Part 6
"Muija... muija... muija!" toivotti hälisevä, iloinen ja naurava joukko, ja niin jatkui. He olivat, nämä yksinkertaiset, todellisia Jumalan lapsia, niitä Betlehemin paimenia, lapsia, joille Jumala oli hyvä, vanha ukko, vaikkapa kuin hieman höperö isä-ukko. He suhtautuivat häneen itse asiassa kepein mielin, niinkuin lapsi isäänsä, niinkuin poikanen ukkoon, joka taruja kertoo ja niin mieliä puoleensa vetää.
He lapset! He onnelliset ja autuaat!
* * * * *
Niin. Se on tapahtunut. Minä olen kuullut sen!
Ja taas minua painostaa. Tämä maailma ei näytä olevan minua varten. Minä uskon kantavani heille Messiaan. Koko minun elämäni sykähtelee sen toivon varassa kuin sammuva kipinä pimeydessä, ja niin vähäarvoinenko Hän onkin heille!
Käteni herpaantuvat taas. Minä sotkeudun tyyten sumuihini, ja yö uhkaa tuoda kyyneleet minulle.
Mutta jo hengähteli toki iltarauha. Vaimot vaelsivat kaivoille vesiruukut olalla. Vuorenrinteen juurella, "Isebelin kaivolla", juotti mies kameliansa, ja taempana seisoi ruskeamekkoinen mies palmun juurella kuin kuvapatsas, palmun latvaan katsoen ja odotellen, että sinne kiivennyt toveri pudottaisi hänelle palmunlehvän.
Mutta tasaisesti valui hieta tiimalasissa. Jo laskeusi laaksoon puolikuutamoisen yön kepeä pimeys. Kohta vaimenivat äänet, ja kaikkialla laaksoissa ja rotkoissa hapuili yön äänetön, hiljainen hämärä.
Mutta vesitipat, jotka olivat taas kallioon pudonneet, syövyttivät sitä siinä yön hämärässä hiljaa vedellänsä.
* * * * *
Nyt olivat ne juhlapäivät, ne monet riemuiset päivät. Palestiinan aurinko hohti ihanana ja puhtaana kuin morsian siellä taivaslakensa lempeällä sinellä. Seppelöidyt olivat nuorten päät, ja nauhoilla koristivat hameensa neidot.
"Kuohu, viini armas! Lemmi, neito sa!"
Sitä ja muita semmoisia laulettiin. Viini kuohui, harput soivat. Erillään juhlivat ja riemuitsivat köyhät ja rikkaat, mutta yhteistä oli heille nyt se, mikä tämän juhlan henkenä, sen höyrynä ja sen huumeena oli.
"Lea... Lea!" tervehtivät nuoret neidot Leaa iloisesti käsistä vedellen. Ystävät ja niiden ilot veivät häntä nyt mukanansa kuin keinutellen.
"Nääs, Lea!... Juhla!" puhuivat ne iloiset hänelle.
"Ole iloinen!... Naura!... Laula!"
"Me kuolevat, me! Me lapsoset maan..."
Ja niinkuin tulenarka taula olivat mielet, kuin kuiva kulo ne syttyivät toisten riemusta. Mieliteot ja halut imivät tiellänsä toisten mieliteoista ahnaasti kuten nälkäinen lapsi imee ravintoa äitinsä rinnasta.
* * * * *
Minä en tiedä, miten minussa kaikki lienee.
Yhä jatkuvat nämä juhlat ja nämä...
Minä en tajua... Ainaisia kai ne ovatkin nämä juhlat, nämä _helteen_ juhlat elämässä. Nämä juhlapäivät kiitävät yksi toisensa perästä kuin iloiset viestit ja...
Minua raukaisee. Ohimoissani ahertelee lämmin veri. Minä...
"Lea!... Lea!... Lea!" lennähti Raakel, Samuelin tytär, kertomaan hänelle onnestansa. Hän oli sulhasen saanut. Kauan hän oli sitä rakastanut, epäillyt, itkenyt öisin, surrut päivin, mutta nyt:
"Katso!... Katso, Lea!"
Katso, eikö poskeni ole onnesta lämmin, ja huomaa, miten poveni... ja eikö...
Tsyt!
Huh!... Ei toki mitään! Punaperhonen siitä vain lenti akkunani editse heittäen huikaisevan kuvasteen minun silmiini...
Mutta ennallansa kuohui viini astioissa ja juhlassa juhlivien autuaat ilot.
* * * * *
"Seelah!"
Mitähän ne niin ylistävät taas!
Mutta arvaan minä sen. Minä tajuan sen, sillä vaisto, vaimon vaisto kai puhuu minussa nyt, kun on se juhla, jolloin herää se...
Minua ujostuttaa sanoa se... se raukaiseva sana...
... se minussa hiljaa nukkuva... se viaton... se, jonka heräämistä minä koetan unelmani ja toivoni tähden estää... se...
On kuin herpoaisi vereni ja kuin outo väsymys hiipisi suoniini hiljaa... Minä...
Huh... ystäväni kuva... Stefaanin...
Niin!... Hänen! Olen minä hänet jo tavannutkin, hänet, ystäväni. Hän tervehti ja toivotti toivomuksensa ja oli iloinenkin, ja minä vastasin hänen iloonsa ilolla ja nauruunsa ystävällisellä hymyllä. Minä katselin juhlivia ja näin...
Niin... Ne ovat morsiamia... rakastavat... antautuvat... ovat onnellisia... saavat palkita rakkauden omallansa, kiitollisella hellyydellä ja...
"Onni ja ilo sinulle, Lea!"
Se oli hänen ystävänsä, se äskeinen morsian, Rebekka, joka niin tervehti.
"Juhlan ilo ja onnet sinulle", korjaili hän vieläkin.
"Ja sinulle sen rauha ja kaik..."
"Ei... ei... ei... ei", keskeytti iloinen Rebekka. "Ei mitään minulle, sillä minulla on jo kaikki..."
"Sinua!"
"Niin... kaikki .,. kaikki... Rakkaus... ja onni... ja... Ah, Lea!" hoki hän iloisena, kertoi avio-onnestansa ja alkoi iloiten:
"Miksi et sinä, Lea... ystäväni,..?"
Hän suuteli Leaa iloisesti.
"Sinä..." jatkoi hän ja vatvoi iloisesti käsistä. "Sinä kaunein ja paras meistä sisarista..."
Hän pyöräytti Leaa vyötäisiltä.
"Hopsis!" taputti hän käsiänsä ja jatkoi ja hoki käsistä vedellen:
"Sinä... Miksi et sinä... sinä, ihana ystäväni ... sulhasta?... armasta?... Leaseni..."
Ja hän vetäisi hänet akkunan eteen, iloitsi hänelle, osoitti ulos juhliin ja sanoi:
"Katso!"
Mutta juhlissa sykähteli tulinen punaviini ennallansa, ja huolettomana kukki siellä heleä ilo.
* * * * *
Seelah!
Vuosia... aikakausia... iäisesti kestävät _nämä_ juhlat, nämä _nuoruuden_ ja viinin juhlat...
Katson akkunasta. Siellä etäällä vuorenrinteellä punoittaa se ihana punakukkapuu, jonka juurella paimentyttö Raakel on nukkunut onnellisena nuoren Hilkian sylissä ja... Kai se siksi kukkineekin niin ihanana! Siellä taampana, palmun alla, istuu nuori Ester hellän sulhasensa syleilyssä... istuu ja... Miten he syleilevät ja... miten heidän pukujensa hellät värit ikäänkuin sulavat sielussani yhdeksi... Sulavat ja vapisuttavat jotain salaista minussa, ja miten...
Huilun ääni hiipii jostain hiljaa ja ikäänkuin etsii jotain sielustani... On kuin se kutsuisi minua... Taas alkaa minua raukaista ja... Minua vetää joku outo, ihana onni... Minä näen...
Hys!...
Ei... Se oli vain se...
Se punainen perho se taas lennähti ja veti hiljaisen punavärikajasteen minun kaikelle alttiiksi väsyvään sieluuni... Minä tahtoisin...
Minä tahtoisin ehkä tavata hänet... hänet, ystäväni... Stefaanin, niin että...
Ah!
Taas vetää minua se äänetön, outo onni... Jaksanko minä kestää, sillä minua väsyttää... Minussa herää se... se vaisto... se puhtaana nukkunut viaton lapsi, ja...
Raukeus hapuilee jo kaikkea minussa, ja antautumisonni herpaisee voimiani, niin että...
Ah niin!
Jos minulla olisi hiljainen voima, joka ei koskaan väsyisi, niin minä voittaisin vuoret.
Ja jos minun tahtoni ja vaistoni eivät olisi yksi ja sama, niin minä lannistaisin toisella toisen...
Mutta ne ovat sama, niinkuin kukkakasvissa sen juuri ja kukka ovat yksi ja sama. Toinen on niistä toisensa elämä, ja toisen häviö olisi siis toisenkin tuho...
Ja niin en minä siis voine lannistaa toista, tuhoamatta samalla toista. Sillä se olisi koko minun oman itseni tuho...
Mutta en minä tätä nyt vielä käsitä. En minä jaksa koskaan salaisuuden syvimpään nähdä, ja siksi minä taistelen tutkainta vastaan...
Mutta kestänkö minä nyt, vai onko joku hengähdys pettävä minut?
On kuin hiljeneisi! Mahtanevatko jo juhlat väsyä? Kuumeisissa ohimoissani ahertaa yhä työ. Korvissani väsyy kuulo. Ei soi paimenenkaan pilli missään vuoristossa. On päivä ja kuitenkin:
Yön puna-untuvat häilähtelevät kuumeiselle verelleni... Ne kutsuvat... viepoittavat... Minä...
"Kutrikin tuo!... Pahus!" hermostui hän helteiselle ohimolle valahtaneelle kiharallensa.
"Muut kaikki siellä... onnellisina... Minä yksin."
"Lea!... Kultaseni."
Se oli Haagar. Hän säpsähti. En minä nyt mitään siedä. En häntäkään, Haagaria, äitiä, sillä...
Sillä minussa kai on nyt irti se, jota ei vaimo hillitä voi... se...
Se hillitön ja hellä, joka vaatii naisen siksi hetkeksi _kokonansa_... vaatii unohtamaan ystävät... äidit... siskot... kaiken... itsensäkin unelminensa.
"Lapseni... Kultaseni!" yritteli Haagar lempeästi.
"Oma Leaseni..."
"Äss!"
Miten ärtyneesti se hermostus häneltä pääsi. Se oli ensi suuttumus koko elämässä. Haagar hämmästyi ja yritti:
"Kuule, armaani..."
"Ei... ei... ei!" keskeytti silloin Lea ärtyneenä, hysteerisenä. Ei hän voinut mitään kärsiä nyt. Haagar katsoi häneen hämmästyneenä. Lea luuli hänen aikovan jatkaa, kiusaantui ja riiteli käskevästi:
"Ei... ei, Haagar!... Minä en voi... En voi... en voi... en voi!"
Vanha vaimo ei ymmärtänyt mitään. Oltiin hetki vaiti. Lea hengitti kuin palava. Vihdoin Haagar huokasi surullisesti ja aikoi ääneti poistua.
Mutta ei. Lea syöksähti hänen eteensä, hätäytyneenä, katuvana.
"Ei... ei... ei!" hoki hän hermostuneena... "Sinä et saa... Et saa... et saa, Haagar..."
Sinä et saa mennä, et saa suuttua minulle! Sitä hän tarkoitti, vaikka ei sitä sanoa voinut, kun kaikki oli nyt sekaisin hänessä. Haagar katsoi häneen ääneti, surullisesti, ymmällä. Lea alkoi vapista ja horjua.
"Haagar!" rukoili hän, ja surullinen vaimo sai sulkea itkevän, alttiin tytön äidilliseen syleilyynsä.
Huh! Se meni toki jo ohi. Minä olen ennallani.
En kuitenkaan niinkuin muinoin, sillä minuun hiipii yhä voimallisemmin se uusi väsymys.
Uinuva aavistus nousee minussa sitä tajuamattani, ja ohimoissa käy helteinen, salainen työ, ja...
Minä vapisen. Vaistoni sanoo jo minulle, että nyt on tuleva se hetki, jolloin tahtoni on polvistuva minussa kuin nöyrä lapsi iäisten, lujien vaimon-äänien edessä, vaikka minä itse en sitäkään tajua, en tiedä.
En tajua, sillä minä näen ainoastaan...
Uh... Untuvia minä näen... Minä näen punaisia untuvia, jotka panevat vereni raukeana värisemään. Värähdän. Varkain hiipivät minusta jo pois muut voimat.
Ne untuvat viepoittavat uinuttavasti, ja taas vetää minua se outo onni...
Huh! Minä suljen jo silmäni kuin uupunut ja annan maailman peittyä untuviin ja paimentytön nukkua nuoren miehensä syliin siellä...
Siellä, missä ihana puu kukkii punaisena ja on äänetön yö ja soi hiljainen huilu...
Heijaa!
Nyt iloitkaa, vuorien väririkkaat rinteet, ja kukkikaa, puut, riemuissanne, sillä nyt on vaimonjuhla!
Voitokkaan vaimon vaistojen, viettien ja halujen juhla nyt on. Hellyyden ja antautumisen juhla nyt on, sillä nyt minä tahdon ystäväni ottaa ja kaikkeni hänelle antaa...
Sillä vain _hänen_ luonansa odottaa minua se, jota janoan, vaikka en tahtoisi janota...
Sillä ainoastaan ystäväni syleilyissä on minulla rauha ja onni, toivojen täyttymys ja halujen lepo. Hellyys ja rakkaus ja kaikki on minulla hänen kauttansa ja hänessä yksin.
Niin, niin...
Sillä niitä minä kaipaan. Hellyyttä ja rakkautta minä janoan. Ilman niitä minä olen tyhjä ja onneton ja niinkuin ikävöivä paju, joka veden puutteeseen kuivunut on...
Se on totta...
Se on totta, sillä minä olen nainen, hän, jolle on annettu hellyyden suuri ja salainen lahja, ja minun iloni ja onneni on siis siinä, että minä ystävälleni kaikkeni antaa saan...
Niin. Vain silloin olet sinä nainen...
Siksi menen minä hänen luoksensa, ystäväni luo. Minun isäni puutarhassa hän istuu ja minua odottaa tuolla...
Hän sulkee minut syleilyynsä... Hän...
Ahl En minä mitään pyydä, en odota häneltä. Minun onneni hänen luonansa on minussa itsessäni, sillä se on antamisen ihana onni.
Niin! Nyt minä menen. Minä sanon: ystäväni, suutele minua! Kallista pääsi minun olkaani vasten ja ota kaikkeni minulta!
Ah, Stefaan!
* * * * *
Te aistit, te vietit! Te näkymättömät ja hennot ja kuitenkin niin voimalliset samalla! Te lupaatte paljon. Siinäkö on voimanne? Te petätte aina. Miksi ei kuitenkaan usko teihin koskaan horju?
Se oli illansuuta. Hämärtyäkin jo alkoi. Stefaan oli yksin puutarhassa, ja Lea lähestyi häntä kuin iloiten. Iloisesti, kuten muinoin lapsena, hän ojensi molemmat kätensä tervehdykseksi ja painuen niin käsi kädessä vehmaan puun alle istumaan veti Stefaanin mukaansa kehoittaen:
"Istu viereeni, ystäväni!"
Nuori mies totteli onnellisena. Nyt siis oli täyttynyt elämä, toteutunut se, jota hän ikävöi.
"Niin, Stefaan! Nyt on ilta", alkoi Lea. Mutta sitten puhe loppui. Mistäpä puhuisimmekaan? Tähdistäkö?
"Ne nukkuvat vielä taivaan sinessä, ne pienet."
Tähtiä hän tarkoitti ja lisäsi:
"Mutta ne heräävät. Eikö niin, Stefaan?"
Niin, niin. Ennenkuin onnemme tänä iltana on täysi, ovat tähdet heränneet. Kuin hellät lapset ne sieltä korkeudestansa katselevat onneamme silloin, hymyilevät lempeästi, ja me...
Me olemme onnellisia.
Eivät he paljoa puhuneet sanoin. Heidän välillänsä puhui se kieli, jota ei korva voi koskaan kuulla, ei käsi koskaan kirjoittaa.
"Niin, Stefaan!" Ja itse hän pani palavan kätensä Stefaanin käteen kuten ennen lapsena. Nuori mies puristi sitä hellästi ja tunsi, että se on nyt hänen omansa, hänelle ainaiseksi annettu...
Lempeään, hellään yöhön kääriytyy kohta Israel, ja siellä... siellä etäällä sijoillansa nukkuvat Egdeniinin rauhalliset viinimaat, mutta me...
Me olemme onnellisia!
_Itse_ minä tahdon nyt antautua sinulle, nuori mies, kaikkineni. Itse kietaisen herpoavan käsivarteni sinun kaulaasi, suutelen sinua palavasti... annan sinulle sieluni parhaan ja...
Sinä syleilet jo minua hiljaa. Minä tunnen sen. Elämän ihanin unelma on täyttyvä...
Minä palan... Minun aistini... se huumautunut vaimo minussa... Nyt minä suutelen... syleilen... antaudun kuin unessa sinulle...
"Stefaan!"...
Hän viskautui nuoren miehen kaulaan ja...
"Hoosianna, Daavidin poika! Kiitetty olkoon..."
Salama oli iskenyt!
"Jehova!... Voi meitä!" Jo parahtaen hän hyppäsi pois syleilystä kuin kauhistunut, kuin kuolemaa pakoon. Synkkänä jupisi hän itseksensä:
"Se oli varoitus... enne... Se laulu..."
Se muistutti häntä siitä, joka on "neitseestä syntyvä", hänen elämänunelmastansa. Hän kauhistui.
"Lea!" lähestyi hämmästynyt Stefaan hellästi.
"Ei... ei!... Ei... ei!" karkoitteli Lea häntä kuin raivostunut.
"Lea!"
"Pois!... Pois... kauas!" kiivastui hän.
Mutta nuori mies paloi, menetti malttinsa. Hän uhmasi:
"Ei... Minä tahdon sinut."
Minä olen janonnut sinua kuin janoon nääntyvä vettä, enkä enää luokse päästyäni käänny!
"Minä sinut _otan_!" uhkasi hän huumautuneena. Lea raivostui, huusi:
"Pois!... Iäksi pois luotani!... Minä vihaan sinua!... Palvelijat!... Väki!... Apua!... Apua!"
Ja hän katsoi lapsuutensa ystävään vihaisesti kuin kyykäärme. Nousi jo hälinä. Väki juoksi paikalle. Hämmästyttiin. Kuiskailtiin. Stefaan seisoi kalpeana, Lea itse vapisi. Kuin kaksi kuollutta ruumista olivat he toisillensa nyt.
"Mikä?... Mikä?" hätäili Haagar.
"Ei... ei... ei mitään... ei mitään", koki selviytyvä, vapiseva Lea peitellä.
"Minä vain... minä", tapaili hän, nousi ja hapuili, "minä vain... kaaduin ja... minä... Ei se mitään, Haagar."
Seurasi äänettömyys, synkkä ja epätoivoinen. Vihdoin alkoi vapiseva Lea jo horjua. Vapisevat kädet Haagarin puoleen kohotettuina hän rukoili kyynelsilmin:
"Haagar!... Äitini!... Minua onnetonta!... Ole minulle äiti, Haagar, vielä kerran nyt vain... Ole... oi ole... oi ole!..."
Ja hellä vaimo sulki hänet syliinsä, ja hänet kannettiin huoneeseensa. Ilta oli pimennyt. Hän alkoi jo hiljaa tointua. Vuoteessa puolihoureessa, kuumeisena ja sairaana hän katsoi avonaiseen akkunaan. Muratti repatti siinä akkunassa. Taivaan sinestä heräsivät ne hellät tähdet, joiden hän oli uskonut tänä iltana hänen onnensa näkevän, ja vuoren takaa nouseva lempeä kuu katseli säälien onnetonta neitoa, joka oman onnensa juur'ikään oli sirpaleiksi lyönyt.
XII.
Miksi tämä näin on? Miksi minä, joka mies olen, en siinä voimallinen ole? Miksi sinä, nainen, minulle kaikessa kaikki, se sisin olet?
En minä sitä tiedä, enkä minä sitä tutkia jaksa, eikä minun silmäni siihen syventyä voi...
Sillä arvotonta on ilman häntä kaikki nyt minulle. Kylmä on minulle ilman häntä kulta. Kuollutta on minulle ilman häntä valta, ja kunnia ilman häntä on niinkuin tyhjää minulle...
Siskot ja veljet, isän ja äidin, kaikki minä hänen tähtensä unohtava olen, sillä hänessä yksin minun iloni ja onneni aina ja kaikessa on...
Nytkin, nyt kun hän, nainen, minut hyljännyt on, käännän minä katseeni juuri häneen. Naiseen minä nytkin toivoni asetan...
Hänen luoksensa minä nytkin kotoani pakenen, ja hänen jalkojensa juureen minä nytkin elämäni ja kaikkeni vien...
Ja siksi riennän minä hyljätty nyt Jerusalemin tyttärien luo, ja ihanan samariattaren luo minua mieleni vetää. Kuin korsi ja ruoko minä siis naisen edessä aina ja iäti taipuva olen.
Sillä hänen hellyyttänsä ja rakkauttansa minä alati kaipaan. Ne ovat minulle elämä ja kaikki. Niistä minä juon onneni, kuten pimeä yö juo lampusta valonsa, ja siksi anon minä nöyränä onneani häneltä aina...
Aina. Kuin nöyrä lapsi minä sitä häneltä hartaasti nyt ja iankaikkisesti rukoileva olen...
Täysi, tyyni yö oli jo hengähtänyt maille. Eloton kuu vaelsi kelmeänä, kaartaen laakson ylitse. Rauhalliset tähdet paloivat hiljaa kuten aina, ja vain siellä täällä pisti epäselvästä kuutamovalosta kuin aave näkyviin joku muhkean plataanin tai jylhän, tumman seetrin varjo.
Mutta ei hänen lyöty mielensä nyt niihin kiintynyt.
Äitinsä jättämää suurta perintöä hallitsi hän, Stefaan, jo itse. Hän olikin rikas. Vasta tänä iltana hän sen täysin muisti ja tajusi.
Lähellä puoliyötä hän kolkutti Saulin ovelle. Saul itse avasi, ja Stefaan kysyi lyhyesti:
"Mikä oli sen ihanan samariattaren nimi?... Seebako?"
"Niin."
"Hyvä! Pue itsesi, jos paikalla tahdot Jerusalemiin kanssani lähteä?" ilmoitti Stefaan siihen lyhyesti. Saul hämmästyi.
"Mitä?... Yhtäkkiä? Ja yöllä?" oudosteli hän, mutta se ei auttanut.
"Jollet, niin... Ilman sinuakin lähden!"
Ja puoliyön seudussa Stefaanin isä sai poikansa kirjeen. Siinä oli lyhyt jäähyväinen, kiitos kaikesta, anteeksipyyntö ja ilmoitus: "Minä en koskaan enää luoksesi palata voi."
Ja juuri puoliyön hetkellä suhahti ruoska ja kaksi hurjaa ratsua kiidätti ratsastajiaan halki öisen laakson.
Hei vaan! Taakse jää, sinä kotoinen laakso! Edessäni kangastaa Jerusalem ja Samaria ja koko maailma...
Ja sen on määrä täyttää se tyhjyys, joka minun poveeni nyt auennut on.
Mutta sittenkin!
Miksi minua painostaa jo nyt aivan matkan alussa?
En tiedä. Mutta on kuin ei soittelisi hevoseni kavio nyt tietä yhtä keveästi kuin aina ennen...
Niin. En tiedä. Yö vain hengähtelee mykkänä, ja hämärät rotkot hohottavat äänettöminä kuin tahtoen huoahtaa minun sieluuni pimeytensä ja kaikkensa.
Mutta hei vaan. Ei se enää auta!
Saul oli kahdeksan vuotta Stefaania vanhempi, ja hän muisti, kuinka hänkin juuri Stefaanin ikäisenä oli miltei aivan näin lähtenyt silloin kerran Jerusalemiin, hukkunut sen elämään ja keinunut sen virroissa. Aamun sarastaessa he saapuivat erääseen laaksoon, pysähtyivät hevosiansa lepuuttamaan, ja siinä Saul kävi vakavammaksi. Hän alkoi kertoa:
"Näin sitä minäkin silloin muinoin lähdin... Ja tiedätkö miksi?"
Ja vastausta odottamatta hän ilmoitti halveksivasti:
"Naisen tähden!... Rakkauden. Pyh!"
Kiihkeästi oli hänkin silloin rakastanut. Juuri tässä laaksossa oli hänen valittunsa koti, ja se valittu oli ensin ollut hänen ystävänsä, mutta sitten hyljännyt hänet. Hän oli kärsinyt, sortunut entisestä elämästänsä uuteen, tähän nykyiseen: nautintojen, aistien ja ilojen elämään.
"Ja tiedätkö, miksi hän hylkäsi minut?" kysyi hän.
Stefaan pudisti päätänsä kieltävästi, ja silloin Saul selitti morsiamensa äidiltä saaneensa tietää syyn. Tyttö oli saanut päähänsä houreen, hullun toivon:
"Aikoi synnyttää Messiaan. Ajatteles!" Saul lausui sen puoli-ivalla.
"Messiaan!" toisti hän vieläkin ivallisemmin ja nauroi halveksivasti.
"Kadotus!" pääsi Stefaanilta, sillä nopea aavistus leimahti hänessä ja valaisi kaiken. Siinäkö siis syy!
"Te kirotut Messias-tarut!" jupisi hän synkkänä. "Te..."
Ja synkkä viha nousi hänessä Messiasta, Jehovaa ja kaikkia jumalia vastaan.
Te kirotut Messiaat taruinenne! Kostoa ja häviötä vannon minä nyt teille.
"Tule, Saul, ystäväni!... Jatkamme matkaa!"
Minne? Samapa se! Umpimähkää vain kaikkia jumalia ja jokaista Messias-petturia vastaan.
"Hevosemme ovat levänneet... Tule!"
Mutta Saul oli silloin hetken surullinen. Hän muisti sen nuoren tytön, joka olisi voinut hänen elämällensä antaa oikean sisällyksen. Hän suri sitä usein salassa, peitti surunsa julkisuudessa iloilla, haki hoivaa mistä sai.
Ja se nuori tyttö? Se oli huomannut pettyneensä ja onnettomana oli se etsinyt ja löytänyt rauhansa Jordanin aalloista.
Ah!
Läheisessä synagogassa ilmoitti torvensoitto rukoushetken tuloa. Soiton kaiku harhaili surullisena autiossa vuoristossa. Uniset paimenet heräsivät vuorilla, puhalsivat torvella laumansa hereille, ja kohta ui kaikki raikkaassa kirkkaudessa ja valossa.
"Mutta mitäpä niistä... suruista!" käänsi Saul äkkiä kaiken. Hevoset olivat taas virkeät. Miehet nousivat satulaan, ja yli vuorien ja laaksojen vei hurja kulku heitä Samariaan, ihanan samariattaren kaupunkiin.
* * * * *
Voi minuakin, minua Leaa, Sakeuksen tytärtä, nyt kun minä yksin olen!
Sillä entisyys on kuollut ja kaikki tuntuu nyt raukeavan illaksi ja yöksi. Kaivoilla on loppunut ilo ja elämä. Väsyneet mettiäiset nukahtavat hiljaa johonkin. Niin äänettöminä nukahtavat minun muinaiset ilonikin, ne mettiäiseni. Kaikki äänet lakastuvat, ja elämässäni alkaa illan hiljainen, iloton ja äänetön rauha.
Useita päiviä oli Lea vuoteen omana sairaana maannut. Hän oli hourinut ja nähnyt kuumeisia unia. Eräänä yönä oli hän nähnyt sen toivomansa Messiaan kuvan unessa. Vielä nytkin ja sitten aina hän muisti sen kuvan lempeät kasvojenpiirteet ja säälivän katseen. Se oli kuumeisen ja sairaalloisen toivon luoma unikuva, mutta se elähdytti häntä hieman.
Nyt hän oli jo toipumassa. Hän liikuksi huoneessa, vaikka olikin vielä heikko. Kaikki tapahtunut oli hänelle kuin akkunasta hyljättyyn huoneeseen kurkistavaa, viimeistä, pian kokonaan riutuvaa surullista iltavaloa. Alussa se aina koski häneen, nosti kyyneleet silmiin, mutta nyt alkoi jo kaikki painua, ja jäljelle jäi vain joku hiljaisen alistumisen rauha.
"Mikä on kuollut, se on kuollut", ajatteli hän. Mitäpä siitä siis enää! Mikä on meiltä iäksi mennyt, sitä me emme enää kaipaa, emme voi takaisin toivoa. Haavat vain arvettuvat, ja kaiken yli levittäytyy eloton ja iloton rauha.
Miksi siis surisin!
Hän puuhaili, koki nostaa pientä ruukkua, mutta ei jaksanut.
"Ah, näitä minun heikkoja käsiäni!" huokasi hän silloin itseksensä, alistuvasti, kuin käsillensä puhuen. Hän oli paljon muuttunut. Muutamassa päivässä oli kasvoille ilmestynyt uusi sävy, katse oli syventynyt, tullut surullisemmaksi ja alistuvammaksi.
"Te käteni!... Ah, te heikot käteni!" toisteli hän puheluansa, jätti ruukun ja käänsi tiimalasin, että hieta alkaisi vuotaa toisaanne.
Ja niin alkoivat surulliset päivät solua hiljaa, rauhallisina ja ilman toiveita enää. Hän oli tyynikin. Joskus vain hän itki salaa, yksin. Muiden nähden hän aina hymyili.
Ja kerrankin sitten: Rebekka oli häntä tervehtimässä, huomasi hänen silmissänsä itkun jälkiä, heltyi ja kysyi:
"Lea!... Mikä sinun on, ystäväni?"
"Minunko, Rebekka?" hymyili hän surullisesti ja vastasi kokien kaikkea leikiksi panna:
"Ne ovat vain nämä minun silmäni... Ne oikuttelevat lapset!" lisäsi hän samaa surullista hymyä hymähtäen.
Ne ne vain joskus kyyneltyvät. Älä siis turhasta huolestu, Rebekka, älä minun tähteni sure, sillä minä itse olen onnellinen ja tyyni.
Ne meidän silmämme ne vain, me ihmispoloiset!
Nyt oli isä sairastunut lopullisesti. Ei hän voinut vuoteesta nousta, ja yötä päivää hoiti häntä Lea. Hänellä oli sanomaton tarve ja halu jakaa hellyyttä, ja kun se oli poissa, jolle hän sitä olisi voinut jakaa, etsi hän sitä hartaammin sen tunteen tyydytystä osoittamalla hellyyttä isäänsä kohtaan.
"Katso, isäni", puhui hän hänelle, "minä tahtoisin olla sinulle enemmän kuin tytär nyt. Sinua hoiteleva äiti minä tahtoisin olla oman ilonikin tähden..."
Ja sairas isä puristi silloin hänen kättänsä kiitollisena, katsoi häneen hellästi, surullisena, ja pyysi:
"Lue minulle, lapseni, joku Daavidin psalmi!"
"Riemuiten, isä!" Ja hän luki: