Part 1

ITALIAN TYTÄR

Kirj.

A. de Lamartine

Suomentanut ["Graziella"]

Esteri Haapanen

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1914.

Ensimmäinen luku.

1.

Ollessani kahdeksantoista vuotias uskoi kotiväkeni minut erään sukulaiseni huostaan, jonka asioiden vuoksi täytyi matkustaa Toscanaan, minne hänen miehensä hänet saattoi. Sain täten tilaisuuden matkustaa ja riistäytyä irti tuosta isän kodissa ja maaseutukaupungissa niin helposti uhkaavasta toimettomuudesta, joka johtaa harhaan heräävän sieluelämän. Lähdin matkaan ihastuneen lapsen tavoin, jolle kuin esiripun takaa kohta näytettäisiin luonnon ja elämän ihanimmat näyt.

Jo lapsuudesta asti olin Millyn vuorilta voinut nähdä alppien ikuisen lumen hohtavan taivaanrannassa. Merestä olivat matkailijat ja runoilijat jo loihtineet niin monta viehättävää kuvaa sieluni silmien eteen. Italian taivas, sen hehku ja kirkkaus, josta Corinnan kirjeet ja Goethen runo:

Kennst du das Land wo die Citronen blühn -- -- -- -- -- olivat jo antaneet minulle aavistuksen, vielä nähtävissä olevat muistomerkit roomalaiselta ajalta, millä äsken lopetetut luvut olivat täyttäneet mieleni, vapauden tunne sekä etäisyys, joka luo taikahohteensa kaikkiin esineihin, seikkailut, nuo pitkien matkojen varmat seuralaiset, joita nuorekas mieli kuvittelee ja joista se jo edeltäpäin nauttii, vieras kieli, vieraat ihmiset, vieraat tavat, jotka muuttavat ihmisen uuteen maailmaan -- kaikki tuo kiehtoi mieltäni! Pitkät matkan edellä käyvät odotuksen päivät elin alituisessa huumaustilassa. Tuo huumaus, jonka Savoijin, Sveitsin, Genéve-järven, Simplonin gletsherien, Como-järven, Milanon ja Firenzen ihana luonto päivittäin uudisti, haihtui vasta kotiin palatessani.

Kun ne asiat, joiden tähden matkakumppanini olivat lähteneet Livornoon, uhkasivat pitkittyä epämääräiseen aikaan, oli jo puhetta lähettää minut Ranskaan näkemättä Napolia ja Roomaa. Se olisi ollut samaa kuin herättää minut kesken kauneinta unta. Koko olentoni nousi tällaista ajatusta vastaan. Kirjoitin isälleni ja pyysin häneltä lupaa jatkaa Italianmatkaani yksin. Koska en kuitenkaan ollut aivan varma siitä, että vastaus olisi myöntävä, päätin mieluummin toimia heti kuin olla tottelematon jälkeenpäin. Jos vastaus on kieltävä, sanoin itselleni, tulee se liian myöhään. Nuhteita kyllä saan, mutta myöskin anteeksiannon; minä palaan kotiin, mutta vasta nähtyäni jotakin. Matkarahoja oli minulla niukasti, mutta minä laskin, että minulla Napolissa oli eräs äitini sukulainen, joka ei varmaankaan kieltäisi minulta paluumatkaa varten tarvittavia varoja. Niin lähdin eräänä kauniina yönä postin mukana Livornosta Roomaan.

Siellä vietin talven yksinäni pienessä talossa erään syrjäkadun varrella, roomalaisen maalarin luona, joka oli ottanut minut täysihoitoon perheeseensä.

Matkalla Firenzestä Roomaan olivat kasvoni, nuoruuteni, innostukseni sekä myöskin yksinäisyyteni vieraassa maassa herättäneet erään matkatoverini mielenkiintoa. Meistä oli nopeasti tullut ystävät. Hän oli kaunis, nuori mies, melkein minun ikäiseni. Hän näytti olevan kuuluisan laulajan Davidin poika tai sukulainen. David, joka näihin aikoihin oli Italian näyttämön parhaita tenooreita, matkusti myöskin kanssamme. Taiteilija oli jo sangen iäkäs. Hänen piti laulaa viimeistä kertaa Napolin San Carlo-teatterissa.

David kohteli minua kuin isä, hänen nuori seuralaisensa sydämellisellä huomaavaisuudella. Minä vastasin ikäni koko antaumuksella ja lapsellisuudella. Me emme vielä olleet saapuneet Roomaan, kun kunnon matkatoverini ja minä jo olimme eroittamattomat. Siihen aikaan tarvitsi posti vielä kolme kokonaista päivää ehtiäkseen Firenzestä Roomaan. Majataloissa matkan varrella oli uusi ystäväni tulkkinani, pöydässä tarjosi hän ensin minulle, vaunuissa varasi hän minulle parhaan paikan viereensä, ja kun nukuin, sain olla varma, että hänen olkapäänsä tarjoutui tyynykseni.

Kun Toscanan ja Sabinein vuorten pitkiä rinteitä noustessamme jätin vaunut, astui hän kanssani kävelemään, tutustutti minut seutuihin, sanoi kaupunkien nimet, ja huomautti muistopatsaista; sitten poimi hän kauniita kukkia ja osti oivallisia viikunoita ja viinirypäleitä matkalla. Näillä hedelmillä täytti hän käteni ja hattuni.

David näytti katselevan suopein silmin matkakumppaninsa ihastusta nuoreen muukalaiseen. Välistä katsellessaan minua iskivät he toisilleen hyväntahtoisesti ja ymmärtäen silmää.

Me saavuimme Roomaan yöllä. -- Asetuin luonnollisesti samaan majataloon kuin hekin. Minut vietiin huoneeseeni. Seuraavana päivänä heräsin vasta kuullessani nuoren ystäväni äänen; hän koputti ovelleni ja huusi minua aamiaiselle. Pukeuduin kiireesti ja lähdin saliin, minne matkustajat olivat kokoontuneet. Tahdoin puristaa matkatoverini kättä ja etsin häntä turhaan silmilläni matkustajien joukosta, kun äkkiä näin ympärilläni pelkkiä nauravia kasvoja. Davidin pojan tai sukulaisen asemasta näin hänen rinnallaan nyt nuoren hienosti puetun roomalaistytön viehättävän olennon; hänen mustat hiuksensa kiersivät palmikkoina otsaa ja niihin oli pistetty kaksi helmipäistä, pitkää kultaneulaa, jommoisia tivolilaiset maalaistytöt vieläkin käyttävät. Hän oli ystäväni, joka saavuttuaan Roomaan oli ottanut takaisin sukupuolelleen kuuluvan puvun.

Jo aikoja sitten olisi hänen lempeän katseensa ja suloisen hymynsä pitänyt ilmaista hänet. Mutta minulla ei ollut ollut asiasta kaukaisinta aavistustakaan. Puku ei muuta sydäntä, sanoi minulle kaunis roomalaistyttö hymyillen; te ette vain enää saa nukkua olkapäätäni vasten, ja sen sijaan että saisitte minulta kukkia, annatte kai minulle niitä. Tämä seikkailu varoittaa teitä liian nopeasti ja ilman muuta uskomasta ystävyyteen, jota teille tarjotaan.

Tyttö oli laulajatar, Davidin oppilas ja suosikki. Vanha laulaja kuljetti häntä aina mukanaan miehen puvussa välttääkseen kaikkia mahdollisia huomautuksia matkan varrella. Hän kohteli häntä enemmän isän kuin suosijan tavalla eikä ollut vähääkään mustasukkainen meidän keskinäisistä viattomista ystävyydenosoituksistamme, joihin hän itse puolestaankin oli antanut yllykettä.

2.

David ja hänen oppilaansa viettivät muutamia viikkoja Koomassa. Tulomme jälkeisenä päivänä pukeutui hän taas miehen vaatteisiin ja vei minut ensin Pietarinkirkkoon, sitten Kolosseumiin, Frascatiin, Tivoliin ja Albanoon. Näin vältin nuo maksetut, väsyttävät oppaat, jotka asettavat koko Rooman aivankuin leikkauspöydälle matkustajan eteen ja yksitoikkoisilla vuosiluku- ja nimilitanioillaan pilaavat vaikutelmamme, ehkäisevät ajatuksiamme ja vahingoittavat kauneusaistia. Camilla ei ollut mikään oppinut nainen, mutta hän oli syntynyt Roomassa ja tunsi kaikki kauniit paikat ja suuremmoiset näkö-alat, jotka hänen lapsuudestaan asti olivat häntä ihastuttaneet.

Hän johti minut ilman ennakolta tehtyjä suunnitelmia joka paikkaan parhaalla hetkellä: aamulla Monte Pincion pinjapuitten varjoon, illalla Pietarinkirkon valtaviin pylvästöihin; kuutamolla Kolosseumin äänettömille muureille; kauniina syyspäivänä Albanoon, Frascatiin ja Sibyllan temppeliin, jota Tivolin vesiputousten huuru kasteli. Hän oli aina iloinen ja vallaton kuin ikuinen nuoruuden kuva keskellä näitä ajan ja kuoleman jälkiä. Hän tanssi Cecilia Metellan hautakummulla, ja minun istuessani unelmiin vaipuneena jollakin kivellä, kaikui hänen kirkas laulunsa iloisesti Diokletianuksen palatsin synkissä holveissa.

Illalla palasimme kaupunkiin, vaunut täynnä kukkia ja kuvapatsaista murenneita sirpaleita; sitten etsimme käsiimme vanhan Davidin, joka antoi päivällemme arvokkaan lopun ottamalla meidät mukaansa teatteriaitioonsa. Laulajatar, joka oli muutamia vuosia minua vanhempi, tunsi minua kohtaan vain sydämellistä ystävyyttä. Minä taas olin liian kaino osoittaakseni hänelle toisenlaisia tunteita, enkä niitä edes tuntenutkaan, huolimatta nuoruudestani ja hänen kauneudestaan. Hänen miehenpukunsa ja melkein miesmäinen tuttavallisuutensa, hänen syvä alttoäänensä ja vapaa käytöksensä saivat aikaan sen, että pidin häntä todella vain kauniina nuorena ihmisenä, toverina ja ystävänä.

3.

Camillan lähdettyä jäin aivan yksinäni Roomaan ilman mitään suosituskirjeitä ja ilman muita tuttavia kuin seudun kauniit paikat, muistopatsaat ja rauniot, joitten luo Camilla oli minut johtanut. Vanha maalari, jonka luona asuin, jätti atelierinsa ainoastaan sunnuntaisin mennäkseen messuun vaimonsa ja kuusitoistavuotiaan tyttärensä kanssa, joka oli yhtä ahkera kuin isäkin. Heidän kotinsa muistutti jonkinlaista luostaria, jossa taiteilijan työn keskeytti vain niukka ateria ja rukoushetki.

Iltaisin, kun auringon viimeiset säteet olivat paenneet köyhän maalari-asunnon korkealla olevista akkunoista ja läheisen luostarin kellot kutsuivat Ave Mariaan, joka niin rauhaisasti lopettaa Italian päivän, etsi perhe virkistystä yhteisestä rukouksesta; rukousnauhat käsissään he hymisivät litaniansa, kunnes heidän uniset äänensä häipyivät yksitoikkoiseksi, epäselväksi mutinaksi, joka lopulta muistutti aaltojen yksitoikkoista loiskahtelua rantaa vasten.

Minä rakastin näitä hiljaisia, rauhallisia iltahetkiä, jolloin kolme ihmistä ylensi mielensä korkeutta kohti levätäkseen päivän työstä. Tämä muistutti samanlaisia hetkiä isäni kodissa, missä äitini samoin kokosi meidät joka ilta rukoukseen, milloin huoneeseensa, milloin pienen Millyn puutarhan hiekkakäytäville, päivän viime kajasteeseen. Täällä kohtasi minua samanlainen tapa, sama usko, ja minusta tuntui kuin tämän ventovieraan perheen keskuudessa olisin ollut kotini katon suojissa. Ei milloinkaan voi nähdä hiljaisempaa, yksinäisempää, työteliäämpää ja hurskaampaa elämää kuin tässä roomalaisen maalarin kodissa.

Maalarilla oli veli, joka ei asunut hänen luonaan. Hän opetti italiankieltä korkea-arvoisille muukalaisille, jotka viettivät talvea Roomassa. Hän ei ollut mikään tavallinen kieltenopettaja, hän oli ensiluokkainen roomalaisen kirjallisuuden tuntija. Nuori ja komea kun hän oli sekä muinaisajan roomalaisen kaltainen luonteeltaan, oli hän näytellyt loistavaa osaa vallankumousyrityksissä, joita roomalaiset tasavaltalaismieliset olivat panneet toimeen, herättääkseen jälleen vapauden eloon maassaan. Hän oli kansantribuuni, uusi Rienzi. Tuona lyhyenä aikana, jolloin entisajan Rooma näytti uudelleen elpyvän, oli hän ollut sen innokkaimpia puoltajia, puhunut kansalle kapitoliumilta, pystyttänyt vapauden lipun ja saanut huomattavan virka-arvon tasavallassa. Taantumuksen päästessä valtaan häntä vainottiin, jopa hänet vangittiinkin, ja pelastumisestaan sai hän yksinomaan kiittää ranskalaisia, jotka pelastivat tasavaltalaiset, mutta hävittivät tasavallan.

Tämä roomalainen ihaili Ranskan vallankumousta ja filosofiaa, mutta inhosi keisaria ja keisarivaltaa. Bonaparte oli hänelle kuten kaikille sen ajan vapaamielisille italialaisille vapauden caesar. Niin nuori kuin olinkin, elähyttivät minuakin samat tunteet. Tämä samanlainen ajatuskantamme kävi piankin ilmi. Hänen nähdessään nuorekkaan ja antiikkisen innostukseni meidän lukiessamme Montin hehkuvia vapausrunoja tai tasavaltaisia kohtia Alfierin teoksista, huomasi hän uskaltavansa avata minulle sydämensä, ja pian olin enemmän hänen ystävänsä kuin oppilaansa.

4.

Vapauden jumalaisesta ihanne-arvosta ihmisille on paras todistus se, että se on nuoruutemme ensimmäinen unelma eikä poistu sielustamme, ennenkuin sydän kuivettuu ja henki vajoaa arkipäiväisyyteen tai alakuloisuuteen. Jokainen kaksikymmenvuotias ihmismieli on tasavaltalainen; jokainen väsähtänyt ihmissydän orjamaisuuteen altis.

Kuinka usein istuimmekaan yhdessä Pamfilin huvilan kukkulalla, josta näki Rooman huippuineen, raunioineen ja Tiber-virtoineen, joka tahrattuna, äänettömänä ja kuin häpeissään liukuu Ponte Rotton kaarien alitse, jonne kuuli sen suihkukaivojen valittavan solinan ja sen autioituneita katuja vaiti vaeltavien asukasten hiljaiset askeleet! Kuinka usein vuodatimmekaan katkeria kyyneliä tämän tyrannien valtaan joutuneen maailman tähden, jonka maista vain Ranskassa ja Italiassa filosolia ja vapaus hetkiseksi näyttivät elpyneen eloon tukahtuakseen taas olemattomiin. Kuinka useasti kirosimmekaan mielessämme tuota ihmishengen sortajaa, tuota kruunattua sotilasta, Napoleonia, joka oli ajanut vallankumouksen asiaa vain saadakseen siitä voimaa sen kukistamiseen ja kahlitakseen kansat uuteen orjuuteen. Tältä ajalta on alkuisin rakkauteni ihmishengen vapauteen sekä järkeni viha tuota vuosisadan sankaria kohtaan, viha, joka myöskin asui tunteissani ja ajatuksissani ja joka ajan kuluessa vain osottautui oikeutetuksi huolimatta siitä, että moni imartelee hänen muistoansa.

5.

Näitten vaikutusten alaisena tutkin Roomaa, sen historiaa ja muistomerkkejä. Aamulla lähdin yksinäni asunnostani jo ennenkuin kaupungin meluava liike saattoi häiritä ajatuksiani. Kainalossani oli minulla Rooman historioitsijain, runoilijain ja kertojien teoksia. Sitten istuin tai harhailin Forumin, Kolosseumin ja Rooman ympäristöjen autioilla raunioilla. Katselin, luin ja ajattelin. Opin näin perinpohjin tuntemaan Rooman. Nämä hetket olivat parhaita historiantuntejani. Vanha aika, joka ennen koulussa oli minua vain ikävystyttänyt, valtasi nyt kokonaan tunteeni. Näissä tutkimuksissani en seurannut muuta suunnitelmaa kuin päähänpistojani. Menin minne askeleeni minut milloinkin johtivat. Muinais-ajan Roomasta nykyaikaiseen, Panteonilta Leo X:nen palatsiin, Horatiuksen talosta Tiburilta Rafaelin taloon. Runoilijoita, maalareita, suuria miehiä kulki kirjavassa saatossa ohitseni ja minä viivähdin vain sen luona, joka kunakin päivänä eniten herätti mielenkiintoani.

Kello yhdentoista aikaan palasin pieneen huoneeseeni maalarin talossa nauttiakseni aamiaista. Söin kirjoituspöytäni ääressä palasen leipää ja juustoa yhä lukien. Juotuani vielä kupillisen maitoa työskentelin edelleen, tein muistiinpanoja ja kirjoitin päivälliseen saakka. Isäntäni vaimo ja tytär valmistivat sen itse. Päivällisen jälkeen lähdin uusille retkille ja palasin vasta illan suussa kotiin. Melkein jokainen näistä rauhallisista päivistä loppui pieneen seurusteluhetkeen maalarin perheen keskuudessa ja lukemiseen, joka kesti myöhään yöhön. En kaivannut minkäänlaista seuraa. Yksinäisyyteni tuotti minulle vain nautintoa. Rooma ja omat mielialani olivat minulle kylliksi. Näin vietin pitkän talven lokakuusta seuraavan vuoden huhtikuuhun ainoanakaan päivänä tuntematta väsymystä tai ikävystystä. Näitten vaikutelmien muisto elähytti minua kymmenen vuotta myöhemmin kirjoittaessani runoelmani Tiburista.

6.

Rooman muistojen joukossa on kaksi, jotka himmentävät muut tai ainakin hallitsevat niitä. Kolosseum, tuo roomalaisen kansan suurtyö, ja Pietarinkirkko, tuo katolisuuden mestariteos. Kolosseum on yli-inhimillisen kansan jättiläistuote, kansan, joka ylpeytensä ja villin huvinhalunsa tyydytykseksi pystytti itselleen muistomerkkejä, joihin mahtui kokonainen kansakunta ja jotka kokonsa ja kestävyytensä puolesta kykenevät kilpailemaan itse luonnon töitten kanssa. Vielä silloinkin kun Tiber on kuivunut liejuisten rantojensa väliin, seisoo tuo jättiläisrakennus paikoillaan.

Pietarinkirkko on aikoinaan koko maailmaa hallinneen uskonnon luoma. Se ei ole rakennettu minkään erityisen kansakunnan kokoojaksi, se on temppeli, joka sulkee sisäänsä kaiken filosofian, kaikki rukoukset, koko ihmisajatuksen suuruuden. Näyttää siltä kuin sen seinien mittana ei olisi ollut mikään erityinen kansa, vaan itse Jumala. Michel Angelo yksin on ymmärtänyt katolisuuden, Pietarinkirkko on sen ylevin ja täydellisin ilmausmuoto. Pietarinkirkko on kiveenhakattu uskontunnustus, Kristuksen opin monumentaalinen kirkastus.

Gootilaisten katedraalien rakennusmestarit olivat ylevämielisiä barbaareja. Michel Angelo yksin omasi filosoofin käsityksen. Pietarinkirkko on filosoofinen kristinusko, josta jumalainen rakennusmestari on karkoittanut synkeyden, jonne hän on luonut avaruutta, kauneutta, sopusointuisuutta, voittamattomia valovirtoja. Rooman Pietarinkirkko on juuri senvuoksi niin verrattoman kaunis, että sen ainoana tarkoitusperänä näyttää olevan jumal-aatteen kirkastus täyteen loistoonsa.

Vaikka kristinusko häviäisikin, jäisi Pietarinkirkko kuitenkin sitä seuraavan uuden uskonnon yhteiseksi, ijankaikkiseksi, ainoaksi järjelliseksi temppeliksi, jos tuo uusi uskonto todella olisi ihmiskunnan ja Jumalan arvoinen! Se on abstraktisin jumalanhuone, jonka jumalaisen aatteen sytyttämä ihmishenki on koskaan tähän maailmaan pystyttänyt. Sinne astuessaan ei tiedä, saapuuko muinaisaikaiseen temppeliin, vaiko uudenaikaiseen kirkkoon; yksityiskohdat eivät missään sokaise silmää, vertauskuvat eivät hämmennä mieltä; kaikkiin uskontoihin kuuluvat ihmiset astuvat tänne samanlaisen kunnioituksen tunteilla. Täällä tuntee olevansa temppelissä, jossa asuu vain jumaluuden aate, jota ei mikään muu ajatus voi täyttää.

Asettakaa sinne muita pappeja, hävittäkää alttari, poistakaa maalaukset, kantakaa ulos kuvapatsaat, ei mikään ole muuttunut, se on yhä vielä Jumalan huone! tai toisin sanoen Pietarinkirkko on itsessään tuon ikuisen kristinuskon suuremmoinen esikuva, jonka siveysoppi ja pyhyys kätkevät idun kaikkien vuosisatojen ja kaikkien ihmisten uskonnollisten ajatusten kehitykseen; jonka valo on Jumalasta, joka laajentaa ja kohottaa ihmishenkeä ja yhdistäen kaikki kansat samankaltaiseen jumalanpalvelukseen tekee kaikista jumaluuden muodoista yhden ainoan Jumalan, kaikista uskonnoista yhden ainoan uskonnon, kaikista kansoista yhden ainoan ihmiskunnan.

Mutta Michel Angelo on sen monumentaalisen katolisuuden Mooses, jonka ihmiskunta kerran on käsittävä. Hän on rakentanut tulevaisuuden liitonarkin, jumaloituneen järjen Panteonin.

7.

Kun vihdoin olin saanut Roomasta tarpeekseni, tahdoin nähdä Napolin. Virgiliuksen hauta ja Tasson kehto viehättivät minua siellä eniten. Olen aina mielikuvituksessani yhdistellyt seutuja ja ihmisiä; niinpä merkitsee Napoli minulle Virgiliusta ja Tassoa. Minusta tuntui kuin olisivat he vasta eilispäivänä kuolleet, kuin olisi heidän tuhkansa vielä ollut lämmintä. Näin jo edeltäpäin Posilippon, Sorrenton, Vesuviuksen ja meren heidän kauniin, herkästi tuntevan henkensä valossa.

Maaliskuun loppupäivinä matkustin Napoliin. Matkustin kyytivaunuissa erään ranskalaisen kauppiaan kanssa, joka oli etsinyt matkatoveria vähentääkseen matkakustannuksiaan. Lähellä Velletriä tapasimme Roomasta Napoliin aikovat postivaunut tien vieressä kuulien lävistäminä. Ajaja, postinkuljettaja ja kaksi hevosta oli surmattu. Ruumiit oli juuri korjattu läheiseen majaan. Kirjeet ja paketit olivat hujan hajan maassa tuulen heiteltävinä. Rosvot olivat lähteneet Abruzzeille päin. Ranskalaiset jalka- ja ratsuväkiosastot, jotka pitivät leiriä Terracinassa, olivat ajaneet heitä takaa vuorille asti. Pyssyjen pauketta kuului vieläkin, ja siellä täällä vuorien rinteillä kohoili pieniä sinisiä savupilviä. Pitkin matkaa tapasimme tien varteen asetettuja ranskalaisia ja italialaisia sotilasvartiostoja. Tällainen oli siihen aikaan matka Napolin kuningaskuntaan.

Rosvoamisella oli täällä valtiollinen leima. Murat hallitsi, mutta kalabrialaiset tekivät vielä vastarintaa ja kuningas Ferdinand, joka oli vetäytynyt Sisiliaan, avusti rahavaroilla vuoriston rosvojoukkoja. Kuuluisa Fra Diavolo oli tämän liiton etunenässä, ja murhat olivat hänen sankaritekoinaan. Vasta Napolin läheisimmässä ympäristössä vallitsi jälleen järjestys ja rauha.

Huhtikuun ensimmäisenä päivänä saavuin itse kaupunkiin. Muutamia päiviä myöhemmin tapasin siellä ikäiseni nuoren miehen, jonka kanssa olin tehnyt veljellisen ystävyysliiton. Hänen nimensä oli Aymon de Virieu. Hänen elämänsä oli lapsuudestamme aina hänen kuolinpäiväänsä saakka niin läheisesti yhtynyt omaani, että olentomme olivat kokonaan sulautuneet yhdeksi, ja hänestä olen tullut puhuneeksi melkein aina kun itsestänikin olen maininnut.

VÄLIKUVAUS.

1.

Napolissa vietin melkein samanlaista mietiskelevää elämää kuin Roomassakin Espanjalais-torin varrella asuvan vanhan maalarin luona. Mutta sen sijaan että päivät päästään olisin harhaillut muinaisjäännösten keskellä, vietin täällä päiväni kuljeksimalla pitkin Napolin lahden rantoja tai keinumalla sen aalloilla. Iltaisin palasin takaisin luostariin, missä äitini sukulaisen välityksellä olin saanut asuttavakseni ullakkokamarin, jonka ruukku- ja köynnöskasveilla koristetulta parvekkeelta avautui näköala merelle, Vesuviukselle, Castellamarelle ja Sorrentolle päin.

Kirkkaina päivinä saatoin nähdä Tasson valkean talon, joka näytti joutsenenpesältä kellertävällä, jyrkkänä merestä kohoavalla vuorenhuipullaan. Näky ihastutti minua, ja talon valkea hohde tunki syvälle sieluuni. Se oli kuin kunnian säde, joka etäältä paistoi nuoruuteeni ja vähäpätöisyyteeni. Muistin tuon homeerisen kohtauksen äskenmainitun suuren miehen elämästä, kun hän, vihdoinkin päästyään vankilasta, mutta yhä vielä pienten kateuden ja suurten parjausten alaisena, neronsakin, hänen ainoa rikkautensa, halvennettuna, saapui takaisin Sorrentoon löytääkseen täältä vähäisen lepoa, vähäisen rakkautta ja osanottoa, ja kerjäläiseksi puettuna astui sisarensa eteen koetellakseen hänen sydäntään ja nähdäkseen, tunnustaisiko tämä, joka niin paljon oli häntä rakastanut, hänet veljekseen.

Sisar tunsi hänet heti, kertoo naivi elämäkerran kirjoittaja, huolimatta hänen sairaalloisesta kalpeudestaan, hänen harmaantuneesta parrastaan ja hänen rikkinäisestä viitastaan. Hän syöksyi hänen syliinsä suurempaa rakkautta ja myötätuntoa osoittaen kuin jos hän olisi tavannut veljensä ferraralaisen hovimiehen kultareunaisessa puvussa. Nyyhkytykset tukahuttivat pitkäksi aikaa hänen äänensä, ja hän painoi veljeään sydäntään vasten. Hän pesi hänen jalkansa, toi hänelle hänen isänsä viitan ja antoi valmistaa hänelle aterian. Mutta kumpainenkaan heistä ei kyennyt koskemaan tarjona oleviin ruokiin, niin täynnä kyyneleitä olivat heidän sydämensä, ja he viettivät tämän päivän itkien yhdessä, sanaakaan lausumatta, katsellen merta ja ajatellen lapsuuttaan.

2.

Oli alkukesä. Napolinlahti lepäsi vuoriensa, vaikeitten talojensa, viiniköynnöksiä kasvavien kukkuloittensa keskellä syvänsinisenä, sinisempänä kuin taivas sen yllä, kuin vanhanaikainen, vaahtoava malja, jonka reunat ja kädensijat ovat koristetut viiniköynnöksellä ja muratilla. Oli se aika, jolloin Posilippon kalastajat, jotka rakentavat majansa sen kallioille ja levittelevät verkkonsa sen kapeille, valkohiekkaisille rannoille, jättävät turvallisina maan ja lähtevät öisin kalastamaan kahden tai kolmen tunnin matkan päähän merelle, Caprin, Procidan tai Ischian kallioille saakka tai keskelle Gaetan lahtea.

Tavallisesti ottavat he mukaansa tulisoihtuja viekotellakseen niillä kaloja läheisyyteensä. Veneen keulassa istuu poikanen äänetönnä kallistaen soihtua veteen päin, kalastajan tähystellessä syvyyteen voidakseen oikealla hetkellä laskea verkot. Nämä tulet, punaiset kuin hehkuvan uunin suu, kuvastuvat väreilevään merenpintaan kuun säteiden tavoin. Meren liike muodostaa niiden kuvaisista pitkiä välkähteleviä valojuovia, jotka jatkuvat aallolta aallolle.

3

Monet hetket istuin ystäväni kanssa rantakalliolla tai kuningatar Johannan linnan kosteilla raunioilla, katselin tulien fantastista leikkiä ja kadehdin köyhien kalastajien liikkuvaa, huoletonta elämää.