Part 7

Vasten tavallisuutta vältti hän katsomasta minuun. Hajamielisenä vei hän leivänmurusia suuhunsa ja oli näön vuoksi syövinään; mutta tähänkään hän ei kyennyt. Hän heitti leivänpalan pöydälle, ja ennenkuin vaitelias ateria oli lopussa, nousi hän pöydästä, selittäen vievänsä lapset nukkumaan ja meni huoneeseensa sanomatta edes hyvää yötä vanhemmilleen ja minulle.

Heti hänen poistuttuaan kysyin isältä ja äidiltä, minkätähden he itse näyttivät niin vakavilta ja minkätähden heidän tyttärentyttärensä oli niin surullinen. Nyt kertoivat he Ceccon isän tänään tulleen heidän luokseen ja pyytäneen Graziellaa pojalleen. Tämä oli suuri onni koko perheelle ja tuotti heille paljon rikkautta, sillä Cecco oli varakas ja Graziella, joka on niin hyvä, ottaisi nyt pikku veljet omiksi lapsikseen ja veisi heidät mukanaan; näin olisivat heidän vanhuuden päivänsä turvatut kaikelta puutteelta. He olivat kiitollisina antaneet suostumuksensa tähän liittoon ja ilmoittaneet asian Graziellalle. Tämä ei kuitenkaan ollut tyttömäiseltä ujoudeltaan saanut vastatuksi mitään, ja hänen vaiteliaisuutensa ja kyyneleensä johtuivat siitä, että asia oli tullut niin äkkiarvaamatta ja liikuttanut häntä. Mutta tämä kyllä pian menisi ohi; he olivat Ceccon isän kanssa päättäneet, että häät pidettäisiin heti joulunpyhien jälkeen.

9.

He puhuivat tästä vielä paljon, mutta minä en enää kuunnellut. En ollut koskaan tutkistellut, mitä laatua oli kiintymykseni Graziellaan. En tietänyt, millä tavalla häntä rakastin, oliko tunteeni toveruutta, ystävyyttä, rakkautta, seurustelun aiheuttamaa tottumusta, tai mitään tästä kaikesta. Mutta vain ajatuskin siitä, että tämä sydämellinen suhde, joka melkein huomaamattamme oli kasvanut ja lujittunut välillemme nyt äkkiä katkeaisi, vain ajatuskin, että hän otettaisiin minulta pois ja äkkiä kokonaan annettaisiin toiselle, että hän, joka nyt oli ystävättäreni, sisareni, tulisi minulle vieraaksi ja välinpitämättömäksi, ettei hän enää olisi täällä, etten saisi häntä joka hetki nähdä, ettei hänen äänensä enää kutsuisi minua, etten enää näkisi hänen silmiensä hyväilevää, suloista loistoa, joka niin elähytti sydäntäni ja muistutti minua äidistäni ja sisarestani, teki minulle kipeätä. Sinä päivänä, jona hänen puolisonsa veisi hänet kotiinsa, syntyisi ympärilleni tyhjyys ja syvä yö, kun ei hän enää nukkuisi viereisessä huoneessa eikä koskaan syöksähtäisi huoneeseeni, kun en enää näkisi hänen istuvan työpöytänsä ääressä, kun en kuulisi hänen paljaitten jalkojensa tepsutusta katolla enkä hänen ääntään herätessäni, kun en enää sunnuntaisin saisi saattaa häntä kirkkoon, kun hänen paikkansa veneessä olisi tyhjä, ja minä saisin puhella vain tuulen ja aaltojen kanssa. Kaikki nämä kuvat tähänastisen elämämme suloisista tottumuksista, jotka nyt yht'aikaa tulivat mieleeni ja taas äkkiä häipyivät pois jättäen minut yksinäisyyden kuiluun, selvittivät minulle ensi kerran, mitä seurusteluni nuoren tytön kanssa minulle merkitsi ja näyttivät minulle vain liiankin selvästi, että tunteeni, joka kiinnitti minua häneen, oli voimakkaampi kuin itse olin luullut, oli se sitten ystävyyttä tai rakkautta, ja että Napolissa viettämäni metsäläiselämän tähän asti selittämätön viehätys ei riippunut merestä eikä veneestä, ei vaatimattomasta huoneestani, ei kalastajasta ja hänen vaimostaan, ei Beposta eikä lapsista, vaan yhdestä ainoasta olennosta, joka, kun hän poistuisi talosta, veisi kaiken mukanaan. Niin, jos hän poistuisi nykyisestä elämästäni, ei se enää olisi minkään arvoista. Tunsin sen syvästi. Koko sydämeni oli minulle tähän saakka oudon hämmennyksen vallassa, ja siinä pohjattomassa alakuloisuudessa, joka äkkiä oli vallannut sieluni, olin tuntevinani jotakin rakkauden rajattomuudesta.

10.

Menin ääneti huoneeseeni ja heittäydyin täysissä vaatteissa vuoteelleni. Koetin lukea, kirjoittaa, ajatella ja vaikealla henkisellä työllä hillitä mielenliikutustani. Kaikki oli turhaa! Sisäinen kiihtymykseni oli niin suuri, etten saanut kokoon ajatustakaan ja etten rasittuneitten voimieni tähden saanut unta silmiini. Graziellan kuva ei koskaan ollut näyttänyt niin viehättävältä, ollut niin poistumaton silmieni edestä. Olin nauttinut siitä niinkuin sellaisesta, jonka joka päivä näkee, ja jonka sulouden huomaa vasta sen kadottaessaan. Tänään vasta käsitin hänen kauneutensakin arvon: Olin sekoittanut sen tekemän vaikutuksen häntä kohtaan tuntemaani ystävyyteen, ja siihen samanlaiseen tunteeseen, joka hänen ilmeistään kuvastui minua kohtaan. En tietänyt, että kiintymyksessäni häneen oli niin paljon ihailua, en epäillyt, että hänen hellyydessään olisi ollut vähääkään intohimoa.

En edes tuona pitkänä unettomana yönä saanut selvitetyksi itselleni kaikkea. Tuskani samoinkuin tunteenikin olivat täydellisen hämmennyksen vallassa. Olin kuin äkillisen lamauttavan iskun saanut ihminen, jonka joka paikkaan koskee, vaikka hän ei vielä tiedäkään, mihin isku sattui.

Nousin ylös ennenkuin kukaan talossa vielä oli liikkeellä. En tiedä, mikä vaisto minulle sanoi, että minun vähäksi aikaa täytyisi poistua ja että läsnä-oloni jollakin tavoin häiritsisi perheen pyhyyttä hetkenä, jona sen rauhaa vieraan silmien edessä oli järkytetty.

Lähtiessäni ilmoitin Beppolle palaavani vasta muutamien päivien kuluttua. Seurasin suuntaa, mihin askeleeni sattumalta minut veivät. Kuljin pitkin Napolin satamarantaa, Resinan ja Porticin rantoja, Vesuvion juurta. Sitten otin oppaan Torre del Grecoon. Yöni vietin kivellä San Salvatoren erakkomajan oven edessä, missä asutus loppuu ja tulen alue alkaa. Koska tulivuori taas jonkun aikaa oli ollut levoton ja vähän väliä purki itsestään tuhkapilviä ja kiviä, joitten kuulimme yöllä vyöryvän erakkomajan luona sijaitsevaan laavakuiluun saakka, kieltäytyi oppaani seuraamasta minua kauvemmaksi. Seuraavana päivänä jatkoin yksinäni matkaa; pääsin vain vaivoin viimeiselle huipulle jalkojeni ja kätteni vajotessa syvälle paksuun hiekkaan, jota jalkojeni alta vierähti syvyyteen. Tulivuori jyrisi vähän väliä. Kuumia, vielä punaisia kiviä putoili sinne tänne ympärilleni sammuen tuhassa. Mutta mikään ei voinut minua pidättää. Saavuin aivan kraatteri-aukon partaalle ja istuuduin sinne. Näin auringon nousevan lahden, maaseudun ja Napolin loistavan kaupungin yli. Katsellessani tätä näytelmää, jota ihailemaan niin monet matkustajat satojen peninkulmienkin takaa saapuvat, pysyin kylmänä ja tunteettomana. Tästä valon, meren, rantojen ja talojen kaaoksesta, jota auringonsäteet valaisivat, etsin vain pientä, tummanvihreitten puitten ympäröimää valkeata pilkkua Posilippon kukkulalla, missä luulin eroittavani Andrean talon. Ihminen koettaa turhaan tajuta ja omaksua koko maailmankaikkeuden. Luonto kokonaisuudessaan ei ole hänelle kuin kaksi tai kolme kallisarvoista paikkaa, joihin hän on koko sielullaan kiintynyt. Poistakaa elämästä teitä rakastava sydän, -- mitä jää sinne jäljelle? Samoin on laita luonnossakin. Hävittäkää sieltä seutu tai talo, jonne ajatuksenne pyrkivät, jossa muistonne viivähtävät, ja se on vain loistava tyhjyys, jonne katse vaipuu löytämättä pohjaa ja lepoa. Onko siis ihme, että matkamiehet niin erilaisin silmin katselevat luonnon ylevimpiä näkyjä? Jokainen kuljettaa mukanaan oman näkökantansa. Sielussa asuva pilvi voi pimittää ja riistää värin maalta niin kuin taivaankin pilvi. Näytelmä riippuu katselijasta. Olen sen kokenut.

11.

Katselin kaikkea näkemättä mitään. Turhaan astuin kuin mieletön kraatterin pohjaan, pysytellen jähmettyneiden laavamöhkäleitten varassa. Turhaan hypin syvien halkeamien yli, joista nouseva savu ja tulenlieskat olivat tukahuttaa ja polttaa minut. Turhaan katselin kiteytyneestä suolasta ja tulikivestä muodostuneita kenttiä, jotka olivat kuin tulenliekkien värjäämiä gletshereitä. Tunsin yhtä vähän ihailua kuin pelkoakaan, pysyin kylmänä, sieluni oli ja pysyi muualla.

Illalla saavuin jälleen erakkomajalle. Lähetin oppaan pois ja palasin viinitarhojen kautta takaisin Pompeijiin. Vietin kokonaisen päivän kuljeskelemalla tämän hävinneen kaupungin autioita katuja pitkin. Tämä kaksi vuosituhatta vanha hauta, jonka kadut, muistopatsaat ja taide-esineet jälleen olivat päässeet auringon valoon, ei tehnyt minuun suurempaa vaikutusta kuin Vesuviokaan. Olihan Jumalan henkäys jo vuosisatoja sitten pyyhkäissyt pois tämän tuhka-kasan sielun, niin ettei se enää voinut puhua sydämelleni. Astelin tämän muinaisen kaupungin katuja peittävällä ihmistomulla yhtä välinpitämättömänä kuin astutaan tyhjille näkinkengänkuorille, joita meri on kasannut rannoilleen. Myöskin aika on suuri meri, joka tulvii jäännöstemme ylitse. Emme voi itkeä kaikkea. Pitäköön kukin ihminen oman tuskansa, kukin vuosisata oman vaivansa; siinä kyllin.

Jätin Pompeijin ja lähdin Castellamaren ja Sorrenton metsäisiin syvennyksiin. Täällä vietin muutamia päiviä, kuljin kylästä kylään ja annoin vuohipaimenten opastaa itseäni vuortensa kuuluisimmille paikoille. Minua pidettiin maalarina, joka etsii näköalapaikkoja, koska vähän väliä tein muistiinpanoja pieneen, ystäväni lahjoittamaan luonnoskirjaan. Olin vain harhaileva henki, joka liikuskeli milloin siellä milloin täällä tappaakseen aikaa. Minulta puuttui kaikki; oma itsenikin oli kateissa.

En voinut pitemmältä jatkaa tätä elämää. Kun joulunpyhät olivat ohitse ja myöskin vuoden ensimmäiset päivät, joista ihmiset ovat tehneet juhlan, leikeillä ja seppeleillä lepyttääkseen aikaa kuin ankaraa isäntää, kiirehdin takaisin Napoliin. Saavuin sinne yöllä ja olin kahden vaiheilla, mitä tehdä; toisaalta kaipasin Graziellaa, toisaalta pelkäsin kuulevani, etten enää saisi häntä nähdä. Pysähdyin matkalla Marcellinaan tuhat kertaa, jääden jonkun veneen reunalle istumaan.

Muutamien askelten päässä talosta kohtasin Beppon. Nähdessään minut pääsi häneltä ilonhuuto ja hän syöksähti kaulaani kuin nuorempi veli. Sitten vei hän minut veneelleen ja kertoi, mitä poissa ollessani oli tapahtunut.

Kaikki talossa oli muuttunut. Lähdettyäni oli Graziella lakkaamatta itkenyt. Hän ei enää tullut syömään eikä tehnyt korallityötään. Hän sulkeutui koko päiväksi huoneeseensa eikä vastannut kun häneltä kysyttiin, mutta öisin käveli hän katolla. Naapurit sanoivat hänen tulleen hulluksi. Mutta hän, Beppo, tiesi vallan hyvin, ettei asia ollut niin.

Kaiken pahan sanoi Beppo johtuvan siitä, että tyttö vasten tahtoaan tahdottiin naittaa Ceccolle. -- Beppino oli tuon kaiken nähnyt ja ymmärtänyt. Ceccon isä kävi siellä joka päivä vaatimassa iso-isän ja iso-äidin lopullista vastausta. Nämä taas kiusasivat lakkaamatta Graziellaa myöntymään. Mutta hän ei tahtonut kuulla siitä puhuttavankaan ja sanoi mieluummin pakenevansa Geneveen. Se on katoliselle kansalle samaa kuin: ennemmin luovun uskostani, uhkaus, joka on itsemurhaakin pahempi, koska se olisi sielun ijankaikkinen itsemurha. Andrea ja hänen vaimonsa, jotka niin paljon rakastivat Graziellaa, olivat epätoivoissaan hänen vastahakoisuudestaan, jonka vuoksi he menettivät omankin turvatun toimeentulonsa toivon. He vetosivat harmaisiin hiuksiinsa, ikäänsä, puutteeseensa, molempiin lapsiin. Tämä hellytti Graziellaa. Hän alkoi kohdella vähän paremmin Cecco-parkaa, joka tuon tuostakin kävi heillä, istuen nöyrästi serkkunsa ovella ja leikkien pienokaisten kanssa. Hän sanoi hänelle oven läpi hyvää iltaa ja hyvää yötä, mutta tyttö vastasi harvoin sanaakaan. Hän lähti silloin tyytymättömänä, mutta kohtaloonsa alistuneena kotiin ja tuli seuraavana päivänä takaisin. -- "Sisareni on kovin väärässä", lisäsi Beppo, "Cecco rakastaa häntä niin suuresti ja on niin hyvä. Hän tulisi niin onnelliseksi. -- Tänä iltana vihdoin", lopetti hän, "on hän heltynyt iso-isän ja iso-äidin pyynnöistä ja Ceccon kyynelistä. Hän on raottanut oveaan ja ojentanut Ceccolle kätensä. Cecco on pistänyt hänen sormeensa sormuksen ja tyttö on luvannut huomenna mennä naimisiin hänen kanssaan. Mutta kuka tietää, millä tavalla hän taas huomenna oikuttelee! Ja hän, joka aina ennen oli niin lempeä ja iloinen! Ah Jumala, kuinka hän onkaan muuttunut! Te ette tuntisi häntä enää!..."

12.

Beppino asettui levolle veneeseen. Saatuani näin häneltä kuulla, mitä oli tapahtunut, menin taloon.

Andrea ja hänen vaimonsa olivat yksinään astricolla. He toivottivat minut ystävällisesti tervetulleeksi ja nuhtelivat minua lempeästi pitkästä poissa-olostani. Sitten kertoivat he tuskansa ja toiveensa Graziellan suhteen. "Olisittepa te ollut täällä", sanoi Andrea, "te, jota hän niin suuresti rakastaa, ja jolta hän ei koskaan mitään kiellä, niin olisitte paljon voinut meitä auttaa. Kuinka iloitsemmekaan, siitä että olette taas täällä! Huomenna on häät, joissa teidänkin pitää olla, teidän läsnä-olonne on aina tuottanut meille onnea."

Minua puistatti kuullessani näitten hyvien ihmisten sanat. Jokin ääni sisimmässäni sanoi, että minä päinvastoin olin syynä heidän onnettomuuteensa. Paloin ikävästä nähdä Graziellaa samalla kuitenkin peljäten jälleennäkemistä. Puhuin kovalla äänellä vanhempien kanssa ja kuljin useat kerrat hänen ovensa ohi toivoen hänen kuulleen tuloni, vaikka en uskaltanutkaan puhutella häntä. Hän pysyi kuurona ja mykkänä eikä näyttäytynyt. Vihdoin rauhoituin jonkun verran kuten ainakin kiihtynyt ihminen saatuaan epäilyksen sijaan varmuuden, oli se sitten vaikka onnetonkin. Kaaduin vuoteelleni kuin kuollut. Jäseneni ja ajatukseni olivat niin uupuneet, että heti vaivuin sekavien unien valtaan ja vihdoin unen tiedottomuuteen.

13.

Heräsin useita kertoja. Yöllä oli noussut ukkosilma, joka on niin harvinainen eteläisessä ilmanalassa ja meren rannalla, mutta sitä kauheampi. Salamat leimahtivat lakkaamatta ikkunaluukku jeni raoista ja valaisivat huoneeni seiniä. Tuuli ulvoi kuin nälkäinen koiralauma. Ranta kohisi aaltojen raskaitten iskujen alla niinkuin olisi sinne vyörytetty kallionlohkareita. Oveni heilui ja paukkui tuulessa. Pari kertaa tuntui se avautuvan ja sulkeutuvan itsestään ja myrskyn vinkunan keskeltä olin eroittavinani tukahutettuja valituksia ja ihmisen nyyhkytystä. Pari kertaa olin kuulevinani sanojakin ja nimeäni huudettavan, niinkuin joku hädänalainen olisi rukoillut minulta apua! Kohosin istualleni vuoteessa, mutta en enää kuullut mitään: luulin kuulojani vain myrskyn, kuumeen ja unien aiheuttamaksi ja vaivuin uudelleen tiedottomuuteen.

Aamuksi oli myrsky lakaissut taivaan puhtaaksi. Tällä kertaa heräsin todellisiin nyyhkytyksiin ja epätoivonhuutoihin, joihin vanha kalastaja ja hänen vaimonsa olivat puhjenneet Graziellan ovella. Pienokais-raukka oli yön aikana paennut. Hän oli herättänyt lapset ja suudellut heitä tehden samalla merkin, että heidän piti pysyä vaiti. Hänen vuoteellaan lepäsivät hänen kauneimmat vaatteensa, hänen korvarenkaansa, kaulaketjunsa ja hänen omistamansa pienoinen rahasumma.

Isä piti kädessään paperinpalasta, joka oli ollut neulalla kiinnitetty vuoteeseen ja johon oli pudonnut muutamia vesipisaroita. Siinä oli vain viisi tai kuusi riviä, jotka hän poissa suunniltaan pyysi minun lukemaan. Otin paperin. Se sisälsi seuraavat, kuumeesta vapisevalla kädellä kirjoitetut sanat, joista töin tuskin sain selvän: "Olen luvannut liian paljon -- sisäinen ääni sanoo minulle, etten voisi sitä täyttää. -- Suutelen teidän jalkojanne. Antakaa minulle anteeksi. Menen ennemmin luostariin. Lohduttakaa Ceccoa ja herraa. -- Rukoilen Jumalaa heidän ja pienokaisten edestä. Antakaa heille kaikki, mitä omistan, ja Ceccolle sormus."

Nämä sanat kuultuaan puhkesi perhe uudelleen kyyneliin. Kun pienokaiset kuulivat, että heidän sisarensa oli ijäksi poistunut, yhtyivät heidän huutonsa vanhusten itkuun, ja he juoksivat ympäri taloa lakkaamatta huutaen: Graziella! Graziella!

14.

Paperi putosi kädestäni. Kumartuessani sitä ottamaan huomasin lattialla oveni edessä granaatinkukkasen, saman, jota viime sunnuntaina olin ihaillut nuoren tytön hiuksissa, ja pienen hopearahan, jota hän aina kantoi povellaan ja jonka hän muutamia kuukausia sitten, sairauteni aikana, oli kiinnittänyt vuodeverhooni. Nyt ymmärsin, että oveni todella yön aikana oli avautunut ja jälleen sulkeutunut, että yöllä kuulemani ja tuulen ulvontana pitämäni sanat ja nyyhkytykset olivat olleet tyttöparan jäähyväissanoja ja nyyhkytyksiä. Huoneeni kynnyksellä oleva kuiva paikka keskellä sateen kastelemaa kiveä todisti, että Graziella oli istunut siellä ukkosen aikana ja viettänyt viimeiset hetkensä vaikeroiden ja itkien tällä kivellä. Nostin granaatinkukkasen ja hopearahan maasta ja kätkin ne povelleni.

Ihmisparat olivat epätoivostaankin huolimatta liikutettuja nähdessään minun itkevän niinkuin hekin. Tein kaikkeni lohduttaakseni heitä. He lupasivat olla enää koskaan puhumatta Ceccosta, jos he löytäisivät tyttärensä. Cecco itse, jonka Beppo oli noutanut sinne oli ensimmäinen suostumaan tähän uhriin talon rauhan ja serkkunsa kotiinpaluun tähden. Niin epätoivoissaan kuin hän olikin, voi kuitenkin huomata, että hän tunsi itsensä onnelliseksi huomatessaan, että hänenkin nimensä oli rakkaudella mainittu kirjeessä; hän oli senvuoksi näistä surullisista jäähyväisistä löytänyt jonkun verran lohdutusta.

"Hän on kuitenkin ajatellut minua", sanoi hän pyyhkien silmiään. Me päätimme nyt ettemme lepäisi, ennenkuin olimme päässeet paenneen jäljille.

Isä ja Cecco riensivät kuulustelemaan häntä kaupungin lukuisista nunnaluostareista. Beppo ja iso-äiti juoksivat Graziellan hyvien ystävättärien luo, joille he ajattelivat hänen kertoneen jotakin aikomuksistaan ja paostaan. Minä vieraana otin tehtäväkseni käydä Napolin satamissa ja porteilla kysymässä laivankapteeneilta, merimiehiltä ja vartioilta, olivatko he aamulla nähneet nuoren procidalaistytön lähtevän kaupungista tai astuvan laivaan.

Aamu kului turhissa haeskeluissa. Palasimme kotiin synkkinä ja äänettöminä kertoaksemme retkiemme tuloksista ja neuvotellaksemme uudelleen. Paitsi lapsia ei kukaan meistä kyennyt nauttimaan leivänmurustakaan. Andrea ja hänen vaimonsa istahtivat masentuneina Graziellan huoneen kynnykselle. Beppino ja Cecco läksivät uudelleen liikkeelle kierrelläkseen melkein toivottomina Napolin katuja ja tutkiakseen kirkkoja, jotka avataan iltaisin litanian ja siunausten lukemista varten.

15.

Lähdin yksinäni ja surullisena heidän perässään alkaen sattumalta kulkea Posilippon luolaan päin vievää tietä. Sivuutin luolan ja kuljin meren rantaan asti, missä se huuhtoo pientä Misidan saarta.

Seisoessani rannalla sattuivat katseeni Procidan saareen, joka aaltojen sinen keskeltä hohtaa sinne kuin kilpikonnan kuori. Ajattelin vaistomaisesti siellä Graziellan kanssa viettämiäni ihania päiviä. Silloin välähti mielessäni ajatus. Muistin että nuorella tytöllä siellä oli samanikäinen ystävätär, joka oli erään naapurissa asuvan talonpojan tytär. Hän oli ollut aina eri tavalla puettuna kuin muut hänen toverinsa. Olin eräänä päivänä kysynyt syytä tähän ja saanut vastaukseksi, että hän oli nunna, vaikkakin hän asui vanhempiensa luona jonkinlaisessa väliasemassa kirkon ja luostarin välillä. Hän oli näyttänyt minulle luostarinsa kirkonkin.

Mieleeni tuli nyt ajatus, että jos Graziella on tahtonut vihkiytyä Jumalalle, hän ensin on tullut ystävättärensä luo, uskonut asiansa tälle ja pyytänyt häntä avaamaan hänelle luostarinsa ovet. En antanut itselleni aikaa sen enempää punnita asiaa, vaan riensin mikäli jalat kannattivat Puzzuoliin, joka on lähinnä Procidaa sijaitseva pieni kaupunki ja josta aina saa sinne veneitä.

Vähemmässä kuin tunnissa olin Puzzuolissa. Juoksin satamaan ja maksoin kaksinkertaisen palkan kahdelle soutajalle, että he veisivät minut Procidaan myrskyävästä merestä ja myöhäisestä illasta huolimatta. He irroittivat veneensä, minäkin tartuin airoihin. Me saimme vaivoin kierretyksi Cap Misenen, mutta kahden tunnin kuluttua olin saaren rannassa ja lähdin yksinäni, hengästyneenä ja väristen keskellä pimeyttä ja talvimyrskyä kiipeämään Andrean majalle vieviä pitkiä portaita.

16.

Jos Graziella kerran on tällä saarella, sanoin itselleni, on hän saman luonnollisen vaiston pakoituksesta, joka ajaa linnun pesälleen ja lapsen isänkotiin, tullut tänne. Jos hän ei enää ole täällä, on hän ainakin jättänyt jälkeensä joitakin merkkejä, jotka johtavat minut hänen nykyiseen olinpaikkaansa. Jos taas en löydä häntä, enkä jälkeäkään hänestä, on kaikki hukassa; silloin ovat jonkun elävän hautausmaan portit ijäksi sulkeneet sisäänsä hänen nuoruutensa.

Olin noussut viimeiset portaat tämän kauhean epäluulon vallassa. Tiesin, mihinkä kallionrakoon vanha äiti lähtiessämme oli kätkenyt avaimen. Työnsin syrjään muratin ja pistin käteni sinne. Sormeni hapuilivat pelokkaasti avainta, jonka kylmän raudan kosketus olisi ollut toivojeni hukka.

Avain ei ollut siellä! Minulta pääsi tukahutettu ilohuuto; lähdin hiljaa pihamaalle. Ovet ja akkunaluukut olivat suljetut, mutta luukkujen raoista kajastava, viikunapuun lehdillä värjyvä heikko valonhohde ilmaisi minulle, että asunnossa paloi lamppu. Kuka toinen olisi voinut löytää avaimen, avata oven ja sytyttää lampun kuin joku oman talon väestä? Olin nyt aivan varma siitä, että Graziella oli vain parin askeleen päässä minusta ja minä vaivuin polvilleni portaitten viimeiselle astimelle kiittääkseni hyvää enkeliä, joka oli johtanut minut hänen luokseen.

17.

Talosta ei kuulunut hiiskaustakaan. Laskin korvani kynnykselle ja olin nyt kuulevinani sisältä, toisesta huoneesta hengitystä ja huokauksia. Ravistin hiljaa ovea niinkuin tuuli olisi sitä liikutellut saranoillaan, herättääkseni näin vähitellen Graziellan huomion, ettei äkillinen ihmisäänen kuuleminen olisi häntä säikäyttänyt kuoliaaksi. Hengitys pysähtyi. Lausuin nyt, levollisimmalla ja lempeimmällä äänelläni hänen nimensä. Talon sisästä kuului vastaukseksi heikko huudahdus.

Lausuin uudelleen hänen nimensä ja rukoilin häntä avaamaan oven ystävälleen, veljelleen, joka yön ja myrskyn läpi, hyvän enkelinsä johtamana oli tullut häntä etsimään, pelastamaan hänet epätoivosta, tuomaan hänelle perheen anteeksiannon ja noutamaan hänet takaisin velvollisuuksiinsa ja onneen, iso-äitiparkansa ja rakkaitten pienokaisten luo.

"Jumalani, hän se on! hän huutaa nimeäni, se on hänen äänensä!" huudahti hän raskaasti.

Nyt huusin hänelle vielä lempeämmin: "Graziellina!" tämä oli muuan hyväilynimiä, jonka olin antanut hänelle laskiessamme leikkiä keskenämme.

"Oi, hän se todellakin on", huusi hän. "Minä en erehdy! Jumalani! Hän!"

Kuulin hänen nousevan kuivilta lehdiltä, jotka kahisivat hänen liikkuessaan, kuulin hänen astuvan askeleen ovelle päin avatakseen minulle, mutta sitten heikkoudesta tai mielenliikutuksesta vaipuvan takaisin pääsemättä enää eteenpäin.

18.

Nyt en epäröinyt kauvempaa: kärsimättömyyteni ja levottomuuteni koko voimalla annoin vankalle ovelle vahvan sysäyksen olkapäälläni, lukko murtui ja minä syöksyin sisään.

Pieni lamppu, jonka Graziella oli sytyttänyt madonnan kuvan eteen, valaisi heikosti asuntoa. Minä juoksin toiseen huoneeseen, josta olin kuullut hänen äänensä ja kaatumisensa ja jossa arvelin hänen tajuttomana makaavan. Mutta hän ei ollut tajuton. Voimat olivat vain pettäneet; hän oli vaipunut takaisin vuoteena käyttämälleen kanervakasalle; nähdessään minut pani hän kätensä ristiin. Hänen kuumehohteiset, hämmästyksestä suuret ja rakkauden kirkastamat silmänsä sädehtivät kuin taivaalla välkkyvät tähdet.

Hän yritti kohottaa päätään, mutta se putosi hervottomana takaisin kanerville. Hän oli kuolonkalpea, vain poskilla paloi kaksi punaista pilkkua. Hänen ihana hipiänsä oli kyynelten ja kyyneliin tarttuneen tomun peitossa. Hänen musta pukunsa sulautui yhteen tummanruskean kanervavuoteen kanssa. Vuode oli liian lyhyt ja hänen paljaat, marmorivalkeat jalkansa lepäsivät kylmällä kivipermannolla. Kaikki hänen jäsenensä värisivät vilusta ja hänen hampaansa kalisivat kuin kastanjetit lapsen kädessä. Punainen liina, jonka hän ennen oli kietonut ihanien mustien palmikkojensa ympäri, oli nyt irrallaan ja riippui hunnun tapaisesti otsalta silmille. Näki, että hän siihen kuin kääriliinaan oli kätkenyt kyyneleiset kasvonsa, ja nostanut ne vasta kuullessaan minun ääneni ja yrittäessään käydä avaamaan minulle ovea.

19.