Part 3

Pian ilmestyi myöskin vanha iso-äiti, kädessään savilamppu, joka valaisi hänen laihoja, kalpeita kasvojaan ja hänen hiuksiaan, jotka olivat valkeat kuin pöydällä, hänen rukkinsa lähettyvillä makaavat pellavakuontalot. Hän suuteli miestään kädelle ja poikaa otsalle. Muutamin sanoin ja elein tulkitsivat tämän köyhän perheen jäsenet nyt toisilleen kaikki, mitä edellä olen kertonut. Me pysyttelimme syrjässä, ettemme olisi häirinneet isäntämme sydänpurkausta. He olivat köyhiä, me vieraita, meidän velvollisuutemme oli kohdella heitä kunnioittavalla hienotunteisuudella. Vaiteliaisuutemme, odotuksemme oven suussa, sai olla sen äänettömänä osoituksena.

Silloin tällöin heitti Graziella meihin kummastuneen katseen kuin olisi hän nyt vasta oikein herännyt. Kun isä oli lopettanut kertomuksensa, vaipui vanha äiti tulisijan viereen polvilleen. Graziella toi katolta rosmariininoksan ja muutamia valkeatähtisiä oranssikukkia, nousi sitten tuolille ja kiinnitti kukkavihon pitkillä, hiuksistaan vetämillään neuloilla pienen, savuttuneen pyhän neitsyen kuvan eteen, joka oli asetettu oven päälle ja jonka edessä paloi lamppu. Me ymmärsimme, että tämä oli hänen kiitosuhrinsa jumalaiselle suojeluspyhälle joka oli pelastanut hänen isoisänsä ja veljensä. Lieneekö hän sitten ajatellut meitäkin?

14.

Talo oli sisäpuolelta yhtä karu ja vuorta muistuttava kuin ulkoakin päin. Seiniä ei oltu valkaistu, vain vähäisen kalkilla sivelty. Kivien raoissa ja sanajalka-kasassa, jolla lapset nukkuivat, livahteli ja kuhisi sisiliskoja, jotka valo oli herättänyt. Kuorimattomien kattohirsien lomissa oli pääskynpesiä, joista pistihe pieniä, mustia päitä. Graziella ja hänen iso-äitinsä nukkuivat sivuhuoneessa samassa, purjekankaalla peitetyssä vuoteessa. Lattialla seisoi hedelmäkoreja ja muulinsatula.

Kalastaja kääntyi meihin hieman häpeissään ja teki merkitsevän liikkeen kädellään osoittaen asuntonsa köyhyyttä; sitten vei hän meidät katolle, jota itämaissa ja Etelä-Italiassa pidetään kunniapaikkana. Graziellan ja pojan avulla valmisti hän sinne meille jonkinlaisen suojaskatoksen asettamalla airojemme toisen pään terrassin kiviseinää vasten, toisen lattiaan. Näin muodostuneen katoksen peitti hän tuoreilla kastanjanoksilla ja levitti sen alle muutamia sylillisiä sanajalkoja. Sitten toi hän meille palasen leipää kummallekin, raitista vettä ja viikunoita ja toivotti hyvää yötä.

Päivän ponnistuksista ja mielenjännityksestä uupuneina vaivuimme heti syvään uneen. Herätessämme visertelivät pääskyset aivan vuoteemme ympärillä hypellen katolla ja haeskellen illallisemme jäännöksiä. Aurinko oli jo korkealla taivaalla ja lämmitti kuin uuni lehtikatostamme.

Jäimme vielä pitkäksi aikaa virumaan vuoteillemme tuollaisessa puolihorroksen tilassa, jolloin ajatukset ja tunteet ovat valppaasti vireillä, mutta aistit vielä kokonaan kykenemättömät toimimaan. Vaihdoimme muutamia epäselviä sanoja, sitten tuli pitkiä äänettömyyden hetkiä ja unia. Eilinen kalansaaliimme, uppoamaisillaan oleva veneemme, raivoava meri, luoksepääsemättömät kalliot, ja vähän väliä Graziellan kasvot ikkuna-aukossa, tulisoihdun valossa -- kaikki nuo kuvat risteilivät mielessämme sekavina ja epämääräisinä.

Heräsimme täysin valveille vasta vanhan iso-äidin soimauksiin. Hän puheli alhaalla asuintuvassa miehensä kanssa, ja kamiini, jonka savutorvi aukeni terrassille, kantoi joka sanan kuuluviimme. Vaimo-parka vaikeroi sitä, että olimme olleet kyllin julmat heittääksemme mereen ruukut, ankkurin, melkein uudet köydet ja etenkin kaksi oivallista, hänen omista pellavista kutomaansa purjetta pelastaaksemme henkemme.

"Ja kuinka pälkähtikään päähäsi", jatkoi hän sättimistään peljästyneelle, alakuloiselle ukolle, "ottaa mukaasi nuo kaksi muukalaista, nuo ranskalaiset? Etkö sitten tietänyt, että he ovat pakanoita ja että he tuovat onnettomuutta muassaan. Pyhimykset ovat sinua siitä rangaisseet. He ovat ottaneet meiltä pois meidän rikkautemme; saat olla heille kiitollinen, etteivät ottaneet henkeäsikin."

Miesparka ei tiennyt, mitä sanoa. Mutta Graziella pani tähän vastalauseensa ja alkoi hemmotellun lapsen närkästyksellä ja mahdilla, jolle iso-äiti ei voinut mitään, puolustaa vanhaa miestä:

"Kuka sen on sanonut, että nämä vieraat ovat pakanoita?" huudahti hän iso-äidilleen. "Ovatko pakanat niin sääliväisiä köyhille? Tekevätkö pakanat ristinmerkin pyhäinkuvan edessä? Niin, niin, kun eilen lankesit polvillesi kiittääksesi Jumalaa, ja minä kiinnitin kukkavihon madonnan kuvan eteen, näin minä hyvin, kuinka he kumartuivat rukoilemaan ja tekivät ristinmerkin, näinpä vielä nuoremman silmässä kyyneleenkin, joka vierähti hänen kädelleen." -- "Se oli vain merivettä, jota tippui hänen hiuksistaan", vastasi äreästi vanha vaimo. -- "Minä vakuutan sinulle, että se oli kyynel", toisti Graziella vihapäissään. "Tuuli oli jo monasti ennättänyt kuivata hänen hiuksensa, ennenkuin he ehtivät tänne ylös. Mutta tuuli ei kuivaa sydäntä. Minä sanon sinulle vielä kerran, että hänellä oli kyyneleitä silmissä!" -- Saimme näin tietää, että meillä oli talossa mahtava suojelija, sillä iso-äiti ei vastannut sanaakaan, eikä enää torunutkaan.

15.

Riensimme nyt alas ja kiitimme köyhää perhettä sen meille osoittamasta vieraanvaraisuudesta. Tapasimme kalastajan, äidin, Graziellan, Beppon, vieläpä pikku lapsetkin lähdössä rantaan katsomaan, oliko edellisenä iltana sinne jätetty vene sidottu kyllin lujasti kiinni, kun myrskyä yhä jatkui. Lähdimme heidän mukaansa allapäin kuten ainakin onnettomuutta tuottaneet vieraat, jotka eivät oikein tiedä, millä silmillä heitä katsotaan.

Kalastaja ja hänen vaimonsa kävivät muutamia askelia edellä, sitten tuli Graziella taluttaen toista pikku veljistään ja kantaen toista käsivarrellaan. Me kuljimme ääneti perässä. Portaitten viime käänteessä, josta voi nähdä kallion, jonka muuan vuorenharja meiltä vielä peitti, kuulimme miehen ja vaimon päästävän yhteisen tuskanhuudon. Näimme heidän kohottavan paljaat käsivartensa taivasta kohti, vääntelevän epätoivoisina käsiään, takovan nyrkillä otsaansa ja silmiään ja repivän harmaita hiuksiaan.

Heidän tuskanhuutoihinsa yhtyi pian Graziellan ja pienokaisten vaikerrus. Kaikki juoksivat sitten kuin hullut alas viimeisiä kallioportaita ja syöksyivät rannalle kerääntyneiden vaahtokasojen luo, joita mahtavat aallot olivat sinne kuljettaneet. Siellä vaipuivat muutamat polvilleen, muutamat kaatuivat taaksepäin, vanha vaimo painoi kätensä kasvojaan vasten ja upotti päänsä kosteaan hiekkaan.

Katselimme tätä epätoivon näytelmää viimeiseltä pieneltä kallionäyräältä jääden paikallemme kuin naulitut. Olimme kylläkin sitoneet veneen lujasti kallioon, mutta kun ei ollut ankkuria painamassa sen perää ja pitämässä sitä paikoillaan, olivat aallot yön kuluessa saaneet sen valtoihinsa ja retuuttaneet sen säpäleiksi kallioita vasten, joitten oli ollut määrä sitä suojella. Veneparan toinen puoli oli vielä lujasti kiinni kalliossa niinkuin olimme sen eilisiltana sitoneet. Se heilui edestakaisin ja piti kaameata ääntä kuten perikadon oma ihminen, joka kuollessaan päästää vihlovan, epätoivoisen huudon.

Aluksen muut osat, peräpuoli, masto, soutupenkit ja maalatut laudat makasivat hujan hajan rannalla kuin ihmisruumiin jäsenet, jonka sudet ovat verisen taistelun jälkeen repineet. Päästessämme rannalle juoksi vanha kalastaja toisen kappaleen luota toiselle. Hän nosteli niitä, katseli niitä kuivin katsein, pudotti ne taas ja lähti eteenpäin. Graziella istui itkien maassa pää esiliinaan kätkettynä. Lapset juoksivat paljasjaloin ja kirkuen vedessä ja koettivat ajaa rantaan vedenpinnalla uivia laudanpalasia.

Mutta vanha vaimo itki ja vaikeroi lakkaamatta. Me kuulimme vain epäselviä sanoja ja katkonaisia sydäntä vihlovia valituksia: "Oi, sinä kauhea, sinä hurja meri! Sinä olet vihaisempi kuin helvetin pahat henget! Sinä kammottava, sydämetön meri!" huusi hän ja heristi nyrkkejään merelle päin, "minkätähden et vienyt meitä itseämmekin? Olethan vienyt meiltä kaiken, millä ansaitsimme leipämme! Kas tässä, tässä, tässä on sinulle, ota edes palasia minusta, koska et tahdo minua kokonaan ottaa!"

Ja hän syöksähti ylös viskellen vaatekappaleitaan ja irtirevittyjä hiustukkoja mereen. Hän uhkasi vettä nyrkeillään, hän potki maininkeja; sitten muuttui raivo jälleen valitukseksi, suonenvedontapainen viha alakuloisuudeksi ja hän lyyhistyi taas hiekalle, painoi otsansa käsien varaan ja katseli itkien, kuinka irtonaiset venelaudat kolahtelivat kallioita vasten. "Vene-parka", huusi hän sitten kuin olisivat nuo pirstaleet olleet rakastetun, tuskin vielä tajuttoman olennon jäseniä, "tuonko olet meiltä ansainnut? Miksi emme saaneet upota sinun kanssasi yhdessä? Kuolla yhdessä niinkuin olemme yhdessä eläneetkin? Siinä makaat nyt kappaleina, sirpaleina, tomuna, vielä kuolemassakin huutaen näillä kallioilla, joilta meidän olisi pitänyt auttaa sinut pois, niinkuin koko yön olet huutanut! Mitä täytyy sinun meistä ajatellakaan? Sinä olet palvellut meitä niin uskollisesti ja me olemme jättäneet sinut perikadon omaksi! Perikadon omaksi näin lähellä kotiamme ja herrasi äänen ulottuvilla! Nyt olet heitetty rannalle kuin uskollisen koiran ruumis, jonka aalto kuljettaa sen herran jalkojen juureen, joka hänet hukutti!"

Kyyneleet tukahuttivat hänen äänensä, sitten luetteli hän kaikki veneensä hyvät ominaisuudet, mainitsi, mitä se oli maksanut ja kävi läpi kaikki muistot, mitkä liittyivät tuohon poloiseen, aalloilla keinuvaan hylkyyn. "Senkö vuoksi sen juuri niin hyväksi korjasimme ja niin kauniiksi maalasimme? Senkö vuoksi minun poika-parkani, ennenkuin hän kuoli ja jätti minulle neljä isätöntä ja äiditöntä orpoa, sen niin suurella vaivalla ja rakkaudella melkein yksinään rakensi? Kun kävin noutamassa koreja aluksen ruumasta, tunsin siellä hänen kirveensä jäljet ja suutelin niitä hänen muistokseen. Nyt suutelevat niitä haikalat ja meriravut. Talvi-iltoina veisteli hän omin käsin Pyhän Franciskuksen kuvaa puusta pannakseen sen veneen keulaan, että pyhimys varjelisi sitä myrskyssä. Oi, tuota armotonta pyhimystä! Hän ei totisesti ole ollut kiitollinen! Kuinka on käynyt poikani ja hänen vaimonsa, kuinka sen veneen, jonka poikani jätti meille ansaitaksemme sillä leipää hänen lapsiraukoilleen? Ja onko hän edes voinut itseään suojella? Missä on hänen kuvansa? Aaltojen leikkikaluna se nyt ajelehtii!"

"Äiti! äiti", huusi samassa toinen lapsista, ottaen rannikolta, kahden kallion välistä, veneenkappaleen, jonka aallot olivat kuljettaneet kuivalle maalle, "tässä on pyhimys!" -- Vaimo-parka unohti siinä silmänräpäyksessä vihansa ja soimauksensa, juoksi pojan luo astuen jalkansa veteen, painoi kuvan huulilleen ja kasteli sitä kyyneleillään. Sitten hän jälleen istuutui eikä sanonut enää sanaakaan.

16.

Beppo ja vanhus kokoilivat meidän avullamme kaikki veneenkappaleet. Sitten vedimme kauvemmaksi maalle köyteen kiinnitetyn rauskan. Kaikki pirstaleet kokosimme sitten yhteen kasaan; ihmisparoilla saattoi vielä olla hyötyä joistakin laudoista ja veneen rauta-osista. Lopuksi vieritimme kasan päälle muutamia isoja kiviä, ettei nouseva vesi vielä kerran saisi haltuunsa näitä kallisarvoisia jäännöksiä, ja lähdimme sitten surullisina ja melkoisen välimatkan päässä isäntäväestämme astelemaan kotiin päin. Aluksen puute ja meren tila eivät sallineet meidän ajatellakaan poislähtöä.

Kun maahanluoduin silmin ja sanaakaan sanomatta olimme nauttineet leipäpalan ja tilkkasen vuohenmaitoa, jotka Graziella oli tuonut meille kaivolle viikunapuun alle, jätimme talon surunsa valtaan ja lähdimme korkeitten viiniköynnösryhmien ja oliivipuitten alitse kävelemään saaren ylätasangolle.

17.

Ystäväni ja minä emme vaihtaneet montakaan sanaa, mutta meillä oli samat ajatukset ja vaistomaisesti poikkesimme niille teille, jotka veivät saaren itäkärkeen ja joitten siis täytyi johdattaa meidät läheiseen Procidan kaupunkiin. Pari kohtaamaamme vuohipaimenta ja pari kreikkalaisesti puettua tyttöä, jotka kantoivat öljyruukkua päänsä päällä, näyttivät meille useamman kerran oikean tien. Tunnin kävelyn jälkeen saavuimme kaupunkiin.

"Tämä on surullinen tapaus", sanoi vihdoin ystäväni minulle. -- "Se pitää kääntää hyväksi näille kunnon ihmisille:", vastasin minä. -- "Samaa olen minäkin ajatellut", sanoi hän ja kilisteli nahkakukkaroaan, jossa oli suurehko summa kultarahoja. -- "Niin minäkin; mutta minulla ei ole nykyään kuin viisi, kuusi kultarahaa kukkarossani. Olen osaltani myöskin ollut syynä onnettomuuteen ja tahtoisin senvuoksi ottaa osaa vahingon korvaamiseenkin." -- "Minä olen meistä rikkaampi", vastasi ystäväni, "ja minulla on luottoa erään pankkiirin luona Napolissa. Minä maksan kaikki; Ranskassa voimme sitten selvitellä asiamme."

18.

Näin keskustellen astelimme keveästi Procidan alaspäin viettäviä katuja ja saavuimme pian _marinelle_. Siksi kutsutaan Egean meren saaristossa ja Italian rannikolla lähinnä satamaa sijaitsevaa rantaa. Siellä oli tungokseen asti ischialaisia, procidalaisia ja napolilaisia veneitä, joita eilinen myrsky oli pakoittanut etsimään täältä suojaa. Merimiehet ja kalastajat nukkuivat auringonpaisteessa, vähitellen rauhoittuvien aaltojen kohinassa tai istuskelivat ryhmissä padolla ja puhelivat. Vaateparrestamme ja punaisista lakeistamme päättäen, luulivat he meitä nuoriksi toscanalaisiksi tai kreikkalaisiksi merimiehiksi, jotka olivat tuoneet tänne öljyä tai viiniä Ischiasta.

Me kuljimme satamassa etsien lujatekoista ja hyvinvarustettua venettä, jota kaksi miestä helposti voisi hoitaa, ja joka mittasuhteittensa ja muotonsa puolesta olisi mahdollisimman paljon särkyneen veneen näköinen. Pian löysimmekin sellaisen. Sen omisti eräs tämän saaren rikas kalastaja, jolla oli useita veneitä. Tämä oli vasta muutamia kuukausia sitten otettu käytäntöön. Lähdimme nyt omistajan luo, jonka asunnon olimme saaneet tietää satamassa leikkiviltä lapsilta.

Hän oli iloinen, ymmärtäväinen, kelpo mies. Kertomuksemme yöllisestä onnettomuudesta ja hänen köyhän procidalaisen maamiehensä epätoivosta liikutti häntä. Silti ei hän pudottanut piasteriakaan määräämästään hinnasta, joka tosin ei ollutkaan kohtuuton. Saimme veneen kolmellakymmenelläkahdella kultarahalla, ne ystäväni heti käteisellä maksoi. Luovutettuamme tämän summan oli vene ihka uusine varustuksineen, purjeineen, ruukkuineen, köysineen ja rautaisille ankkureineen, meidän omaisuuttamme.

Täydensimme vielä näitä varustuksia ostamalla eräästä sataman vieressä sijaitsevasta kaupasta kaksi punaista, villaista viittaa, toisen ukolle ja toisen pojalle; lisäksi ostimme vielä useammanlaatuisia verkkoja, muutamia kalakoreja ja vähän talouskaluja naisille. Sitten teimme veneen myyjän kanssa sellaisen sopimuksen, että maksamme hänelle kolme kultarahaa, jos hän vielä tänä päivänä tuo veneen määräämäämme paikkaan. Koska raju-ilma oli asettunut ja meri siltä puolen oli jotenkin kallioiden suojassa, suostui hän tähän, ja me palasimme maitse Andrean taloon.

19.

Kävelimme hitaasti, istahdimme kaikkien mahdollisten puitten alle, laskimme leikkiä, haaveilimme ja teimme kauppaa nuorten procidalaisten tyttöjen kanssa viikuna- ja viinirypälekoreista, joita he kantoivat, kunnes tarpeellinen aika vähitellen oli kulunut. Kun sitten eräältä korkealta vuorenharjalta näimme veneemme salaisesti livahtavan rannikon varjoon, kiirehdimme askeleitamme saapuaksemme perille yksissä ajoin soutumiehen kanssa.

Pienestä talosta ja sitä ympäröivästä viinitarhasta ei kuulunut hiiskaustakaan. Kaksi kaunista, kirjavasiipistä, leveillä höyhensääryksillä varustettua kyyhkystä nokki maissintähkiä terassin aidalla ja oli ainoana elonmerkkinä. Me astuimme ääneti sinne; siellä tapasimme koko perheen syvässä unessa. Kaikki perheenjäsenet paitsi lapsia, joitten somat päät lepäsivät vierekkäin Graziellan käsivarrella, olivat unessakin surullisen näköisiä.

Vanha äiti oli painanut pään polviaan vasten ja näytti vielä nukkuessaankin nyyhkivän. Isä makasi käsivarret ristissä selällään auringonpaisteessa. Pääskyset hipaisivat ohilentäessään hänen harmaita hiuksiaan. Hänen hikisellä otsallaan istui kärpäsiä. Kaksi syvää uurretta hänen suunsa tienoilla todisti, että hänen miehuusvoimansa oli mennyttä ja että hän oli nukkunut kyyneleihinsä.

Tämä näky vihlasi sydäntämme. Mutta ajatellessamme, minkä onnen olimme valmistaneet näille ihmisille, tulimme jälleen lohdutetuiksi. Herätimme heidät ja pudotimme Graziellan ja hänen pikkuveljiensä eteen tuoreet leivät, juuston, makkarat, viinirypäleet, appelsiinit, viikunat -- kaikki matkalla ostamamme tavarat. Tyttö ja pienokaiset eivät uskaltaneet nousta edes ylös tämän kuin taivaasta heidän ylitseen vuotavan sateen alta. Isä kiitti meitä perheen nimessä. Iso-äiti katseli synkeänä kohtausta. Hänen kasvonsa ilmaisivat enemmän vihaa kuin välinpitämättömyyttä.

"Kuulehan, Andrea", puhui ystäväni vanhukselle, "ihminen ei saa kahta kertaa itkeä sen menettämistä, minkä hän voi saada takaisin työllä ja rohkeudella. Metsässä kasvaa uusia lautoja ja hamppumaassa itää uusia köysiä. Vain surun valtaan heitetty ihmiselämä on korvaamaton. Itkun päivä ottaa meiltä enemmän voimia kuin koko vuoden työ. Tulkaa, ja lähtekäämme kaikki yhdessä rantaan. Mehän olemme teidän laivapoikianne; tänä iltana autamme teitä kantamaan kotiin veneenne jäännökset. Teemme niistä kotolaisillenne vuoteita, pöytiä ja muita tarvekaluja. Tuntuupa teistä hauskaltakin vanhoilla päivillänne levätä niitten lautojen välissä, jotka niin kauvan ovat teitä merellä keinuttaneet." -- "Jospa niistä tulisi ruumisarkkumme", huokasi iso-äiti synkkänä.

20.

He nousivat kuitenkin, ja me astuimme kaikki yhdessä hitaasti portaita alas rantaa kohti; voi selvästi huomata, kuinka kipeästi heihin koski meren näkeminen ja aaltojen kohina. Kuvaamaton oli sen vuoksi köyhien ihmisten ihmetys ja ilo, kun he viimeiseltä porrasjaksolta näkivät uuden kauniin veneen, joka oli vedetty kuivalle maalle ja lekotteli auringossa entisen särkyneen veneen vieressä, ja ystäväni heille sanoi: "Se on teidän!" Ylenpalttisessa ilossaan heittäytyivät he polvilleen, kukin sille portaalle, missä oli seisonut, kiittääkseen ensin Jumalaa, ennenkuin löysivät sanoja tulkitakseen meitä kohtaan kiitollisuuttaan. Heidän onnensa oli meille paras kiitos!

He nousivat ylös kuullessaan ystäväni kutsuvan heitä. Nyt juoksivat he hänen perässään veneen luo. Ensin he pysyttelivät pienen välimatkan päässä ja kulkivat arastellen sen ympäri ikäänkuin peljäten, että tässä oli taikuutta ja että vene jälleen häviäisi. Sitten he astuivat lähemmäksi, koskettelivat sitä ja veivät huulilleen ja otsalleen käden, joka oli koskettanut venettä. Mutta vihdoin pääsi heiltä ilon ja ihastuksen huuto, ja ottaen toinen toisiaan kädestä alkoivat he, vanhasta iso-äidistä pienimpään lapseen saakka, tanssia uuden veneen ympärillä.

21.

Beppo se ensimmäiseksi astui veneeseen. Hän kiipesi pienelle etukannelle ja veti laivan ruumasta toinen toisensa jälkeen kaikki sinne asettamamme varustukset: ankkurin, köydet, nelikorvaiset ruukut, uudet oivalliset purjeet, korit, avarahihaiset viitat; hän helisteli ankkuria, heilutti airoja päänsä päällä, laskosti liinakankaan, hieroi viittojen karkeata villaa sormiensa välissä, ja näytteli vilkkain elein iso-isälle, iso-äidille ja sisarelle näitä aarteita ilosta ja ihastuksesta huudahdellen. Isä, äiti ja Graziella itkivät ilosta katsellen vuoroin venettä, vuoroin meitä.

Veneen tuojat, jotka tähän asti oli pysytelleet piilossa kallioitten takana, itkivät myöskin. Kaikki siunasivat meitä. Graziella, joka näytti erittäin vakavasti käsittävän kiitollisuusvelkansa, lähestyi nyt silmät maassa iso-äitiään ja me kuulimme, kuinka hän osoittaen sormellaan meitä kuiskasi: "Sinä sanoit heitä äsken pakanoiksi; jos minä nyt sanoisin, että he ovat enkeleitä, niin kumpi meistä mahtaisi olla oikeassa?"

Vanha vaimo heittäytyi jalkoihimme ja pyysi anteeksi halveksimistaan. Tästä hetkestä alkaen rakasti hän meitä melkein yhtä paljon kuin pojantytärtään tai Beppoa.

22.

Kun olimme veneen tuojille maksaneet sovitun rahasumman, lähetimme heidät pois. Sitten kuormitimme itsemme uusilla laivavarustuksilla ja kannoimme sirpaleitten asemasta kaikki rikkaudet onnellisen perheen kotiin. Illallisen jälkeen, kun lamppu oli sytytetty, nouti Beppo iso-äidin päänalusen alta tuon särkyneen laudanpalasen, johonka hänen isänsä oli veistänyt pyhän Franciskuksen kuvan. Hän sahasi sen nelikulmaiseksi, puhdisti sen veitsellään, kiilloitti ja maalasi sen uudelleen. Hän aikoi seuraavana päivänä kiinnittää sen uuden veneen keulaan, että uusi alus jollakin tavalla muistuttaisi vanhaa. Kun muinaisajan kansat rakensivat uutta temppeliä entisen sijalle, pitivät he samalla tavalla huolta, että uuteen rakennukseen muurattiin osia entisestä vaikka kuinkakin vähäpätöisiä. Tämä karkea, kulunut muisto toi uuteen pyhäkköön jotakin entisestään pyhitettyä ja pysyi arvossaan uuden pyhäkön taideteosten joukossa. Ihminen on aina ihminen. Hänen luonnossaan on aina samat vaistot oli sitten kysymyksessä Pantheon, Pietarinkirkko tai köyhä procidalainen kalastajavene.

23.

Tämä yö oli ehkä onnellisin, minkä kohtalo oli tälle talolle suonut. Me nukuimme tuulen suhinaan oliivipuissa, aaltojen kohinaan rannalla ja tasaiselle katollemme lankeavaan kuuvaloon. Herätessämme oli taivas kirkas kuin hiottu kristalli, meri tummansininen ja kevyen vaahdon peitossa kuin olisi se hikoillut väsymyksestä ja hurjasta menostaan. Mutta tuuli puhalsi entistä rajumpana. Valkea vaahtopyry, jota aallot lennättivät Cap Misenen kärkeä vasten, nousi vielä korkeammalle kuin eilen. Se kasteli hohtavana autereena koko Cumesin rantaa nousten ja laskien taukoamatta kuin vuoksi ja luode. Balan ja Gaetan lahdilla ei näkynyt ainoatakaan purjetta. Vain meripääskyt kastelivat valkeita siipiään kuohuihin, ainoat linnut, joitten elementti on myrsky ja jotka kirkuvat ilosta haaksirikon tapahtuessa aivankuin vainajien lahden kadotetut henget, jotka vaanivat haaksirikkoisia laivoja saaliikseen.

Kaikessa hiljaisuudessa tunsimme kuitenkin salaista iloa siitä, että myrsky pidätti meitä vanhan kalastajan talossa ja puutarhassa. Tämä antoi meille tilaisuuden nauttia asioiden tilasta ja köyhän perheen onnesta; olimme siihen jo kiintyneet kuin lapset.

Myrsky pidätti meitä siellä yhdeksän kokonaista päivää. Me olisimme toivoneet, varsinkin minä, ettei myrsky olisi koskaan tauonnut, ja että jokin tahdostamme riippumaton, välttämätön sattuma pitäisi meitä vuosikausia tässä vankeudessa, jossa tunsimme itsemme niin onnellisiksi. Päivämme olivat kuitenkin sangen vaiheettomia ja yksitoikkoisia. Ei mikään ole sen paremmin omiaan todistamaan, kuinka onnen ehdot ovat vähäiset, kun sydän on nuori ja kykenee iloitsemaan kaikesta. Samoin virkistää ja ylläpitää yksinkertaisinkin ravinto ruumiillista olemusta, kun sen maustaa hyvä ruokahalu ja kun elimet ovat vielä nuoret ja terveet.

24.