Part 9

Viimeisenä tuli silloin vanha Ruuben ja valitti:

"He ovat ottaneet aasimme, Lea!"

Sillä hänen aasillansa ratsasti nyt Jerusalemiin se Messias, josta hän niin paljon uneksinut ja kärsinyt oli.

"He?... Aasimme?... Ruuben!"

Mutta pysähtykää, sanat, huulilleni, sillä en minä enää puhua tahdo. Ei ole minulla enää maailmaa, mihin aasilla ajaa, sillä...

Sillä minä tajuan, että Hän on vienyt iäksi ystäväni minulta. Tässä ovat siis minulta loppuneet jo kaikki elävät polut ja tiet, ja on alkanut iäisyys ja yö...

Amen, sinä elämäni siis!

* * * * *

Niin, Voi minua!

Sillä nyt minä muistan isäni sanat: "Voi Israelia, jos sen toivo täyttynyt on!"

Sillä _jos_ se nyt täyttynyt on, niin ei minulla itselläni silloin enää maailmassa mitään ole...

Ei yhtään mitään. Sillä minun ystäväni Stefaaninkin on Hän ottanut minulta. Häntä hän seuraa ja on minulle lopullisesti ja ainiaaksi jo kuollut.

Ja siksi ympäröi minua nyt autius ja tyhjyys, ja minusta itsestäni käy kuoleman haju -- enkä minä kuitenkaan kuollut ole, en kuolemanrauhaa saada voi...

Minä olen muukalainen kodissani ja vieras itseni edessä. Minun jäseneni käyvät sotaa keskenänsä, ja minun vereni jakautuu kahtia, sillä paras on minusta nyt pois pisartuva...

Ja siksi tahdon minä muistaa isäni sanoja: "Jehova on kylliksi minulle. Hän riittää meille."

Ne sanat minä ainiaaksi mieleeni painan, ja yhä lähemmin minä puristaun Sinun isällistä rintaasi vasten, Jehova, minun Herrani ja minun Jumalani.

Ole minulle armollinen, sillä minä olen elävä vainaja elävien maassa! Ole armollinen, Herra, Israelin ainoa Jumala!

Sinun olkoot kaikki minun ajatukseni nyt ja aina iankaikkisesti. Amen.

* * * * *

Hän oli harhaillut Jerusalemin synkillä kaduilla kuin henki, jota ajaa kylmä tuuli. Kolkkoja ne kadut olivat hänelle, ja kuollutta ja kylmää oli maailma ja kaikki. Turhaan kutsui hopeatorven soitto temppeliin, sillä ei hänen mielensä nyt missään ollut.

Nyt oli kolea, harmaa päivä, kadut tyhjiä, autiota kaikki. Autio oli hänen sielunsakin, kun hän haamun tavoin katua harhaillen kulki.

Silloin alkoi vastaan tunkeutua ihmispaljous. Etumaisena siinä mies kantoi ristiänsä. Hän tunsi sen.

"Se on Hän!"

Pimeys levisi silloin hänen kasvoillensa, ja järki tuntui sammuvan tyyten. Mykkänä hän vetäytyi seinäviereen, painui siihen pelokkaana kuin pienoinen pyy mättään turviin. Hän antoi tungoksen mennä ohi ja peitti kasvonsa molemmin käsin, ettei mitään näkisi. Hän tunsi, miten veri hänen suonissansa alkoi väristä ja vapisten virrata, kuin sekoittua. Polvet ja kaikki jäsenet vapisivat, ja äkkiä pääsi häneltä epätoivoinen parahdus:

"Voi minua!"

Se oli kuin tulikipinä, joka kuiviin sydämiin sattui. Se tarttui niihin kuin tuli taulaan tarttuu, ja kohta huusivat monet ja monet naiset valittavaa:

"Voi meitä!"

Se huuto levisi kuin kulovalkea. Lapset itkivät, tietämättä mikä hätänä oli. Hätä vain oli tarttunut heihin, ja niin levisi ja paisui huuto:

"Voi meitä!"

Ja Jeesus kääntyi silloin ja sanoi:

"Jerusalemin tyttäret! Älkää minua itkekö, vaan itkekää itseänne ja lapsianne!

"Sillä jos he tämän tekevät tuoreessa puussa, mitä silloin kuivassa tapahtuu."

Tungos meni jo ohi. Lea avasi silmänsä, vilkaisi ja alkoi paeta kuin kuolemaa. Etäältä vain kuului äskeinen, yhä loittoneva valitushuuto, ja koko hänen elämänsä oli nyt kuin hyljätty, autio keto, jossa verinen ristinpuu häämöitti hirmuisine kauhuinensa.

* * * * *

"Mutta kuudennesta hetkestä hamaan yhdeksänteen oli pimeä. Aurinko pimeni ja..."

Eräässä kadunkulmassa seisoi joukko sadukealaisia ja heidän joukossansa Saul, puhuen tapahtumasta, ristiinnaulitsemisesta. Kylmänä pisti silloin Saul:

"No niin... Hänestä _voi_ nyt tulia se 'Messias', koska ne surmasivat hänet _aikanansa_..."

Ne toiset kieltäjät eivät ymmärtäneet, mitä hän tarkoitti sillä "aikanansa"-sanalla ja muilla. Kuin myrkyllisesti puraisten lisäsi silloin Saul:

"Ennenkuin hän ehti jatkaa sukuansa ja tehdä 'Isästänsä' -- siis oikeastaan itsestänsä -- isoisän..."

Aikaisessa kuolemassa siis oli Hänen ainoa voimansa ja mahdollisuutensa joksikin aikaa yksinkertaisten Messiaaksi kohota.

Ja silloin:

"Maa järisi ja kalliot halkeilivat ja monta pyhäin ruumista nousi haudoista ja tulivat pyhään kaupunkiin ja ilmestyivät monelle."

* * * * *

Oli taas kolea, harmaa päivä.

Hapset hajallansa juoksi Lea silloin katua pitkin ja ulos kaupungin portista, sinne, missä tuomitut kuoliaaksi kivitettiin.

"Voi minua!" vaikeroi hän menehtyneenä. Hän tuli kentälle. Siinä makasi kivitetyn murskaksi runneltu ruumis.

"Stefaan!" Hän kumartui ensimäisen marttyyrin ruumiin yli, suuteli sen kasvoja palavasti, huusi ja valitti ja itki:

"Stefaan! Minä, minä yksin syyllinen ja onneton olen!

"Armaani! Minä sinut hylkäsin ja pois sinut luotani sysäsin ja isäsi kodista karkoitin sinut!

"Ja siksi hajotkoot nyt hapseni kaikkiin tuuliin ja jääköön minuun vain ruumiini haju ja yksinäisyyden ja autiuden tunne!

"Ah Herra! Yksinäinen ja vieras olen minä nyt itsenikin edessä ja muukalainen siinä tuskassakin, mikä minulle enää maailmasta ainoana jäljellä on..."

Ja hän painui istumaan, ruumiin yli kumartuneena. Hänen kyyneleensä, jotka vuotivat kuolleen kasvoille, olivat niinkuin sade, ja ylhäällä hänen päällänsä leijaili vaaniva korppikotka.

* * * * *

"Ja minä olen näyttävä, kuinka paljon sinä olet kärsivä minun nimeni tähden!"

Miten kivikovaa!

Oli jo tapahtunut paljon. Ystävänsä kohtalosta raivostuneena oli Saul syössyt kaikkia Messiaita tuhoamaan. Hän oli siinä mielessä liittynyt näön vuoksi uudelleen pappeihin, matkustanut Damaskoon ja istui nyt Messiaan tähden vankeudessa Paavalin nimellä todistaen Hänen jumaluuttansa alttiin sielunsa kaikilla voimilla.

Mutta sillä paikalla, missä Stefaan kivitettiin, näkivät ohikulkijat vuosikausia sen jälkeen joka päivä istuvan ja itkevän naisen, ja kaikki he tiesivät, että se oli Sakeuksen tytär, yhä lakastuva, paljon kärsinyt ja ihana Lea.