Part 9

Hän oli tuossa asussaan, jossa olin yllättänyt hänet, yhtä hämmentynyt kuin jos hän alastomana olisi joutunut alttiiksi miehen katseille. En voinut irroittaa katsettani hänestä, mutta ei ainoakaan liike, huudahdus tai hymy antanut ilmi tunteitani tuon puvunvaihdoksen johdosta. Kyynel nousi silmääni. Olin heti ja liian hyvin ymmärtänyt lapsiraukan ajatuksen. Hän häpesi eroitusta omansa ja minun asemani välillä ja oli tahtonut koettaa, voisiko minulle läheisempi vaatetus lähentää kohtaloitamme silmissäni. Hän oli tehnyt tuon kokeen tietämättäni, ystävättäriensä avulla, toivoen voivansa äkkiä ilmestyä eteeni kauniimpana ja enemmän kaltaisenani kuin mitä hän saaren yksinkertaisessa, säätynsä mukaisessa puvussa luuli olevansa. Hän oli erehtynyt. Äänettömyyteni antoi hänelle siitä aavistuksen. Hänen kasvoissaan ilmeni toivotonta kärsimättömyyttä, hän melkein itki, ja tämä paljasti minulle hänen salaisen aikomuksensa ja pettymyksensä.

Hän oli hyvin kaunis nytkin, ja hänen tarkoituksensa olisi vielä monin verroin pitänyt kaunistaa häntä silmissäni. Mutta hänen kauneutensa oli kuin kidutuspenkillä. Hän muistutti Correggion neitseitä, jotka marttyyrirovioonsa sidottuina koettavat verhoutua kahleisiinsa päästäkseen pakoon julkeita, heidän puhtauttaan loukkaavia katseita. Kuinka nämä hetaleet kiduttivatkaan Graziella-raukkaa! Mutta hän ei ollut, kuten ensi näkemältä olisi voinut luulla, turhamaisuuden marttyyri. Hän oli rakkautensa marttyyri.

Nuoren ranskalaisen luostarikoululaisen vaatteet, joihin hänet oli puettu, ja jotka epäilemättä oli tehty kolmeneljätoista vuotiaan koulutytön hintelää vartaloa ja kaitoja olkapäitä varten, olivat liian ahtaat meren ja päivänpaisteen tyttären täyteläiselle vartalolle ja pyöreille olkapäille. Puku ratkeili hartioitten, rinnan ja vyötäisten kohdalta kuin sykomorin kuori, joka halkeilee kevään väkevien mehujen pakoituksesta. Turhaan olivat nuoret ompelijattaret pistelleet nuppineuloja sinne tänne pukuun ja röyhelöön, luonto oli tytön joka liikkeellä revellyt kangasta. Paljas kaula ja käsivarret hohtivat monin paikoin silkin repeämistä. Karkea paita pääsi esiin voittaen silkin ja pitsien vastarinnan ja muodosti räikeän vastakohdan hienolle silkille. Käsivarret, joita lyhyet ja ahtaat hihat vaivoin suojasivat, tunkivat esiin kuin punertava perhonen halkeavasta kotelostaan. Jalat, jotka olivat tottuneet olemaan paljaina tai väljissä kreikkalaisissa jalkineissa, pingoittivat lujasti nyöritettyjä satiinikenkiä. Pitsiverkko ja tekokukat, jotka vaivoin pitivät koossa hiuksia, nostivat koko suuremmoisen tukkalaitteen vielä ylemmäksi, antaen suloisille, tällä tavalla vääristetyille kasvoille omituisen julkean sävyn, joka kainoudesta punastuvien poskien kanssa muodosti mitä oudoimman ja viehättävimmän vastakohdan.

Hänen asentonsa oli yhtä hätääntynyt kuin hänen kasvonsa. Hän ei uskaltanut liikahtaakaan, etteivät kukat olisi pudonneet päälaelta ja koko asu joutunut epäkuntoon. Hän ei voinut kävellä, kun ahtaat kengät puristivat hänen jalkojaan ja tekivät hänen askeleensa viehättävän epävarmoiksi. Hän oli kuin aurinkoisen meren viaton Eeva, joutuneena ensimmäisen keimailunsa satimeen.

31.

Silmänräpäyksen ajan vallitsi huoneessa hiljaisuus. Lopuksi astuin askeleen häntä kohti, enemmän kiusaantuneena kuin huvitettuna tästä luonnon halventamisesta. Huulillani väreili hieman ivallinen hymy ja katseeni oli puoleksi moittiva, puoleksi leikillinen; olin vain vaivoin tuntevinani hänet hänen uudessa asussaan. "Sinäkö se olet Graziella?" sanoin. "Voi, kukapa voisi tuota pariisilaisnukkea uskoa kauniiksi procidalaistytöksi! Etkö tosiaankaan häpeä", jatkoin hieman kovakouraisesti, "tuolla tavoin tärvellä sitä Jumalan lahjaa, joka on niin ihana luonnollisessa puvussaan? Turhaan sinä ponnistelet, et koskaan tule olemaan muuta kuin meren tytär, jonka hiuksien ihanimpana koristeena on kauniin aurinkosi säteet. Tällaiset häkkilinnun höyhenet eivät koskaan sovellu meripääskylle."

Nämä sanat vihloivat hänen sydäntään. Hän ei käsittänyt kuinka äärettömän paljon parempana pidin meren pääskystä ja kuinka häntä jumaloin. Hän luuli, että minä en uskonut hänen koskaan voivan tulla minun maani ja heimoni kaunotarten kaltaiseksi. Hän ajatteli, että kaikki hänen ponnistuksensa tullakseen minun tähteni kauniimmaksi ja estääkseen silmiäni näkemästä hänen alhaista säätyään, olivat turhat. Hän puhkesi äkkiä kyyneliin, ja istuutuen vuoteensa laidalle, kasvot kätkettyinä käsiinsä, pyysi vihaisella äänellä, että ystävät tulisivat vapauttamaan hänet noista inhottavista hetaleista. "Tiesin kyllä", nyyhkytti hän, "olevani vain köyhä procidalaistyttö. Mutta ajattelin, että jos muuttaisin vaatteita, ei sinun tarvitsisi niin paljon hävetä minua, jos joskus seuraisin sinua maahasi. Näen nyt, että minun on jäätävä sinne, missä olen ja kuoltava siellä, missä olen syntynyt. Mutta sinun ei olisi pitänyt moittia minua siitä."

Tämän sanottuaan repi hän halveksien kukat ja korut yltään, viskasi ne vihaisena kauvas luotaan ja tallasi niitä jaloillaan syytäen niille moitteita ja soimauksia, kuten hänen iso-äitinsä oli syyttänyt laivan siruja haaksirikon jälkeen. Sitten hän riensi minun luokseni ja sammutti lampun kädestäni, että en kauvempaa näkisi häntä tuossa puvussa, joka ei minua miellyttänyt. Tunsin tehneeni väärin laskiessani hänestä niin rohkeasti leikkiä. Pyysin häneltä anteeksi. Sanoin toruneeni häntä ainoastaan sen vuoksi, että pidin häntä procidalaisessa puvussaan tuhat kertaa kauniimpana kuin ranskalaisessa. Se oli totta. Mutta pisto oli kerta kaikkiaan annettu. Hän ei kuunnellut minua, vaan nyyhkytti yhä edelleen. Ystävättäret riisuivat häneltä puvun, enkä nähnyt häntä ennenkuin seuraavana aamuna. Hän oli taas saarelaispuvussaan. Mutta hänen silmänsä olivat punaiset kyynelistä, jotka leikinlaskuni oli maksanut hänelle yön kuluessa.

32.

Näihin aikoihin alkoi hän epäillä kaikkia Ranskasta saamiani kirjeitä peljäten, että ne kutsuisivat minut takaisin. Hän oli niin rehellinen ja petokseen kykenemätön, vaikka oma elämä oli kysymyksessä, ettei voinut niitä hävittää. Mutta hän pidätti niitä itsellään välistä yhdeksänkin päivää ja kiinnitti ne kullatulla neulalla madonnan kuvan taakse, joka riippui seinällä hänen vuoteensa vieressä. Hän ajatteli, että pyhä neitsyt heltyisi ja suojelisi rakkauttamme muuttamalla ihmeen kautta kirjeitten sisällön, niin että paluukutsut muuttuisivat käskyiksi jäämään hänen luokseen. Huomasin kaikki nuo pienet hurskaat petokset, ja ne tekivät hänet entistä rakkaammaksi minulle. Mutta hetki lähestyi!

33.

Eräänä iltana toukokuun lopussa koputettiin kiivaasti ovelleni. Perhe nukkui jo. Menin alas aukaisemaan. Siellä oli ystäväni V. "Tulen sinua noutamaan", sanoi hän. "Tässä on kirje äidiltäsi. Sinä et voi enää kieltää. Postihevoset odottavat sinua puoli-yön aikana. Kello on nyt yksitoista. Jos et nyt lähde mukaani, et enää koskaan pääse pois. Se maksaisi äitisi hengen. Sinä tiedät, kuinka vastuunalaiseksi perhe tuntee itsensä kaikista sinun virheistäsi. Se on uhrautunut sinun edestäsi, uhraudu sinä nyt hetkiseksi sen edestä. Minä lupaan pyhästi tuoda sinut tänne takaisin, me vietämme täällä talven, kokonaisen vuoden. Mutta nyt täytyy sinun lähteä perheesi luo ja osoittaa, että tottelet äitiäsi."

Tunsin olevani hukassa.

"Odota minua täällä", sanoin hänelle.

Palasin huoneeseeni ja kokosin vaatteeni kiireesti matka-arkkuun. Kirjoitin Graziellalle, sanoin kirjeessäni kaiken, mitä kahdeksantoista-vuotiaan sydämen hellyys voi keksiä ja kaiken mitä järki vaatii äitiänsä rakastavalta pojalta. Vannoin hänelle kuten itsellenikin ennen neljännen kuukauden loppua olevani taas hänen luonaan enkä enää koskaan häntä jättäväni. Uskoin epävarman kohtalomme Sallimuksen ja rakkauden haltuun. Jätin hänelle kukkaroni, että hän poissa-ollessani voisi auttaa vanhoja vanhempiaan. Suljettuani kirjeen lähenin hiljaa hänen huoneensa ovea ja polvistuin kynnykselle. Suutelin kiveä, puuta, pistin kirjeen oven alitse huoneeseen. Tukahutin nyyhkytyksen, joka tuskaisana nousi rinnastani.

Ystäväni tarttui käsivarteeni, nosti minut ylös ja vei minut pois. Siinä hetkessä Graziella, jonka outo liike oli herättänyt, avasi oven. Kuu valaisi katto-terrassia. Lapsi-parka tunsi ystäväni ja näki matka-arkkuni erään palvelijan hartioilla. Hän ojensi käsivartensa, parahti kauhusta ja vaipui taintuneena maahan.

Riensimme hänen luokseen. Koko perhe kokoontui. Hänen kasvojaan valeltiin vedellä. Kaikki rakkaat äänet kutsuivat häntä takaisin elämään. Vasta minun ääneni kuullessaan tuli hän tuntoihinsa. "Näet nyt", sanoi ystäväni, "että hän elää. Isku on nyt kerta kaikkiaan annettu. Pitemmät jäähyväiset tekisivät tuskan vain moninkertaiseksi." Hän irroitti tytön jääkylmät käsivarret kaulastani ja veti minut väkisin pois talosta. Tuntia myöhemmin ajoimme yön hiljaisuudessa Roomaa kohti.

34.

Graziellalle jättämässäni kirjeessä olin antanut hänelle useita osoitteita. Hänen ensimmäisen kirjeensä sain Milanoon. Hän sanoi olevansa ruumiillisesti terve, mutta hänen sydämensä oli sairas. Hän vakuutti kuitenkin uskovansa sanaani ja odottavansa minua varmasti marraskuussa.

Saavuttuani Lyoniin sain toisen vielä ensimmäistä paljon rauhallisemman ja luottavamman kirjeen. Kirjeessä oli muutamia lehtiä punaisesta neilikasta, joka kasvoi saviruukussa terrassin suojusmuurilla aivan lähellä huonettani. Näitä neilikoita pani hän sunnuntaisin tukkaansa. Tahtoiko hän tämän kautta lähettää minulle jotakin, joka oli ollut lähellä häntä itseään? Vai kätkeytyikö hänen lahjaansa hellä, salainen moite, tahtoiko hän muistuttaa, että hän minun tähteni oli uhrannut hiuksensa?

Hän kertoi, että hänellä oli ollut kuumetta ja että hänen sydämensä oli ollut kipeä, mutta hän tuli päivä päivältä paremmaksi. Hänet oli lähetetty toipumaan toisenlaiseen ilmastoon serkkunsa, Ceccon sisaren luo, joka asui Vomerolla, korkealla, terveellisellä kukkulalla lähellä Napolia.

Sen jälkeen en saanut kirjettä kolmeen kuukauteen. Ajattelin Graziellaa joka päivä. Minun piti palata Italiaan seuraavan talven alussa. Hänen suloinen, surullinen kuvansa väikkyi kaipauksena mielessäni välistä minua lempeästi moittien. Olin tuossa onnettomassa iässä, jolloin pintapuolisuus ja jäljittelyhalu saavat nuoren miehen häpeämään parhaita tunteitaan ja jolloin kauneimmat Jumalan lahjat, puhdas rakkaus, viattomat tunteet, putoavat hiekkaan ja joutuvat maailman tuulten pyörteisiin. Pilkallisilta tovereilta opittu turhamaisuus pyrki vastustamaan rakkauttani, joka yhä eli kätkössään sydämeni pohjassa. En olisi punastumatta voinut tunnustaa kaipaukseni esineen nimeä ja säätyä ja joutua alttiiksi ivalle. En ollut unohtanut Graziellaa, mutta verhonnut hänen muistonsa. Tuo rakkaus, joka elähytti sydäntäni, nöyryytti inhimillistä ylpeyttäni. Hänen muistonsa, jota salaa elätin vain itseäni varten, seurasi minua melkein pahan omantunnon tavoin ulkona maailmalla. Kuinka punastunkaan nyt noita punastumisiani, ja kuinka tuhat vertaa suuriarvoisempi oli yksi ainoa ilonvälähdys tai kyynel hänen silmissään kuin kaikki nuo katseet, pilanteot ja hymyilyt, joille olin valmis uhraamaan hänen kuvansa. Oi kuinka kykenemätön on liian nuori mies rakastamaan! Hänellä ei ole arvostelukykyä! Hän ei käsitä todellisen onnen arvoa, ennenkuin on sen menettänyt. Metsän nuorissa taimissa on kyllä läikähtelevää elinvoimaa ja valojen ja varjojen vaihtelua, mutta vanhan tammen ytimessä on enemmän tulta.

Oikea rakkaus on elämän kypsä hedelmä. Kahdeksantoistavuotiaana ei ihminen tunne sitä, hän vain kuvittelee sen olemassa-olon. Kun kasvimaailmassa hedelmä kypsyy, varisevat lehdet. Kenties on ihmisen laita samoin. Olin usein sitä ajatellut huomatessani harmaantuneita hiuksia päässäni. Olen syyttänyt itseäni siitä, etten silloin tuntenut rakkauden kukan todellista arvoa. Olin kokonaan turhamaisuuden sokaisema. Turhamaisuus on typerin ja pahin rikoksistamme, sillä se panee meidät punastumaan onneamme.

35.

Eräänä iltana marraskuun alussa palatessani joistakin tanssiaisista, annettiin minulle kirje ja paketti, jonka muuan Napolista tuleva matkustaja oli tuonut minulle. Tuntematon matkustaja oli kertonut, että eräs hänen ystävänsä korallitehtaan omistaja oli jättänyt hänelle tämän tärkeän tehtävän, jonka hän nyt ohimennessään suoritti. Mutta koska hänen uutisensa olivat huonoja ja ikäviä, ei hän tahtonut nähdä minua, pyysi vain, että ilmoittaisin hänelle Pariisiin saaneeni paketin.

Avasin paketin vapisten. Ensin tuli esille viimeinen kirje Graziellalta: "Tohtori on sanonut, että voin elää enää korkeintaan kolme päivää. Tahdon sanoa sinulle hyvästi niin kauvan kun jaksan. Oi, jos sinä olisit täällä, jäisin eloon. Mutta tämä on Jumalan tahto. Minä puhun sinulle pian ja sitten aina ylhäältä taivaasta. Rakasta sieluani! Se on oleva kanssasi kaiken ikäsi. Jätän sinulle hiukseni, jotka eräänä yönä leikattiin sinun tähtesi. Pyhitä ne Jumalalle jossakin maasi kappelissa, että joku osa minusta olisi luonasi!"

Istuin kokonaan murtuneena paikallani kirje kädessä aamuun saakka. Vasta silloin saatoin avata toisen käärön. Koko hänen kaunis tukkansa oli siinä sellaisena kuin olin nähnyt sen tuona yönä, jona hän oli sen minulle näyttänyt mökissä. Siinä oli vielä muutamia kanervakukkia, jotka olivat silloin siihen tarttuneet. Täytin hänen pyyntönsä. Siitä päivästä saakka himmensi hänen kuolemansa varjo kasvojani ja nuoruuttani.

Kaksitoista vuotta myöhemmin kävin taas Napolissa. Etsin hänen jälkiänsä. Niitä ei ollut enää Margellinassa eikä Procidassa. Pieni talo saaren rannalla oli raunioina. Sen paikalla oli vain kasa harmaita kiviä ja kellari, jonka suojaan paimenet toivat vuohensa sateella. Aika hävittää nopeasti jäljet maasta, mutta se ei milloinkaan hävitä ensimmäisen rakkauden jälkiä sydämestä, joka on sitä tuntenut.

Graziella raukka. Monta päivää on kulunut näistä päivistä. Minä olen rakastanut, minua on rakastettu. Toiset kauneuden ja rakkauden säteet ovat valaisseet synkkää tietäni. Toiset sielut ovat auenneet minulle ja näyttäneet minulle naissydämen salaisimpia aarteita: kauneutta, pyhyyttä, puhtautta, jota Jumala on herättänyt maan päälle oppiaksemme ymmärtämään, aavistamaan ja ikävöimään taivasta. Mutta mikään ei ole karkoittanut sinun kuvaasi sydämestäni. Mitä enemmän olen elänyt sitä lähemmäksi sinua olen tullut ajatuksissani. Muistosi on kuin isäsi tuulasvalkeat, joitten savun etäisyys hälventää, ja jotka loistavat sitä kirkkaammin mitä pitemmälle ne etääntyvät. En tiedä, missä maallinen tomusi lepää, enkä tiedä, vieläkö joku itkee sinua kotimaassasi. Nimesi kuuleminen panee minut vavahtamaan. Rakastan kieltä, joka on sen sepittänyt. Sydämeni pohjassa on aina hereänä kyynellähde, josta pisara toisensa jälkeen salaa vuotaa muistollesi pitäen sitä tuoreena ja ikuisena.