Part 6

Katsahdin häneen. Minä näin, kuinka hänen silmänsä olivat tavallista kosteammat ja loistavammat ja kuinka hän sormiensa välissä murenteli ja katkoi oksia basilika-yrtistä, joka savisessa ruukussa kasvoi muurin halkeamassa. Nämä liikkeet sanoivat enemmän kuin pitkät puheet. Minä otin vastaan perheen tarjouksen. Graziella taputti käsiään ja hypähti ilosta juosten huoneeseensa taakseen katsomatta kuin olisi hän tahtonut pitää kiinni sanastani antamatta minulle aikaa peruuttaa sitä.

12.

Graziella huusi Beppinoa. Sitten kantoi hän veljensä kanssa harvalukuiset huonekalunsa, pienen peilinsä maalattuine puupuitteineen, messinkilampun, pari kolme pyhän neitsyen kuvaa, jotka olivat olleet neuloilla kiinni seinässä, pöydän ja pienen sorvauskoneen, jota hän käytti korallien valmistamisessa, lastenhuoneeseen. Sen jälkeen noutivat he vettä kaivosta, räiskyttivät sen kämmenillään lattiaan, lakaisivat huolellisesti korallipölyn seiniltä ja lattialta ja asettivat ikkunakomeroon kaksi tuoreinta ja tuoksuvinta balsamiini- ja resedaruukkua, mitkä he saattoivat astricolta löytää. He eivät olisi voineet morsiushuonetta sen huolellisemmin puhdistaa ja varustaa, jos Beppino illalla olisi tuonut kihlattunsa isänsä taloon. Minä autoin heitä nauraen tässä hupaisessa työssä.

Kun kaikki oli valmista, lähdin kalastajan ja Beppinon kanssa ostamaan ja noutamaan niitä muutamia huonekaluja, joita täällä tarvitsin. Ostin pienen, rautaisen vuoteen, kuusipuisen pöydän, kaksi ruokotuolia ja pienen kuparisen hiilipannun, jossa talvi-iltaisin, lämpimän vuoksi, poltetaan oliivinsydämiä, loput tarpeet oli minulla matkalaukussani, jonka haetin asunnostani. En tahtonut menettää yötäkään tästä onnellisesta elämästä, joka teki lopun yksinäisyydestäni. Illalla laskeuduin levolle uudessa asunnossani. Aamulla heräsin vasta pääskysten iloiseen viserrykseen, joka rikkinäisen akkunan kautta tunki sisälle ja Graziellan hyräilyyn, millä hän viereisessä huoneessa säesti sorvinsa rytmikästä liikettä.

13.

Avasin akkunani. Se vietti Posilippo-vuorilla ja Margellinassa asuvien kalastajien ja pesijättärien puutarhoihin päin.

Muutamia ruskeita hiekkakivimöhkäleitä oli vierinyt näihin puutarhoihin ja talon läheisyyteen saakka. Vanhat, näitten kalliolohkareitten puoliksi ruhjoamat viikunapuut kannattivat niitä kyhmyisillä, valkeilla käsivarsillaan ja peittivät niitä leveillä, liikkumattomilla lehdillään. Talon tältä puolen näki noitten köyhien ihmisten puutarhoissa vain muutamia kaivoja vesirattaineen, joita aasin avulla pyöritettiin ja joista saatiin vettä laihoille vihanneksille.

Vaimot kuivasivat siellä pyykkiään sitruunapuitten väliin kiinnitetyillä nuorilla. Pieniä lapsia leikki tai itki sinne tänne puutarhoihin siroteltujen pienten vaikeitten talojen katoilla. Tämä niin ahdas, väritön ja tavallinen esikaupungin näkö-ala tuntui minusta erinomaiselta ylpeihin päätyihin, ahtaisiin katuihin ja kaupunginosien meluavaan ihmispaljouteen verrattuna, jotka olin jättänyt. Pölyn, helteen ja ihmishöyryjen asemasta hengitin täällä raitista ilmaa. Täällä kuulin aasien hirnuntaa, kanojen kaakatusta, lehtien suhinaa, meren kohinaa, vaunujen kolinan, alituisten huutojen ja tuon ukkoseksi yltyvän melun asemasta, joka suurten kaupunkien kaduilla ei anna korvalle eikä ajatukselle lepoa eikä rauhaa.

En malttanut nousta vuoteestani, jossa voin niin suloisesti nauttia auringosta, maalaisista äänistä, lintujen lennosta, levostani, jota ajatukset eivät häirinneet. Katsellessani sitten alastomia seiniä ja tyhjää huonetta iloitsin ajatellessani, että minua tässä köyhässä talossa rakastetaan, ja etteivät matot, seinäpaperit ja silkkiset esiriput voi kenellekään korvata osanoton hiventäkään. Sydämen ystävällisyys ja myötätunto eivät ole kaiken maailman kullallakaan ostettavissa.

Tällaiset ajatukset tuudittivat minua lempeästi puoliunessani. Tunsin uudestasyntyväni terveyteen ja rauhaan. Beppino kävi useat kerrat huoneessani kuulemassa, enkö tarvitsisi mitään. Hän toi minulle vuoteeseen leipää ja viinirypäleitä; söin ne ja heitin kivet ja muruset pääskysille. Oli jo melkein puolipäivän aika. Kun vihdoin nousin, paistoi aurinko täydellä syyslämmöllään huoneeseeni. Kalastajan ja hänen vaimonsa kanssa sovin pienestä maksusta, jonka joka kuukausi suorittaisin talouskustannusten korvaukseksi ja avuksi. Se oli sangen vähäinen, vaikka nämä rehelliset ihmiset sitä paljoksuivat. Saattoi varsin hyvin nähdä, että he, sen sijaan että olisivat tahtoneet ansaita minusta, syvästi kärsivät, kun ei heidän köyhyytensä ja liian yksinkertaiset elintapansa sallineet heidän tarjota vieraanvaraisuuttaan ilmaiseksi. Joka aamu ostettiin nyt perheeseen kaksi leipää enemmän, päivälliseksi paistettiin tai keitettiin enemmän kalaa, illalliseksi otettiin enemmän maitoa ja kuivattuja hedelmiä, lamppuuni ostettiin öljyä ja kylmiksi päiviksi hankittiin hiiliä; siinä kaikki. Muutamat kuparilantit riittivät päivittäin tarpeisiini. En koskaan ole sen selvemmin nähnyt, kuinka riippumaton onni on ylellisyydestä, ja kuinka paljon enemmän sitä saa kuparirahalla kuin kokonaisella kukkarollisella kultaa, jos vain ymmärtää etsiä sitä sieltä, mihin Jumala on sen kätkenyt.

14.

Näin elin syksyn viimeiset ja talven ensimmäiset kuukaudet. Näitten viimeisten, Napolissa viettämieni kuukausien; kirkkauteen ja viihtymykseen häipyi sekin aika, jonka niitä ennen olin elänyt. Mikään ei häirinnyt elämämme yksitoikkoista rauhaa. Vanhus ja hänen pojanpoikansa eivät vuodenajan tuulisuuden vuoksi enää uskaltaneet lähteä aukealle merelle. Kuitenkin kalastelivat he vielä pitkin rannikoita, ja iso-äidin satamassa myymät kalat pitivät puutteen kaukana talosta.

Graziella tuli yhä näppärämmäksi ammatissaan. Hän kehittyi ja kaunistui päivä päivältä, sillä hänen elämänsä oli, hänen ruvettuaan tekemään korallityötä, tullut entistään paljon kevyemmäksi ja rauhallisemmaksi. Palkka, jonka eno hänelle sunnuntaisin toi, salli, paitsi sitä, että hän nyt voi pitää pikku veljensä siistimmin ja paremmin puettuina ja lähettää heidät kouluun, hänen myöskin hankkia itselleen ja iso-äidilleen muutamia hänen kotiseutunsa naisille ominaisia kalliimpia ja loistavampia vaatekappaleita: punaisia silkkiliinoja, jotka kolmikulman muodossa valuvat päälaelta hartioille, hopealla kirjailtuja kenkiä, jotka ovat ilman kantapäitä ja joihin pistetään vain varpaat, musta- ja vihreäraitaisia silkkiliivejä, jotka ovat saumoiltaan kirjailtuja ja jättävät näkyviin vartalon hennot muodot ja helminauhoilla koristetun kaulan ääriviivat ja vihdoin suuria siselöityjä korvarenkaita, joihin on kierretty kultalankoja ja pieniä helmiä. Kreikkalaisilla saarilla kantavat köyhätkin naiset näitä koruja. Ei minkäänlainen hätä saa heitä niistä luopumaan. Näillä seuduin, missä kauneuden tunne on voimakkaampi kuin meidän taivaamme alla ja missä elämän suurimpana tekijänä on rakkaus, ei koriste naisen silmissä ole ylellisyysesine; se on hänen ensimmäinen ja melkein ainoa tarpeensa.

15.

Kun Graziella sunnuntai- ja juhlapäivinä tässä puvussa astui katolle, punaisia oleanderin tai granaatin kukkia mustassa tukassaan, jääden sinne auringonpaisteeseen kuuntelemaan kellojen soittoa läheisestä kappelista, kun hän hitaasti liikutteli kirjailtuihin kenkiin pistettyjä jalkojaan ja katseli niitä, kun hän sitten jälleen nosti päänsä, somalla, hänelle ominaisella tempauksella niin että silkkiliina ja hiukset hänen olkapäillään hulmahtivat, ja kun hän, huomaten, että minä häntä katselin, hieman punastui ikäänkuin ujoksuen omaa kauneuttaan, teki tämä hänen säteilevä kauneutensa minuun sellaisen vaikutuksen, että luulin sen vasta ensi kerran näkeväni, ja että tavanmukainen toverillisuuteni muuttui araksi ujoudeksi.

Mutta hänen luonnollinen koreiluhalunsa oli niin vapaa keimailusta ja ylpeydestä, että hän, niinpian kuin pyhä toimitus oli ohi, kiireimmän kautta riisui yltään runsaat koristuksensa, pukeutui jälleen karkeaan, viheriään liiviinsä ja puna- ja mustaraitaiseen kattuunihameeseensa, sekä pisti jalkoihinsa puukengät, jotka sitten koko päivän kopisivat laattealla katolla.

Jos eivät hänen ystävänsä tulleet häntä noutamaan tai hänen serkkunsa ei seurannut häntä kirkkoon, saatoin minä häntä usein ja odottelin häntä pylväseteisen portailla. Kun hän sitten astui ulos, kuulin jonkinlaisella persoonallisella ylpeydellä kuin olisi hän ollut sisareni tai morsiameni, kuinka hänen suloinen olentonsa herätti ihastunutta supinaa nuorten margellinalaisten merimiesten tai hänen toveriensa keskuudessa. Mutta hän ei huomannut mitään, hän näki joukosta vain minut hymyillen minulle jo ylimmältä portaalta, teki sitten nopeasti viimeisen ristinmerkkinsä vihkiveteen kastetuilla sormillaan ja astui kainona, katse maahan luotuna alas portaita, joitten päässä minä odotin.

Näin saatoin häntä juhlapäivinä kirkkoihin, aamuin ja illoin, ja tämä oli hänen ainoa, hurskas huvinsa. Tällaisina päivinä pidin tarkoin huolta siitä, että pukuni mahdollisimman paljon muistutti saaren nuorten merimiesten vaatepartta, ettei kukaan olisi tuntenut minua, ja että sain käydä nuoren tytön veljestä tai sukulaisesta.

Muina päivinä ei hän lähtenyt ulos. Minäkin olin taas vähitellen ryhtynyt lukuihini ja omaksunut erakkotapani, joista minua jonkun verran pidätti vain Graziellan suloinen ystävyys ja asemani talossa. Luin kaikenkielisiä historioitsijoita ja runoilijoita. Usein kirjoitin, koettaen milloin italian milloin ranskankielellä suorasanaisessa ja runomuodossa lausua ilmi noita sielun ensimmäisiä tunteita, jotka painavat sydäntämme siksi kunnes kirjoitettu sana poistaa painon.

Sana näyttää olevan ihmisen ainoa elämäntehtävä, hän näyttää olevan luotu vain tuottamaan maailmaan sanoja niin kuin puu kantaa hedelmiä. Ihminen tuntee tuskaa siihen asti, kun hän saa ilmoille sisimmässään hautuneet ajatukset. Hän ei tunne täysin elävänsä, ennenkuin on nähnyt itsensä töissään. Hengellä on miehuusikänsä niinkuin ruumiillakin.

Olin siinä ijässä, jolloin henki tuntee tarvetta ravita itseään ja voimistua kirjoitetun sanan avulla. Mutta kuten tavallista ilmaantui tämä halu, tämä vaisto aikaisemmin kuin voimat antoivat myöten. Kirjoitettuani olin tyytymätön työhöni ja heitin sen inholla pois. Kuinka monta yöllä kirjoittamaani tunnelma- ja ajatuskatkelmaa joutuikaan sirpaleiksi revittyinä Napolin tuulten ja aaltojen saaliiksi. Näin ilman tuskaa niitten lentävän pois.

16.

Välistä kun Graziella näki minun tavallista vaiteliaampana ja tavallista kauvemmaksi aikaa sulkeutuvan huoneeseeni, pujahti hän salavihkaa sinne keskeyttääkseen alituisen lukemiseni ja työskentelyni. Hän hiipi ääneti tuolini taakse ja nousi varpailleen nähdäkseen olkapääni ylitse, mitä luin tai kirjoitin, vaikkei hän sitä ymmärtänytkään; sitten tempasi hän nopealla liikkeellä kirjan pois tai kiskasi kynän sormistani ja juoksi pois. Minä ajoin häntä takaa katolle vähän suutuksissani, mutta hän vain nauroi. Sitten annoin hänelle anteeksi, vaikka hän nuhteli minua vakavasti kuin äiti.

"Mitä on tuo kirjapahanen tänään niin kauvan sanonut silmillenne?" torui hän kasvoillaan puoleksi leikkisä, puoleksi totinen ilme. "Eivätkö nuo mustat, inhoittavalle vanhalle paperille painetut merkit koskaan taukoa teille puhumasta? Ettekö nyt jo osaa aivan tarpeeksi tarinoita kertoaksenne meille joka sunnuntai-ilta ja vaikka joka ilta vuoden mittaan sellaisia kuin sekin, jonka tähden sain niin paljon itkeä? Ettekö sitten huomaa, ettei se tee teille hyvää? Olette vallan kalpea ja surkean näköinen, kun niin kauvan luette ja kirjoitatte! Eikö ole paljon hauskempi puhella minun kanssani, joka ilmielävänä seison edessänne ja jonka te voitte nähdä, kuin päivät läpeensä noitten sanojen ja varjojen kanssa, joita ette voi nähdä eikä kuulla? Ah, Jumala, miksi en ole yhtä viisas kuin nuo kirjan lehdet! Silloin puhuisin koko päivän kanssanne ja sanoisin teille haluamanne tiedot niin ettei teidän tarvitsisi turmella silmiänne ja polttaa niin paljon öljyä." -- Sitten piiloitti hän kirjani ja kynäni ja toi minulle merimiestakkini ja hattuni pakoittaen minut lähtemään ulos virkistyäkseni.

Tottelin häntä nyrpeänä, vaikka samalla ihastuksissani.

Neljäs luku.

1.

Tein taas pitkiä kävelymatkoja kaupungille, satamaan, maaseudulle, mutta nämä yksinäiset retket eivät enää tehneet minua surulliseksi kuten ensimmältä Napoliin paluuni jälkeen. Vaikka ei kukaan ollut jakamassa nautintoani, iloitsin yksinänikin sydämellisesti kaupungin, rantojen, meren ja taivaan katselemisesta. Yksinäisyyden tunne ei enää painostanut minua. Syvennyin yhä enemmän itseeni keskittäen sydämeni ja ajatuksieni voimia. Tiesinhän ystävien ajatusten ja katseiden seuraavan minua ihmisjoukossa tai yksinäisillä teillä, tiesin, että kotiin palatessani saisin osakseni sydämellistä myötätuntoa.

En ollut enää kuten vanha iso-äiti oli sanonut, vieraitten pesien ympärillä räpyttelevä lintunen, olin nyt kuin lintu, joka kotoiselta oksaltaan tosin lentää pitkälle, mutta tuntee hyvästi paluumatkan. Koko entinen kiintymykseni ystävääni oli nyt vaihtunut Graziellaan. Tämä tunne oli vielä elävämpi, voimakkaampi ja hellempi kuin häntä kohtaan tuntemani. Edellinen tuntui vain tottumuksen ja olosuhteiden aiheuttamalta, jälkimmäinen oli kuin kasvanut omasta itsestäni, oman vapaaehtoisen valintani kautta.

Se ei ollut rakkautta: en tuntenut kiihkoa enkä mustasukkaisuutta, minulla ei ollut intohimoisia mielikuvia; tunteeni oli sydämen täyteläistä rauhaa ilman minkäänlaista sielun ja aistien huumausta. Mieleeni ei johtunutkaan toisenlainen rakkaus ja vastarakkaus. En tiennyt, oliko hän toverini, ystäväni, sisareni tai jotain muuta, tiesin vain olevani onnellinen hänen kanssaan samoin kuin hän minun kanssani.

En toivonut mitään enempää enkä toisenlaista. En ollut siinä ijässä, jolloin eritellään tunteita, ja keksitään turhia onnen selityksiä. Olin rauhallinen, kiintynyt ja onnellinen, tietämättä kuinka ja minkätähden; siinä oli minulle kylliksi. Jokapäiväinen yhdyselämä ja ajatusten vaihto solmi yhä lujemmaksi viattoman, suloisen toveruutemme; Graziellan tunne oli yhtä puhdas.

2.

Näinä kolmena kuukautena, jotka olin viettänyt perheen luona ja asunut saman katon alla Graziellan kanssa muodostaen niin sanoakseni osan hänen ajatuksistaan, oli hän jo tottunut katsomaan minua niin eroittamattomaksi sydämestään, ettei hän luultavasti itsekään huomannut, kuinka suuri sija minulla siellä oli. Hänen käytöksessään minua kohtaan ei ollut vähääkään tuota nuorelle tytölle niin tavallista arkuutta, kursailua ja ujostelua, joka ilmenee hänen seurustelussaan nuoren miehen kanssa, ja joka, sen sijaan että se estäisi rakkautta, vain edistää sitä. Hän ei tiennyt, mikä voima piili hänen puhtaassa lapsellisessa suloudessaan, joka nyt oli puhjennut aikaisen kypsyys-ijän täyteen kukkaan, mikä ihastuksen aihe se oli kaikille, mikä vaara minulle. Hän ei huolinut minulta sitä salata enempää kuin pitää sitä esilläkään. Hän ei ajatellut sitä sen enempää kuin sisar ajattelee, onko hän veljensä silmissä kaunis vai ruma. Hän ei minun tähteni asettanut kukkastakaan enemmän tai vähemmän tukkaansa. Hän ei minun vuokseni vetänyt sukkia ja kenkiä paljaisiin jalkoihinsa, kun hän aamuisin puetti pikku veljensä katolla auringonpaisteessa tai auttoi iso-äitiään sinne yön aikaan lentäneitten kuivien lehtien kokoamisessa. Hän tuli minä päivän hetkenä hyvänsä huoneeseeni, jonka ovi oli aina auki, ja istahti yhtä vapaasti kuin Beppino tuolille vuoteeni viereen.

Minä puolestani vietin sadepäivinä monet tunnit kahdenkesken hänen kanssaan siinä huoneessa, missä hän nukkui pienokaisten kanssa ja teki korallityötään. Autoin häntä puhellen ja leikkiä laskien tässä käsityössä, jota hän opetti minullekin. Minä en ollut niin näppärä kuin hän, mutta voimakkaampi, ja sain senvuoksi pikemmin korallin kappaleiksi. Näin saimme työstä kaksinkertaisia tuloksia, ja hän voitti päivässä kahden päivän palkan.

Iltaisin taas, kun lapset ja vanhukset jo olivat vuoteessa, tuli hänestä vuorostaan oppilas ja minusta opettaja. Opetin häntä lukemaan ja kirjoittamaan, annoin hänen tavata kirjoistani ja kuljetin hänen kättään kirjainten piirustamisessa. Kun hänen serkkunsa ei voinut tulla joka päivä, olin minä hänen sijaisenaan. Eikö tuo ontuva, viallinen nuori mies kärsivällisyydestään, lempeydestään ja arvokkaista eleistään huolimatta voinut herättää kylliksi mielenkiintoa ja kunnioitusta oppilaassaan, vai lieneekö tytöllä hänen opetuksensa aikana ollut muuta ajattelemista -- ainakin hän hänen kanssaan edistyi paljon hitaammin kuin minun johdollani. Puolet heidän oppitunneistaan kului siihen, että tyttö ilkamoi ja nauroi opettajalleen tai matki häntä. Miesparka oli liian ihastunut oppilaaseensa ja liian ujo nuhdellakseen häntä. Hän teki, mitä tyttö tahtoi, etteivät tämän kauniit kulmakarvat olisi vetäytyneet äkäisiin ryppyihin ja ettei alahuuli olisi pahantuulisesti venähtänyt. Usein pantiin opettaja laskemaan korallisiruja, selvittelemään iso-äidin lankavyyhtiä, tai korjaamaan Beppon verkkoa eikä lukemisesta tullut mitään. Kaikki oli hyvin, kunhan Graziella vain opettajan poislähtiessä hymyili hänelle ystävällisesti ja sanoi jäähyväisensä sillä äänellä, että ne merkitsivät samaa kuin: tervetuloa takaisin!

3.

Minun kanssani sitävastoin otettiin tunnit täydestä todesta. Pitkitimme niitä välistä siksi, kunnes silmämme väsymyksestä painuivat kiinni. Hänen alaspäin taivutetusta päästään, hänen kaulansa etunojoisesta asennosta, hänen tarkkaavaisesta liikkumattomuudestaan ja hänen kasvojen ilmeestään saattoi varsin hyvin nähdä, että lapsi-parka ponnisti kaikki voimansa oppiakseen jotakin. Hän nojasi kyynäspäätään olkapäähäni lukeakseen kirjasta, jonka riveillä sormeni liikkui osoittaen hänelle sanoja. Hänen kirjoittaessaan pidin hänen kättään kädessäni kuljettaakseni huomaamatta hänen kynäänsä.

Hänen tehdessään virheen nuhtelin häntä totisena ja närkästyneenä; hän ei vastannut sanaakaan ja oli itsekin tyytymätön itseensä. Monasti oli hän itkemäisillään, mutta silloin käytin lempeämpää sävyä ja rohkaisin häntä jälleen jatkamaan. Jos hän taas oli lukenut ja kirjoittanut hyvin, oli kiitokseni hänelle paras palkinto. Silloin kääntyi hän punastuen minua kohti, otsallaan ja silmissään ylpeä ilo; minun tuntemani tyydytys oli hänelle rakkaampi kuin hänen oma pieni menestyksensä.

Tavallisesti palkitsin häntä lukemalla muutamia sivuja Paul ja Virginia-kirjasta, jonka hän aina asetti kaikkien muitten edelle, tai myöskin Tassosta muutamia kauniita säkeitä, missä hän ylistää paimenten elämää, joitten keskuudessa Herminia elää tai kuvaa kahden rakastavan epätoivoa ja valituksia. Näiden säkeiden runous sai hänet itkemään ja haaveilemaan vielä pitkät ajat se jälkeen, kun olin lopettanut lukemisen. Runous ei mistään saa voimakkaampaa ja kestävämpää vastakaikua, kuin nuoresta sydämestä, jossa rakkaus juuri on heräämäisillään.

Myöhemmällä iällä sisältää se vain intohimojen muistoja ja kaipausta. Kahtena elämämme aikakautena saa se meidät kyyneliin: nuoruudessa vuodatamme ikävöivän kaihon, vanhuudessa surumielisyyden kyyneliä.

4.

Niin viehättäviä kuin nämä pitkät lampunvalossa ja hiilipannun hyväilevässä lämmössä vietetyt illat olivatkin, eivät ne kuitenkaan herättäneet meissä muita kuin näin lapsellista laatua olevia ajatuksia ja tunteenilmauksia. Minua suojeli melkein kylmä huolettomuuteni, häntä hänen puhdasmielisyytensä ja luottavaisuutensa. Me erosimme yhtä rauhallisina kuin olimme yhtyneetkin, ja pari minuuttia tällaisen pitkän yhdessä-olon jälkeen, nukuimme saman katon alla, vain muutamien askelten päässä toisistamme kuin kaksi lasta, jotka ovat illan yhdessä leikkineet, eivätkä uneksi muusta kuin viattomasta huvistaan. Tätä itsetiedottomien tunteiden rauhaa olisi kestänyt vuosikausia, ellei olisi sattunut tapaus, joka muutti kaiken ja selvitti meille, mitä luonnetta oli se kiintymys, joka tähän saakka oli riittänyt tekemään meidät niin onnellisiksi.

5.

Cecco, se oli Graziellan orpanan nimi, alkoi yhä useammin viettää talvi-iltojaan perheen luona. Vaikka tyttö ei osoittanut hänelle erityistä suosiota, ja vaikka hän paljon useammin oli hänen leikkipuheittensa esineenä, vieläpä serkkunsa suoranaisena leikkikalunakin, oli hän niin lempeä, kärsivällinen ja sävyisä, että hänen ystävällisyytensä pakostakin liikutti tyttöä, jonka silloin tällöin täytyi hänelle hyväntahtoisesti hymyillä. Se oli hänelle kylliksi. Hän oli noita heikkoja, mutta rakastamaan kykeneviä ihmisiä, jotka tuntevat, että luonto ei heille ole lahjoittanut niitä ominaisuuksia, jotka kykenevät herättämään rakkautta, ja jotka sen vuoksi tyytyvät rakastamaan ilman vastarakkautta ruveten sydämensä valitun tai hänen onnensa vapaaehtoiseksi orjaksi. Tämä ei ole rakkauden jaloin, mutta sen liikuttavin ilmenemismuoto, jota samalla kertaa säälii ja ihailee. On inhimillistä rakastaa tullakseen rakastetuksi, mutta rakkaus itsensä vuoksi kuuluu jo melkein enkeleille.

6.

Niin oli myöskin Cecco-paran rakkaudessa, hänen mahdollisimman vähän miellyttävästä ulkomuodostaan huolimatta, jotakin enkelimäistä. Hän ei ollut vähääkään masentunut eikä mustasukkainen Graziellan minulle suoraan osoittamasta tuttavallisuudesta ja suuremmasta suosiosta, hän rakasti minua vain enemmän, koska tyttökin minua rakasti. Hän ei pyytänytkään ensimmäistä tai ainoaa sijaa serkkunsa sydämessä, vaan toista, vaikkapa vain viimeistä: hän oli tyytyväinen kaikkeen. Tehdäkseen hänelle mieliksi ja saadakseen häneltä ystävällisen katseen ja sydämellisen sanan, olisi hän hakenut minut vaikka Ranskanmaan ääriltä ja tuonut hänen luokseen, joka piti minua häntä itseään parempana. Luulenpa, että poika parka olisi minua vihannut, jos olisin tuottanut tuskaa hänen serkulleen.

Tyttö oli hänen kaiken ylpeytensä ja rakkautensa esine. Kenties hän myös, kylmäjärkinen, laskeva ja älykäs kun oli, niinkuin tavallisesti hänen kaltaisensa sairaat ihmiset, vaistomaisesti laski, ettei valtani hänen serkkuunsa ijankaiken kestäisi, että jokin sangen helposti sattuva seikka voisi meidät eroittaa ja että olin muukalainen ja sellaisesta säädystä, joka ei julkisesti voisi antaa tunnustusta procidalaiselle kalastajatytölle; että hänen serkkunsa ja minun välinen suhde jonakin päivänä särkyisi yhtä nopeasti kuin se oli muodostunutkin, että tyttö sitten yksinäisenä, hyljättynä ja lohduttomana jäisi hänelle, että epätoivo pehmittäisi hänen sydämensä, ja että hän, Cecco, sen vihdoin murtuneena, mutta yksinään saisi omistaa. Tämä lohduttajan ja ystävän osa oli ainoa, johon hänellä oli mahdollisuuksia. -- Mutta hänen isänsä oli toista mieltä.

7.

Isä, joka tiesi Ceccon kiintymyksen serkkuunsa, kävi usein tätä katsomassa. Ihastuneena tytön kauneuteen ja älyyn sekä ihmetyksissään hänen nopeista edistysaskeleistaan työssään, luku- ja kirjoitustaidossa, oli hän päättänyt naittaa tytön pojalleen, tietäen kuitenkin hyvin, ettei tässä pojan viallisuuden vuoksi voisi tulla kysymykseen kuin järki-avioliitto. Kun poika tavalliseksi työntekijäksi oli verrattain varakas, uskoi hän tätä kosintaa pidettävän suurena onnena, jota vastaan ei Andrealla ja hänen vaimollaan, eipä itse tytölläkään olisi pitänyt olla mitään. Hän oli nyt päättänyt puhua asiansa julki, joko hän sitten toimi Ceccon tieten tai tietämättä yllättääkseen häntä hänen onnellaan.

8.

Joulu-iltana tulin tavallista myöhemmin kotiin ja asetuin paikalleni perheen illallispöytään. Huomasin Andrean ja hänen vaimonsa kasvoissa kylmäkiskoisuutta ja levottomuutta. Katsoessani Graziellaan huomasin hänen itkeneen. Hänen kasvonsa olivat tavallisesti aina niin iloiset ja kirkkaat, että tämä harvinainen murheen ilme kietoi hänet kuin raskaaseen huntuun. Oli kuin olisi hänen ajatuksiinsa ja sydämeensä kasvanut varjo levittäytynyt hänen kasvoilleenkin. Olin kuin kivettynyt uskaltamatta kysyä mitään ihmisparoilta tai puhella Graziellalle pelosta että jo ääneni sävykin voisi tehdä lopun hänen näennäisestä tyyneydestään.