

-- No kerro sitten! Pian! sanoi Pekka uteliaana.

-- Ei, mutta ensin täytyy sinun luvata minulle.

-- Käske minun ennemmin hypätä järveen, Hanna! Sen minä hätätilassa tekisin sinun tähtesi. Mutta että yksin ja näin myöhällä mennä Inkerin mökille, siihen saat käskeä toista, jonka hengen hukkaa sinä vähemmin pelkäät. Kerro nyt se salaisuus, josta...

-- Sinä olet pelkuri, sanoi Hanna suuttuneena.

-- Minäkö pelkuri? tokasi Pekka kiivastuneena. -- Vielä tänä iltana menen Signildsborgiin ja tappelen kuskin kanssa ... niin saat nähdä, etten ole pelkuri!

-- Tee niinkuin tahdot, minä vain en ilmoisna ikänä pyydä sinulta enää mitään... Enkä myöskään tule enää tänne sinua kohtaamaan, en milloinkaan. Muista se... Hyvästi!

Hanna kääntyi Pekkaan selin, kohensi huiviansa nykäisemällä sitä pari kertaa ja oli lähtevinään pois.

Se vaikutti tarkotuksen mukaisesti.

-- Hanna kulta, ethän ole vihainen minulle? kysyi Pekka kiertäen kätensä hänen vyötärölleen.

-- Mitäs minä, vastasi Hanna ja riistäysi irti, -- minä en välitä sinusta ollenkaan.

-- Älähän mene, puhutaan tarkemmin.

-- Minulla ei ole aikaa. Riennän kotiin ja pyydän kuskin toimittamaan neidin asian. Hän sen ilolla tekee.

-- Miksipä sinä noin? Enhän koskaan ole kieltäynyt pyyntöäsi täyttämästä? Minä vaan sanoin, että mieluummin hyppäisin järveen ... tarkotin kesällä, kun vesi on lämmin, niin että saa yksin tein uida pulikoida.

-- No, niin menetkö?

-- Menen, jos sinä, Hannaseni, taas tulet hyväksi. Käännyhän nyt ja katso minuun ystävällisillä silmilläsi!... No, kas niin!... Nyt olen valmis lähtemään, mutta ensin pitää sinun sanoa se, minkä lupasit minulle kertoa salaisuutena...

-- Niin, tiedätkö, Pekka, sanoi Hanna kuiskaten ja pani kätensä nuorukaisen käsivarrelle, -- Maria neiti on kauan ollut kummallinen mieleltään, vaikkeivät muut, paitsi minä, ole sitä havainneet. Ollessaan toisten seurassa näyttää hän hilpeältä ja iloiselta, semminkin kun nuori Aadolf herra on saapuvilla, mutta iltasilla kammarissaan yksin ollessaan ... niin voi, minä en saata kertoa, mitenkä surullinen hän silloin on...

-- Itkeekö hän, Hanna?

-- Ei hän itke, sillä hänen silmänsä ovat niin surulliset, etteivät ne saata itkeä. Hän istuu kalpeana ja vaieten ja sallii minun itseänsä hoidella aivankuin lasta, kun rupean häntä riisumaan. Koetan joskus haihduttaa hänen murheensa iloisilla sanoilla, mutta luulen että hän tuskin kuuleekaan, mitä hänelle sanon. Toissa iltana, kun tulin hänen huoneeseensa, oli hän avannut ikkunan, vaikka ulkona oli kauhean kylmä, ja seisoi tuijottaen pimeään...

-- Mitähän tuo silloin mahtoi katsella? sanoi Pekka.

-- Tietysti hän ei katsellut mitään, mutta minä panin ikkunan kiinni ja kysyin, tahtoiko neiti lopettaa itsensä, kun tuolla tavalla antautui talvipakkasen surmille.

-- Mitä hän siihen vastasi?

-- Hän ei sanonut mitään, vaan heittäytyi vuoteelleen ja kätki kasvonsa päänalaisiin...

-- Houruhan hän sitten on...

-- Siinä makasi hän kauan aikaa, ja kun hän viimein nosti kasvonsa ylös, oli hän kalpea kuin kuolema ja hänen silmänsä loistivat eriskummaisesti. Silloin en kauemmin jaksanut itseäni pidättää, vaan istahdin tuolille hänen viereensä ja itkin. Käsitin silloin, että hänen sielunsa oli murheellinen kuolemaan asti jonkin Jumalan hänelle lähettämän surun tähden. Mutta hän kiersi kätensä minun kaulaani ja kysyi:

"Miksi sinä itket, Hanna?"

"Itken sentähden, kun neiti on niin pahalla mielellä", vastasin.

"Sinä olet hyvä tyttö, Hanna", sanoi hän, pyyhkäsi itse kyynelet silmistäni ja hymyili minulle. "Älä sinä vain ole pahoillasi minun tähteni!" jatkoi hän sitten; "minulla on sydämensuru, mutta se on pian haihtuva".

-- Sen jälkeen tuli hän vähän iloisemmaksi ja alkoi puhua sinusta, Pekka...

-- Minusta? virkkoi Pekka, eikä hänen hämmästyksensä ja ylpeytensä ollut suinkaan vähäinen. -- Mitä hän sanoi, Hanna?

-- Hän kysyi, rakastanko minä sinua vilpittömästi ja kaikesta sydämestäni...

-- Sinä vastasit tietysti: neiti hyvä, kukahan tyttö voisi muuta kuin rakastaa Pekkaa?

-- Enpä niin sanonut, vastasi Hanna; -- minä lausuin: Jumala sen tietää, että Pekka on ruma poika ja kerkäs kaikellaisiin kujeisiin, mutta kuitenkin, hyvä neitini, on sydämeni kiintynyt yksistänsä häneen, enkä koskaan voi häntä rakastamasta la'ata.

-- No, näpsäkkäästihän tuo oli vastattu, jos kohta alussa vähän valehtelitkin. Mutta sanoiko neiti muuta?

-- Hän lausui vielä muutamia sanoja, joita en milloinkaan unhota. Jos sinä rakastat Pekkaa ja hän sinua, sanoi hän, niin älä koskaan leikittele hänen tunteillaan, Hanna, sillä se on julmaa ja voi tehdä hänet sekä itsesikin onnettomaksi.