Part 4
Me heräsimme pääskysten viserrykseen lehtikatoksellamme, jonka suojassa terassilla nukuimme, kuuntelimme, kuinka Graziella lapsellisella äänellään hiljaa lauleskeli viinitarhassa, ettei olisi herättänyt nukkuvia muukalaisia, nousimme sitten nopeasti ja riensimme rantaan uidaksemme muutamia minuutteja pienessä lahdenpoukamassa, jonka hieno hiekkapohja hohti syvän, läpikuultavan veden alta ja jonne myrskyävän meren mainingit ja kuohut eivät sopineet. Sitten palasimme hitaasti kotiin antaen auringon kuivata kylvyssä kastuneet hiuksemme ja hartiamme, ja nautimme viinitarhassa aamiaiseksi palasen leipää ja puhvelinjuustoa, jotka Graziella meille toi ja jakoi kanssamme; särpimeksi joimme tytön ammentamaa kirkasta, raikasta lähdevettä, jota hän toi meille pienessä, pitkulaisessa saviruukussa ja piti siitä punastuen kiinni niin kauvan kuin huulemme koskettivat sen laitoja. Sen jälkeen autoimme perhettä sen lukemattomissa maalaisissa pikku askareissa, korjasimme viinitarhan aitausta ja terrassin seiniä, nostelimme pois suuria kiviä, joita talven kuluessa oli sieltä putoillut nuorille viiniköynnöksille ja nyt tukahutti kasvua, kannoimme kellariin suuria kurpitsoja, joista yhdessä jo oli kyllin taakkaa, hakkasimme poikki niitten varret, jotka leveine lehtineen peittivät maata ja estivät kulkua, kaivoimme pienen ojan jokaisen viiniköynnösrivin väliin, että sadevesi kokoontuisi niihin ja voisi kauvemmin pitää kuivaa maaperää kosteana, kaivoimmepa samaa tarkoitusta varten myöskin viikuna- ja sitruunapuitten ympärille jonkinlaisen suppilonmuotoisen kaivon -- siinä olivat tavalliset aamuaskareemme, kunnes aurinko alkoi heittää säteitään kohtisuoraan katolle, puutarhaan ja pihaan ja pakoitti meidät lehdistön siimeeseen, jonne läpikuultavat, hohtavat viininlehdet loivat lämpimiä, kultaisia varjojaan.
Toinen luku.
1.
Graziella meni silloin tavallisesti sisälle joko kehräämään iso-äitinsä viereen tai puuhailemaan päivällistä. Vanha kalastaja ja Beppo viettivät päivät päästään rannassa parantelemassa venettään, joka oli tullut heidän intohimoisen rakkautensa esineeksi, välistä laskivat he myöskin verkkonsa kallion suojaan. Päivälliseksi toivat he meille aina muutamia rapuja tai meri-ankeriaita, joitten nahka hohti kirkkaammalta kuin sulatettu lyijy. Vanha äiti paistoi ne oliivi-öljyssä. Perhe säilytti sikäläisen tavan mukaan tätä öljyä pienessä kallioon poratussa kolossa, jota peitti rautarenkaalla varustettu kivi.
Pari samalla tavalla valmistettua kurkkua, jotka pieninä viipaleina ladottiin pannuun ja muutamat tuoreet simpukat, jotka muistuttivat täällä _frutti di mareksi_ kutsuttua kuori-eläintä, muodostivat päivän vahvimman aterian. Jälkiruuaksi saimme Graziellan aamulla poimimia mehukkaita, keltaisia viinirypäleitä. Yksi tai pari pippuriin kastettua, viheriää fenkoolinvartta, joitten anismaku antaa huulille miellyttävän tuoksun ja vahvistaa vatsaa, korvasi meille, kuten napolilaisille merimiehille ja talonpoikaisväestöllekin kahvin ja muut virvoitusjuomat. Aterian jälkeen etsin ystäväni kanssa varjoisan, vilpeän paikan kalliolla, mistä näkyi meri ja Baian rannat, ja siellä vietimme päivän kuumimman helteen kello neljään tai viiteen iltapäivällä katselemalla ympärillemme, haaveilemalla tai lukemalla.
2.
Meillä oli mukanamme vain kolme kirjaa, jotka olivat sattumalta jääneet pois matkalaukustamme heittäessämme sen mereen, ja pelastuneet. Yksi oli italialaisen Ugo Foscolon kirjoittama: Jacopo Ortis'en kirjeet, puoleksi poliittinen, puoleksi romanttinen, jonkun verran Wertheriä muistuttava kirja, jonka sankarin sydämessä vapauden ja isänmaanrakkauteen sekaantuu hänen intohimoinen kiintymyksensä kauniiseen venezialaistyttöön. Tämä rakastajan ja patriootin tunteen kaksinkertainen tuli sytyttää Ortis'en sielussa kuumeen, jota herkkä, sairaloinen mies ei voi kestää ja hän tekee itsemurhan. Tätä kirjaa, joka tosin oli kirjallinen jäljennös Goethen Wertheristä, mutta omituisen värikkäästi ja hehkuvasti kirjoitettu, lukivat siihen aikaan kaikki nuoret ihmiset, jotka kuten mekin tuudittivat sieluissaan tuota kaikkien suurien uneksijasielujen arvokkainta kaksoisunelmaa, vapauden ja rakkauden unelmaa.
3.
Bonaparten ja Murat'in politiikka vainosi turhaan kirjaa ja sen tekijää. Hänellä oli turvapaikka kaikkien italialaisten isänmaan ystävien ja Euroopan vapaamielisten sydämissä. Mutta kirjalla oli pyhäkkönsä nuorien, meidän kaltaistemme ihmisten rinnoissa; me kätkimme sen opetukset sydämiimme ja koetimme seurata niitä. -- Toinen pelastuneista kirjoista oli Bernardin de Saint Pierren Paul ja Virginia. Tuo lapsellisen rakkauden käsikirja on kuin meille säilynyt lehtinen maailman lapsuuden aikana kirjoitettua ihmissydämen historiaa.
Kolmas oli muuan nidos Tacitusta, jonka lehdillä -- niin synnin häpeän ja veren tahraamia kuin ne ovatkin -- kynää oli kuljettanut stoalainen, historiallisesti tasapuolinen ihmishenki elähyttäen niitä, jotka tahtovat häntä ymmärtää, vihaan tyranniutta vastaan, suuriin uhrauksiin ja ylevän kuoleman kaipuuseen.
Nämä kolme kirjaa vastasivat sattumalta niitä kolmea tunnetta, jotka siihen aikaan täyttivät mielemme: rakkautta, innostustamme Ranskan ja Italian vapausasiaan, haluamme poliittiseen toimintaan sekä kaikkiin suurtekoihin, joita Tacitus meille kuvaili ja joita varten hän jo aikaisin oli karkaissut sieluamme verisellä pensselillään ja antiikkisen hyveensä tulella. Luimme vuoron perään ääneen toinen toisillemme välistä ihastellen, välistä itkien, välistä uneksien. Lukemisen keskeyttivät pitkät hiljaisuuden hetket ja huudahdukset, jotka välittömästi tulkitsivat vaikutelmiamme ja unelmiemme mukana haihtuivat tuuleen.
4.
Usein koetimme ajatuksissamme itse asettua niihin kuviteltuihin tai todellisiin olosuhteisiin, joista runoilija tai historioitsija meille kertoi. Me loimme itsellemme ihannekuvan rakastajasta ja isänmaanystävästä, yksityisestä ja julkisesta elämästä, onnesta ja hyveestä. Me tutkiskelimme huviksemme noita suuria tapauksia, noita vallankumouksen ihmeellisiä sattumia, jolloin mitä huomaamattomimmat ihmiset ovat kohonneet joukosta pinnalle neronsa vuoksi ja kuin kutsun saaneina taistelleet tyranniutta vastaan ja pelastaneet kansakuntia, ja kuinka he sitten kansan kiittämättömyyden ja huikentelevaisuuden uhreina ovat kuolleet mestauslavalla, aikansa tuomitsemina, vasta nykyajan tunnustuksen saaneina.
Suurimpaankin sankari-osaan oli sielumme täysin perehtynyt. Me olimme kaikkeen valmiit, ja jos ei kohtalo suonut meille kuvittelemiamme suuria koettelemuksia, kostimme sille jo ennakolta halveksimalla sitä. Me käytimme hyväksemme tuota suurien sielujen tavallista lohduttautumistapaa, ja ajattelimme: jos elämämme tulee hyödyttömäksi, tavalliseksi, huomaamattomaksi, oli syy vain siinä, ettei kohtalo tarjonnut meille kättään, eikä siinä, ettemme olisi huomanneet tarjottua kättä.
5.
Kun aurinko laski, lähdimme pitkille kävelyretkille saarella. Risteilimme sen pitkin ja poikki. Välistä kävimme kaupungissa ostamassa leipää ja sellaisia vihanneksia, joita ei kasvanut Andrean puutarhassa. Usein toimme sieltä myöskin tupakkaa, tuota merimiehen herkkua, joka virkistää häntä merellä ja lohduttaa maalla. Iltamyöhällä saavuimme sitten kotiin taskut ja kädet täynnä vaatimattomia lahjojamme. Iltaisin kokoontui perhe katolle, jota Napolissa kutsutaan astrico'ksi, siksi kunnes oli aika lähteä levolle. Ei voi ajatella maalauksellisempaa yökuvaa näiltä seuduin kuin tuollainen hetki _astricoila_ kuun valossa.
Alhaalta pihasta katsoen näyttää matala, nelikulmainen talo antiikkiselta jalustalta, joka kannattaa eläviä ryhmiä ja kuvapatsaita. Koko talon väki nousee sinne, liikuskelee siellä edestakaisin tai istuu, kukin erilaisessa asennossa. Kirkkaassa kuutamossa tai lampunvalossa kuvastuvat heidän ääriviivansa tummansinistä taivasta vasten. Tuossa istuu vanha äiti ja kehrää, isä vetelee sauhuja kaislavartisesta savipiipustaan, pojat nojaavat kyynäspäittensä varassa terrassin kiviaitaan ja laulavat pitkäveteisiä merimies- ja kansanlaulujaan, joitten väräjävät, valittavat säveleet muistuttavat aaltojen loiskinaa venelautoja vasten tai sirkan yksitoikkoista siritystä auringonpaisteessa; nuoret tytöt taas lyhyine hameineen ja kullalla kirjailtuine liiveineen pyörähtelevät tanssissa, mustat pitkät kiharat, jotka niskassa ovat taidokkaasti sidotut päälaelle ulottuvalla huivilla, liehuen olkapäillä.
Useasti he tanssivat yksin, useasti myös sisartensa kanssa. Toisella on kitara, toinen pitää päänsä päällä messinkikulkusilla varustettua tamburinia. Nämä kaksi soittokonetta, joista toinen soi valittaen ja kevyesti, toinen yksitoikkoisesti ja raskaasti, sointuvat erinomaisesti yhteen ja tulkitsevat kahta ihmissydämen päätunnetta: iloa ja surua. Kesäöinä kuulee niitten soittoa melkein jokaiselta Napolin tienoon katolta, vieläpä laivoistakin. Tämä vapaa-ilmakonsertti seuraa korvaa seudulta seudulle, mereltä vuorille saakka; se muistuttaa hyönteisen surinaa, hyönteisen, jonka kuumuus on herättänyt surisemaan tämän kauniin taivaan alle. Tämä hyönteisparka on ihminen, joka muutamia päivän hetkiä laulaa Jumalalle nuoruudestaan ja rakkaudestaan ja sitten ikuisuudeksi vaikenee. En koskaan kuunnellut näitä ilmassa väräjäviä, astrico'lta lähteneitä säveliä ilman että vaistomaisesti pysähdyin sydämeni ollessa pakahtumaisillaan sisäisestä ilosta ja surusta.
6.
Tällaista oli myöskin Andrean katolla; ryhmitys oli sama, soitto ja äänten sävy samaa. Graziella soitti kitaraa, Beppo antoi pienten sormiensa tanssia tamburiinilla, jonka soitolla häntä pienenä oli nukutettu, ja säesti sisartaan. Vaikka näitten soittokoneitten sävy olikin kauttaaltaan iloinen samoinkuin soittajienkin kaikki eleet, olivat itse säveleet surullisia, ja niitten hitaat, harvat soinnut tunkivat syvälle sydämeen. Niin vaikuttaa soitanto kaikkialla, missä se ei ole tyhjänpäiväistä helinää, vaan ihmistunteiden sointuisaa, säveliin pukeutunutta vaikerrusta. Jokainen tuollainen sointu on kuin huokaus, jokainen sävel kuin kyynel. Aina kun ihmissydän tuntee itsensä liikutetuksi, pulppuaa sieltä kyyneleitä; niin täynnä surumielisyyttä on pohjimmaltaan ihmisluonto ja niin helposti tuo kaikki, mikä sitä liikuttaa, vaahtoa huulillemme, pilviä katseeseemme!...
7.
Yksinpä silloinkin, kun nuori tyttö säveästi nousi tanssiakseen pyynnöstämme tarantellaa veljensä tamburinin säestyksellä, ja tanssin pyörteen mukaansa tempaamana pyöri ympäri viehättävästi kohotellen käsivarsiaan ja sormillaan matkien kastanjettien helinää, ja hänen paljaitten jalkojensa askeleet yhä tihenivät kuin sadepisarat -- yksinpä silloinkin oli säveleessä, asennoissa, liikkeitten rajussa kiihkeydessäkin jotakin vakavaa ja surumielistä niin kuin olisi tämä ilo vain ohimenevää hulluutta, niinkuin väläyksestäkin onnea, itse hyveen ja kauneuden täytyisi kiihdyttää itsensä huumaustilaan ja juovuttaa itsensä liikkeillä, jotka ovat hulluuden rajoilla!
8.
Paljon useammin kuitenkin keskustelimme vakavasti isäntäväkemme kanssa, ja pyysimme heitä kertomaan elämästään, perhe-oloistaan tai muistoistaan. Jokainen perhe on kuin satu tai paremmin runoelma, sitä täytyy vain osata lukea. Tämäkin oli ollut kerran ylhäinen, rikas ja huomattavassa asemassa.
Andrean iso-isä oli ollut kreikkalainen kauppias Aeginan saarelta. Kun Ateenan pascha oli vainonnut häntä hänen uskontonsa tähden, oli hän eräänä yönä vienyt vaimonsa, lapsensa ja omaisuutensa erääseen kauppalaivoistaan ja paennut Procidaan, missä hänellä oli kauppatuttavia ja missä väestö oli kreikkalaista niinkuin hänkin. Siellä oli hän ostanut suuria maatiloja, joista ei ollut jäljellä enää kuin tämä pieni karjatalo, jossa me asuimme ja muutamia hautakiviin kaiverrettuja esi-isäin nimiä saaren vähäisellä hautausmaalla. Tyttäret olivat kuolleet nunnina saaren luostarissa. Pojat olivat menettäneet kaiken omaisuutensa myrskyissä, joissa heidän laivansa olivat joutuneet haaksirikkoon. Niin oli koko perhe vähitellen köyhtynyt. Kauniin kreikkalaisen nimensäkin olivat he vaihtaneet huomaamattomaan procidalaiseen kalastajanimeen. -- "Kun jokin rakennus kerran alkaa hajota, hajoaa se viimeistä kiveä myöten", sanoi Andrea meille. "Iso-isäni omaisuudesta ei minulla ole muuta jäljellä kuin kaksi airoani, vene, jonka olette minulle uudelleen lahjoittaneet, tämä mökkipahanen, joka ei voi elättää isäntäväkeään ja Jumalan armo."
9.
Äiti ja tytär kyselivät sitten vuorostaan, keitä me olimme, missä oli meidän kotimaamme ja mitä vanhempamme tekivät? Olivatko isämme ja äitimme vielä elossa, oliko meillä myöskin veljiä ja sisaria, talo, viikunapuita ja viinitarha? Minkätähden olimme niin nuorella iällä kaikki jättäneet saadaksemme soudella Napolinlahdessa, lukea, kirjoittaa, maata auringonpaisteessa ja haaveilla? Vaikka olisimme kuinka koettaneet selittää, eivät he kuitenkaan voineet käsittää, että olimme tulleet vain nähdäksemme meren ja taivaan, lämmittääksemme sieluamme auringonpaisteessa, tunteaksemme täällä vasta oikein nuoruutemme ja kootaksemme vaikutelmia, tunnelmia ja ajatuksia, joista sitten myöhemmin kenties kirjoittaisimme runoja, sellaisia kuin he voivat nähdä meidän kirjoissamme tai sellaisia, joita napolilaiset tilapäisrunoilijat sunnuntai-iltaisin lukevat merimiehille padolla tai satamassa.
"Te teette meistä pilaa", vastasi Graziella ääneen nauraen. "Te muka runoilijoita! Eihän teidän hiuksenne ole pörröiset eikä katseenne hurja niinkuin noitten miesten, joita satamassa kutsumme runoilijoiksi! Te runoilijoita! Ja ettehän saa säveltäkään kitarasta! Millä sitten säestäisitte laulujanne?"
Sitten pudisti hän päätään, työnsi huulensa viehättävästi lerpalleen ja harmitteli, kun emme puhuneet hänelle totta.
10.
Välistä näytti jokin paha ajatus pääsevän hänessä vallalle, hänen katseissaan kuvastui epäilystä ja pelkoakin. Mutta se ei kestänyt kauvan. Sitten kuulimme hänen hiljaa sanovan iso-äidilleen: "Ei, se ei ole mahdollista, he eivät voi olla pakolaisia, jotka jonkun pahan työn tähden ovat karkoitetut kotimaastaan. He ovat liian nuoria ja myöskin liian hyväsydämisiä ollakseen niin syntisiä." -- Tämän jälkeen huvittelimme usein kertomalla hänelle jostakin hirmutyöstä, jonka muka olimme tehneet. Mutta rauhalliset, tyynet otsamme, hilpeä katsantomme, hymyilevät huulemme ja avonaiset sydämemme olivat liian suurena vastakohtana kuvitellulle rikoksellemme, ja seuraus oli, että tyttö veljineen purskahti iloiseen nauruun haihduttaen pienimmänkin epäluulon mielestään.
11.
Usein kysyi Graziella meiltä, mitä me sitten kaiket päivät luemme kirjoistamme? Hän luuli ensin, että ne sisälsivät vain rukouksia, sillä hän ei ollut eläissään nähnyt muita kirjoja kuin sellaisia, joita uskovaiset pitävät kirkossa kädessään seuraten papin pyhiä sanoja. Hän piti meitä sen vuoksi hyvin hurskaina, kun päivät päästään istuimme kirjat kädessä mutisten salaperäisiä sanoja. Sitä hän vain ihmetteli, ettemme olleet pappeja tai erakkoja jossakin Napolin seminaarissa tai tämän saaren luostarissa. Ottaaksemme häneltä pois tuon harhaluulon koetimme pari kertaa kääntää hänelle muutamia kohtia Foscolon kirjasta ja pari kaunista pätkää Tacitusta tavalliselle maalaisväestön kielelle.
Olimme luulleet, että nämä italialaisen pakolaisen mielenpurkaukset ja nuo suuremmoiset murhenäytelmät roomalaiselta keisari-ajalta olisivat tehneet syvän vaikutuksen vaatimattomiin kuulijoihimme; onhan isänmaallisuus jo kansan vaistossa, sankarimieli sen tunteessa, draamallisuus silmän katseessa. Ennenkaikkea kiinnittää sen mieltä suuri lankeemus, ylevä kuolema. Mutta me huomasimme pian, ettei lausumisemme, eivätkä nuo mahtavat kohtaukset vähääkään miellyttäneet yksinkertaisia kuulijoitamme. Valtiollisen vapauden aate, tuo sivistyneitten ainainen teema, ei herätä vastakaikua kansan syvissä riveissä.
Köyhä kalastajaväki ei voinut käsittää, minkätähden Ortis oli niin syvän epätoivon vallassa ja minkätähden hän päätti päivänsä; hänellähän oli kaikki, mikä tekee elämän mieluisaksi ihmiselle: hänhän sai kuljeksia missä milloinkin tahtoi, mitään tekemättä, katsella aurinkoa, rakastaa lemmittyään ja rukoilla Jumalaa; ja tämän kaiken sai hän tehdä Brentan viheriällä, viljavalla rannalla. Minkätähden sitten kiusata itseään kaikenlaisilla aatteilla, jotka eivät vähääkään liikuta sydäntä? arvelivat he. Eikö hänelle ollut aivan yhdentekevää, hallitsivatko itävaltalaiset tai ranskalaiset Milanossa? Narrihan hän oli, kun niin vähästä teki surua itselleen! -- Eivätkä he viitsineet kuunnella sen enempää.
12.
Tacitusta ymmärsivät he vieläkin vähemmän. Keisarikunta vaiko tasavalta, ihmiset, jotka surmasivat toinen toisiaan, toiset päästäkseen valtaan, toiset päästäkseen vapaiksi orjuudesta, rikokset valta-istuimelle pääsyn vuoksi, kunniakkaat hyveet, kunniakas kuolema -- kaikki tuo jätti heidät kylmiksi. Historian raju-ilma pauhasi liian korkealla heidän päittensä päällä koskeakseen heitä. Se oli heille kuin kaukaa vuoristosta kuuluva ukkonen, jonka antaa rauhassa jyrähdellä siitä sen enempää välittämättä, koska vain vuorenhuiput ovat sille alttiina, ja sekä kalastajan että maamiehen talot suojassa.
Tacituksesta pitävät vain politiikkaan ja filosofiaan mieltyneet miehet, hän on historian Plato. Hänen tuntonsa on liian herkkä tavallisille ihmisille. Häntä ymmärtääkseen on täytynyt kasvaa keskellä katumellakoita ja palatsien salaisia juonia. Jos näistä näytelmistä poistetaan vapaus, kunnianhimo ja loisto, mitä jää jäljelle? Ne ovat näitten näytelmien kolme suurta tekijää. Näitä kolmea intohimoa ei kuitenkaan kansa tunne, sillä ne ovat hengen eikä sydämen intohimoja. Voimme sen helposti käsittää tuosta kylmästä ihmettelystä, millä kuulijamme ottivat vastaan heille esittämämme kohdat.
Eräänä päivänä koetimme lukea heille kertomusta Paul ja Virginia. Minä käänsin heille, koska olin lukenut kirjan niin monta kertaa, että melkein osasin sen ulkoa. Toisaalta oli pitkä oleskeluni Italiassa siinä määrin perehdyttänyt minut maan kieleen, että minun oli helppo keksiä oikeat sanontatavat; käännös sujui kuin äidinkieli huuliltani. Olin tuskin alkanut lukemiseni, kun kuulijaini ilmeet muuttuivat tarkkaaviksi ja ilmaisivat mielenkiintoa -- todistus siitä, että nyt oli kosketeltu heidän sydäntään. Nyt olimme siis koskettaneet tuota kaikkina aikoina ja kaikissa olosuhteissa elävien ihmisten sieluissa soivaa säveltä, tuota kaikille yhteistä tunteen säveltä, jonka jokainen sointu sisältää taiteen ikuisen totuuden ja jonka voi selittää sanoilla: luonto, rakkaus ja Jumala.
13.
Olin tuskin lukenut muutamia sivuja, kun vanhuksissa, tytössä ja lapsissa kuvastui jonkinlaista levottomuutta. Kalastaja asetti kyynäspäänsä polven varaan, kallisti korvansa minua kohti ja unohti vetää sauhuja piipustaan. Vanha äiti, joka istui minua vastapäätä, pani kätensä ristiin leuan alle kuten köyhillä vaimoilla on tapana, kun he istuvat kyyryissään kirkon kivilattialla ja kuuntelevat Jumalan sanaa. Beppo tuli alas terrassin kivi-aidalta, jonne hän juuri oli istuutunut. Hän asetti kitaran hiljaa lattialle ja laski kätensä kielille ikäänkuin peljäten, että tuuli niitä soittaisi. Graziella, joka aina tavallisesti pysytteli jonkun välimatkan päässä, lähestyi minua huomaamattaan niinkuin olisi kirjaan kätketty jonkinlainen taikavoima, joka veti häntä.
Terrassin kivi-aitaan nojaten, jonka juurelle olin heittäytynyt pitkälleni, lähestyi hän minua yhä, tukien itseään vasemmalla kädellään lattiaan kuin kuoleva taistelija. Hänen hämmästyneet, suuret silmänsä katselivat vuoroin kirjaa, vuoroin huuliani, joista kertomus tulvasi, vuoroin myös huulien ja kirjan välipaikkaa, kuin olisi hän sieltä etsinyt sitä näkymätöntä henkeä, joka oli minut lumonnut. Minä kuulin, kuinka hänen epätasainen hengityksensä milloin salpaantui milloin tiheni kertomuksen nousujen ja laskujen mukana niinkuin vuorelle nousijan, jonka välistä täytyy pysähtyä levähtämään hengittääkseen. Ja ennenkuin olin ehtinyt edes kertomuksen puoliväliin, oli lapsiparka jo kokonaan unohtanut melkein kesyttömän ujoutensa minun suhteeni. Tunsin hänen hengityksensä lämmön käsilläni. Pari kuumaa kyyneltä putosi hänen poskeltaan ja tahrasi lehden aivan sormieni vierestä.
14.
Hidasta, yksitoikkoista esitystäni sana sanalta kääntäessäni kalastajaperheelle tuota sydämen runoa, häiritsi vain etäinen, kumea aaltojen kohina, jotka syvällä jalkojemme alla vyöryivät kallioita vasten. Tämäkin sävel oli sopusoinnussa luetun kanssa. Se oli kuin uhkaava ennakko-aavistus, joka jo kertomuksen alussa ja sen jatkuessa leijaili ilmassa sen ympärillä. Mitä pitemmälle kertomus edistyi, sitä enemmän näytti se viehättävän kuulijoitamme. Kun joskus vähän viivyttelin keksiäkseni oikeat italialaiset sanat, toi kärsimätön Graziella lampun, jonka hän oli sytyttänyt ja jota hän oli suojellut esiliinallaan tuulta vasten, niin lähelle kirjaa, että se melkein oli palaa; hän luuli nähtävästi, että lamppu valaisisi ymmärrystänikin ja toisi nopeammin sanat huulilleni. Hymyillen työnsin lampun pois kädelläni, nostamatta kirjasta katsettani ja tunsin samalla hänen lämpimät kyyneleensä sormillani.
15.
Kun olin tullut siihen kohtaan, missä Virginia saa tädiltään kutsun Ranskaan ja tuntee, kuinka koko hänen olemuksensa ikäänkuin repeytyy kahtia, ja missä hän banaanipuitten alla koettaa lohduttaa Paulia puhuen takaisintulostaan ja näyttäen merta, joka on kuljettava hänet pois, -- suljin kirjan ja lupasin huomenna jatkaa lukemistani.
Tämä koski kipeästi ihmisparkoihin. Graziella polvistui ensin minun, sitten ystäväni eteen ja pyysi kiihkeästi, että kertomus luettaisiin loppuun. Mutta se oli turhaa. Me tahdoimme pitkittää hänen mielenkiintoaan ja omaa nautintorikasta kokeiluamme. Silloin tempasi hän kirjan käsistäni ja avasi sen kuin olisi hän tahtonsa voimalla voinut itse käsittää kirjan merkkejä. Hän puheli kirjalle, painoi sen vasten sydäntään. Sitten asetti hän sen jälleen melkein kunnioittavasti polvelleni, pani kätensä ristiin ja katseli minua rukoillen.
Hänen tavallisesti niin hilpeille ja nauraville, mutta samalla ankarasävyisille kasvoilleen oli jäänyt jotakin kertomuksen eloisuudesta, kesyttömyydestä ja kiihkomielisyydestä, äkillinen liikutus näytti muuttaneen tämän kauniin marmorikuvan lihaksi ja kyyneleiksi. Tyttö tunsi Virginian sielussa oman, tähän asti nukkuneen sielunsa.
Tämän puolen tunnin aikana näytti hän tulleen kuusi vuotta kehittyneemmäksi. Hänen otsallaan, hänen kirkkaissa silmissään ja hänen poskillaan kuvastui intohimoa. Oli kuin aurinko, tuuli ja varjot ensi kerran olisivat taistelleet toinen toistensa kanssa hänen tähän asti rauhallisilla ja suojatuilla vesillään. Me emme kyllästyneet katselemaan häntä tässä mielenliikutuksen tilassa. Hän, jonka olemus tähän asti oli herättänyt meissä vain iloa, herätti meissä nyt melkein kunnioitusta. Mutta hän pyysi meitä turhaan jatkamaan; me emme tahtoneet yhdessä hetkessä käyttää kaikkea voimaamme ja iloitsimme liian paljon kyvystämme loihtia esiin niin ihania kyyneleitä, hennoaksemme yhdessä päivässä tyhjentää niitten lähteen. Tyttö lähti pois nyrpeissään ja sammutti suuttuneena lampun.
16.
Kun seuraavana päivänä tapasin hänet viiniköynnösten alla ja yritin häntä puhutella, kääntyi hän pois kuin salatakseen kyyneleitään ja kieltäytyi vastaamasta minulle. Hänen silmiään ympäröivistä keveistä, tummista varjoista, hänen poskiensa hienosta kalpeudesta ja viehättävästä pienestä surumielisyyden piirteestä hänen suupielissään voi päättää, ettei hän ollut yöllä nukkunut ja että hänen sydämensä sitten eilisen oli täynnä kuviteltua tuskaa. Kuinka ihmeellinen voi tosiaankin olla kirjan voima, kun se näin voi muuttua todellisuudeksi oppimattomalle tytölle ja tietämättömälle perheelle, niin että sen lukeminen on ihmetapaus heidän sydämensä historiassa!