Part 2

Nyt jo kuukausia kestänyt oleskelumme Napolissa ja jokapäiväisillä maa- ja merimatkoillamme uudistuva seurustelu seudun väestön kanssa oli koko lailla perehdyttänyt meidät heidän sointuvaan kieleensä, missä usein eleet ja katseet saivat korvata sanan. Filosoofeja kun muka olimme ja jo kyllästyneitä elämän turhaan hyörinään, ennenkuin sitä oikeastaan tunsimmekaan, kadehdimme usein köyhiä lazzaroneja, jotka asustivat Napolin ranta- ja satamaseuduilla, eivätkä muuta tehneet kuin nukkuivat päivät päästään pienten alustensa varjossa rantahiekalla tai kuuntelivat kiertävien lauluniekkojensa tilapäisiä sepustuksia tai tanssivat tarantellaa säätynsä nuorten tyttöjen kanssa viinimajoissa merenrannalla. Tunsimme heidän tottumuksensa, tapansa ja luonteensa monta vertaa paremmin kuin ylhäisen maailman, josta pysyimme kokonaan erillämme. Tällainen elämä tuotti meille iloa ja tukahutti tuon kuumeisen kiihkeyden, joka usein turhanpäiten kuluttaa nuoren ihmisen mielikuvitusta, jo ennenkuin tosityön ja ajattelun aika on tullut.

Ystäväni oli kaksikymmenvuotias, minä kahdeksantoista: olimme molemmat siis siinä ijässä, jolloin vielä on luvallista olla eroittamatta unta todesta. Me päätimme tutustua lähemmin näihin kalastajiin ja lähteä heidän kanssaan merimatkalle saadaksemme muutamia päiviä viettää heidän elämäänsä. Vienon, kirkkaan yön viettäminen laivankannella, aaltojen tuudittaessa alusta, tähtien loistaessa syvänsiniseltä taivaalta, tuntui meistä salaperäiseltä autuudelta, jota nauttimaan ja tuntemaan meidän täytyi päästä, jos ei muun vuoksi, niin kyetäksemme siitä ainakin kertomaan.

Vapaita kun olimme, emmekä kenellekään tilivelvollisia puuhistamme ja poissa-olostamme, päätimme heti seuraavana päivänä panna tuuman toimeen. Kulkiessamme pitkin Margellinan hiekkarantaa, Virgiliuksen haudan alapuolella, Posilippovuoren juurella, jonne kalastajat vetävät veneensä ja jossa he korjailevat verkkojaan, herätti huomiotamme eräs vanha, vielä voimakas mies. Hän sovitteli par'aikaa kalastusvehkeitään kirjavaksi maalattuun veneeseensä, jonka perään oli asetettu Pyhän Franciskuksen puusta veistetty kuva. Pieni kahdentoistavuotias poika, hänen ainoa soutajansa, toi veneeseen kaksi leipää, palasen puhvelinjuustoa, keltaista ja kuivaa kuin rannan hiekkakivi, muutamia viikunoita ja vedellä täytetyn savisen ruukun.

Sekä vanhus että poika miellyttivät meitä. Ryhdyimme heidän kanssaan keskusteluun. Kalastaja hymyili meidän ehdottaessamme, että hän ottaisi meidät soutajikseen merelle. -- "Teidän kätenne eivät pysty airoihin, vastasi hän. Teidän valkeihin käsiinne sopii kynä paremmin kuin airot. Olisi vahinko, jos ne kovettuisivat merellä." -- "Me olemme nuoria", vastasi ystäväni, "ja tahdomme ensin koetella kaikkea, ennenkuin valitsemme jonkun määrätyn ammatin. Teidän työnne miellyttää meitä, koska se tapahtuu merellä ja taivasalla." -- "Olette oikeassa", vastasi vanha kalastaja, "siinä ammatissa pysyy sydän tyytyväisenä ja luottaa pyhien varjelukseen. Kalastaja on taivaan välittömän suojeluksen alainen. Ihminen ei tiedä, mistä tuuli ja aallot tulevat. Viila ja höylä ovat käsityöläisen kädessä, suosio ja rikkaus kuninkaan, mutta alus on Jumalan kädessä."

Tämä merenkulkijan hurskas filosofia yhä lisäsi haluamme päästä hänen veneeseensä. Pitkän vastustelemisen jälkeen hän vihdoin suostui. Sovimme siitä, että joka päivä maksaisimme kumpainenkin hänelle kaksi carlinia ruoka- ja oppirahaa.

Kun tämä sopimus oli tehty, lähetti ukko pojan Margelliinaan noutamaan lisää ruokavaroja: leipää, viiniä, vanhaa juustoa ja hedelmiä. Illan suussa autoimme hänen kanssaan veneen vesille ja lähdimme matkaan.

4.

Ensimmäinen yö oli verraton. Meri oli tyyni kuin sveitsiläinen vuoristojärvi. Napolin palatsien ja sataman valot vaipuivat taivaanrannan tumman ääriviivan taakse sitä myöten kuin etenimme rannasta. Vain majakkavalot jäivät näkyviimme, kalpeina sen punertavan tulipatsaan rinnalla, joka nousi Vesuviuksen kraatterista. Kalastaja vuoroin laski, vuoroin nosti verkkojaan, poika piteli puolinukuksissa soihtuaan ja me sousimme silloin tällöin hiljakseen, kuunnellen ihastuneina, kuinka vesipisarat airoistamme tipahtelivat mereen vienosti helähtäen kuin helmet hopea-maljassa.

Olimme jo aikoja sitten jättäneet Posilippon niemen, purjehtineet Puzzuolin ja Baian lahtien halki sekä kulkeneet Cap Misenen ja Procidan saaren välisestä Gaetan salmesta. Olimme nyt aukealla merellä, ja kun meidän alkoi tulla uni, laskeuduimme maata soutupenkin alle, pojan viereen.

Kalastaja peitti meidät raskaalla purjeella, joka oli ollut käärössä veneen pohjalla. Ja niin nukuimme me aaltojen välissä, meren hiljaisen, tuskin huomattavan keinunnan tuudittamina. Herätessämme oli jo kirkas päivä.

Aurinko valoi tulisäteitään väreilevään vedenpintaan ja kuvastelihe vaikeitten talojen seinissä ja ikkunoissa meille tuntemattomalla rannalla. Vieno, maalta käyvä tuulenhenki sai purjeen yläpuolellamme lepattelemaan ja kuljetti meitä lahdesta lahteen, kalliolta kalliolle. Olimme saapuneet viehättävän Ischia-saaren louhikkoiselle rannikolle. En silloin aavistanut, kuinka pitkäksi aikaa sinne myöhemmin olin joutuva asumaan ja kuinka rakkaaksi se minulle oli käyvä. Nyt nähdessäni sen ensi kerran kohoavan merestä valossa kylpien ja taivaan sineä vasten kuvastuen, oli se kuin runoilijan kevyestä unennäöstä puhjennut kesäisenä yönä...

5.

Ischia-saari, jonka Gaetan lahti eroittaa Napolista ja kapea salmi Procidan saaresta, on oikeastaan jyrkkä vuori, jonka valkeat, salaman murskaamat huiput kohottavat terävät hampaansa taivasta kohti. Sen jyrkät, laaksojen, rotkojen ja vesiputousten uurtamat rinteet ovat kauttaaltaan tummanviheriäin kastanjapuitten peittämät. Lähinnä rantaa mereen päin viettävillä tasangoilla on mökkejä, maataloja ja kyliä, puoliksi viiniköynnösten peitossa. Jokaisella tällaisella pikkukylällä on oma pieni satamansa, jonne kalastajat tuovat veneensä ja jossa välistä näkee jonkun suuremmankin aluksen maston.

Näistä taloista, jotka milloin näyttävät kiipeävän pitkin vuoren rinnettä, milloin piiloutuvat sen rotkoihin, milloin muodostavat pyramiideja sen penkereille, milloin mahtailevat jollakin kallionkielekkeellä, milloin lepäävät kastanjametsän tai pinjapuitten siimeksessä -- näistä taloista, joita valkeat pylväsrivit ja viiniköynnökset koristavat, on jokainen kuin runoilijan tai rakastajan unelmissaan kuvittelema ihanne-asunto.

Silmämme eivät väsyneet katselemaan tätä näytelmää. Näillä rannikkoseuduilla oli runsaasti kaloja, ja kalastajallamme oli ollut hyvä yö. Nousimme maalle pienen lahden pohjukkaan, noudimme vettä läheisestä lähteestä ja asetuimme kallioille lepäämään. Auringonlaskun aikana saavuimme Napoliin leväten soutupenkeillämme. Nelikulmainen pieneen mastoon keulapuolelle kiinnitetty purje, jonka nuoria poika hoiti, riitti kuljettamaan meitä Procidan ja Cap Misenen kallioiden sivua ja sai aluksemme niin vinhaan vauhtiin, että vesi vaahtona kuohui sen ympärillä.

Vanha kalastaja ja poika vetivät sitten meidän avullamme veneen hiekalle ja kantoivat kalakorit pienen, Margellinan kallioitten juurella sijaitsevan majansa kellariin.

6.

Seuraavana päivänä jatkoimme iloisina uutta ammattiamme. Vähitellen purjehdimme ristiin rastiin koko Napolin meren. Annoimme tuulen kuljettaa itseämme minne se tahtoi. Tulimme näin käyneeksi Caprissa, jossa mielikuvituksemme vielä näkee Tiberiuksen synkän haamun, Cume'ssa ja sen laakeripuiden ja villien viikunapensasten alle hautautuneessa temppelissä, Baian jylhillä rannoilla, jotka näyttävät yhtä vanhoilta ja harmailta kuin ne roomalaiset, joiden nuoruuden ja nuoruudeninnostuksen ne kerran ottivat suojiinsa, Porticissa ja Pompeijissa, jotka vielä laavan ja tuhankin alla näyttivät hymyilevän, Castellamaressa, jonka korkeat, tummat laakeri- ja kastanjametsät kuvastuvat veteen ja värjäävät viheriäisiksi rantaäyrästä vasten ikuisesti kohisevat aallot. Vanha merimies tunsi joka paikassa kalastajaperheitä, jotka pitivät meitä vieraanvaraisesti luonaan, kun meri oli myrskyinen emmekä päässeet palaamaan Napoliin.

Kahteen kuukauteen emme jalallakaan astuneet mihinkään matkailijamajaan. Elimme kansan vapaata elämää taivasalla ja nautimme sen niukkaa ravintoa. Olimme asettuneet kansan keskuuteen päästäksemme lähemmäksi luontoa. Käytimme sen vaatepartta, puhuimme sen kieltä ja omaksuimme sen yksinkertaisten tapojen ohessa myöskin sen välittömät, lapselliset tunteet.

Tämä muutos ei ystävästäni ja minusta tuntunut ensinkään vaikealta. Olimme molemmat kasvaneet maalla vallankumouksen myrskyissä, jotka olivat kukistaneet ja hajoittaneet perheemme, ja lapsuudesta asti eläneet maamiehen elämää -- hän Grésivaudanin vuoristossa hoitajansa luona, joka oli ottanut hänet huostaansa hänen äitinsä vankeuden ajaksi, minä Maconnaisin ylängöllä pienessä maalaisasunnossa, josta isäni ja äitini olivat saaneet turvapaikan. Meidän vuoriemme paimenien ja talonpoikien ja näiden kalastajien välinen ero oli vain siinä, että heidän kielensä, asuntopaikkansa ja ammattinsa olivat toiset. Pellonvako ja aalto synnyttävät samanlaisia ajatuksia, viljelköönpä ihminen maata tai merta. Luonto puhuu samaa kieltä työtovereilleen maalla ja merellä.

Saimme sen nyt kokea. Näitten yksinkertaisten ihmisten joukossa emme koskaan tunteneet itseämme vieraiksi. Samankaltaiset vaistot saavat ihmiset keskenään sukuluissuhteeseen. Yksinpä tämän nukuttavan elämän yksitoikkoisuuskin viehätti meitä. Surulla ajattelimme, että kesä pian loppuu ja saapuu se aika, jolloin meidän on pakko palata kotimaahamme. Perheissämme aljettiin jo käydä levottomiksi ja toivottiin kotiinpaluutamme. Näitä ajatuksia pidimme kuitenkin mahdollisimman loitolla ja uskottelimme itsellemme, ettei tämä elämä koskaan voi loppua.

7.

Syyskuu oli alkanut sade- ja ukkoskuuroilla. Meri ei enää ollut rauhallinen. Työmme muuttui vaivalloisemmaksi, monta kertaa varsin vaikeaksikin. Tuuli oli rajua, aallot kuohuivat, ja usein kastuimme läpimäriksi. Olimme hankkineet itsellemme sellaiset paksusta ruskeasta villakankaasta tehdyt viitat, joita napolilaiset merimiehet ja lazzaronit käyttävät talvisaikaan. Niitten leveät hihat riippuvat höllästi paljailla käsivarsilla. Päähine, jonka voi mielensä mukaan vetää pään yli tai heittää niskaan, suojelee tuulelta ja sateelta, tai jos niin tahtoo -- jättää merimiehen läpimärät hiukset tuulen ja auringon kuivattaviksi.

Eräänä päivänä lähdimme Margellinasta meren ollessa rasvatyyni, ei tuulenhenkäystäkään tuntunut. Aijoimme Cumesin rannalle kalastamaan kaloja, joita vuodenajan merivirrat kuljettivat sinne. Vuorten ympärillä leijui punertavaa aamusumua, joka ennusti myrskyä illaksi. Toivoimme kuitenkin ennättävämme ennen sitä ja sivuuttavamme Cap Misenen, ennenkuin raskas, unelias meri heräisi.

Kaloja tuli runsaasti. Viivyimme senvuoksi tavallista kauvemmin kalastuspaikalla. Silloin myrsky yllätti meidät. Se syöksyi Epomeon mahtavalta kukkulalta, Ischia-saaren korkeimmalta vuorenhuipulta, voimalla sellaisella, että olisi luullut koko kivipaljouden vyöryvän veteen. Ensin se tasoitti vedenpinnan ympärillämme kuin rauta-äes tasoittaa vakoisen maan. Mutta kun aallot olivat tointuneet ensi hämmästyksestään, paisuivat ne kohisten ja ärjyen muutamissa minuuteissa niin valtaviksi, että aika ajoin peittivät meiltä rannat ja saaret.

Mannermaa ja Ischian saari olivat verrattain kaukana, ja me olimme jo puolivälissä Cap Misenen ja Procidan välistä salmea. Meillä ei ollut muuta neuvoa kuin rohkeasti jatkaa matkaamme ja jos onnellisesti pääsisimme salmen läpi, kääntyä vasemmalle Baian lahteen, jonka suojaisilla vesillä olisimme turvassa.

Vanha kalastaja epäröi silmänräpäyksen. Korkean aallon harjalta, jonka valkeassa kuohussa veneemme hetkisen pysyi tasapainossa, tähysteli hän nopeasti ympärilleen kuin eksynyt, joka on noussut puuhun sieltä nähdäkseen oikean tien. Sitten syöksyi hän peräsimeen. -- "Airoihin, lapset!" huusi hän. "Meidän täytyy ennättää ennen tuulta niemen kärkeen; jos emme sitä tee, olemme hukassa!" -- Me tottelimme niinkuin ruumis tottelee vaistoa.

Katse hänen katseessaan, lukeaksemme sieltä nopeasti hänen määräyksensä, iskimme kiinni airoihin hartiat kumarassa, ja syöksyen vuoroin aallon harjalle, vuoroin pohjaan, yritimme estää venettä kaatumasta. Kahdeksan tai kymmenen toinen toistaan valtavampaa aaltoa heitti samassa veneemme salmen kapeimpaan kohtaan. Tuuli oli sittenkin ehtinyt ennen meitä, kuten perämies oli peljännyt, ja puhalsi nyt niemen ja saaren välissä sellaisella voimalla, että meri kuohui vastaamme kuin raivoisa laavavirta, eikä aallolla enää ollut aikaa kyllin nopeasti paeta hirmumyrskyä, vaan nousi se torniksi paikallaan, syöksyi alas, särkyi ja pärskyi vimmoissaan joka suunnalle, yritti turhaan pyrkiä salmea kohti ja syöksähti vihdoin kuohupatsaana, savuna kiehuen Cap Misenen kallioita vasten.

8.

Olisi ollut hulluutta pyrkiä huonolla veneellämme tämän kapean kohdan ohi. Yksi ainoa aalto saattoi täyttää veneemme vedellä ja upottaa. Kalastaja heitti nopean silmäyksen, jota en milloinkaan unohda, kuohujen piirittämälle niemelle päin, sitten teki hän ristinmerkin ja huusi: "Me emme pääse eteenpäin, aukealle merelle on vielä mahdottomampi palata. On vain yksi keino: laskea Procidan rantaan tai hukkua."

Niin vasta-alkajia kuin olimmekin merimiehen ammatissa, käsitimme kuitenkin täydelleen, kuinka vaikeata tuo olisi tässä myrskyssä. Jos kääntyisimme niemeä kohti, saisimme tuulen taaksemme ja ajautuisimme sen mukana merelle, ja siinä tapauksessa ei meillä olisi ollut niinkään paljon syytä peljätä että aallot olisivat haudanneet meidät allensa. Mutta päästäksemme Procidaan, jonka valojen näimme vilkuttavan oikealla puolellamme, täytyi meidän asettua vinosti aaltoja vasten ja pyrkiä rantaa kohti niitten välitse, jolloin veneen sivut ja sen heikot reunat joutuivat aalloille ja tuulelle alttiiksi. Mutta nyt ei ollut aikaa epäröidä. Kalastaja antoi meille merkin soutaa ja käänsi veneen kahden, toinen toistaan seuraavan aallon välissä. Lähdimme nyt pyrkimään Procidaa kohti ja heittelehdimme aalloilla kuin kourallinen meriruohoa.

9.

Pääsimme hitaasti eteenpäin, ja oli jo pimeä. Savuna ympärillämme ryöppyävä vaahto ja pilvet, joita tuuli repaleisina siekaleina ajeli salmen kohdalle, sitä vielä lisäsivät. Ukko oli käskenyt poikaa sytyttämään yhden soihduistaan, että hän paremmin voisi ohjata venettä aaltojen välissä ja että Procidan merimiehet voisivat huomata veneen olevan vaarassa salmella ja lukea sen puolesta esirukouksia. Poika, joka oli kietonut toisen käsivartensa veneen keulamaston ympäri ja toisella piteli punaista soihtua, jonka liekin ja savun tuuli painoi hänen sormiaan ja hiuksiaan kohti, oli samalla kertaa kaunis ja kaamea näky. Tuo häälyvä valo, joka milloin nousi aallon harjalle, milloin kätkeytyi sen pohjaan, joka hetki sammumaisillaan ja taas kuitenkin valaisten, oli kuin kuva niistä neljästä ihmishengestä, jotka tänä yönä pimeydessä ja tuskassa vaappuivat pelastuksen ja turmion välillä.

10.

Näin kului kolme tuntia, joitten minuutit tuntuivat yhtä loppumattomilta kuin ajatuksemme näinä kauhun hetkinä. Kuu oli noussut ja, kuten tavallista, myrsky silloin vain yltynyt. Jos olisimme nostaneet pienimmänkin purjeen, olisimme jo monasti kaatuneet kumoon. Vaikka myrsky ei voinut tarttua veneessämme muuhun kuin sen mataliin laitoihin, oli kuitenkin silmänräpäyksiä, jolloin se näytti tahtovan tempaista veneemme vedestä, missä se pyöritti meitä kuin varissutta, kuivaa lehteä.

Veneemme sai runsaasti vettä, emmekä me voineet ajaa sitä pois yhtä nopeasti kuin sitä tuli. Väliin tunsimme lautojen allamme vajoavan kuin ruumisarkku, jota lasketaan hautaansa. Veden paino teki veneen hidaskulkuisemmaksi ja vaikeutti sen pääsyä kahden aallon väliin. Muutamia sekuntejakin liian myöhään -- ja kaikki olisi ollut lopussa.

Vanhus ei enää voinut puhua; kyyneleet silmissä antoi hän meille merkin heittää kaikki tavarat veneen pohjalta mereen. Vesiruukut, kalakorit, kaksi paksua purjetta, rautainen ankkuri, köydet, yksinpä hänen vaatemyttynsäkin ja meidän läpimärät, villaiset viittamme -- kaikki katosivat aaltoihin. Vanhus näki kaiken rikkautensa uppoavan yhdessä hetkessä. Mutta nytpä vene jälleen kohosi ja nousi kevyesti aallon harjalta toiselle, niinkuin juoksija, joku on vapautunut taakastaan.

Vähitellen pääsimme vähän tyvenempään kohtaan, Procidan läntinen kärki kun tarjosi täällä jonkun verran suojaa. Tuuli helpotti, soihdun liekki nousi jälleen suoraan ylöspäin, kuun ympärille avautui suuri kaista sinistä taivasta, aallot loivenivat, kuohumatta enää päittemme ylitse. Lopulta ne muuttuivat niin lyhyiksi ja voimattomiksi kuin melkein tyynessä lahdessa, ja Procidan vuorten musta varjo kohosi edessämme. Olimme saaren keskikohdan edustalla.

11.

Saaren kärjessä kävi meri niin korkeana, ettemme voineet laskea sinne. Me päätimme yrittää saaren sivuun, kallioiden lomiin. "Nyt ei teidän enää tarvitse peljätä, lapset", puhui kalastaja meille, tunnettuaan maan soihdun valossa. "Jumalan äiti on meidät pelastanut. Maa ei enää pakene meiltä. Tänä yönä nukumme minun talossani." -- Luulimme hänen menettäneen järkensä, sillä me emme tietäneet mistään muusta talosta kuin Margellinan synkästä kellariholvista, ja jos olisimme vielä tänä yönä pyrkineet sinne, olisi meidän jälleen täytynyt kääntyä kanaaliin, purjehtia uudelleen niemen ympäri ja ajautua kuohuvalle merelle, josta juuri olimme pelastuneet.

Mutta hän hymyili kummastuksellemme, ja lukien silmistämme, mitä ajattelimme sanoi: "Olkaa vain rauhallisia, nuoret ystäväni; me pääsemme sinne ainoankaan aallon meitä kastelematta." Sitten kertoi hän meille olevansa Procidasta ja omistavansa tällä puolen saarta vielä isänsä talon puutarhoineen; hänen vanha vaimonsa oli siellä parhaillaan pojantyttärensä ja kahden pikku lapsen kanssa kuivaamassa viikunoita ja leikkaamassa viinirypäleitä, joita, he möivät Napolissa, Beppino, laivapoikamme, oli lasten veli. "Vielä muutama aironveto", jatkoi hän, "ja me saamme juoda lähdevettä, joka on kirkkaampaa kuin Ischian viini."

Nämä sanat antoivat meille uutta rohkeutta; vajaan tunnin sousimme vielä Procidan vaahtoisaa rantaa. Poika kohotti vähän väliä soihtuaan. Se heitti himmeän loisteen vuorille ja näytti meille niitten mahtavat seinät. Kun vihdoin olimme purjehtineet erään graniittikielekkeen ympäri, joka vallituksen muotoisena pistäytyi mereen, näimme vuorenseinän väistyvän ja muodostavan aivankuin pienen aukon linnoitukseen; veneemme kääntyi nyt suoraan rantaa kohti ja kolme viime aaltoa heitti pelastuneen veneemme kahden kallion väliin, missä mainingit huuhtoivat matalaa rantaa.

12.

Kun veneemme kolahti kallioon, lähti siitä sellainen lyhyt, terävä ääni kuin jokin lauta olisi katkennut. Me juoksimme mereen, sidoimme veneen viimeisellä köydenpätkällä mahdollisimman lujasti kiinni, ja lähdimme seuraamaan ukkoa ja poikaa, jotka kulkivat edellä.

Me kiipesimme vuoren sivua jonkinlaisia kapeita portaita pitkin, joitten meriveden kastelemat, liukkaat astimet oli hakattu kallioon. Nämä kallioportaat loppuivat aina välistä ja niitten sijalle oli rakennettu keinotekoisia portaita pystyttämällä vuoren rakoihin pitkiä seipäitä ja kasaamalla näitten heikkojen tukien varaan vanhoja, tervattuja venelautoja tai kastanjanoksa-kimppuja, joissa vielä oli kuivat lehdet jäljellä.

Noustuamme näin hitaasti neljä- tai viisisataa porrasta tulimme pienelle harmaan vuoriseinän ympäröimälle pihamaalle. Pihan perällä avautui kaksi synkkää holvia, ne näyttivät johtavan jonkinlaiseen kellariin. Tämä mahtava holvi kannatti kahden matalan pylväsrivin varassa lepäävää laakeaa kattoa, jonka reunoja koristivat rosmariini- ja neilikka-ruukut. Pylväsrivien välissä oli maalainen parveke, johon kuutamo valoi hohdettaan.

Parvekkeelle johti harva lauta-ovi. Oikealla kohosi kumpu, millä rakennus epätasaisesti sijaitsi, parvekkeen lattian korkeudelle. Rakennuksen nurkalla kasvoi suuri viikunapuu ja muutamia viiniköynnöksiä, jotka ojentelivat lehviään ja hedelmiään parvekkeen pylväsaukoista heittäen pari kolme kiehkuraa myöskin pylväsrivejä suojaavalle seinälle ja peittäen tänne päin viettävät pienet ikkunat. Jos ei näitä akkunoita olisi ollut, olisi tuota jykevää, nelikulmaista, matalaa taloa saattanut luulla joksikin harmaista rantakallioista, tai erääksi noista kastanjan, muuriviheriän ja viiniköynnöksen ympäröimistä laavamöhkäleistä, joihin Sorrenton ja Castellamaren viininviljelijät kaivavat luolan ja varustavat sen ovella säilyttääkseen siellä viinejään.

Hengästyneinä pitkästä reippaasta kävelystämme ja olalla kantamiemme airojen painosta, pysähdyimme hetkiseksi pihaan hengähtämään. Mutta poikanen heitti aironsa pensaikkoon, juoksi nopeasti rappuja ylös, koputti vielä leimahtelevalla soihdullaan erääseen ikkunoista ja huusi iloisella äänellä iso-äidilleen ja sisarelleen: "Äiti! Sisar! _Madre! Sorrellina!_" huusi hän, "_Gaetana! Graziella!_ herätkää, avatkaa ovi, täällä on isä ja minä ja meillä on vieraita mukana."

Kuulimme sisältä unisen, mutta kirkkaan ja suloisen äänen huudahtavan ihmetyksestä. Sitten avautui toinen ikkunaluukuista puoleksi, valkea, avaran hihan ympäröimä käsivarsi tuli esiin, ja pojan kohottaessa soihtuaan akkunaa kohti näkyi sieltä nuoren tytön viehättävät kasvot, joitten edestä akkunaluukku yhä enemmän työntyi syrjään.

Veljensä huutoon kesken uniaan herännyt Graziella ei ollut ennättänyt korjata yöpukuaan, ei edes tullut sitä ajatelleeksi. Hän oli suoraan vuoteesta, paljasjaloin, juossut ikkunaan. Osa hänen pitkistä, mustista kiharoistaan valui poskille, osa oli kietoutunut kaulan ympäri, josta tuuli ne kiskasi olkapäälle piiskoen niillä vuoroin ikkunaluukkua vuoroin hänen kasvojaan.

Sitten hieroi nuori tyttö silmiään käsillään, kohottaen kyynäspäänsä ja oikaisten hartiansa kuin äsken herännyt lapsi, joka tahtoo karkoittaa unen. Hänen kaulasta kiinni olevan paitansa alta paljastui silloin korkea, solakka vartalo, jossa tuskin vielä huomasi ensimmäisen nuoruuden aaltoviivoja. Hänen suurissa, soikeanmuotoisissa silmissään oli tuo mustan ja merensinisen värin sekoitus, joka antaa katseelle kostean kiillon ja ilmaisee yhtä paljon luonteen suloutta kuin intohimoista voimaa, tuo jumalainen väritys, joka etelän naisten silmissä kuvastaa heidän päiviensä kuluttavaa loistoa, heidän taivaansa, heidän merensä ja heidän öittensä kirkasta, syvää sinisyyttä. Posket olivat täyteläiset, pyöreät ja kiinteät, iho kalpeahko ja päivettynyt, ei kuitenkaan sairaloisen kalpea niinkuin pohjoismaan naisilla, vaan tuota etelämaan valkeata väriä, joka muistuttaa vuosisatoja tuulen ja ilman käsissä ollutta marmoria. Suun tienoilla, jonka huulet olivat avonaisemmat ja täyteläisemmät kuin meidän naisillamme, oli jotakin rehellistä ja hyväntahtoista. Pienet, mutta hohtavan valkeat hampaat kimalsivat soihdun valossa kuin simpukankuoret meren rannalla auringonpaisteessa.

Hänen siinä puhellessaan veljensä kanssa olivat hänen vilkkaat, hieman terävät ja korostetut sanansa kuin soitantoa korvissamme. Ilme hänen kasvoillaan, yhtä häilähtelevä kuin niitä valaiseva tulisoihdun liekki, vaihtui muutamassa minuutissa hämmästyksestä peloksi, pelosta iloisuudeksi, liikutuksesta nauruksi, sitten huomasi hän meidät viikunapuun takana ja veti hieman hämillään ikkunan kiinni päästäen irti luukun, joka valtoimenaan alkoi takoa seinää. Hän herätti nyt nopeasti iso-äidin, puki vähän vaatteita ylleen, avasi sitten oven ja syleili syvästi liikutettuna iso-isäänsä ja veljeänsä.

13.