Part 7
"Herra, minun autuuteni Jumala. Minä huudan päivällä ja yöllä Sinun edessäsi.
"Anna minun rukoukseni Sinun eteesi tulla! Kallista korvasi minun huutoni puoleen!
"Sillä minun sieluni on surkeutta täynnä, ja minun elämäni on liki helvettiä jo.
"Minä makaan hyljättynä kuolleitten seassa, niinkuin haavoitetut, jotka haudoissa makaavat ja joita et Sinä enää muista."
Mikä ahdistus! Mikä ihmiselämän mitättömyys!
"Niin me, tyttäreni, olemme kaikki Herran, meidän Jumalamme edessä", todisti alistuva isä varmasti. Mutta sitten kääntyi lehti ja tuli lohdutusta:
"Sinä viet minut virvoittavalle vedelle... Sinä ravitset minut... Et Sinä hylkää minun sieluani helvetissä... etkä salli Sinun pyhäsi turmelusta nähdä."
Miten luottavaa! Miten turvallista!
"Hän on hyvä, tyttäreni!" todisti isä heikolla äänellänsä ja lisäsi:
"Usko Häneen! Riipu alati Hänessä, Lea!"
* * * * **
Tuuhean tammen alla lapset leikkivät uhria. Vuoristossa haikaili puolisostansa eksynyt iso lintu, ja viinikuurnan sotkijat lauloivat loitompana, vaatteet viinistä punaisina.
Usein olivat he jo näinä päivinä näin tyynesti puhuneet. Leaa ne puheet rauhoittivat. Hänen mielensä muuttui yhä alistuvammaksi, kuuntelevammaksi. Hän mietiksi ja punnitsi isänsä sanoja.
Mutta kerran hän sitten äkkiä meni tavallaan omaan asiaansa. Kuin lapsi isältänsä hän kysyi:
"Isä! Sinä et ole paljon puhunut siitä luvatusta Messiaasta... Niin että milloin uskot Hänen tulevan?"
Isä mietti.
"Kuule, Lea", alkoi hän. "Me emme hetkeä tiedä, mutta uskon yhden: jos hän tulee, niin voi meitä Israelin kansaa!"
"I-isä!"
Se huudahdus oli kuin avuttoman lapsen hätäinen rukous: Isä, sääli minua! Älä ota pois toivoa minulta! Mutta isä yski, kokosi voimansa ja tyynenä jatkoi:
"Kun toivo täyttyy, niin tyhjyys jää sijalle. Sillä... Ah minun rintaani ja yskimistäni!... Sillä..."
Miten vaikeaa, tuskin jaksan huokua!
"Sillä toteutunut toivo ja täyttynyt onni on arvoton aina, ja jo-jos..." tapaili hän, "jos, tyttäreni, meiltä toivo riistetään... vaikkapa niin, että täytetään se, niin me... me, lapseni, jäämme köyhiksi... si-sillä... sillä toivo on enemmän kuin sen toivon täyttyminen meille."
Sillä toivo yksin meille on rikkautta. Niin hän selitti. Se rohkaisee työhön, antaa elämänvoimaa, luottamusta, intoa. Kun se täyttyy, häviää meiltä voimanlähde ja me olemme köyhiä, sillä kellepä täyttynyt toivo on minkään arvoinen ollut.
Vaiettiin. Isä huohotti puhumisesta väsyneenä.
Ah minua! On kuin taas kuumenisivat sormeni ja heräisi jo kerran väsynyt suru.
"Niin, lapseni... Jehovan suoma paratiisi ei ollut esi-isällemme onneksi... Hänkin, Jehova, oli erehtynyt siinä", koki heikko isä jatkaa, huohotti ja taas lisäsi:
"Niin voi Hän siis erehtyä siinäkin, jos..."
Jos lähettää meille Messiaan.
Minä sotkeudun taas yöhöni ja sumuihini, minä Israelin onneton tytär. Ohimoissani lyö jo heikosti. Tuntuu, kuin tahtoisi isä puheillansa sammuttaa minussa viimeiset kipinät, minun kaikkeni: riistää uskoni siihen, jota toivon. Se toivo toki vielä virkistää ja pitää elossa minua.
Vaiettiin. Isän rinta kohoili vaivalloisesti, ja silmissä kajasti kuin pian sammuva katse.
"En minä ymmärrä, isä."
Sinun puhettasi, isä, en käsitä. Hän lausui sen niin surullisen miettivästi. Isäkin näytti vaipuneen mietteisiinsä. Kun yksin puhellen hän selitteli nyt heikosti:
"Meille... meille Israelin kansalle, lapseni, on näin hyvä... näin", jatkoi hän yksitoikkoisesti, heikosti, "että meillä on Jehova, joka ei ole muiden kansojen jumala. Se eroittaa meidät muista ... Se... se estää meidät niihin sekaantumasta, hukkumasta..."
Yskiminen keskeytti taaskin puheen. Ääni oli heikko, ja sammuva katse oli kiintynyt johonkin ylös.
"Jos se luvattu Messias tulisi... jos Hän olisi kaikkien kansojen Herra, niin..."
Niin me joutuisimme yhdeksi perheeksi kaikki. Meidän kansamme hukkuisi siihen perheeseen.
"Ei, Lea!" lausui hän päättävästi, ikäänkuin saaden voimaa, ja todisti lujasti:
"Jehova on minulle kylliksi. Hän riittää minulle. Hän suojelkoon sinuakin nyt ja aina, ja Hänen olkoon kunnia ja valta iankaikkisesti. Amen."
Miten lujaa se puhe oli! Hän lepäsi rauhallisena, ja hänen luja uskonsa oli tervettä kuin harmaa vuori, johon ei ajan hammas pysty ja jota ei myrsky, ei mikään järkytä, ei koskaan sijoiltansa siirtää voi.
Mykkä äänettömyys. Eivät laulaneet enää viinikuurnan sotkijatkaan, ja tuuhean tammen alla oli autiota, sillä poistuneet olivat sieltä uhria leikkivät lapset.
Minä seison sumuihini sotkeutuneena, tuijotan ja hapuilen katseella jotakin. On tyhjää, kuin ilta. Äänet lakkaavat. Ainoastaan vanha spitaalinen Simeon laahustaa tietä pitkin. Nyt hän istahtaa jo äskeisen puun alle ja...
Ei mitään muuta. Toivo ja unelma alkoi järkkyä. Isän puheet vaikuttivat nyt tehoisasti kuin ratkova veitsi, joka ompeleita auki leikkaa, ja hänen sieluunsa alkoi sen järkkyvän sijalle levitä mykkä autius ja iloton tyhjyys, tyhjyys, jossa ei kuulunut ystävän ääntä, autius, jossa vain kädet hiljaa raukesivat ja ystävän muisto kuin joku kylmä ja kaukainen kuoleman kello yöpimeydessä hiljaa ja harvakseen läppäillen soi.
Vain siellä etäällä... siellä. Ja kaukana vuoristossa haihatteli hätäytyneenä vielä se iso lintu, joka oli eksynyt puolisostansa, ja vielä loitompana hukkuivat vuoriston ääriviivat hiljaa taivaan uinuvaan, haihtuvaan sineen.
XIII.
Meillä oli pieni ryytimaa ja ihana yrttitarha. Yhdessä me siinä olimme, ja meillä oli hiljainen rauha ja ainainen äänetön ilo...
Se yrttitarhamme oli niinkuin erämaan rauhaisa keidas. Linnut siinä ihanasti lauloivat, ja iloinen lähde puheli kuin leikkivä lapsi...
Ja siksi...
Siksi oli siellä onnemme niinkuin alati kirkas, hiljainen ja kaunis ehtootähti, joka ei sammu, ei puhu, vaan ennustaa vain äänetönnä ihanaa unta ja rauhaisaa ja hellää yötä armaan luona ja hänen sylissään...
Ah niin...
Ah! Sillä minä karkoitin sinut, sinä ikävöityni, ja sinun hellyytesi minä luotani pois työnsin...
Ja siksi on nyt keitaani autio. Ei siellä lähde iloitse. Ei siellä mitään minulle ole, ja minun hellyydelleni ei ole muuta kuin hieta...
Minua onnetonta Leaa!
Vaan jos sinä ystävä vielä palata voisit! Jospa sinä jaksaisit anteeksi antaa ja unohtaa, niin...
Mutta ei. Et sinä voi. Mennyt on siis kaikki minulta. Niin ovat kaikki lähteneet kuin muuttavat linnut, jotka eivät koskaan palata voi...
Voi minua siis! Sillä minun sieluni janoaa sinun hellyyttäsi, ystävä, kuten janoaa kastetta Arabian kuiva, autio maa.
Mutta isä vain yhä heikkoni. Hänen sumeissa silmissään kuvastui jo kuoleman läheinen, lempeä tulo.
* * * * *
Eräällä Samarian vuoren kukkulalla oli juuri vietetty Baalin uhrijuhlaa, ja Saul ja Stefaan olivat poikenneet sinne. He olivat viipyneet juhlissa pari päivää. Tanssivat uhrineidot olivat saaneet heiltä rikkaat lahjat ja avanneet heille maailmansa, sen salaisen maailman, jossa on ainoastaan viini ja yö vuoteinensa ja salaisine iloinensa. Ei se Stefaania ollut alussa viehättänyt, mutta sitten...
Niin, sitten oli alkanut hieno voima vetää ja virta viedä. Hän oli palava. Hän oli janoinen. Sama se mitä hän nyt juodaksensa sai, kun jano poltti eikä oikeaa vettä ollut.
"Sinä totut jo tähän!" iloitsi Saul hänen puolestansa. "Sinä löydät ilon ja rauhan tästä, Stefaan. Tämä on vain uutta ja parempaa viiniä."
Ehkä. Ken tietää. He ratsastivat nyt edelleen. Sen ihanan samariattaren kaupunkia kohti he palavina samoilivat nyt. Mutta yö yllätti.
Vuoristossa kiljuivat jalopeurat, ja hevoset tulivat vauhkoiksi. Kerrottiin myös ryöväreitä olevan liikkeellä, ja siksi päättivät he yöpyä laaksoon.
Se maja, johon he yöpyivät, ei ollut varakkaan koti, ei liioin kurjakaan se ollut. Isäntä itse, vanhahko Simeon, nukkui juovuksissa, kuorsasi ja örisi karkeasti.
"Nouse! Vieraita!... Nouse, Simeon!" herätteli vanha vaimo häntä. Ukko heräsikin, kohotti partaisen, pörröisen päänsä, katsoen kuin villi, älytön metsäläinen, ja alkoi kurkkuansa selvitellen syljeksiä ja kakistella.
"Rauha teille Jehovassa!" tervehti hän vihdoinkin ja irvisti suunsa niin leveäksi, että tuuheasta parrasta paistoivat hammasrivit aivan leukaperiä myöten.
"E-ee, veljet!... Je-ehovan rauha teille!" toisteli hän puoli-juopuneena vielä, ja majaan kokoontunut väki katseli vieraita epäluuloisesti.
"Ja te, väki!" irvisti hän niillekin. "Teillekin Jehovan, meidän Herramme rauha!... Ö-rhöö!" röyhtäisi hän lopuksi karkeasti.
"Ja sinulle viisaus Häneltä!" äänsi siihen joku, nähtävästi pistää tahtoen. Mutta ei hän huomannut sitä. Vieraiden puoleen taas kääntyen tiedusti hän heiltä, mistä he tulivat.
"Baalin juhlilta."
Saul vastasi sen ynseästi tiuskaisten, aivan kuin ukolle kiusaa tehdäksensä.
"Baalin juhlilta!" kauhistui Simeon, sillä hän oli synagogan palvelija. "Baalin juhlilta, te pakanat!" Väki näytti liikahtavan.
"Ja minun majaani, te Israelin viholliset!" jatkoi hän kauhisteluansa, ja hänen irvistävästä suustansa paistoivat nyt hammasrivit kuin pedon kidasta.
"Ulos, te pakanoiden penikat!"
"Ei hätäillä!" uhkaili Saul.
Syntyi hälinä, torailu ja riita.
"Vaimo! Hae pappi tänne! E-eh!" huusi raivostunut Simeon. "E-eeh, te tomu ja koirat Jehovamme jalkojen alla!"
"Jehovan!" tarttui nyt jo Stefaan halveksivasti. "Mikä se moinen otus on?... Jehova!"
Se tuntui monesta jo kauhealta. Että vielä Israelin miehet niin... Riita kiihtyi, väiteltiin ja torailtiin. Yhtenä joukkona uhkailivat he jo Jumalan rangaistuksella.
"Hän on rankaiseva!... Maahan Hän on lyövä teidät!" jyrisi Simeon. Eräs vaimo tarttui nyt:
"Ja Hän, joka tulee... Joka on neitseestä syntyvä... Messias!" uhkaili se jo Messiaankin rangaistuksella.
"Suus kiinni, akka!" raivostui hänelle Stefaan jatkaen pilkkaansa:
"Neitseestä syntyvä!... Mitä varten siinä neitsyt tarvitaan, kun kerran ilman miestäkin maailmaan pääsee?"
"Ja miksi ei yksistään miehestä?" kivahti Saul.
Ne vain murisivat vihasta, mutta eivät vastanneet. Pilkaten äänsi silloin Stefaan:
"Jehovalle on helppo siten tehdä ihmetyö... Sillä katso, miten usein neitseet synnyttävät -- äpäriä."
"Te pilkkaajat!... Pty-hyi!"
"Te pyhän häpäisijät!"
Väki kävi uhkaavaksi. Vaimot sähisivät ja riitelivät. Jo kohoteltiin nyrkkejä, mutta:
"Ei pelätä!"
Pappikin saapui ja alkoi nuhdella.
"Jehovan nimeen käsken minä teitä!" koveni se.
"Suus kiinni, sinä olemattomalle vaakkuja!... Jehovan!... Onpas pelätti!"
Vihdoin kiihtyi riita äärimmilleen. Väki aikoi jo käsiksi käydä, mutta saapui pakanoiden karavaani. Sen joukko asettui ahdistettujen matkustajien puolelle, ja yleisen melun ja huudon yhä vain yltyessä poistuivat Saul ja Stefaan liittyen pakanoiden joukkoon, joka yötä myöten jatkoi matkaa määräänsä kohti.
Oli jo lähellä puoliyötä. Karavaani leiriytyi nuotiotulille. Siinä ystävystyivät Saul ja Stefaan pakanoihin, ja yhdessä he siinä pilkkasivat aivan kuin kilvan sekä pakanoiden että Israelin jumalia.
"Sillä emme me niitä tarvitse... Emme me ole koskaan niiltä apua saaneet!" Niin todistivat pakanatkin jumalistansa. Kyllästyneet he niihin jo olivat. Eivät he enää halunneet niitä hartioillansa taakkana kantaa.
Me leluihimme vuoroin kyllästyvät ja vuoroin niitä ikävöivät lapset! -- Ympärillä humisi yön pimeys. Jossain huuteli yövartija hetkien kulkua ilmoitellen, ja erään kalliosärmän takaa pilkahti nyt alhaalla vuorien takana kieriksivän kuun kirkas reuna. Se laajeni hitaasti. Kohta hohti kuu kokonaisena, kieri kapean vuori-raon yli, valaisten heittämällänsä kirkkaalla kuutamojuovalla palmujen yksinäiset latvat, ja vetäytyi sitten hiljaa raon toisen kalliosärmän taa.
Mutta jo sarasti aamu. Matalahkon vuorikeilan huippu leikkasi varjonsa hiljaa punertavaan aamuruskotaustaan. Valo alkoi levitä tasaisesti. Jo pistivät näkyviin plataanien ja seetrien jylhät latvat ja sypressien suipot pylväät, sitten hoikat viikunapuut, ja kohta koko aamuraikas metsä soi ihanassa aamuvalossa... Kuului jo työhön lähtevien peltomiesten puhelu, ja jättäen leirinsä lähti karavaani yksitoikkoisena juovana jonottamaan määräänsä kohti.
* * * * *
Ei sitä tiennyt, mikä siinä ihanassa samariattaressa hurmasi ja veti. Hänen kuvansa vain painui silmään pehmeänä, ihanana, puhtaana ja herkullisena. Se kosketti siellä hienoimpia hermoja niin lempeästi ja hellävaroen, kuin olisi arkaillut herättää ne hereille, viemään jotain viatonta salaista käskyä ja tietoa johonkin.
Nyt puuhaili hän huoneessansa yksin. Upea se huone oli ja herkullinen ja ihana kuten hän itsekin. Jokainen vaatteen laskos hyväili silmiä pehmeästi. Ei mikään särkenyt sitä kuvaa, joka hänestä silmään levollisesti painui. Ei mikään häirinnyt sitä sanatonta ääntä, jolla hänen kuvansa ja katseensa hellimmille hermoille sielussa puhui, eikä mistään kuulunut sinne maailman rauhaton melu.
Mutta se, joka hänet näki, hän...
Niin: En minä voi sinun huoneessasi ja sinun luonasi... ilman sinua olla, sinä ihana vaimo!
Mutta nyt oli hänen olennossaan jotain uutta, jotakin, jota ei ymmärtää voinut. Rauhallisesti hän liikuskeli, antoi katseensa levähtää uutimien laskoksissa ja puheli yksin:
"Niin... Olkoot ne kaikki edelleenkin niin."
Hän näytti muuttuvan hieman surulliseksi, mietti, mutta lisäsi sitten:
"Todistakoot ne vain minulle alati sitä... sitä, mikä _oli_!"
Sillä hän tiesi, että nyt ei sitä tule olemaan enää.
Kaksi ratsastajaa saapui silloin. Ovelle kolkutettiin, ja huoneeseen astuivat Stefaan ja Saul.
"Rauha Mestarissa!" tervehti heitä Seeba rauhallisena.
"Ja sinulle maailma ja kaikkinemme me!" oli vihjaava vastaus. Seeba ymmärsi sen. Hän aavistikin jo ilman vihjausta, mitä varten he olivat tulleet.
"Me sinua etsimme, sinä ihanin naisista!"
Sinua, sinä korvaus menetetystä, sinua, sinä...
Niin, ystäväni Saul! Et sinä puheillasi minua pettänyt! Parhaimman luo sinä polkuni johdit, ja minä kiitän sinua...
"Seeba!"
Mutta ei se hänelle pahastunut. Hymyili vain hellästi, mutta surullisesti, säälivästi.
"Minua etsitte!" alkoi hän sitten verkkaan, katse säälivänä, kuin lapselle puhuen.
"Sinua ainoaa!"
Mutta silloin tarttui Seeba hienosti Stefaanin käteen, vei hänet akkunan luo ja puhui:
"Nuori ystäväni Mestarissa!... Tulet myöhään... Ei... ei", korjasi hän äkkiä. "Tulit... et tullut liika _aikaiseen_."
Stefaan oli kuin lumottu. Ihana nainen seisoi kuin kuva, piti häntä hellästi kädestä kiinni, puhui edelleenkin lempeästi, hieman surullisesti, mutta sielussa suuri rauha. Kuten äiti lapselle hän kertoi:
"Katso, ystäväni..."
Minä en ymmärrä. Minä masennun. Minun vereni lakkaa kuohumasta. Sillä _tämä_ ääni voittaa minut ja minä olen kuin lapsi ja...
"Ystäväni", jatkoi Seeba asiaansa. "Minä..."
Hän ikäänkuin muisteli:
"Minä menin äsken kaivolle, ja siellä istui Messias... Miksi vavahdat, ystäväni?... Istui Messias ja sanoi, kuinka monta miestä minulla on ollut, ja Hän puhdisti minut."
Stefaan aikoi irroittaa kätensä hänen kädestänsä.
"Ei, ystävä! Älä pelkää, sillä minä olen kuin äiti sinulle", esti häntä Seeba. "Minun suuren rauhani minä tahdon antaa sinulle." Ja osoittaen tietä puhui hän:
"Sinä näet tuon tien. Mene sitä myöten! Seuraa Hänen jälkiänsä, kysy kylistä ja kaupungeista, ja kun löydät, niin Hän puhdistaa sinut, niin ettet enää koskaan etsi sitä, mitä nyt luotani hakemaan tulit."
Vaiettiin. Kaikki äänet, kaikki maailman ilot, kaikki salaiset himot ja ihanat, hiljaa hiiviskelevät halut tuntuivat nyt loppuvan ja vaikenevan. Edessä oli vain ihanan naisen outo kuva ja Jerusalemiin päin häipyvä etäinen taivaanranta.
Minä menehdyn.
Mutta Seeba nosti ihanat kätensä siunaukseen ja siunasi hellästi, rauhallisesti:
"Hänen rauhansa ja siunauksensa vuotakoot, ystäväni, ylitsesi aina!"
Eikä mikään hänessä ja hänen äänessänsä nytkään särkenyt sitä kuvaa, jonka hän sieluun loi. Ei mikään häirinnyt sitä hienoa, jolla hän silmää kosketti aina. Ja kuitenkin hän nyt kosketti niin toisin...
Hän taltutti katseellansa kaiken sen, joka hellyydestä heräsi. Hän taltutti sen kuten äiti katseellansa haihduttaa huolet ja itkut lapsensa mielestä ja katsoo sinne silmistänsä levon ja rauhan.
Hän oli "Samarian vaimo". Masentuneina seisoivat nuoret miehet. Ja kuin harmaat varjot he poistuivat huoneesta, josta olivat luulleet löytävänsä maallisen taivaan riemuinensa, kaikkinensa mitä lempi siinä antaa voi.
* * * * *
Siispä: Voi minua!
Sillä taas olet sinä "Messias" minun suonieni juoksulle salvan pannut, ja minun orvot haluni olet sinä tomuksi lyönyt!
Lintu löytää ilonsa ja pääskynen pesänsä, mutta minä en mitään löydä. Sillä minne minä tulenkin, olet sinä kaiken jo vienyt...
Kaiken... kaiken. Ja koko maailma on siis minulle kuin autio vedenranta, jossa kaislat kuivuvat, muinoin niin iloisesti loiskivat ja leikkivät aallot äänettömiksi jo uupuvat ja kaikki taukoaa ja lakkaa...
Siispä:
Siispä olen minä nostava peitseni sinua vastaan. Sinua olematonta Jehovaa ja sinun Messias-taruasi ja kaikkea petosta vastaan. Minä olen paljastava ja maahan polkeva teidät...
Sinutkin, sinä nykyinen "Messias"... Kuinkahan mones sillä nimellä Israeliin ilmestynyt petturi lienetkin jo!
Siispä, ratsuni! Kiidä! Jouduta minua! Kaikkia Messiaita ja jumalia tuhoamaan tahdon minä joutua nyt!
Ja ratsu riensi. He olivatkin jo Jerusalemin lähimailla. Tienvieressä, siinä vesipaikan luona, kerjäsivät repaleiset sokeat almua. Jeesuksen kiroama kuivunut viikunapuu haparoi kuivilla, lehdettömillä oksillansa poudan kuivaamaa ilmaa, ja sen juurella istui joukko spitaalisia avuttomina, surkeina, apua odottaen. Ohi vaelsi raskaita taakkoja kantavien savenvalajien pitkä, repaleinen jono, mekot savisina, ja hieman loitompana liitelivät petolinnut vaanien tienviereen uupuneena kuolleen kuormakamelin haaskaa.
XIV.
Oikein sinä silloin puhuit, ystäväni Stefaan!
Sillä nyt on laakso tyhjä. Enemmänkin: Kotinikin tyhjenee. Ovet joutuvat lukittaviksi. Minä olen yksin, ja minua ympäröi suuri häviön rauha.
Hänen isänsä näet oli kuollut. Ei hänellä nyt ollut enää muuta kuin Haagar maailmassa. Sitä hän joskus hiljaa vaikertelikin Haagarille.
"Ainoastaan sinä minulla enää olet."
Mikä orpous!
Ja yhä hellemmät siteet kutoutuivat heidän välillensä. Enkä minä enää itkekään nyt. Kyynelittä ja alistuen minä suren. Yksin kannan minä murheitani ja katselen autiota laaksoa, jossa ei iloa, ei elämää minulle enää ole.
Ja silloin...
Niin. Kuolleet alkavat nousta nyt jo väkisinkin haudoistansa. Mieleeni muistuu yhä useammin Stefaan. Miten toisin olisikaan voinut olla! Ennallansa hyppisivät sadepurot ja hymyilisivät viinimaat siellä vuoririnteillänsä. Ja...
Mutta ei! Kuollut se kai on, mikä on kuollut ja jonka hauta on umpeen luotu. Etäällä sinä olet, ystäväni, etkä sinä luokseni palata tahdo, ja vanhat tutut tammet ja öljypuut vain katsovat mykkinä minuun.
Nyt oli Rebekka hänen luonansa. Se sääli häntä kuin siskoansa. Hänen tukkaansa se nyt hyväillen silitteli ja lohduttelevin äänin jostain puheli.
"Niin", tarttui silloin äkkiä Lea. "Oletko sinä onnellinen, Rebekka?"
"Minäkö?"
Mitä minä vastaisin? Herättäisikö kenties onneni kaipuuta ja surua hänessä?
"Oletko?"
"Niin... En minä onnetonkaan ole... Sillä, katso..."
Ja vähitellen alkoi puhe mennä vapaammin, ja povi avautui ja kertoi avoimemmin.
"Sillä katso, Lea... Ehkä se on niin", tapaili hän, "ehkä... tai varmaankin niin, että vasta se..."
Ei hän olisi tahtonut sitä suoraan sanoa, sitä lasta...
"... se, jonka me rakkautemme palkaksi miehestämme saamme"... se... no, lapsi... meidät vasta jalostaa...
Ne äidin tehtävät. Vasta niissä me jalostumme, saamme kaikkemme, mitä kaipaamme. Hän muuttui sitä selittäessään miettiväksi, vakavaksi. Vaiettiinkin jo hieman.
"Mutta sittenkin", lisäsi Rebekka. "Niin..."
Taas teki mieli vaieta. Silmäkulmaan vetäytyi miettivä vaimonilme. Kai se oli vakavaa.
"Mitä 'niin', Rebekka?"
"Niin!" ja hän lopetti ilmoittaen varmasti:
"Meihin ilmestyy miehemme ja hellyyden kaipuu itsestään... ajoittain..."
Sittenkin kun jo olemme siihen väsähtäneet. Se ilmestyy kuin linnulle halu lähteä taas ja taas pohjolaan pesimään.
"Niin, Lea... Ilman miestä me olemme kuin ajatuksettomat sanat."
Meissä olisi tyhjää ja autiota, kuten on vainiolla, jossa ei enää kuhilasta ole.
Seurasi vaitiolo. Puhe herätti Leassa taaskin sen hellyydenkaipuun, josta Rebekka oli puhunut. Kenelle hyvänsä olisi hänen pitänyt saada olla hellä, vaikka itsensä vuoksi. Samapa se, vaikka ilman vastalempeä. Hän oli surullinen.
Ja sitten hän äkkiä astui Rebekan luo, syleili häntä, silitteli hänen tukkaansa ja hymyillen puheli hänelle surullisesti:
"Niin, Rebekka!... Ehkä se on niin..."
Ehkä on meissä se puhumasi kaipuu... se kaipuu, joka meille sitten kuitenkin tuskaa, ehkä enemmän tuskaa kuin onnea, tai molempia sekaisin, tuo.
"Niin... Ehkä... Ehkä sittenkin, ystävä, niin!"
Vaiettiin. Hämähäkki kutoi verkkoansa, ja majansa edessä, palmun juurella, seisoi miehensä hylkäämä Samuelin vaimo. Hän seisoi kuin kuva, värikäs puku laskoksilla, kyyneleet silmissä. Hellästi hän puristi pientä lastaan rintaansa vasten, antoi kyyneliensä vuotaa sen kasvoille ja oli onneton ja onnellinen samalla kertaa.
* * * * *
Niin se on, kuin sinä, ystäväni Rebekka, puhuit: ilman ystävääni minä olen yksin.
Päivä seestyy ja sumenee. Yöllä vuoroittelee kirkkaana kimaltava kuutamo ja äänetön, painava pimeys, mutta ei minun elämässäni kirkkauden ja pimeän vaihtelua enää koskaan ole...
Niin, Rebekka. Taivaalla ajelehtavat vuoroin kepeät, iloiset poutapilvet, vuoroin raskaat sadepilvet, mutta ei minun elämässäni mitään vuoroittelua ole, sillä se minun ystävätön elämäni on kuollut ja paareille pantu...
Se elämäni on vainaja minulle, ja minun iloton onneni on kuin orpo ja turvaton kaarneenpoika, jonka emo on ammuttu ja siskot pudonneet pesästä pois...
Pois... pois on kaikki mennyt, sillä ilman ystävää on minun elämäni kuin yön ainaiseen pimeyteen yksin eksynyt lintu, jonka sieluun huoahtelee vain hajanainen, mykkä ja iloton yö ja jolle ei kuulu, ei kajasta muuta kuin pesään ainiaaksi yksin jääneiden poikasien avuton uikutus...
Ah Herra!...
Ah Herra! Sillä turhaan minä Sinun psaltariasi luen. Ei se voi lohduttaa minua...
Ei voi. Sillä Sinä ja Sinun psaltarisi olette paljon, vaan ette kaikkea minulle. Te lohdutatte minussa ainoastaan ihmisen, mutta jätätte osattomaksi vaimon minussa...
Ja siksi, Herra...
Miten surullinen minä taas tänäänkin olen! Miten autiota ja yksinäistä täällä laaksossa on kaikki minulle! Väkisinkin herää taas mielessä se jo sadasti ja taas sadasti ennenkin herännyt arka ajatus: Mitähän?
"Mitähän jos minä sittenkin Jerusalemiin lähden ja sinut, ystäväni Stefaan, sieltä etsin!"...
Väkisinkin jää ajatus siihen mietteeseen levähtämään, ja surullisena katson minä sitä miettiessäni laaksoon. Siellä on tyhjää. Autioilla vainioilla ei aaltoile vilja. Kaivoilta ei kuulu iloa, ei eloa, ja tietä pitkin vaeltaa hidas joukko, ruumista paareilla kantaen.
* * * * *
Niin yksinäistä!
Tänään minua taas painostaa tavallista raskaammin. Koetan haihduttaa painajaistani puuhailuilla, mutta en vain tahdo siitä vapaaksi päästä.
Iltakin jo lähestyy. On niin hiljaista...
Koetan katsoa laaksoon. Siellä... tuolla törröttää kuin aave se kuivunut iso öljypuu, kuivat oksat sikin-sokin harallansa. Sen juurella kertovat Samuelin tappaneen hurskaan veljensä Hasaelin ja... Kai se senvuoksi kuivui...
Huh!... On kuin puistattaisi!... Minä pelkään avata isäni kuolinhuoneen ovea ja... Ah! Siellä taas hämähäkki verkkoansa kutoo!... Miten onttoina sen silmät katsovat! Minä pelkään yksinäni olla...
Aurinko olikin jo painunut vuorten taa, ja laaksoon oli jäänyt vain autio, kuoleutuva kajastevalo. Hän ei voinut nyt jäädä yksin huoneeseensa, vaan meni toimissansa puuhailevan Haagarin luo, katsoi häneen surullisesti ja kysyi äkkiä, kuin arkana, hitaasti anoen:
"Haagar! Rakastatko sinä minua?"
"Lapseni!" levitti Haagar hänelle sylinsä kuin äiti. Mutta Lea sulki hänen levitetyt kätensä, hänen odottavan syleilynsä, syleili itse häntä, katsoi kuin rukoillen silmiin ja anoi: