Part 5
Sillä sinua, sinua yksin minä rakastan, Stefaan; nyt ja aina, elämässä ja kuolemassa, surussa ja ilossa. Amen...
"Ah niin!" virkkoi hän ääneensä ja pyyhki kyyneleet silmistänsä.
Haagar tuli toki toivottamaan hyvää yötä, siunasi hänet ja poistui surullisena. Mutta Lea istui vielä yksin aina yön pimeään asti tuijottaen laaksoon. Tulet tuikkivat rauhallisina rinteeltä ja laaksopohjan majoista. YÖ oli leuto, hiljainen, äänetön. Vain jostain kuului yksinäinen, kaihoisa laulu:
"Yöt valvotut sun tähtesi, jos tietäisit sa ne..."
Ken sitä laulaa?... Hänkö?... Stefaan?... Kenties!
Oi Stefaan!
Hän heittäytyi vuoteeseen, kätki päänsä untuvaisiin tyynyihin ja antoi kuumien kyyneliensä virtanaan vuotaa niihin.
* * * * *
Lehtimajanjuhla oli tulossa. Muualla jo iloittiin, mutta Sakeuksen talossa oli surua ja huolta. Isä oli joskus ennenkin valittanut Haagarille, kertonut hänelle huolensa, ja puhui taaskin siitä.
"Pitääkö minun majani jäämän kuoltuani autioksi", valitti hän.
"Kuin kuivunut tähkä, jonka siemen on turhaan varissut, olen minä", lisäsi hän surullisena, kuin yksin puhuen.
Haagar mietti. Sitten hän virkkoi:
"Kuule, Sakeus."
Hän puhui vaimon mieliteoista ilmoittaen:
"Älä siis ole huolissasi! Se menee ohi, sillä... mhy-hyy...", keskeytti hän, luullen Sakeuksen jo ymmärtäneen, mutta lisäsi hetken kuluttua:
"Meidän vaimojen voima ja heikkous on veressä... Se veri vain aikansa meitä..."
Se ajelee meitä aikansa, antaa joskus eksyäkin pois oikeasta mieliteosta, mutta sittenkin se lopulta ohjaa meidät oikeihin haluihin:
"Sillä mies..."
Hän se on meidän vaimojen toivo lopultakin, lisäili hän vieläkin. Mitäpä siis siitä, jos tuuli meitä joskus ulapalla kuin aaltojoukkoa ajeleekin. Älä siitä huolestu, Sakeus! Rantakallion puoleen meitä ulapalla ajelehtivia aaltoja sittenkin veremme mieliteot vetävät.
"Niin, Sakeus..."
Mitäpä siitä, jos me sitä kalliota vasten joskus vihoissamme viskaudummekin! Itse me vain vaahdoksi särymme siinä. Älä siis sure tyttäresi tähden, isä! Kilvan me kuitenkin kuin aallot sitä kalliota kohti riennämme, raukeamme, väsymme, vaivumme sen juureen, löydämme siinä kaivatun lepomme, päämäärämme, sen, jota ikävöimme.
"Niin on Leankin käyvä, Sakeus", lohdutti hän murheellista isää. Kerran on hänessäkin vaimon veri näyttävä voimansa itsensä vaimon yli.
"Varmasti, Sakeus!"
Usko minua, minä tiedän sen, sillä minä itse olen vaimo.
"Ja teidän pitää ottaman itsellenne hedelmiä ihanasta puusta, palmunvesoja ja oksia paksuoksaisesta puusta ja pajuja ojista, ja teidän pitää olla riemuiset seitsemän päivää."
Niin se laki sääti ja niin sitä riemuittiin, sillä lehtimajanjuhla oli tullut. Mielet olivat keveät kuin varvulla keinuva lintusen poika.
"Hoosianna!" veisasivat taaskin iloiset lapset. Se laulu oli nyt viime aikoina tullut yhä yleisemmäksi kaikkien lasten huulilla Israelissa. Monet arvelivatkin sen ennustavan sen Luvatun tuloa.
"Heleijaa!" riemuitsivat nuoret, käsissä palmunlehvät ja oksat. Ja missä nuorten ilo, siellä helle, ja missä helle, siellä lempi.
"Heleijaa!"
Heleijaa! Sillä missä on lempi, siellä hetken onnikin on.
"Eikö niin, Lea?" kysyi onnellinen neitonen Lealtakin. Ei hän ymmärtänyt.
"Mitä niin?" kysyi hän.
"Sitä että... että... ei mitään!" iloitsi neito, joka ei itsekään tiennyt mitä ilonsa vallassa oli kysymyksellään tarkoittanut.
"Että... että iloitaan, Lea", riemuitsi hän heittäen kaikki selittelytkin ja pyöräytteli Leaa, veti hänet mukanansa joukkoon, joka iloitsi ja kuumeni ja unohti juhlat ja Jehovat ja taivaat ja maailmat ja oli vain nuorta viiniä, joka kävi, ja verta, joka kuumana kohisi -- oli vain joukko, joka lempi ja oli onnellinen ja...
Heleijaa
Mutta nyt minä alan horjahdella. Heikkous haparoi jo minua.
Se on kai säälintunne minussa. Ystäväni Stefaan on kalpea. Minun tähtenikö? Hän pysyttelee erillään muista, on yksin ja surullinen, ainoa surullinen ja kalpea täällä. Minussa herää hellä tunne...
"Jos viinisi sa unhoitat..."
... niin se lakastuu, laulavat ne iloiset siellä; jos itkeneen ystäväsi hylkäät ja itse iloitset, niin...
Taas tuli minulle äkkiä niin vaikea olla...
En minä siis voi. Minun täytyy.
Lähestyn häntä, kalpeaa ystävääni. Hän seisoo nyt aivan yksin vehmaan öljypuun alla. Hän lieneekin juuri äsken toipunut taudistansa, taudista, jota hän on sairastanut minun tähteni...
Lähestyn häntä takaapäin. Epäröin. On kuin raukaisisi mieltäni ja...
En voi enää pidättäytyä... en olla kova...
"Stefaan!"
"Ah!" Hän kääntyi, katsoi neitoon surullisesti ja äänsi:
"Lea."
Miten kalpea ja surullinen hän oli! Kotvasen he seisoivat ääneti, katse katseessa...
Ja minä en tiedä, miksi minua nyt ikäänkuin väsyttää... ikäänkuin voimani vuotaisi pois ja kuin jalkani ja kaikkeni raukeaisi sinulle ja minä...
Niin, yhtäkkiä alkoivat kyyneleet vuotaa Lean silmistä. Niitä salatakseen hän taivutti öljypuun oksaa kasvojensa peitteeksi ja koki hillitä itkua ja mieltä.
"Lea!" kuului silloin Stefaanin hellä, kuiskaava ääni aivan vierestä. Hän vavahti. Nopeasti peitti hän kasvonsa ja silmänsä molemmilla käsillään ja kuiskasi kuin anoen, rukoillen:
"Stefaan... Minä..."
Sanat loppuivat. Taas hän tapaili, kasvot yhä käsien peitossa, kuiskaten:
"Minä..."
En minä voisi sitä sanoa sinulle, mutta...
"Stefaan... sääli minua, sillä..."
Sillä minä rakastan sinua!
Ja hän keskeytyi siihen sanaan, purskahti hillittömään itkuun ja kaikkosi pois öljypuun alta kuin jotain kuolemaa ja pahaa paeten.
Mutta Stefaan seisoi kuin lumottuna, ymmällä, kuumeisena, mitään selvää tajuamatta. Hänen sielussansa kajasti vain hiljaa nyt jo pois paenneen Lean kirkas ja iloinen hameen punaväri, ja iloitsevien joukko riemuitsi ja lauloi ja tanssi ja soitti.
Heleijaa!
X.
Minä heikko nainen ja Sinun kansasi Israelin tytär!
Sääli minua, Herra, sillä vahaa minä sittenkin olen...
Niinkuin vaha minä sulan ja niinkuin vesi minä vuodan, jos et Sinä suojele minua...
Niinkuin untuva on minun tahtoni ja niinkuin helle minun mielitekoni, sillä minä olen nainen...
Kun hengähtää, niin minä liikahdan. Kun ystävä katsahtaa, niin minä värähdän ja Sinusta putoan pois...
Sillä Sinä olet heikkouden ja voiman minun vereeni pannut, ja säälin ja hellyyden olet Sinä kätkenyt minun poveeni, Herra...
Ja siksi olen minä avuton ja siksi olen minä kuin untuva, jollet Sinä minun tukenani ole ja minua johda ja minua määrääni vie...
Sinun olkoon kiitos ja ylistys. Sinusta tulkoon apu, johto ja voima. Iankaikkisesti. Amen.
* * * * *
Sakeuksen kaivon luona teki tie polvekkeen. Aivan huomaamatta voi sinne päästä yhdeltä puolen, pujottua kuin tammipuiden lymystä näkyviin sukeltaen.
Eräänä päivänä ajoi Stefaan kameleilla vanhan palvelijan, ystävänsä Ruubenin kanssa. He palasivat joltakin matkalta. Mukavasti keinutteli kameli ratsastajiansa, ja iloisesti puheli vanha Ruuben tapansa mukaan.
"Herrani! Minun herrani Stefaan", puhui hän. "Me lähestymme Sakeuksen kaivoa, ja... Ja, ja!" vahvisti hän merkitsevästi, leikinlaskunsa vallassa. "Ymmärräthän, herrani Stefaan!"
Hän hoputti kamelia ja sitten jatkoi viisaasti:
"Niin että jos on kaivolla Rebekkana Lea, niin... So, kameli! Kävele, kävele!... Lomps... lomps!" hoputti hän taaskin välillä. Kamelit astua lompsuttelivat tasaisesti. Stefaan kuunteli ääneti, mutta mielellänsä.
"Että jos on Rebekkana Lea... niinkuin Eleasarilla, niin..."
Miten omituinen hän taas oli!
"Niin älä pelkää... älä pelkää, Stefaan!... Kyllä minä... No!... Lomps, lomps, kameli!"
Niin hän jatkoi. Jos on Lea kaivolla, niin kyllä hän sen panee juottamaan kamelit, kuten Rebekka muinoin juotti Eleasarin kamelit ja niin tuli Iisakin morsiameksi.
"Sillä se on merkki... Jehovan säätämä merkki!" jatkoi hän leikkiänsä. He lähestyivät kaivoa. Kamelit muistivat sen vesipaikan ja aivan kiiruhtivat. Ja vanha Ruuben yhä neuvoi:
"Ja silloin, Stefaan!... Silloin!... Älä ujostele silloin!"
Hän puhui siitä asiasta hauskat leikit, hän vanha ja aina iloinen. Ja vieläkin neuvoi:
"Viiniä, joka kuohuu, ja neitoa, joka on lämmin, Stefaan..."
Älä niitä pakene, älä punastu.
"Viini juo ja anna neidon punastua ja sinä itse... Arvaas, herrani Stefaan?" kysyi hän äkkiä, tarkoittaen että: tiedätkö mitä sinun on itsesi tehtävä silloin kun neito on lämmin? Stefaan hymyili, ei vastannut. Siispä hän itse vastaa. Rutosti hän ilmoittikin leikkisän:
"Sinä anna suukko neitoselle!... Seelah!"
Se on vanha ja koeteltu viisaus.
"No-o... Ruuben siinä!"
Mutta ei hän oikein tosissaan Ruubenia nuhdellut hänen leikistään. Etäältä kajasti se äskeinen iloinen lehtimajanjuhla ja vanha tammi, jonka alla seistessänsä hän oli kuin nuortunut ja...
Tuuli puhaltaa nyt jo toivokkaampana. Iloisempana kajastaa jo sielussani se hänen punakirjavan pukunsa rikas ja hiljainen väri. Yksinäinen metsälintu ehkä jo odottaakin armastansa. Siispä minä...
Minä todellakin olen jo rohkea ja juon viinini pikari omassa kädessä... Juhlat tulevat pian. Ne ovatkin iloiset viinijuhlat. Silloin...
Minä en kysy, en ujoile. Minä annan itseni kaikkineni ja niin otan hänet syliini, suutelen hänen ihania, puhtaita huuliansa ja kuiskaan hänelle hellän sanan.
Mikä sattuma! Lea oli todellakin kaivolla, kun he näkyviin sukelsivat. Hän aikoi poistua, paeta, mutta Ruuben huusi:
"Le-a!... So-o!... Vai!"
Eikä Lea voinut nyt pysähtymättä olla, kun se niin käski. Vanha ystävä kun se oli, tämä aina iloinen Ruuben. Jo lapsena oli se häntäkin leikinlaskuillansa huvittanut kuten lastansa isä.
"Vai vanhaa Ruubenia, Lea!... Lomps kaivolle, kamelit!... So!... Ja missä Rebekka, joka ammentaa veden Eleasarille?" jatkoi hän vain hyväntahtoista leikkiänsä. Lea ei voinut olla hymyilemättä. Hän tuli ammentamaan vettä. Ja maahan laskeutunut Ruuben tervehti nyt sanoilla:
"Onni ja kaikki paras sinulle, Lea, Sakeuksen tytär!... Paraat sulhaset sinulle, sinä paras Israelissa!"
Lea hymyili ja puhuikin jonkun iloisen sanan hänelle. Stefaan oli laskeutunut alas kamelin selästä. Heillä oli muassaan joukko vuorikukkia. Hän valitsi niistä pari ja ojensi ne Ruubenille. Tämä ymmärsi. Päänsä paljastaen hän lähestyi Leaa, ojensi kukat hänelle ja puheli:
"Herraltani Stefaanilta Lealle, Sakeuksen ihanalle tyttärelle."
Sitä sen leikkiä ja raikkautta! Kaikki ikäänkuin valkeni ja selkeni ja äkkiä iloiseksi ja onnelliseksi vaihtui. Öljypuun alta helisi leikkivien lasten ilakoiva riemu. Vuorenrinteillä soitti paimen surutonna huiluansa, ja toisaalla samosi huoleton metsästäjä jousinensa vuorikauriin perästä.
Hui-hai, te elämän huolet ja surut, te oikuttelevat, menneet elämän synkeät hetket! Kaikki he nauroivat ja olivat iloisia. Ummessa olleet pilvet näyttivät raoittuvan, ja niiden lomasta alkoi paistaa se vanha iloinen aurinko, joka muinoin oli niin monet päivät hilpeiksi ja onnellisiksi tehnyt. Leikkivien lasten ilo helisi yhä öljypuun alta, ja entistäkin kirkkaampana pulpahteli paimenen huilusta raikas ja eloisa sävel.
* * * * *
Ainoastaan muutamia lempeitä pikku pilviä ajelehti sinä päivänä sinikirkkaalla taivaslaella. Ohkaisia ne hattarat olivat ja vaaleita ja aivan kuin untuvaisia. Niinkuin joutsenenpojat ne uiskentelivat rauhallisina siellä ilakoivassa auringonvalossa taivassinessä.
Mutta muutoin oli häikäisevän kirkasta ja kepeävaloista. Mieltäkin se aivan kevensi. Lea asetteli äsken saamiansa kukkia ruukkuseen akkunalle, ja mieli teki hyräilläkin siinä ajatuksissansa puuhaillessa:
"Te valkeat liljat niin puhtahat, te..."
"Lapseni... Rauha sinulle!" keskeytti tervehdys.
"Ah, isä!... Ja sinulle armo!" vastasi hän tervehdykseen. Isä käveli nyt vaivalloisesti ja hengitti syvään, hitaasti. Kuoleman esimakua kai se kaikki jo oli.
"Armo ja terveys, isäni!" jatkoi tytär syvällä osanotolla ja alttiudella. Isä kiitti hiljaa ja istahti; pää painui alas kuin nuokuksiin, ja alkoi heikko, tasainen hengittäminen, Lea katsoi häneen salavihkaa, tarkaten, vaieten. Miten hän oli muuttunut ja vanhentunut taaskin! Silmät olivat painuneet syvälle päähän. Kaula oli laihtunut ohkaiseksi, kasvot luisiksi, ja vaivalloinen hengitys antoi aavistuksen voimien nopeasta täydellisestä häviämisestä.
"Isä kulta!"
Se säälittely pääsi Lealta taas aivan kuin puserrettuna. Ne hienot siteet, jotka häntä isään kiinnittivät, ne sanattomat, hellät äänet, jotka kuiskailivat isän ja tyttären välillä, ne ne nyt taas heitä lähensivät. Tytär tarttui isänsä laihaan käteen, nosti sen huulillensa, suuteli palavasti ja mitään virkkamatta ja istahti isän pyynnöstä hänen viereensä kuten ainakin lapsi, joka on kaikessa herkkä ja hellä ja altis.
He olivat jo puhuneet hetkisen. Ja puhelu oli ollut nyt tervettä ja raittiimpaa kuin monesti ennen siitä asiasta haasteltaessa. Rohkeammin sanoin puhuikin nyt isä siitä, ja tyynesti ja vaieten, milteipä mielellänsä tytär nyt häntä kuunteli. Rintatautisen isän yskimiset vain joskus keskeyttivät puheen.
Ja nyt hän tahtoi selittää Lealle erään asian, josta ei tähän saakka ollut puhunut. Nyt tuntui puhelu niin terveeltä, että hän alkoi siitäkin puhua.
"Meille", alkoi hän pitkään, ajatellen, "meille, lapseni, on annettu Aabrahamissa lupaus..."
"Ah!... Isä!" Se heikko huudahdus pääsi Lealta aivan itsestänsä. Hän vavahti, kun isä lausui sanan _lupaus_.
"... lupaus, että... että", mietiksi isä pitkään, pää nuokuksissa, katse maassa, "että meidän pitää..."
Yskiminen keskeytti siinä taas. Lea lämpeni ja hermostui. Hysteerisesti hän veteli hienoja, kuumenevia sormiansa, niin että nivelet nisahtelivat. Vaivoin lopetti isä yskimisensä ja jatkoi pää nuokuksissa, vaivalloisesti hengittäen ja heikosti puhuen:
"... että meidän pitää lisääntyä ja tulla niin... niin lukuisiksi kuin hieta rannalla ja tähdet taivaalla ovat."
Ah!
Siitäkö lupauksesta hän siis eikä Messiaasta! Lea istui ääneti, katse syventyneenä. Ei isä ollut koskaan ennen tällä asialla koskettanut tyttärensä puhdasta sielua, sillä hän tiesi, että sen viattomuutta loukkaavat nämä asiat: sikiäminen, siittäminen ja synnyttäminen. Mutta nyt tuntui senkin selityksen aika tulleen. Entiseen tapaansa hän jatkoi:
"Ja siksi, Lea, me ihmiset emme saa kieltäytyä... kieltäytyä", tapaili hän sanoja, "vaan... jokainen Israelin tytärkin on Hänen lupauksensa toteutumisen pantti ja tie."
Hän levähti, mietti, hengitti hiljaa. Muutamin sanoin hän selitti, miten vaimo on Israelissa aina alistunut, täyttänyt kutsumuksensa, tullut äidiksi. Lea kuunteli ääneti, poskilla helteinen puna. Isä jatkoi kuin yksikseen puhuen.
"Alistuminen, tyttäreni..." puhui hän heikosti, "alistuminen on meissä ihmisissä suurinta sankariutta, sillä... si-sillä se on pahimman vihollisemme, oman itsemme voittamista".
Lea huokasi. Syntyi vaitiolo. Isä näytti tyyten väsyneen. Hän istui pää nuokuksissa riippuen, katse maassa, raskaasti hengittäen. Niin jatkui vaitioloa. Ikäänkuin olisi tyttärensä äänettömyydestä tullut pahoille mielin, nousi isä vihdoin hitaasti ja aikoi vaivalloisesti ja ääneti poistua huoneesta.
Mutta silloin valtasi taas sanomaton sääli Lean. Hän nousi, astui poistuvan isänsä eteen, laski molemmat kätensä hänen olalleen hellästi ja katsoi silmiin.
"Isä!" puhui hän, ja hänen hengityksensä oli kuumeinen. Silmät kyyneltyneinä koki hän jatkaa:
"Minä, isä, tahtoisin kaikessa alistua sinulle ja tuottaa iloa sinulle... Sinä tiedät, isä..."
Sanat takertuivat kurkkuun. Itku tuntui nousevan, mutta hän hillitsi sitä. Ei hän kuitenkaan puhua voinut, ei löytänyt sanoja. Niiden puutteessa hän pyysi anoen, rukoillen:
"Isä!... Katso minun silmiini, isä!"
Katso kyyneltyviin silmiini, niin niistä näet, miten altis minä sinulle olen ja miten minä säälin ja rakastan sinua.
"Isä!"
Ja he katsoivat toisiansa silmästä silmään, Lean kädet yhä isän olalla.
Mutta tyttären silmistä alkoivat kyyneleet ensiksi tulvia ja sitten isän.
Laaksossa vallitsi hiljaisuus ja pouta. Ylempänä, vehmaan öljypuun luona näkyi vanha, kivistä ladottu uhrialttari, jolla eräs Ahaksen esi-isä oli muinoin uhrannut oinaan, ja sen alttarin ääreen polvistuneena rukoili vanha, hurskas Ahas nyt Herraa yksinäisyydessä.
XI.
Ja punaviini on silloin kuohuva ja valkoviini on vaahtoava, ja se kaikki on oleva Herralle Israelissa!
Viinijuhlat olivat näet jo tulossa. Juhlat viininkorjuun kiitokseksi.
Ne olivat usein ja paikotellen oikeastaan nautinnon juhlia. Etelän hehku sai silloin vapaasti palaa. Palestiinan kuumaveriset lapset elivät silloin hetken, jolloin pilviä ei saa missään näkyä, ei aitoja missään esteenä olla. Niihin juhliin oli oikeastaan sekoittunut voimaksi ja hengeksi pakanoiden hengen hehku, idän ja etelän, Egyptin ja Baabelin raju, hillitön nautinto. Se henki oli tullut niiden maista kuin viinin huumeinen höyry, tunkeutunut hienoimpiin huokosiin ja imeytynyt suoniin ja pannut kaiken kuumenevan käymään oman henkensä mukaan.
Niitä juhlia nyt valmisteltiin, ja niiden valmistusaikoina koki Saul yhä taivuttaa Stefaania lähtemään Jerusalemiin, ainakin nyt, jos ei ennen, niin oitis juhlien jälkeen. Hän kuvaili taas niitä iloja, jotka jo matkallakin tarjolla ovat. Hän itse oli kerran ollut Baalin juhlassa Samariassa. Oli uhrattu Baalille, oli riemuittu, juovuttu, nautittu.
"Ne Baabelin tyttäret ne siellä..."
Miten se houkutteli nyt joskus, tämä Saulin himmeä, vihjaileva puhe!
"Ja ne ihanat Samarian tytöt... Ne tanssivat tyttäret ja... Ah!"
Ah todellakin! Enkä minä jaksa olla sinun puheillesi kuuro, ystäväni Saul, sillä en minä ymmärrä.
En ymmärrä missä onkaan sinun salaisuutesi, sinun voimasi, se voima, joka vetää minua sinun luoksesi, orjaksesi.
"Ja sitten ne Molokin juhlat", jatkoi Saul. Miten paljon hän olikaan kokenut! Ja sitten:
"Filistealaisten tyttäret ne siellä... Ne... tiedätkö... ne hehkuvat pakanoiden tyttäret... Stefaan!"
Niitä ihania kuvia! Hän kuvaili uusia ihanuuksia, lumoavia öitä, jolloin kuumaveriset neidot nukkuvat kirjavien verhojen takana, Egyptin hienoissa liinoissa ja hyvänhajuisilla voiteilla, mirhalla ja aloella voideltuina.
"Ah, Stefaan!"
Sylinsä hän levitti kuin taivaan aukenemista kuvaten ja...
"Mutta!" käänsi hän äkkiä. Nyt oli tuleva paras, joku, jota hän itsekin himoitsi eikä ollut vielä saada voinut. Kuin suurta ja hellää salaisuutta ilmoittaen hän kerskasi:
"Se on Samarian tyttö... Ihana ja hehkuva samariatar."
Se ihanin kaikista, se...
Ah, te... te hekumaiset hengähdykset...
"Niin, Stefaan..."
Siitä ihanasta samariattaresta tiesi puhua koko Jerusalem, kertoili Saul. Samaria ylisti hänen kauneuttaan. Parhaat kilvoittelivat hänen palavasta suudelmastaan, uhrasivat hänelle rikkautensa, elämänsä, kaikkensa, eikä kukaan ollut varma onnestansa.
"Niin... Ei kukaan", vakuutti hän. Ei edes sitäkään tietty, onko se ihana samariatar vielä neito, viaton, vaiko jo...
"Ah!... Ystäväni!" hehkui hän, aistit hillittöminä.
"Seeba on hänen nimensä", sen ihanan samariattaren.
"Niin, Stefaan!... Tule Jerusalemiin, niin saat Samariassa nähdä hänet ja... Tule!... Heleijaa!"
Ja niin jatkui. Kukkiva puu kuvastui jossakin lähteen veteen. Punakirkkaat kuvat loihtiutuivat aisteihin ja lemmenjanoiseen sieluun... loihtiutuivat... liitelivät kepeinä, nopeina, ihanina...
Iltatorvi soi jossakin. Puhe loppui. Ilta saapui rauhoinensa. Stefaan oli taas yksin. Vuorenrinnettä kulkien laskeutui erivärisiin mekkoihin puettujen työmiesten pitkä, rauhallinen jono. Kuin tasaisesti soluva nuora mutkitteli se polun pikku polvia myöten yhä alemma, ja sen näyn yllä ja taustana paloi punaisena tulena leimuava iltaruskoinen taivas, jota vasten kuvastui ylempänä kasvava muhkea plataani, yksinäisten palmujen latvat ja etäisimmän vuorikeilan huippu.
Painosti. Saulin päivälliset puheet alkoivat siinä rauhassa haihtua. Ihanan Samarian-tytön veto hävisi hiljaa, ja sijalle ilmestyi taas Lean kaunis, puhdas, öin ja päivin ikävöity ja kaivattu kuva.
* * * * *
Rahvas valmisti viinijuhlaa iloisena. Kaikkialla riemuittiin ja laulettiin. Lea istui akkunassansa ja kuuli kaikki äänet vainiolta. Jostain helähti taas lapsiparven iloinen laulu:
"Hoosianna, Daavidin poika!"
"Taas ne lapset!" äänsi joku, ja toinen lisäsi:
"Ennustavat."
Sen luvatun Messiaan tuloa hän tarkoitti, ja puhe kääntyi siihen ja johtui siitä jumaliin yleensä.
"Johan se nyt tulee!... Odottakaa vain!" huudahteli joku halveksivasti koko asialle. Hänellä oli polviin ulottuva työmiehen mekko yllä, sääret paljaat ja vyöllä vyö. Ynseänä hän lisäsi:
"On niitä jo niin moni 'Messias' ennenkin tullut ja aikansa saarnannut ja menojansa mennyt ... Pyh!"
Eikä kukaan nyt väittänytkään vastaan. Riemu ja touhu piti mielet kepeinä, semmoisina, joille vakavatkin asiat ovat vain tavallisia.
"O-on... on niitä Messiaita ollut Israelissa", todistivat toisetkin. Yhtäläisesti puettuja, osaksi repaleisiakin he kaikki olivat.
"Silloinkin... ja silloinkin... Se... Ja se... Ja se!" hälistiin ja muisteltiin. Tuontuostahan niitä olikin aina joku ilmoittautunut, saarnannut, uskotellut olevansa Kristus, se Luvattu. Moni oli aina uskonutkin, ja liike oli menestynyt, kunnes profeetta itse oli paennut tai joutunut kiinni ja tuomittu kivitettäväksi.
"Nytkin kuuluu joku saarnaavan... Jordanilla vai missä", ilmoitti eräs. Huhu oli siitä tännekin levinnyt, mutta ei siitä suuria välitetty. Tavallisiahan ne semmoiset Israelissa olivat. Pyh niistä!
"Jos kuohuisit sa viinini..."
kuului joku iloisesti laulavan. Eräs vanhahko, harmaamekkoinen mies tarttui nyt puheeseen arvellen:
"Onhan meillä Jehova..."
"On... on... on!" hälisivät useat. Mitä me siis lisäjumalalla teemme! Mies jatkoi:
"Mutta..."
Hän yskäisi ja sylkäisi välillä. Hän näyttikin olevan joku vanha, iloinen veitikka aivan. Nyt hän taas:
"Mutta pakanoilla, niillä on: ensin Baal siellä." Hän viittasi itään, Baabeliin päin. Lea tunsi ohimoittensa kuumenevan. Kai niihin nousi veri, kun ne noin puhuivat Messiaasta. Sormillaan laskien jatkoi iloinen ukko pakanain jumalia luetellen:
"Sitten Molok!"...
"Se on filistealaisten... filistealaisten... Tyyron ja Siidonin", hälisi joukko. Puhujan ympärille kokoontui muutamia risamekkoja. Ne kuuntelivat suut auki, kuin hölmöinä, sillä puhe alkoi kiinnittää mieliä. Ukko jatkoi, kasvoilla ilkeä ele:
"Mutta sitten tulee jumala, jonka nimi on Phallus..."
"Hyi... Rietas!" huusivat naiset suutuksissa ja häveliäinä, mutta miehet riemuitsivat ja toistelivat nimeä iloiten naisten vahingosta ja häveliäisyydestä. Ukko hymyili ja kertoili jumalista leikkisästi. Risaiset miehet innostuivat kuin lapset, nauroivat, ja joku pyörähtikin riemusta. Ukko jatkoi:
"Mutta Egyptissä!... Siellä, sanon, on Ibis, mutta se on lintu."
Ne hölmönnäköiset nauroivat sille sydämensä pohjasta aivan, ja innostuneena pyörähti taas eräs risaisimpia, pörröpää, joka hääri paljain päin.
"Lintu!... Vai lintu!" touhuttiin hymyilevälle kertoja-ukolle. Ukko vahvisti:
"Niin, lintu... Ja sitten tulee Apis, mutta se on..."
"Härkä... härkä... härkä!" keskeytti pakanoiden jumalia ilkkuva, naurava joukko. Eräs ukko löi innostuneena sauvaansa maahan, ja usea risapukuinen pyörähti taaskin riemusta kuin lapsi.
"Mutta meidän Jehova!... Se se on!" kehaisi iloinen ukko nyt omaansa.
"Se... se... se... se!... Se se on!" ryöppysi kepeä, naurun ja ilon sekainen vahvistus koko joukosta silloin. Vähät itse jumalista, niiden olemuksesta! Kunhan vain on se oma parempi kuin muiden! Mies, jonka yllä oli ruskea risamekko ja jonka kiharainen pää oli paljas, tarttui nyt tokaisten hölmönä:
"Ja sitten tulee vielä Messias..."
Se oli heille rikkautta! Heilläkin on silloin kaksi jumalaa. He voivat pakanoiden edessä kerskua jumala-rikkaudellansa, hekin, joilla nyt on vain yksi.
"Ja sitten meillä on... kaksi", riemuitsi jo se risamekkoinen ja pörröpäinen, niin että jalkaa riuskautti. Ilo oli yleinen kuten lapsijoukossa, joka iloitsee siitä, että heillä on jotakin, mitä hyvänsä, monta... hyvin monta, ja kepein mielin johtuivat he nyt puhumaan Messiaasta.
"Jehovalla on silloin poika... Kun olisi vielä muija!" puhui se leikkisä ukko, silmissä iloiset koirankurit.