Part 5
Se johtui kai siitä, että kääntäessäni tätä runoelmaa itse luonto oli ollut tulkkinani, koska nuo yksinkertaiset tapaukset, kahden lapsen kehto kahden köyhän äidin jalkojen juuressa, heidän viaton rakkautensa, heidän julma eronsa, kuoleman ehkäisemä paluu, haaksirikko ja banaanipuiden alla nuo kaksi hautaa, jotka kätkivät vain yhden ainoan sydämen, ovat sellaisia, jotka koko maailmassa tunnetaan ja käsitetään, palatsista aina kalastajamajaan saakka. Runoilijat etsivät hengetärtään usein sangen kaukaa tietämättä, että se asuu ihmissydämessä ja että pari yksinkertaista, hurskasten sormien sattumalta virittämää säveltä tästä soittokoneesta, johon itse Jumala on asettanut kielet, on kylliksi, loihtiakseen kokonaisen vuosisadan kyyneliin, tullakseen yhtä yleisiksi kuin rakkaus, yhtä mieluisiksi kuin tunteet. Ylevyys väsyttää, kauneus pettää, sydämen välittömyys ei koskaan iske harhaan. Joka osaa herättää liikutusta ihmisissä, osaa kaikkea. Yhdessä ainoassa kyyneleessä on enemmän neroa kuin maailman kaikissa museoissa ja kirjastoissa. Ihminen on kuin puu, jota täytyy ravistaa, jos mieli saada sen hedelmät: ihminen, jota järkytetään, vuodattaa aina kyyneleitä.
17.
Talo oli koko päivän surun vallassa niinkuin olisi jokin onnettomuus kohdannut perhettä. Vaikka ateriat syötiin yhdessä, lausuttiin tuskin sanaakaan. Erottiin ja kokoonnuttiin kenenkään edes hymyilemättä. Graziellaa ei näkynyt työssään puutarhassa, ei myöskään katolla. Hän katseli usein ympärilleen eikö aurinko pian laskisi; hän ei nähtävästi tahtonut koko päivästä muuta kuin illan.
Kun ilta vihdoin tuli, ja me olimme ottaneet tavanmukaiset paikkamme astricolla, otin kirjani ja luin sen kuulijoitteni nyyhkyttäessä loppuun. Isä, äiti, lapset, ystäväni, minä itse, kaikki olimme liikutettuja. Ääneni vakava, synkkä sävy sovittautui vaistomaisesti surullisten tapausten vakavien sanojen mukaan. Kertomuksen lopussa tuntuivat sanat tulevan etäisyydestä ja putoavan sieluuni korkeudesta tyhjän rinnan syvällä äänensävyllä, rinnan, jonka sydän on lakannut sykkimästä ja joka ei enää palaudu maisiin asioihin kuin surumielisyyden, uskonnon ja muiston tietä.
18.
Kertomuksen päätyttyä tuntui meistä mahdottomalta vaihtaa tyhjiä sanoja. Graziella pysyi liikkumattomana äskeisessä asennossaan kuin olisi hän yhä vielä kuunnellut. Hiljaisuutta, joka on todellisen ja kestävän vaikutuksen puheliain kiitos, ei kukaan rikkonut. Jokainen kunnioitti omia tunteitaan toisten tunteissa.
Lamppu sammui huomaamattamme eikä kukaan tehnyt elettäkään sitä uudelleen täyttääkseen ja sytyttääkseen. Perhe nousi ja vetäytyi hiljaa pois. Ystäväni ja minä jäimme kahden kesken syvästi järkytettyinä totuuden, yksinkertaisuuden ja todellisen tunteen kaikkivallasta kaikkiin ihmisiin, aikoihin ja kansoihin.
Kenties liikkui sydämiemme syvyydessä vielä toinenkin tunne. Kyynelissään kirkastuneen, rakkauden tuskaa aavistelevan Graziellan viehättävä kuva väikkyi unelmissamme Virginian taivaalliseen olentoon sekautuneena. Nämä molemmat nimet, nämä molemmat lapset, joitten olemukset sulautuivat yhteen kuvitteluissamme, tekivät kiihoittuneet unemme milloin ihanan kauniiksi, milloin surullisiksi seuraten meitä aamun koittoon asti. Seuraavana iltana ja vielä kahtena seuraavana päivänäkin täytyi meidän uudelleen lukea kertomusta nuorelle tytölle. Me olisimme voineet lukea sen sata kertaa perätysten ilman että hän olisi väsynyt pyytämään sitä uudelleen. Etelämaisen mielikuvituksen syvästi haaveelliselle olemukselle on niin ominaista, ettei se runoudessa eikä musiikissa kaipaa vaihtelua; musiikki ja runous ovat siellä teemoja, jotka jokainen värittää omien tuntemustensa mukaisesti. Näin tuntee jokainen itsensä ravituksi kyllästymättä, ja näin voivat kansat pitkien vuosisatojen kuluessa kertoa samaa kertomusta, hyräillä samaa säveltä. Ja onko itse luonnollakaan, joka on ylevintä musiikkia ja runoutta, onko silläkään muuta kuin pari kolme sanaa, pari kolme säveltä, jotka aina ovat samat ja jotka kuitenkin virittävät ihmismieleen iloa ja surua kehdosta hautaan saakka?
19.
Yhdeksäntenä päivänä taukosi myrsky vihdoinkin auringonlaskun aikana, ja muutamissa tunneissa muuttui meri jälleen kesäiseksi. Napolin rantoja ympäröivät vuoret, meri ja taivas näyttivät kylpevän vielä puhtaammassa, vielä sinisemmässä autereessa kuin suuren kuumuuden aikoina; oli kuin olisivat meri, taivas ja vuoret jo tunteneet talven jäätävän henkäyksen, joka tekee ilman kristallin kirkkaaksi niin että se välkkyy kuin gletsherien jäätynyt vesi. Kellastuneet viiniköynnöksen ja ruskeat viikunapuun lehdet alkoivat varista ja peittää pihamaan. Viinirypäleet oli korjattu. Auringonpaisteessa astricolla kuivatut viikunat oli sullottu suuriin meriruohokoreihin, joita naiset olivat palmikoineet samalla tavalla kuin palmikoidaan mattoja. Alus paloi kärsimättömyydestä päästä merelle ja vanha kalastaja oli yhtä halukas soutamaan perheensä Margellinaan. Talo ja katto puhdistettiin, kaivo katettiin suurella kivellä, etteivät kuivat lehdet ja likavesi pääsisi talven aikana turmelemaan sen vettä. Öljy tyhjättiin kallionkolosta ja kaadettiin ruukkuihin, joita lapset kantoivat rantaan ruukun korvien läpi pistetyistä seipäistä. Tyynyt ja vuodepeitteet köytettiin nuoralla suureksi kääröksi. Vielä kerran sytytettiin lamppu lieden hyljätyn pyhäinkuvan eteen. Vielä kerran rukoiltiin madonnaa ja suljettiin hänen huolenpitoonsa talo, viikunapuu ja viinitarha, jotka nyt jätettiin useaksi kuukaudeksi. Sitten lukittiin ovet, ja avain pistettiin kallionrakoon, jossa kasvoi murattia, että kalastaja, jos hän talvisaikaan kävisi täällä, tietäisi, mistä hän sen löytäisi voidakseen käydä silmäämässä taloaan. Sen jälkeen lähdimme meren rantaan auttaen köyhää perhettä öljyn, korien ja hedelmien kantamisessa ja alukseen lastaamisessa.
Kolmas luku.
1.
Paluumatka, jonka teimme Baian lahtea ja Posilippon kalliorantaa pitkin, oli kuin juhlaa nuorelle tytölle, lapsille ja meille, Andrealle se oli riemukulkua. Iltamyöhällä laskimme laulaen Margellinan rantaan. Kalastajan vanhat ystävät ja naapurit eivät väsyneet ihailemaan uutta venettä. He auttoivat häntä lastin purkamisessa ja vetivät hänen kanssaan veneen maalle. Kun olimme kieltäneet häntä kertomasta, keitä hän sai kiittää veneestä, huomattiin meitä tuskin nimeksi.
Kun vene oli vedetty hiekalle, ja viikuna- ja hedelmäkorit kannettu Andrean kellariin, sekä kolmeen pieneen huoneeseen, missä iso-äiti, Graziella ja lapset asuivat, lähdimme hiljaisesti pois. Mieli painuksissa astelimme sitten Napolin meluisia, vilkasliikkeisiä katuja pitkin asuntoamme kohti.
2.
Muutamien lepopäivien jälkeen Napolissa päätimme, niin usein kuin meri vain salli, ottaa taas osaa kalastajaelämään. Kolmen kuukauden aikana olimme jo niin tottuneet yksinkertaisiin pukuihimme ja elämään taivasalla, että vuoteemme, huoneittemme kalustot ja kaupunkilaiset tavat tuntuivat meistä vaivaloiselta, vastenmieliseltä ylellisyydeltä. Sentähden toivoimmekin, ettei meidän tarvitsisi sitä sietää kuin muutaman päivän. Mutta kun seuraavana aamuna kävimme postissa noutamassa siellä vartovia kirjeitämme, oli niitten joukossa eräs ystäväni äidiltä, joka käski poikansa heti palata Ranskaan, ollakseen läsnä sisarensa häissä. Hänen lankomiehensä tuli häntä Roomaan saakka vastaan. Päivämäärästä päättäen oli hän jo siellä. Ystäväni ei saanut hetkeäkään viivytellä; hänen täytyi matkustaa.
Minun olisi oikeastaan pitänyt lähteä hänen kanssaan, enkä tiedä, mikä minua oikein pidätti, yksinjäämisenkö viehätys vai uusien seikkailujenko toivo. Meri-elämä, kalastajan mökki ja Graziellan kuva pidättivät kai myös osaltaan, vaikka en ollutkaan siitä selvästi tietoinen. Jäämiseeni vaikuttivat kuitenkin eniten huumaava vapauden tunne, ylpeä tietoisuus siitä, että olin 300 tunnin matkan päässä kotimaastani ja täydellisesti oma herrani, ja ennenkaikkea nuoren mielikuvitukseni rakkaus rajattomaan ja tuntemattomaan, johon kätkeytyi lukemattomia mahdollisuuksia.
Me erosimme miehekkään surun vallassa. Hän lupasi palata takaisin heti kun oli saanut täytetyksi pojan ja veljen velvollisuudet. Hän lainasi minulle vielä 50 louisdoria voidakseni täyttää näitten kuuden kuukauden tekemät aukot kukkarossani, ja matkusti pois.
3.
Tämä hänen lähtönsä, ero ystävästä, joka oli ollut minulle kuin vanhempi veli nuoremmalle, jätti minut yksinäisyyteen, joka hetki hetkeltä eneni vajottaen minut kuin kuiluun. Kaikki ajatukseni, tunteeni ja sanani, jotka ikäänkuin tuulettuivat vaihtaessani niitä hänen kanssaan, jäivät nyt sisimpääni, hautuivat siellä, tulivat apeiksi ja kasaantuivat sydämelleni painoksi, jota en enää kyennyt nostamaan pois. Tämä kaupungin melu, joka ei vähääkään kiinnittänyt mieltäni, ihmispaljous, josta ei kukaan tuntenut nimeäni, huoneeni, jossa ei kenenkään katse kohdannut silmääni, tämä ravintola-elämä täydellisesti outojen ihmisten parissa, äänettömät ateriat yhäti uusien, välinpitämättömien ihmisten vieressä, kirjat, jotka olin sadasti lukenut ja joitten liikkumattomat kirjaimet toistivat minulle samat sanat samoissa lauseissa samalla kohtaa -- kaikki tuo, mikä Roomassa ja Napolissa ennen retkeilyjämme, ennen kesäistä kulkuri- ja maankiertäjäelämäämme oli ollut minusta niin erinomaista, tuntui nyt hitaalta kuolemiselta. Sydämeni valtasi syvä surumielisyys.
Muutamia päiviä laahasin tätä alakuloisuutta mukanani kadulta kadulle, teatterista teatteriin, kirjan sivulta toiselle voimatta ravistaa sitä itsestäni; vihdoin sai se täydellisen ylivallan. Tulin sairaaksi ja koti-ikävä alkoi vaivata minua. Pääni tuntui raskaalta, jalkani eivät enää kannattaneet. Olin kalpea ja voimaton. Ruoka ei enää maittanut. Hiljaisuus teki minut surulliseksi, hälinä taasen koski; öisin en saanut unta ja päivisin lojuin vuoteellani haluttomana ja kykenemättömänä nousemaan ylös. Äitini vanha sukulainen, ainoa ihminen, joka olisi minusta vähän välittänyt, oli lähtenyt Abruzzeille, 30 tunnin matkan päähän Napolista, perustaakseen sinne jonkinlaisen tehtaan. Lähetin sanan lääkärille; hän saapui, katseli minua, koetti valtimoani ja sanoi, ettei minua vaivaa mikään. Itse asiassa vaivasi minua sellainen tauti, johon hänen lääkkeensä eivät pystyneet, sairaus oli sielun ja mielikuvituksen sairautta. Hän poistui. En häntä sen koommin nähnyt.
4.
Seuraavana päivänä tunsin itseni niin huonoksi, että mietin, mistä voisin saada vähän apua ja myötätuntoa, jos en enää voisi nousta ylös. Köyhä kalastajaperhe Margellinassa johtui ehdottomasti mieleeni, minun täytyi siellä vielä olla hyvässä muistossa. Lähetin palveluspoikani Andrean luo ja käskin hänen sanoa hänelle, että nuorempi vieraista herroista oli sairas ja pyysi puhutella häntä.
Pojan saapuessa sinne oli Andrea Beppinon kanssa merellä ja vanha iso-äiti kaloja myymässä Chiajan satamassa. Graziella oli pikku veljiensä kanssa yksin kotosalla. Hän tuskin malttoi uskoa nämä erään naapurivaimon huostaan ja pukea päälleen uusimman procidalaiskuosisen hameensa, lähteäkseen heti seuraamaan poikaa, joka näytti hänelle kadun ja vanhan luostarin ja vei hänet rappukäytävään.
Kuulin ovelleni hiljaa koputettavan. Ovi avautui kuin näkymättömän käden työntämänä: Graziella seisoi edessäni. Nähdessään minut pääsi häneltä tuskan huuto. Hän astui muutaman askeleen vuodettani kohti, sitten hän pysähtyi, kädet ristissä esiliinalla, pää kallellaan, koko asento osoittaen sääliä. "Kuinka hän on kalpea", puheli hän hiljaa itsekseen, "kuinka hän on muuttunut näinä muutamina päivinä! Ja missä toinen on?" jatkoi hän kääntyen ympäri ja etsien silmillään huonetoveriani. "Hän on matkustanut pois", kerroin hänelle, "ja minä olen aivan yksinäni ja outona Napolissa." -- "Matkustanut!" huudahti hän. "Ja jättänyt teidät yksinäisenä ja sairaana tänne! Eikö hän sitten rakastanut teitä? Ah, olisinpa minä ollut hänen sijassaan, en suinkaan olisi matkustanut; enkä minä kuitenkaan ole teidän veljenne ja tunnenkin teidät vasta myrskyn jälkeen."
5.
Selitin hänelle sairastuneeni vasta ystäväni lähdettyä. "Vai niin", huudahti hän vilkkaasti ja jatkoi puoleksi leikkisällä puoleksi nuhtelevalla äänellä: "ja ystäviänne Margellinassa ette ole ollenkaan ajatelleet. Ah, minä ymmärrän", ja hänen äänensä oli surullinen ja hän silmäsi pukuaan, "mehän olemme köyhiä ihmisiä, ja teitä olisi hävettänyt, jos olisimme tulleet tähän kauniiseen huoneeseen. Mutta se on yhdentekevää!" jatkoi hän pyyhkien silmiään, jotka yhä katselivat kalpeata otsaani ja voimattomana riippuvia käsivarsiani, "vaikka olisitte halveksineetkin meitä, olisimme sittenkin tulleet." -- "Graziellaparka", vastasin minä, "Jumala varjelkoon minua halveksimasta niitä, jotka minua rakastavat."
6.
Hän istahti vuoteeni viereen, ja me aloimme puhella.
Hänen äänensä sävy, hänen iloinen katseensa, hänen käytöksensä rauhallinen luonnollisuus, hänen lapsellinen ulkomuotonsa ja saaristolaismurteensa, noitten ihanien päivien muisto, jotka olin hänen kanssaan viettänyt procidalaisessa auringonpaisteessa, jota nyt tulvasi synkkään huoneeseeni hänen otsaltaan, hänen ruumiistaan, hänen jaloistaan, -- tuo kaikki herätti minut vähitellen uneliaisuudestani ja kärsimyksestäni, niin että katsellessani ja kuunnellessani häntä tunsin itseni melkein parantuneeksi. Niin, minusta tuntui kuin olisin heti hänen lähdettyään huoneesta voinut nousta ja käydä. Hänen läsnäolonsa teki minulle niin hyvää, että koetin mahdollisimman mukaan pitkittää keskustelua ja pidättää häntä tuhansilla tekosyillä peljäten, että hän lähtisi liian pian pois ja veisi mukanaan hetkellisen hyvinvointini.
Hän palveli minua muutamia tunteja ilman pelkoa, teeskenneltyä ujoutta ja väärää häpeäntunnetta kuin sisar veljeään, ajattelematta, että olin mies. Hän kävi ostamassa minulle appelsiineja. Hän purasi kuoreen kauniilla hampaillaan saadakseen sen irti ja pusersi sormillaan hedelmän mehun lasiini. Sitten otti hän pienen hopearahan, joka mustassa nauhassa oli riippunut hänen kaulallaan ja jonka hän oli piiloittanut poveensa, ja kiinnitti sen neulalla vuoteeni valkeaan esirippuun. Hän vakuutti minulle, että pyhäinkuvan voima tekisi minut pian terveeksi. Kun sitten päivä alkoi kallistua iltaan, jätti hän minut palaten kuitenkin vielä kaksikymmentä kertaa ovelta vuoteeni luo kuullakseen, enkö tarvinnut mitään ja muistuttaakseen, että kaikin mokomin ennen nukkumistani hartaasti rukoilisin kuvan edessä.
7.
Sainko sitten hermojeni rauhoittumisesta kiittää kuvaa ja niitä rukouksia, jotka hän epäilemättä itse sille lähetti, vaiko hänen kasvoillaan kuvastuneen lempeyden ja osanoton rauhoittavaa vaikutusta tai sitä viehättävää huvia, jonka hänen olentonsa ja keskustelunsa minulle soivat -- lyhyesti sanoen: heti hänen lähdettyään vaivuin rauhalliseen, syvään uneen.
Herätessäni seuraavana aamuna ja nähdessäni appelsiininkuoret huoneeni lattialla sekä Graziellan tuolin vuoteeni vieressä samassa asennossa, mihin hän oli sen jättänyt niinkuin hän heti jälleen siihen istahtaisi, nähdessäni pienen hopearahan, joka mustassa silkkinauhassa riippui esiripussani ja kaikki muut hänen läsnä-olonsa ja naisellisen huolenpidon merkit, jota niin kauvan olin kaivannut, tuntui minusta ensin, unen vallassa kun vielä olin, kuin olisi äitini tai joku sisaristani ollut eilisiltana luonani. Vasta saatuani silmäni oikein auki ja tultuani vähitellen täysin tajuihini, muistui mieleeni Graziellan olento sellaisena kuin hänet eilen olin nähnyt.
Aurinko paistoi niin kirkkaasti, lepo oli vahvistanut jäseniäni niin suuresti, huoneeni yksinäisyys painoi niin raskaana sydäntäni ja tarve jälleen kuulla tuttuja ääniä oli niin pakoittava, että nousin heti ylös, vaikka olinkin vielä heikko ja voimaton. Syötyäni ylijääneet appelsiinit nousin corricoloon ja annoin viedä itseni Margellinaan.
8.
Saavuttuani Andrean pienelle talolle nousin portaita ylös kellarin laakealle katolle, josta vei ovet perheen muihin huoneisiin. Tapasin astricolla Graziellan, iso-äidin, vanhan kalastajan, Beppinon ja lapset. He aikoivat juuri pukeutua kauneimpiin vaatteisiinsa lähteäkseen minua tervehtimään. Jokaisella oli korissa, liinan sisällä tai kädessä pieni lahja, joka näitten ihmis-parkojen mielestä olisi ollut erittäin mieluisa ja tervetullut sairaalle: yhdellä oli pullollinen kultaista, ischialaista valkoviiniä, missä korkin asemesta oli tulppana rosmariinia ja hyvänhajuisia yrttejä, jotka levittivät tuoksuansa koko astiaan, toisilla oli kuivatulta viikunoita, pienokaisilla appelsiineja. Graziellan sydän oli ikäänkuin muuttanut jokaiseen perheen jäseneeseen.
9.
Heiltä pääsi hämmästyksen huuto nähdessään minut tosin kalpeana ja heikkona, mutta pystyssä ja hymyilevänä seisovan edessään. Graziella pudotti pelkästä ilosta appelsiinit esiliinastaan maahan, löi kätensä yhteen ja juoksi minua kohti huudahtaen: "Minähän sanoin, että pyhäinkuva tekee teidät terveeksi, jos se vain yhdenkin yön saa riippua sänkynne päällä. Enkö ollut oikeassa?" Tahdoin antaa sen hänelle takaisin ja pistin käteni liivintaskuun, jonne olin sen lähtiessäni pannut. "Suudelkaa sitä ensin", sanoi hän minulle. Minä suutelin sitä ja samalla myöskin vähän hänen sormenpäitään, jotka hän oli ojentanut sitä kohti. "Minä annan sen teille takaisin, jos taas tulette sairaaksi", lisäsi hän asettaessaan sen jälleen kaulaansa ja antaessaan sen liukua poveensa, "se voi palvella meitä molempia."
Istuuduimme katolle aamu-auringon paisteeseen. He olivat kaikki niin iloisen näköisiä kuin olisi veli tai poika palannut kotiin pitkältä matkalta. Alemmissa kansanluokissa ei sydämellisen ystävyyden solmiamiseen tarvita niin pitkää aikaa kuin ylhäisön piireissä. Sydämet avautuvat välittömästi ja liittyvät nopeasti toisiinsa, koska ystävyydenosoituksiin ei yhdy mitään sivutarkoituksia. Luonnonihmisten parissa kehittyy viikossa suurempi sydämellisyys ja sielunsukulaisuus kuin ylhäisten kesken kymmenessä vuodessa. Tämä perhe ja minä olimme jo kuin sukulaisia.
Me kerroimme toinen toisillemme, mitä pahaa ja hyvää meille oli tapahtunut eron aikana. Köyhä talo oli tulvillaan onnea. Uusi vene toi siunausta mukanaan. Verkoilla oli onnea. Kaloja oli saatu enemmän kuin koskaan ennen. Iso-äiti ei ollut yksinään voinut myydä kaloja ihmisille. Uljas, väkevä Beppino teki työtä kuin kaksikymmenvuotias merimies, vaikka hän vasta oli kahdentoista; Graziella taas opetteli erästä ammattia, joka perheen vaatimattomaan asemaan nähden oli erinomaisen arvokas. Hänen palkkansa, joka ollakseen nuoren tytön työstä, oli jo sangen suuri, ja hänen edistyessään yhä kohosi, riitti ruokaan ja vaatteisiin pikku veljille, jäipä hänelle itselleenkin siitä vielä myötäjäissäästöksi, jos niin, että hän ijän ja ajan tullen halusi mennä naimisiin.
Tähän tapaan puhelivat vanhemmat. Tyttö oli alkanut opetella korallitöitä. Koralliteollisuus ja -kauppa oli siihen aikaan Italian rantakaupunkien huomattavin tulolähde. Graziellan eno, hänen äitivainajansa veli, oli alijohtajana Napolin suurimmassa korallitehtaassa. Hän oli tässä toimessa rikastunut, ja hänen komennossaan oli lukemattomia työntekijöitä molemmista sukupuolista, jotka eivät sittenkään ehtineet tyydyttää näiden ympäri Eurooppaa leviävien ylellisyysesineitten kysyntää. Hän oli tullut silloin ajatelleeksi sisarentytärtään ja muutamia päiviä sitten käynyt kysymässä, eikö tyttö tahtoisi liittyä hänen työntekijättäriinsä. Hän oli tuonut mukanaan koralleja ja tarpeellisia työkaluja ja antanut hänelle tämän sangen yksinkertaisen taidon ensimmäiset alkeet. Toiset tytöt työskentelivät tehtaalla. Graziella, joka iso-äidin ja kalastajan alituisen poissa-olon vuoksi oli lasten ainoa hoitajatar, harjoitti ammattiaan kotona. Kun eno ei usein voinut jättää tehdastaan, oli hän vähän aikaa sitten lähettänyt tytön luo vanhimman poikansa, Graziellan serkun, noin kaksikymmenvuotiaan nuoren miehen, joka oli siivo ja hiljainen ja erinomainen työntekijä, mutta hieman heikkolahjainen, risatautinen ja jonkun verran viallinen kasvultaan. Hän tuli säännöllisesti joka ilta tehdastyön päätyttyä, tarkasti serkkunsa työn, opetti häntä käsittelemään työkaluja ja antoi hänelle lukemisen, kirjoituksen ja laskennon ensimmäisiä alkeita. "Me toivomme", sanoi iso-äiti hiljaa minulle, Graziellan katsellessa muuanne, "että tästä koituu hyötyä kummallekin, ja että opettajasta aikaa myöten tulee morsiamensa palvelija." Minä näin, että vanhalla vaimolla jo oli ylpeitä kunnianhimoisia suunnitelmia tyttärentyttärensä suhteen. Mutta Graziellalla ei ollut niistä aavistustakaan.
10.
Nuori tyttö tarttui käteeni ja vei minut huoneeseensa nähdäkseni hänen valmistamansa pienet korallityöt. Ne olivat siististi asetetut puuvillalle pieniin rasioihin, joita säilytettiin hänen vuoteensa alla. Hän tahtoi minun nähteni valmistaa pienen helmen. Minä pyöritin hänelle jalkani kärjellä pientä sorvauskonetta hänen pitäessään punaista koralli-oksaa pienen sirkkelisahan päällä, joka sen vinkuen katkaisi. Sitten hän pyöristi tämän kappaleen, ottaen sen sormenpäittensä väliin ja hieroen sitä hiomakivellä.
Punainen pöly peitti hänen kätensä, ja puuteroi keveästi hänen poskensa ja huulensa, niin että hänen silmänsä näyttivät entistäänkin sinisemmiltä ja loistavammilta. Hän pyyhki sen nauraen päältään ja ravisti mustia hiuksiaan, niin että pöly lensi minun päälleni. "Eikö tämä ole ihanaa työtä minunkaltaiselleni kalastajalapselle?" puheli hän. "Oi, me saamme kaikesta kiittää merta: isoisäni veneestä, leivästä, jota me syömme, aina näihin kaulanauhoihin ja korvarenkaisiin saakka, joilla kenties kerran itsekin koristelen itseäni, kun ensin olen kyllin paljon hionut ja muovaillut niitä kauniimmille ja rikkaammille ihmisille."
Niin kului aamupäivä puhellessa, leikkiä laskiessa ja työtä tehdessä; mieleeni ei juolahtanutkaan palata takaisin. Päivällisaterian söin perheen kanssa. Aurinko, raitis ilma, tyytyväisyys, kohtuullinen ateria, jona oli vain leipää, vähän paistettua kalaa ja kellarissa säilytettyjä hedelmiä, antoivat minulle takaisin ruokahaluni ja voimani. Iltapäivällä autoin isää korjaamaan astricon lattialle levitetyn vanhan verkon silmiä.
Graziellan tahkokiven säännöllinen liike, iso-äidin rukin hyrinä ja oven edessä leikkivien lasten äänet säestivät hauskasti työtämme. Graziella astui vähän väliä katolle ravistamaan hiuksiaan, ja me vaihdoimme katseen, ystävällisen sanan, hymyilyn. Olin sydämeni syvimpään saakka onnellinen, tietämättä minkätähden. Olisin tahtonut olla puutarhaan juurtunut aloekasvi tai vieressämme auringonpaisteessa lämmittelevä sisilisko, joita asui seinänraoissa köyhän perheen luona.
11.
Mutta sitä mukaa kuin ilta kului synkkenivät kasvoni ja mieleni. Tulin surulliseksi ajatellessani, että minun nyt jälleen täytyy palata asuntooni. Graziella sen ensimmäisenä huomasi. Hän kuiskasi pari sanaa iso-äitinsä korvaan.
"Minkätähden tahdotte jättää meidät?" sanoi vanha vaimo niinkuin olisi hän puhunut jollekin lapsistaan. "Emmekö Procidassa viihtyneet hyvin yhdessä? Olemmehan samat täällä Napolissa. Te näytätte linnulta, joka on menettänyt emonsa ja nyt valittaen harhailee vieraitten pesien ympärillä. Tulkaa asumaan meidän luoksemme, jos se tyydyttää teidän kaltaistanne herraa. Meillä on vain kolme huonetta, mutta Beppino nukkuu veneessä. Lastenhuoneessa on kyllä tilaa Graziellallekin, jos hän vain päivisin saa työskennellä siinä huoneessa, missä te nukutte. Ottakaa te siis Graziellan huone siksi kunnes ystävänne saapuu takaisin. Olisi tuskallista ajatella teidän kaltaistanne kunnon nuorukaista yksinäisenä ja surullisena Napolin kaduilla."
Kalastaja, Beppino, yksinpä pikku lapsetkin, jotka jo suuresti rakastivat vierasta, olivat hyvän vaimon ehdotuksesta suuresti iloissaan. Kaikki he pyytämällä pyysivät minua suostumaan hänen tarjoukseensa. Graziella ei puhunut mitään, mutta hän odotti tuskaisella jännityksellä, jota hän turhaan koetti peittää näennäiseen välinpitämättömyyteen, mitä vastaisin hänen vanhempiensa pyyntöön. Kaikille hienotunteisuussyille, joitten nojalla sitä vastustelin, polkasi hän tahtomattaan ja suonenvedontapaisesti jalkaa.