Part 8

Heittäydyin hänen vuoteensa viereen, otin hänen jääkylmät kätensä omiini ja vein ne huulilleni lämmittääkseni niitä hengitykselläni; silmistäni putosi niille kyyneleitä. Hänen sormiensa suonenvedontapaisesta puristuksesta ymmärsin, että hän oli tuntenut tämän sydämen tervehdyksen ja kiitti minua siitä. Minä riisuin viittani, heitin sen hänen paljaille jaloilleen ja kiedoin ne siihen.

Hän antoi minun toimia seuraten minua vain silmillään, joissa paloi onnellinen haltioituminen, muuten ei hän voinut liikahtaakaan ja makasi kuin lapsi, joka antaa kääriä ja hoitaa itseään. Sitten kävin pistämässä vähän kanervia toisen huoneen pesään sytyttäen ne lampun liekistä, että ilma olisi lämminnyt, ja palasin jälleen hänen vuoteensa ääreen.

"Oi, kuinka minun nyt on hyvä", alkoi hän hiljaisella, vienolla, yksitoikkoisella äänellä niinkuin olisivat hänen keuhkonsa menettäneet kaiken voiman ja saaneet aikaan vain yhden ainoan äänen: "Turhaan tahdoin sen peittää itseltäni, turhaan tahdoin sen sinultakin ikuisesti peittää! Minä voin kuolla, mutta en rakastaa ketään muuta kuin sinua. He ovat tahtoneet antaa minulle sulhasen, mutta sinä olet sieluni rakastettu! En tahdo tässä maailmassa kuulua kenellekään toiselle, sillä olen salaisesti antanut itseni sinulle! Sinun maan päällä tai Jumalan taivaassa! Tein tämän lupauksen sinä päivänä, jolloin ymmärsin, että sydämeni oli sairas sinun tähtesi. Tiedän kyllä olevani vain köyhä tyttö, jonka ajatukset eivät saa edes jalkojasi hiipaista. Sentähden en olekaan koskaan vaatinut, että sinä minua rakastaisit. En koskaan kysykään, rakastatko sinä minua. Mutta minä, minä rakastan sinua, rakastan sinua, rakastan sinua!" -- Ja koko hänen sielunsa näytti keskittyneen näihin sanoihin. "Ja nyt halveksi minua, pilkkaa minua ja polje minua jaloillasi. Tee minusta pilaa, jos tahdot, kuin mielipuolesta, joka rääsyissään kuvittelee olevansa kuningatar. Tee minut vaikka koko maailman naurun alaiseksi! Sanoisin sittenkin: Niin, niin, minä rakastin häntä, niinkuin tekin olisitte minun sijassani tehneet, olisitte kuolleet tai rakastaneet häntä!"

20.

Olin painanut silmäni maahan uskaltamatta niitä kohottaa peljäten, että katseeni näin suureen antaumukseen vastaisi joko liian paljon tai liian vähän. Mutta hänen sanoessaan nämä viimeiset sanat nostin pääni, jota olin painanut hänen käsiään vasten ja sopersin muutamia sanoja.

Hän painoi sormensa huulilleni. "Anna minun sanoa kaikki", pyysi hän, "olen nyt niin onnellinen, enkä enää epäröi. Jumala itse on antanut minulle selvän merkin. Kuule:

"Kun eilen koko yön taistelin itseni kanssa ja itkin ovellasi, kun sitten pakenin kotoa ja myrskyssä saavuin tänne, en luullut enää koskaan näkeväni sinua, ja pidin itseäni kuolleena, joka menee omaa hautaansa kohti. Huomenna, päivänkoitteessa piti minusta tulla nunna. Kun eilen illalla saavuin saarelle ja kolkutin luostarin ovelle, oli liian myöhäistä, se oli jo suljettu. Sitä ei enää avattu minulle. Tulin sitten tänne viettääkseni vielä yhden yön isäni kodissa ja suudellakseni sen seiniä, ennenkuin astuisin Jumalan huoneeseen ja hautaisin sydämeni. Lähetin erään lapsen mukana kirjeen ystävättärelleni, että hän tulisi huomenna noutamaan minua täältä. Sitten etsin avaimen, sytytin lampun madonnan eteen ja tein lupauksen, viimeisen lupauksen, lupauksen, jossa vielä kyti toivoa epätoivostani huolimatta. Jos sinä joskus rakastat, saat kokea, että sielun pohjalle aina jää heikko kipinä tulta, vaikka luuleekin jo kaiken sammuneeksi. -- Oi pyhä suojelus-äiti", sanoin hänelle, "lähetä minulle merkki oikeasta kutsumuksestani, ettei rakkaus minua erehdytä ja että minä todella annan Jumalalle hänelle yksinään kuuluvan elämän.

"Tämä on viimeinen yöni elävitten mailla. Ei kukaan tiedä, missä sen vietän. Aamulla, kun en enää ole täällä, tullaan minua kenties täältä hakemaan. Jos ystävättäreni, jolle olen lähettänyt sanan, ehtii ensimmäiseksi, on se merkki siitä, että minun on toteutettava aikomukseni ja seurattava häntä ijäksi luostariin.

"Mutta jos _hän_ saapuu ennen kuin ystävättäreni! -- jos suojelusenkelini lähettää hänet luokseni palauttaakseen minut tuon toisen elämän partaalta -- oi, silloin on se merkki siitä, ettet sinä, pyhä suojelus-äiti, minua tahdo, vaan että saan palata kotiin hänen kanssaan ja rakastaa häntä elämänikäni!

"Oi, anna hänen saapua ensimmäiseksi", jatkoin minä. "Tee tämä ihme, jos se on sinun ja Jumalan tahto! Saadakseni tämän suosion annan sinulle lahjan, ainoan, jonka köyhyydessäni voin sinulle antaa. Tässä ovat hiukseni, pitkät hiusparkani, joita hän niin suuresti rakastaa ja jotka hän niin usein on nauraen hajoittanut nähdäkseen tuulen niitä liehuttelevan hartioillani. Ota ne, minä annan ne sinulle, tahdon ne itse katkaista osoittaakseni, etten pidätä mitään itselleni, että pääni jo ennakolta alistuu tuohon toimitukseen, jolla minut huomenna eroitetaan maailmasta."

Sanoessaan tämän, veti hän vasemmalla kädellään silkkisen liinan päästään, tarttui oikealla pitkiin, katkaistuihin palmikkoihinsa, jotka makasivat lehtikasalla hänen vieressään, ja ojensi ne minulle. -- "Madonna on tehnyt ihmeen", jatkoi hän kuuluvammalla, suurta onnea kuvastavalla äänellä. "Hän on lähettänyt sinut tänne! Nyt menen, minne sinä tahdot. Hiukseni kuuluvat hänelle, mutta elämäni sinulle."

Minä heittäydyin maahan hänen ihanille mustille palmikoilleen, jotka olivat jääneet käteeni kuin puusta taitettu, kuiva oksa. Minä peitin ne sanattomana suuteloillani, painoin niitä sydäntäni vasten ja kastelin niitä kyynelilläni kuin olisivat ne olleet hautaan laskettava osa hänestä itsestään. Nostaessani sitten katseeni häneen, näin hänen kohottavan viehättävää päätään, joka näytti omituisen tyhjältä, mutta oli kuin kaunistunut ja kirkastunut uhristaan. Mustien, epätasaisten hiustukkojen alla, jotka olivat pikemmin repimisen kuin leikkaamisen jälkeä, säteilivät hänen kasvonsa iloa ja rakkautta. Hän oli minusta kuin särkynyt, nuoruutta kuvaava patsas, jonka sulouden ja kauneuden ajan tuottamat tuhot vain yhä selvemmin toivat esiin, liittäen ihailuun liikutuksen tunnetta. Tämä uhri, tämä rakkaudesta minuun tehty kauneuden itsemurha koski sydämeeni ja koko olemukseeni niin valtavasti, että heittäydyin hänen jalkoihinsa painaen otsani maahan.

21.

Oi, tunteeni ei kuitenkaan ollut oikeata, täydellistä rakkautta, se oli vain rakkauden varjoa. Mutta olin vielä liian paljon poika, liian lapsellinen päästäkseni tästä selville. Luulin todellakin, että ihailuni oli niin paljon viattomuuden, kauneuden ja rakkauden arvoista. Sanoin sen hänelle sisäisen liikutukseni synnyttämällä avomielisyydellä, yksinäisyyden, yön, epätoivon ja kyynelten kiihdyttämin tuntein. Hän uskoi sen, koska hänen täytyi se uskoa voidakseen elää ja koska hänellä itsellään oli sydämessään kyllin paljon intohimoa peittääkseen sen puutteen tuhansissa muissa sydämissä.

Koko yö kului näin avonaisessa, mutta lapsellisessa ja puhtaassa keskustelussa kahden olennon välillä, jotka viattomasti paljastavat kiintymyksensä ja jotka mielellään olisivat nähneet tämän yön ja tämän hiljaisuuden kestävän ikuisuuden, ettei mitään vierasta olisi päässyt heidän sydämiensä ja tunnustustensa väliin. Hänen hurskautensa, minun ujo arkatuntoisuuteni ja liikutus, jonka tunsimme sieluissamme, piti kaukana kaiken vaaran. Tällaisen luottamuksen väärinkäytös olisi ollut kahden sielun surma.

Pidin hänen käsiään omissani. Tunsin, kuinka elämä vähitellen palasi. Toin hänelle raitista vettä, jota hän joi kämmenestäni ja jolla hän pesi otsansa ja poskensa. Heitin tuleen uusia oksia ja pidin sitä vireillä; sitten istuuduin kivilattialle myrttikimpun viereen, jolla hänen päänsä lepäsi, yhä uudelleen kuullakseni hänen rakkautensa suloisen tunnustuksen, kuullakseni, kuinka tämä rakkaus oli syntynyt hänen tietämättään puhtaana sisaren rakkautena, kuinka hän ensin oli sitä peljästynyt, mutta sitten jälleen rauhoittunut, kuinka hän vihdoin oli käsittänyt todella minua rakastavansa, kuinka monia salaisia todisteita hän oli minulle antanut rakkaudestaan minun niitä ymmärtämättä, kuinka hän aina joskus oli luullut ilmaisseensa itsensä, joskus taas ollut huomaavinaan, että minäkin häntä rakastin. Hänen muistissaan oli säilynyt kaikki -- hetket, liikkeet, hymyilyt, häneltä vahingossa pujahtaneet, heti kuitenkin peruutetut sanat, kasvonilmeittemme tiedottomat tunnustukset ja vivahtelut näinä kuutena kuukautena, kaikki toi se nyt esiin kuten ruoho etelän vuorilla, joilla tuuli on kuljettanut kulovalkeaa, säilyttää palon jälkiä kaikissa niissä kohdissa, joita liekit ovat koskettaneet.

22.

Sitten paljasti hän minulle salaiset haaveilunsa, joissa vähäpätöisimmillekin seikoille annetaan taikauskoinen merkitys ja arvo. Hän niin sanoakseni poisti verhon toisensa jälkeen sielunsa edestä. Hän näyttäytyi minulle sellaisena kuin hän näyttäytyi Jumalalle, luottavaisuutensa, lapsellisuutensa, antaumuksensa koko alastomuudessa. Vain kerran elämässä on sielulla hetkiä, jolloin se täydellisesti valautuu toiseen sieluun, jolloin huulet eivät voi tauota kuiskaamasta, jolloin rakkauden tulkitseminen vihdoin käy niille ylivoimaiseksi ja loppuu epäselvään, hämmentyneeseen soperrukseen kuin nukahtamaisillaan olevan lapsen suudelmat. Minä puolestani en väsynyt kuuntelemasta milloin huoaten, milloin väristen. Joskaan liian hetkellinen ja liian nuori sydämeni ei vielä ollut kyllin kypsä ja rikas itse omatakseen niin hehkuvia, niin jumalaisia tunteita, herättivät nämä tunnustukset siellä niin uuden ja ihanan tunteen, että luulin ne käsittäväni. Oi, mikä hulluus! Minä olin jäätä, hän tulta. Kuvastaessani tätä luulin itse palavani. Mutta yhdentekevää! tuo toisesta toiseen heijastunut säteily näytti lähtevän meistä molemmista ja kietovan meidät saman tunteen ilmakehään.

23.

Näin kului pitkä talvi-yö. Tämä yö oli meidän mielestämme lyhyt kuin ensimmäinen huokaus, josta aavistamme rakkauden olemassa-olon. Päivän koitto oli kuin keskeytys. Aurinko oli jo korkealla taivaan laella ennenkuin sen säteet tunkeutuivat akkunaluukkujemme raoista kalventaen lampun valon. Avatessani oven näin kalastajan koko perheen juosten rientävän portaita ylös.

Nuori procidalainen nunna, Graziellan ystävätär, jolle hän edellisenä päivänä oli lähettänyt sanan ja uskonut aikomuksensa, oli aavistanut epätoivoista sydänsurua ja senvuoksi yöllä lähettänyt erään veljistään Napoliin ilmoittamaan Graziellan sukulaisille hänen päätöksestään. Saatuaan näin tiedon, mistä löytäisivät lapsensa, riensivät he iloiten ja katuen estämään Graziellaa epätoivoisesta teostaan ja noutamaan hänet kotiin vapaana ja heidän anteeksiantonsa saaneena.

Iso-äiti heittäytyi polvilleen vuoteen viereen työntäen edellään molempia pienokaisia, jotka hän oli tuonut mukanaan hellyttääkseen Graziellaa ja pitäen heitä kuin kilpenä edessään pojantyttärensä soimauksia vastaan. Lapset heittäytyivät huutaen ja itkien sisarensa syliin. Kun tämä nousi hyväilläkseen heitä ja syleilläkseen isoäitiä, putosi liina hänen otsaltaan ja paljasti hänen päänsä, josta hiukset olivat riistetyt pois. Nähdessään tämän kauneuden hävityksen, jonka merkityksen he vain liiankin hyvin käsittivät, säikähtivät he, ja talo kaikui uudelleen nyyhkytyksistä. Nunna, joka myöskin oli tullut sinne, koetti rauhoittaa ja lohduttaa kaikkia; hän otti Graziellan katkaistut palmikot, kosketti niillä madonnan kuvaa, kietoi niitten ympäri valkean silkkiliinan ja laski ne iso-äidin esiliinaan. "Säilyttäkää ne", puhui hän, "näyttääksenne niitä hänelle aina joskus, onnen tai surun hetkinä ja muistuttaaksenne hänelle, jos hänelle suodaan se, jota hän rakastaa, että hänen sydämensä esikoiset aina kuuluvat Jumalalle niinkuin hän näitten hiuksien kautta uhrasi hänelle ensimmäisen kauneutensakin."

24.

Illalla palasimme kaikki yhdessä Napoliin. Se into, jota olin osoittanut löytääkseni ja pelastaakseni Graziellan, oli tehnyt vanhan kalastajan ja hänen vaimonsa kiintymyksen minuun kaksinkertaiseksi. Mutta kumpaisellakaan heistä ei ollut aavistustakaan, mitä laatua oli mielenkiintoni häneen ja yhtä aavistamaton oli heille hänen tunteensa minuun. Koko hänen vastahakoisuutensa luettiin Ceccon viallisuuden syyksi. Toivottiin, että aika ja järki voittaisivat tämän vastenmielisyyden. Graziellalle luvattiin, ettei häntä enää pahoitettaisi naimisiin. Cecco itse oli kieltänyt isäänsä enää puhumasta tästä; koko olennollaan, liikkeillään ja katseillaan pyysi hän serkultaan anteeksi hänelle aiheuttamaansa tuskaa. Rauha palasi vähitellen taloon.

25.

Ei mikään heittänyt enää varjoa Graziellan kasvoille tai minun onnelleni kuin ajatus siitä, että kotiinpaluuni sen varhemmin tai myöhemmin keskeyttäisi. Vain Ranskanmaan pelkkä nimikin sai tyttö-raukan kalpenemaan kuin olisi hän nähnyt kuoleman varjon. Kun eräänä päivänä astuin huoneeseeni, oli kaupunkilais-vaatteeni revitty siekaleiksi ja viskelty lattialle. "Anna minulle anteeksi", rukoili Graziella heittäytyen jalkoihini epätoivoisin katsein, "minä se tein tuon tuhotyön. Oi, älä toru minua, mutta kaikki, mikä muistuttaa minua siitä, että sinun jonakin päivänä täytyy riisua yltäsi kalastajapukusi, tekee minut liian onnettomaksi! Minusta tuntuu, että muuttaessasi yllesi entisen pukusi sydämesikin muuttuu."

Tällaisia pikku myrskyjä lukuunottamatta, jotka johtuivat vain hänen tulisesta rakkaudestaan ja jotka pari yhdessä vuodatettua kyyneltä suloisesti tyynnytti, kului näin kolme kuukautta kuvitellussa onnessa, jonka pieninkin annos todellisuutta heti olisi särkenyt. Paratiisimme oli vain haihtuva pilvi.

Ja näin opin tuntemaan rakkauden: sen opetti minulle kyynel lapsen silmässä.

26.

Kuinka onnelliset olimmekaan unhoittaessamme, että ulkopuolellamme oli olemassa toinenkin maailma kuin pieni talo Pausilippo-vuoren rinteillä, aurinkoinen kattoterrassi, huone, jossa teimme työtä puolen päivää ja leikimme toisen puolen, vene, joka lepäsi rannalla hiekkavuoteessaan ja ihana meri, josta kostea tuuli toi mukanaan raikkautta ja aaltojen säveliä.

Mutta voi, oli myöskin hetkiä, jolloin vaivuimme ajattelemaan, ettei maailma loppunutkaan siihen ja että kerran koittaisi päivä, joka ei enää tapaisikaan meitä saman auringon- tai kuunsäteen alla. Olen väärässä syyttäessäni sydäntäni penseydestä, jos ajattelen, mitä se jäljestäpäin on tuntenut. Itse asiassa aloin rakastaa Graziellaa tuhat vertaa enemmän kuin itsellenikään tunnustin. Jollen olisi häntä niin suuresti rakastanut, ei se jälki, jonka hän ikuisesti sieluuni jätti, olisi ollut niin syvä ja niin tuskallinen, hänen muistonsa ei olisi niin vienona ja surumielisenä sulautunut koko olentooni, eikä hänen kuvansa väikkyisi niin läheisenä ja säteilevänä muistissani. Vaikka sydämeni niihin aikoihin olikin kuin kuivaa hiekkaa, juurtui tämä merikukkanen sinne kauvemmaksi kuin yhdeksi kesäksi kuten juurtuvat ihmeelliset liljat Ischian hiekkarannoille.

27.

Ja kuinka olisi sokeinkaan silmä, sammuneinkaan sydän voinut olla häntä rakastamatta! Hänen kauneutensa näytti kehittyvän päivä päivältä hänen rakkautensa kanssa. Hän ei enää kasvanut, mutta kaikki hänen sulonsa kehittyivät täyteen kukkaansa saattaen eilen vielä olla lapsen, tänään jo täysin puhjenneen nuoren tytön. Hänen hentojen muotojensa ääriviivat muuttuivat silmissä yhä pyöreämmiksi ja suloisemmiksi. Hänen vartalonsa tuli kiinteämmäksi kadottamatta silti joustavuuttaan. Hänen kauniit jalkansa eivät enää yhtä keveästi ja huolettomasti kuin ennen koskettaneet maanpintaa. Hän liikutteli niitä hitaasti ja raukeasti tuon painostuksen vallassa, jonka ensimmäiset rakkauden ajatukset näyttävät tuovan tytön koko olemukseen.

Hänen hiuksensa kasvoivat taas voimakkaasti kuin tuuheat merikasvit, joita kevään lauhkeat aallot hyväilevät. Usein kiersin leikkien hänen suortuviaan sormieni ympäri ja niittasin niitä hänen liivinsä vihreätä miehustaa vasten. Hänen ihonsa muuttui valkeammaksi, ja posket punersivat kuin hänen sormenpäitään värjäävä vaaleanpunainen korallitomu. Hänen silmänsä tulivat suuremmiksi ja ikäänkuin päivä päivältä avautuivat tajuamaan uusia, äkkiarvaamatta ilmaantuneita näkö-aloja. Se oli tuota elämän ihmetystä, joka valtasi Galatean hänen tuntiessaan ensimmäiset vavahdukset marmoriruumiissaan. Hänen asentonsa, liikkeensä ja katseensa tulivat minun läheisyydessäni vaistomaisesti aremmiksi ja kainommiksi. Huomasin sen hyvin ja olin usein itsekin hänen läheisyydessään sanaton ja värisin kautta koko ruumiini. Meitä olisi saattanut pitää kahtena syyllisenä, emmekä kuitenkaan olleet kuin kaksi liian onnellista lasta.

Ja kuitenkin kätkeytyi tähän onneen jonkun ajan kuluttua salainen alakuloisuus, joka silloin tällöin tuli näkyviinkin. Emme oikein tietäneet, mitä se oli. Mutta kohtalo tiesi sen. Se oli aavistus siitä, että saimme olla enää vain vähän aikaa yhdessä.

28.

Usein Graziella, sen sijaan että puettuaan ja kammattuaan pikku veljensä iloisena olisi ryhtynyt työhön, jäi istumaan terrassin suojusmuurin juurelle suuren viikunapuun varjoon, joka kohosi muurin yläreunaan saakka. Hän voi istua siinä liikahtamatta kokonaisen aamupäivän, katse harhaillen etäisyydessä. Kun iso-äiti kysyi, oliko hän sairas, vastasi hän, ettei häntä mikään vaivannut, vaan että hän oli väsynyt jo ennen työn alkamistakaan. Hän ei silloin mielellään vastannut kysymyksiin. Hän käänsi kasvonsa koko maailmalta paitsi minulta. Minua hän katseli kauvan sanaakaan sanomatta. Välistä liikkuivat hänen huulensa niinkuin hän olisi puhunut, mutta hänen sopertelevia sanojaan ei kukaan kuullut. Hänen milloin kalpeat, milloin punastuvat kasvonsa värähtelivät vienosti kuin uinuva vedenpinta, jota aamutuulen ensimmäiset vireet koskettavat. Mutta kun istuuduin hänen viereensä ja tartuin hänen käteensä, kun höyhenkynälläni tai rosmariini-oksalla keveästi kosketin hänen suljettujen silmiensä pitkiä ripsiä, unohti hän kaiken ja alkoi nauraa ja puhella niinkuin ennenkin. Mutta naurettuaan ja laskettuaan leikkiä kanssani tuli hän alakuloiseksi.

Sanoin hänelle välistä: "Graziella, mitä sinä tuntikausia katselet tuolla meren takana? Näetkö jotakin, jota me muut emme näe?" "Näen Ranskanmaan jäävuorten takana", vastasi hän. "Ja mitä kaunista näet Ranskassa?" kysyin edelleen. "Näen erään, joka on sinun näköisesi", vastasi hän, "erään, joka kulkee, kulkee, kulkee pitkin loputonta, valkeata tietä. Hän kulkee taakseen katsomatta yhä edelleen, ja minä odotan tuntikausia, toivoen aina, että hän kääntyisi takaisin. Mutta hän ei palaa." Ja sitten hän kätki kasvonsa esiliinaansa eikä enää nostanut kaunista otsaansa, vaikka olisin mitä hellimmillä nimillä häntä puhutellut. Menin silloin hyvin surullisena huoneeseeni. Koetin lukemalla kääntää ajatukseni toisaalle, mutta hänen kuvansa väikkyi aina silmieni ja kirjan lehden välissä. Kirjan sanat saivat mielestäni äänen ja huokailivat niinkuin hän. Usein lopulta itkin itsekseni, mutta surumielisyyteni hävetti minua, niin etten koskaan kertonut Graziellalle itkeneeni. Tein siinä sangen väärin, yksi ainoakin kyyneleeni olisi tehnyt hänelle niin hyvää!

29.

Muistan erään tapauksen, joka kovasti koski häneen ja josta hän ei koskaan täydelleen toipunut.

Hän oli vähän aikaa sitten tullut hyväksi ystäväksi muutamien ikäistensä nuorten tyttöjen kanssa. Nämä tytöt asuivat eräässä puutarhan pienistä taloista. He paikkasivat ja parsivat vaatteita eräälle kasvatuslaitokselle, jossa kävi nuoria ranskalaistyttöjä. Murat oli perustanut tämän laitoksen Napoliin ministeriensä ja kenraaliensa tyttäriä varten. Nämä nuoret procidalais-tytöt keskustelivat usein alhaalta työnsä äärestä Graziellan kanssa, joka katseli heitä kattonsa suojusmuurin yli. He näyttelivät hänelle nuorilta neideiltä saamiaan kauniita pitsejä, silkkipukuja, somia päähineitä, kenkiä, nauhoja ja kaulahuiveja, jotka heidän korjattuina piti viedä heille takaisin. Siinäkös ihmeteltiin ja ihailtiin, niin ettei huudahduksista tahtonut tulla loppua. Usein noutivat pikku työntekijättäret Graziellan messua tai iltasoittoa kuulemaan Pausilippon pieneen kappeliin. Menin heitä vastaan päivän laskiessa, kun kellonsoitto ilmaisi papin lukevan iltarukousta. Sitten palasimme leikkiä laskien kotiin hiekkaista rantaa pitkin, juoksimme laskevan aallon perässä ja pakenimme sitä kun se jälleen vaahtoon kuohahtaen vierähti jalkoihimme. Ah, kuinka suloinen olikaan Graziella silloin, kun hän somien kullalla kirjailtujen jalkineittensa kastumista peljäten ojennetuin käsivarsin pakeni luokseni kuin olisi hän sydämelläni tahtonut etsiä suojaa yksinpä kateelliselta aalloltakin, joka vähintäin tahtoi kastella hänen jalkansa!

30.

Olin huomannut, että hän jo muutamia aikoja oli hautonut mielessään ajatusta, jonka hän salasi minulta. Hänellä oli salaisia kokouksia uusien ystävättäriensä kanssa. Heillä oli jonkinlainen pieni salaliitto, johon minua ei otettu.

Eräänä iltana luin huoneessani pienen savilampun valossa. Terrassille vievä oveni oli auki, että meri-ilma olisi päässyt sisään. Kuulin liikettä, nuorten tyttöjen kuiskinaa, tukahutettua naurua, sitten pienen valitushuudahduksen, suuttuneita sanoja, ja taaskin naurua, jota seurasi pitkä hiljaisuus. Se tuli Graziellan ja lasten huoneesta. Sen vuoksi en alussa kiinnittänyt asiaan suurta huomiota.

Heidän tukahutetut kuiskauksensa ja salavihkaisuutensa herättivät vihdoin uteliaisuuteni. Laskin pois kirjani, otin lampun vasempaan käteeni ja suojasin sitä oikealla tuulelta, ettei se olisi sammunut. Sitten hiivin hiljaa katon yli ja painoin korvani Graziellan huoneen ovelle. Siellä kuljettiin edestakaisin, kahisteltiin, laskostettiin ja oiottiin kankaita, kilisteltiin sormustimia, neuloja ja saksia, solmittiin nauhoja, soviteltiin koristeita; koko huone oli täynnä raikkaitten äänien säestämää touhua. Olin kuullut usein tällaista äitini kodissa, kun sisareni valmistautuivat tanssiaisiin.

Mutta huomenna ei Pausilippossa tietääkseni ollut juhlaa. Graziella ei sitäpaitsi koskaan vaatetuksen avulla kohottanut kauneuttaan. Hänellä ei huoneessaan ollut edes peiliä. Hän käytti vesiastiaa kuvastimenaan, tai minun silmiäni.

En voinut enää vastustaa haluani päästä salaisuuden perille. Painoin polvellani ovea, joka antoi myöten. Ilmestyin kynnykselle lamppu kädessä.

Nuorilta ompelijattarilta pääsi huuto ja he pakenivat kuin lintuparvi huoneen joka nurkkaan. Käsissään pitivät he vielä syyllisyytensä todisteita: mikä neulaa ja lankaa, mikä saksia, mikä kukkasia, mikä nauhoja. Mutta Graziella, joka istui keskellä huonetta pienellä puutuolilla ja oli äkillisestä ilmestymisestäni aivan jähmettynyt, ei voinut paeta. Hän oli punainen kuin granaatti. Hän painoi alas silmäluomensa uskaltamatta, katsoa minuun; hän tuskin uskalsi hengittää. Kaikki vaikenivat ja odottivat, mitä sanoisin. En sanonut mitään. Olin itsekin liian hämmästynyt ja tuijotin äänettömänä edessäni olevaa näkyä.

Graziella oli riisunut yltään raskaan, villaisen pukunsa, procidalaisen liivinsä, joka on rinnan kohdalta avonainen, että nuori tyttö voisi vapaasti hengittää ja lapsi päästä elämän lähteilleen, kullalla kirjaillut, puukorkoiset jalkineensa, joihin hänen paljaat jalkansa olivat pistetyt ja pitkät, kuparipäiset hiusneulansa, jotka kokosivat hänen mustat hiuksensa hänen päälaelleen kuin raakapuu purjeen ympärilleen. Hänen rannerenkaan kokoiset korvarenkaansa olivat huolimattomasti viskatut vuoteelle aamupuvun viereen.

Tuon kauniin kreikkalaisen puvun asemasta, joka sopii niin hyvin köyhälle kuin rikkaallekin ja joka lyhyine hameineen, uurrettuine liiveineen ja avonaisine hihoineen antaa täyden vapauden ja liikuntokyvyn naisruumiille, olivat Graziellan nuoret ystävättäret hänen pyynnöstään pukeneet hänet erään luostarissa asuvan hänen ikäisensä ja kokoisensa ranskalaisen neidin vaatteisiin ja koruihin. Hänellä oli silkkipuku, punainen vyö, valkea röyhelö, tekokukilla koristettu tukkalaite, siniset satiinikengät ja ohuet silkkisukat, joitten läpi hohti hänen pyöreitten nilkkojensa luonnollinen väri.