Part 4
Tervehtijä oli vanha palvelija Ruuben, aina iloinen, leikkisä veitikka. Lapsesta asti oli se ollut hänelle ystävä, huvittanut häntä sukkeluuksillansa. Olalle lyöden tervehti se nytkin ja hymy huulilla toivotti:
"Kaikki hyvä ja paras sinun olkoon!"
"No, Ruuben!"
Ja omalla tavallansa alkoi vanha Ruuben hyvitellä häntä. Iloisin elein se puheli ja selitteli:
"Minä olen huomannut... ha-haa!"
Se oli niin viisasta häneltä. Stefaanin surun ja sen syyt hän tarkoitti huomanneensa, viittasi aivan silmää iskien Lean kotia kohti ja ilmoitti:
"Tuolla, Stefaan!... Siellä ne ovat!"
Ne surujen syyt nimittäin. Eikä Stefaan voinut olla kuuntelematta. Häntä miellyttikin tämä eleily. Ruuben innostui ja neuvoi kuin hyvää nuorta toveria iloisen viisaalla salaperäisellä vihjailulla ja silmää iskien:
"Sillä niin sitä minäkin tein!"
Niin ja niin hän oli tyttönsä taipumaan saanut. Se olikin ollut kaunis, se hänen Saaransa silloin, ja ynseäkin se oli alussa ollut: oli väkistellyt ja vikisteilyt...
"Mutta _minä_!" kehaisi hän iloisaa leikkiä jatkaen. "Minä Ruuben Hasajan poika... minä..."
Käden hän oli vain kietaissut vyötäisille. Suudelman hän oli painanut tyttönsä huulille ja oli antanut hänen tuntea, mitä voi miehen veri silloin kun se on kuuma.
"Ja niin suli tyttö kuin vaha!... Seelah", kehaisi hän. Lämmenneenä, suutelojen ja syleilyjen huumaamana se oli rauennut hänelle, kietonut kätensä kaulaan, maksanut suutelon suutelolla, syleilyn kiitollisuudella, rakkauden hellyydellä...
"Ja, Stefaan..."
Mutta siinä loppui veitikka hänessä. Hän muisti ne hetket... ihanan Saaransa... kaiken, heltyi, kyynel kihosi silmiin, sillä se oli ollut niin kaunista, puhdasta.
"Se hetki..." yritteli hän eikä voinut. Se hetki, tarkoitti hän, ei toistu, ei palaa. Se on vain yksi ainoa elämässä, se ensi lemmen antautumishetki. Se on vain hellä ja nopea värähdys veressä... helähdys kukassa ja...
Ei mitään muuta. Kun se on ohi, on elämän keväisin ainiaaksi lopussa. Kuin surullisena seisoi vanha Ruuhenkin vehmaan leipäpuun juurella sitä sykähdyksenä ohikiitävää hetkeänsä muistellen.
"Niin, Stefaan... niin", vakuutti hän. "Nopeasti ja ihanana kuin uni kiitää se hetki sinunkin ohitsesi, ja mikähän tulos lieneekin, eroko vai ystävyys, niin se paras, se hellin on mennyttä jo iäksi sinulta. Se on vain suonensykähdys sinussa. Mitään muuta se ei ole".
Mutta nuori mies seisoi hänen edessään entistä surullisempana. Taivaskin alkoi pilveytyä, ja siitä heidän editsensä tuuhean tammen alitse vaelsi verkallensa, yksitoikkoisesti kymmenyksien valintapaikalle kulkeva karitsajono.
VII.
Härillä kynnettiin vainioilla. Yksitoikkoisesti viilsi aura vakoa maahan. Ääneti kääntyi vakoon pellon multa, ja ajatuksettomana loilotti kyntäjä verkkaista lauluansa.
Tänään oli Stefaan kulkenut Sakeuksen kaivon ohi. Siinä kaivolla oli istunut Lea ystävänsä Rebekan, Jeminin tyttären kanssa, mutta nähtyänsä hänen tulevan oli Lea noussut, tarttunut Rebekan käsivarteen ja poistunut nopeasti. Stefaan oli masentunut, tullut sitten kuin kuumeiseksi. Ja ensi puuskan ohi mentyä oli taas noussut vaahto hänessä. Jerusalem iloinensa kutsui saamaan hyvitystä, ja päättävästi hän puhui siitä nyt isällensä:
"Niin, isä. Minä olen päättänyt sen."
Se ei ollut enää pyyntö, vaan _ilmoitus_. Isä nousi. Käsi puristi sauvaa kuten nuorena, rautaisen, lujan voiman aikoina.
"Sinä vain ilmoitat sen minulle?" lausui hän, silmissä ankara katse.
"Niin... Sillä kun sinä et _pyyntöäni_ kuule, niin..."
"Poika!" keskeytti siinä ankara ääni, ja tukeva sauva löi lattiaan. Molemmat vaikenivat hetken, mutta eivät masentuneet.
"Minä olen sinun isäsi!" tuli jatkoa isältä. Hänen kasvolihaksensa näyttivät jännittyvän tarmosta ja voimasta. "Tiedätkö, että minä olen isäsi?"
Ja vastaus tuli:
"Tiedän... Mutta myös sen, että minä olen mies... en poikanen enkä lapsi..."
Se oli odottamatonta.
"Kautta Jehovan!" kuohahti vanhus. "Etkö kunnioita minua? Isääsi?"
Hän odotti, katsoi ankarasti kuin vanha Israelin patriarkka vaatien vastausta. Tyynemmin ilmoitti silloin poika:
"Sinä, isä, tiedät, että kunnioitan sinua, mutta minullakin ovat tieni..."
"Vaiti!"
"Ei, isä!"
Ja luja nousi täysin voimin lujaa vastaan, ja voima nosti voimaa.
"'Tieni'", äänsi isä halveksien. "Mitkä 'tieni'!"
"Tieni... ja kotini... ja tarpeeni... ja vereni..."
"Vaiti!"
Tukeva sauva jysähti lattiaan, ja uhkaava äänettömyys syntyi. Isä ja poika olivat eroitetut, seisoivat toisiansa vastassa. Ryhdikkäänä viittasi isä lainkäskyihin, jotka olivat seinään kirjoitetut, osoitti neljättä käskyä ja kysyi ankarasti, käskevästi:
"Tiedätkö, kenen on tämä käsky?"
Ei vastausta. Poika synkkeni. Uhma nousi vaahtona.
"Vastaa!"
Se oli luja käsky, ankaran isän käsky. Pojan mitta oli täysi jo. Nyt! Vaikka uhman vuoksi nyt!
"Vastaa, käsken minä! Kenen on tämä käsky?"
"Olemattoman!"
Se tuli kuin salaman isku. Isä kalpeni. Ei hän sitä aavistanut. Päätänsä käsin tapaillen hän huudahti:
"Jehova suuri!... Minäkö olen pakanoiden siittäjä ja isä!"
Kuin salaman lyömänä hän vaipui istumaan, ja synkkänä poistui poika huoneesta ulos. Puut siellä vain viheriöivät ennallansa. Tienvierellä istui rampa, ja härkäpariansa lepuuttaen seisoi kyntäjä vaolla auraansa nojaten.
* * * * *
Illan hämärät haihattelevat jo näillä surujen mailla. Ja saapuu yönkin ensi pimeä.
Stefaanin isä on toipunut, koonnut voimansa ja on taas luja. Hän rukoilee:
"Herra Zebaot! Jos vuoret hajoaisivat, jos ne rae rakeelta murenisivat, en minä Sinusta luovu enkä murene Sinusta. Jos taivaan vahvuus järkkyisi, en minä sinusta järky.
"Ja siksi, Herra, siksi on tämäkin isku menevä huoneeni yli ja ohi kuin kepeä sadekuuro. Siunaukseksi olet Sinä minulle koettelemuksen kääntävä, ja nöyränä on poikani palaava polvistumaan eteesi, Herra.
"Minä uskon sen, Herra, Israelin Jumala."
Oli lähellä puoliyötä. Yön jykevä pimeys peitti hänen talonsa ja kaiken synkkään, mykkään äänettömyyteensä.
* * * * *
Rebekka, Lean ystävätär, oli Elian pojan Joelin kihlattu morsian. Kaivolla oli hän jo alkanut kertoa onnestansa, ja kun Stefaanin tulo keskeytti, jatkoi hän sitä nyt huoneessa, oli iloinen ja kertoili.
"Niin, Lea!" Ja lämpimästi hän puristi käsivarrellansa ystävänsä käsivartta ja lisäsi:
"On kuin olisi yön tulokin ja kaikki... kaikki ... kaikki vain yksi ainoa... yksi ainoa valkeneva huomen, ja... Lea!"
"Sinua!"
"Niin, ystäväni!" Hänen poskensa aivan hehkuivat, ja silmissä paloi onni ja ilo.
"Sinua, Rebekka!"
Hän lausui sen Rebekan onnesta iloisena, onnellisenakin, mutta...
Mutta, ah! Miksi heräät minussa taas, sinä outo kysymys; heräät kuin viaton lapsi unesta ja kuitenkin aina särjet ilot minulta ja herätät huokauksen!
Miksi?
Niin, miksi en minäkin voisi niinkuin Rebekka siitä iloani ja onneani ottaa? Onhan siinäkin, lemmessä, tarjona, ainakin luvassa paljon... kaikkikin tavallansa, kuten kyyhkysenpojalle on pesässä tarjona kaikki: toivojen täyttymys, rauha, onni ja ilo. Lentäähän mieli ja mieliteot niin usein siihenkin... lempeen. Miksi siis en...?
Mutta ah te iloni, te orvot kyyhkysenpojat! Ei teille vastausta maailmassa. Nukkukaa siis emonne siiven suojaan, rauhoittukaa ja antakaa vaimeta maailman ilojen mielestänne.
Ja hän pidättäytyi. Hiljaa hymyillen hän toisti ystävällensä puoli-surullisen kaihoisan:
"Niin... sinua, Rebekka!"
Rebekan sulhanen Joel saapui siihen. Oli tullut kihlattua morsiantaan saattamaan kotiin.
"Heleijaa!" tervehti hän jo kaukaa iloisesti, ja kun nuori morsian juoksi vastaan, kietaisi hän tytön syliinsä ja nosti vallattomasti ilmaan.
"Noin, lintuseni!... Noin ylös, armaani!"
"Hops!"
Miten iloisia ja onnellisia he olivat! He lintuset! Se ajatus kuvastui Lean silmistä sanoittakin. Nuori mies piteli morsiantansa käsistä kiinni, leikitteli niillä käsillä, katsoi silmiin ja iloisesti kehoitteli:
"Noo... sinä morsiameni! Kerroppas, leperräppäs jotakin iloistasi minulle. Sinä... sinä..."
Hän yritti suudella, mutta tyttö sysäsi hänet pois vallattomasti, vetäisi istumaan, istahti itse syrjin viereen ja kädet olalle laskien ja onnellisena silmiin katsoen alkoi puhella hänelle:
"Sinä... Joel... sinä tulit." Eihän siinä sanoista väliä ollut. Leankin he unohtivat.
"Tulit... tulit!... Tänne sinä tulit", jatkoi vain tyttö onnellista iloansa, otti sulhasensa kasvot käsiensä väliin, katsoi yhä iloisemmin ja hoki vain ainoaansa:
"Sinä... sinä... Ah sinä!"
Mutta silloin ei nuori mies malttanut. Ilon vallassa hän kietaisi kätensä vyötäisille, nosti yks-kaks tytön kuin lapsen polvellensa, puristi syleilyyn ja palkitsi onnen palavilla suuteloilla.
"Tulin... tulin... tulin... minä tulin", ehti hän vain hokea siinä suudelmien välissä.
Ah heitä!
"Katso, Lea! Enkö ole onnellinen?" iloitsi nuori morsian siinä sulhasensa polvella istuen ystävällensä, ja suruisuuttaan salaten hymyili Lea hiljaista, kadehtivaa:
"Niin... Sinua, Rebekka!"
* * * * *
Nyt ne olivat tulleet, ne muuttolinnut, ne etäisen pohjolan kävijät. Väsyneinä ja nääntyneinä ne raukat palasivat sieltä, sieltä... missä hetki soi onnen. Matkan vaivat, uupumus ja kaikki, kaikki oli sen onnen hinnaksi annettu nyt.
Rebekkakin oli sulhasinensa lähtenyt. Lea istui taas yksin, ja syksyisessä laaksossa tuntui nyt jo se tyhjyys, josta Stefaan oli puhunut kerran. Hän katseli niitä muuttolintu raukkoja ja mietiksi jotain, mitä mieli mietteeksi toi.
"Tip... tip... tip!" puhui hän jonkun hyvittelevän sanan lintusille. Ajatus tahtoi joskus sammua. Hän tajusi vain jonkun tyhjyyden, jossa hän kaipasi... kaipasi...
Niin! Jospa joku minun kaipuuni selittää voisi! Toisinaan en itse ole selvillä siitä, mikä minussa voitolle pyrkii, toinenko vai toinen...
Ehkä se toinenkin... Ehkä... Kenties... Kaikki on minulle toisinaan sumua ja kuumetta ja unta...
Niin on. Mutta minä tahdon, minä koetan olla luja. Minä tahdon taisteluni taistella, voittoni voittaa, itseni hillitä ja...
Niin, sitä minä en sittenkään aina tiedä. En tiedä, onko minulla kylliksi voimaa siihen...
Sillä tuulet puhaltavat pohjoisesta ja lämpimästä Egyptistä ja kuumasta Arabian maasta...
Ne tuulet ovat sinusta, Herra, Israelin Jumala, ja me itse olemme kuin untuva niiden käsissä. Niinkuin kepeä auer ja niinkuin haihtuva uni me niiden käsissä olemme, Herra!
Ja siksi...
"Rauha sinulle!"
"Haagar!" Hän se keskeytti tervehdyksellänsä siinä. Mieltä iloittaaksensa hän puheli:
"Nyt ne tulevat muuttolinnut pohjoisesta... Tuovat iloa ja elämää laaksoomme, Lea!"
Ja nopeasti hän alkoi huoneessa jotain järjestellä, touhuten ja puhellen yhä. Lea vaikeni ja mietti.
"Mutta ah!" keskeytti Haagar äkkiä. "Anna kun korjaan nauhojasi... ja hameesi poimuja ja..."
Niitä korjaillessansa hän yhä vain jatkoi puheluansa, puhui muuttolintujen pitkästä matkasta ja ilosta ja onnesta siellä etäällä, jonne ne kesäksi menevät:
"Ne poloiset."
"Niin", tarttui nyt Lea. "Eikö totta, että ne aina sitten huomaavat pettyneensä ja niin palaavat aina takaisin tänne?... Ne pienet."
Ne pitkämatkaiset! Jotka hetkestä maksavat matkan vaivat!
He johtuivat puhumaan pettymyksistä ja semmoisista. Huokaillen puheli Haagar:
"Pettyvät... pettyvät!... Pettyvät ne pienet!... Mutta mitäpä siitä", käänsi hän äkkiä ja lisäsi:
"Kaikki, lapseni, kultaseni, meille on pettymystä, sillä kaikki menee ohi eikä milloinkaan palaa... Ka-aikki... kaikki... kaikki, ystäväni", käänsi hän taaskin huokailuksi.
Vaiettiin. Taas alkoi Haagar huokaillen:
"Heh-hei!... Mitäpä siis siitä!... Pettyminen, lapseni, se että huomaamme pettyneemme, on vain totuuden valkeneminen meille..."
Ei siinä siis mitään surtavaa ole. Muutos vain. Se että entinen, se jota halusimme, jonka saavutimme, on vain tullut jo _vanhaksi_ meille. Ei siis mitään pettymystäkään. Siinä kaikki.
"Ah!"
VIII.
Jooas, Stefaanin isä, oli sairastunut, murtunut. Sanoma oli levinnyt läpi laakson, ja kaikki tiesivät, että isän ja pojan välillä oli jotakin outoa tapahtunut.
"Herran tuuli on käynyt talossa. Se on puhaltanut kylmyyden isän ja pojan välille", sanoivat toiset. Mutta toiset pudistelivat päätänsä ja arvelivat:
"Se on saatana... hän, joka on pahuuden itu ja syy..."
Ja kolmannet ja hyvin monet puhuivat jotain muuta. Toiset olivat murheellisia, toiset, viholliset, iloisia, ja useat puhuivat asiasta puhuaksensa.
Mutta Sakeuksen talossa surtiin, kuin olisi onnettomuus kohdannut omaa majaa.
* * * * *
Pieni, eloisa sadekuuro oli eilen kepeästi iloiten lentänyt laakson ylitse, mutta nyt uinaili taas pouta ennallansa. Oli se sade toki tavallaan elvyttänyt iloisella kulullansa kaikkea, mieliäkin.
Ja tänään olikin Lean syntymäpäivä. Omin käsin somisteli Haagar hänen huonettansa. Hänen äidillinen silmänsä oli jo kauan nähnyt syvälle Lean sieluun, ja mieli murheellisena oli hän alkanut taivuttaa tyttöä siihen, jota oikeana ja toivottavana piti. Hän tiesi sen sukulupauksen. Hän rakasti Stefaania kuten Leaakin ja toivoi näkevänsä heidät kerran yhteen sidottuina. Hän oli alkanut taivuttaa Lean mieltä ja mielitekoja hiljaa, niin ettei tyttö itse sitä huomaisikaan. Hän koki sitä johtaa kuin juoksevaa vettä.
"Kas niin!" puheli hän siinä yksin puuhaillessansa. "Nämä ruusut siroitan vuoteeseen... näin... Kas, kuinka kaunis!... Kunpa hän tulee nyt!..."
Hän, minun lapseni, minun iloni. Kun hän nyt tulee, näkee ja on iloinen.
Hän tarkasti, puuttuisiko vielä mitä.
"Ah niin!" huomasi hän. "Liljat tänne... Ja tuo olkoon tuossa!... No nyt... Lea!... Le-eaa!" kutsui hän huutaen. Lea tulikin.
Mikä kiitollisuus!
"Sinä, Haagarini!... Sinä muistit sen... syntymäpäiväni!"
Ja kiitollisilla suuteloilla ja syleilyillä palkitsi hän hoivaajaansa ja lyöden vallattomasti iloiten käsiänsä yhteen hän puheli hymyilevälle Haagarille:
"Tiedätkö?... Tiedätkö miksi minä olen eniten iloinen?... Tiedätkö, Haagar?"
Ja vastausta odottamatta hän selitti:
"Siitä, että saan olla sinulle kiitollinen!"
"Sinua, lapsi!... Sinun ilojasi, pienoiseni!"
Ja ulkona iloitsi rikas elonajan pouta. Hedelmäpuut kantoivat rikasta, kypsyvää taakkaansa onnellisina, ja kaivoilla lauloivat lapset uutta, outoa, iloista laulua: Hoosiannaa.
Uutta. Sillä aivan äskettäin se laulu oli ilmestynyt laaksoon, eikä kukaan tiennyt mistä se oli tullut. Se oli ilmestynyt kuin outo, valkea kyyhkynen ja helisi nyt kaikkialla ja ikäänkuin antoi laaksolle uuden sävyn.
Tänään hän olikin iloinen kuten muinoin. Voi hänelle puhua, häntä taivutella. Ystävät olivat käyneet onnittelemassa, ja hän riemuitsi niistä nyt Haagarille:
"Hänkin tervehti... Ja hän... ja Rebekka ja... Heleijaa!"
Aivan hän pyöräytti Haagaria kuten ainakin vallattomasti iloitseva. Haagar hymyili ja aloitti salaperäisellä:
"Yksi vain vieraista puuttuu..."
"Kuka?"
"Mhy-hyh..."
Miten viisaasti, salaperäisesti Haagar hymyili! Sen piti muka olla selvä jo kysymättäkin, kuka puuttui. Lea toisti aivan kuin ynseänä:
"Voi, kuka!"
Niinkuin et muka itse tietäisi, että puuttuu...
"No kuka?"
"Stefaan!"
"Hän;... Haagat!"
Hän lausui sen kuin muka kummissaan, kuin ei hän toki moista olisi ajatellutkaan. Ja ikäänkuin kaiken leikiksi pannen purskahti hän teennäiseen nauruun ja torui Haagaria vallattomasti:
"Sinä!... Vai sinä!... Semmoisia!"
Mutta Haagar hymyili hellästi, viisaasti, ja puhui kuin muka itsekseen toistellen:
"Se-e... se vanhan sydän aavistaa... Aavistaa se mikä, se nuorelle oikeaksi iloksi ja onneksi elämässä olisi... Hohhoi."
Ja niin jatkui. Nyt oli ilon ja onnen päivä, nyt taas. Muuttolinnutkin olivat toipuneet väsymyksestä. Ne tirskuttelivat varvuillansa huolettomina keinahdellen, ja vuorenrinteillä, missä päivänpaiste ilakoi, hyppelivät vikkelät vuorikauriit iloa pitäen...
Niin!
Miksi onkin nyt mieli niin kepeä tänään? En minä sitä tiedä. Tajuan vain, että on niin hyvä ja kepeä olla.
On jo iltapuoli. Valaistus kuulastuu. Muhkeat seetripuut siellä vuorenrinteillä pehmenevät väriltänsä, tummenevat leppoisammiksi. Laitumelle päästetyt kamelit seisoksivat veräjillä kuin leväten, Ja kaivoilta kuuluu iltavettä noutamaan kokoontuneiden vaimojen soliseva puhelu ja majojen pihoilta leikkivien lapsien ilo. Koko laakso on kuin tahtoisi siemaista päivän viime hetkeä, ennen levollemenoa.
Ja niin olen minäkin. Se laakson eloisuusko lie vielä huolettomuutta ja virkeyttä lisännyt.
Hän puuhaili huoneessansa, järjesteli siellä sitä ja tätä, puheli joskus työllensä sanasen ja syventyi ja unohtui siihen. Ruukkua paikoilleen kauniisti asetellen hän hiljaa ajatuksissaan hyräili:
"Ja joutsen vuotteli armastansa..."
"Kas niin", käänsi hän ruukulle puheeksi, huomasi ruusuilla siroitellun vuoteensa ja...
"Sua Haagarini!... Miten ihanaa!... Haagar!... Haagar!" käänsi hän kutsuksi ja kutsutun tultua aikoi vieläkin kiittää.
"Mi-mistä?" esteli Haagar.
Vuoteesta, sen ruusuista hän olisi iloiksensa kiittänyt, mutta Haagar hymyili ja puhui taas salaperäisesti, viisaasti:
"Niin... Vuode, lapseni... vuode... se on meille vaimoille paljon..."
Onni, koti, lapset, tyttären tulevaisuus, kaikki hellin, mitä meissä on, se on vuoteeseen jotenkin sidottu. Jotain semmoista hän koki tajuttavaksi saada ja vetosi itseensä jatkaen salaperäisesti:
"Me... me-e, jotka olemme kokeneet... me ... me vanhat tiedämme", puheli hän viisaasti. Eikä Lea nyt sitä oudoksunut. Hymyili vain kuin olisi leikkiä kuunnellut, vastasi leikkisästi ja puuhaili hyräillen.
"Vuode... vuode, kultaseni, viheriöitsee meille vaimoille... Vaimoille meille kullekin kerran", toisteli hän raamatun vertauksella. Lea hymähti ja matki:
"Viheriöi!... Mistä?" kysäisi hän äkkiä. Entistä salaperäisemmäksi tekeytyi Haagar, ikäänkuin mietti ja vastasi:
"O-onnesta... Onnesta, lemmestä ja autuudesta..."
"Voi sua!"
Ja hän nauroi kuin pikkutyttö kaikelle. Vastapäisellä, poutaisella vuorenrinteellä tanssivat tytöt jo palmun ympärillä... Heidän pukujensa värit kuvastuivat iloisina rinteen hiljaista, rikasta vihreyttä vasten, ja ylempänä istui vanha Hosea majansa edessä, käyrä sauva kädessä, ja katsoi alempana tanssivien nuorten iloa.
Mutta ah! Taaskin siis!
Niinhän se oli, että Haagar itsekin oli kerran uneksinut sitä samaa asiaa: tulla sen Luvatun äidiksi. Kaikkihan sitä uneksivat salaa, eikä ainoakaan sitä salaisuuttansa kenellekään uskoa rohjennut. Nyt hänen terävä äidinsilmänsä huomasi, ettei ollut pettynyt aavistaessansa samaa Leastakin. Äkkiä tämä näet kysäisi häneltä:
"Mutta kuule, Haagarini! Kuka on Hänen äitinsä oleva... Hänen, joka luvattu on?"
Siinä se siis oli! Mutta mitä minä vastaisin nyt. En minä tahtoisi Sinun kunniaasi alentaa enkä Sinun tulemistasi muiden tulemiseen verrata. Mutta hänen epäterveet haaveensa minä tahtoisin selitykselläni hajoittaa nyt, hänen, minun rakkaan tyttäreni haaveet. Selitä siis Sinä itse se minussa! Pane Sinä sanat kielelleni, Herra!
"Niin... kuka?" toisti Lea, kun vastaus viipyi.
"Ah, lapseni", huokasi Haagar, ja kun ei tiennyt mitä vastata, kysyi:
"Ja kuka on Hän, joka tulee?... Se Luvattu."
Lea katsoi häneen kuin kysymyksestä oudostuneena.
"Etkö siis sitä tiedä, Haagar?... Että Hän on Herrasta..."
Ja äkkiä olivat mielet muuttuneet vakaviksi. Vastausta hakien tapaili Haagar:
"Katsohan, Lea..."
Muutamin sanoin hän selitti mitä osasi nyt:
"Katso, kaikki mikä meistä syntyy ja mikä on rakkaudesta, se on Herrasta."
"Haagar!" oudosteli Lea, mutta toinen aivan kuin uusien kysymyksien tuloa estääksensä keskeytti nyökytellen ja toistellen:
"Niin, niin, lapseni!... Niin olet sinä äidillesi ja isällesi Herrasta, sillä sinä olit heille rakkaudesta..."
"Haagar!"
Puhe loppui, sillä sanat tuntuivat loppuneen tyyten. Hetken kuluttua äänteli Lea itsekseen mutisemalla, mietiksien:
"En minä ymmärrä... En minä käsitä tätä..."
Ja hän asettui taas akkunan eteen ja katsoi ulos. Poissa ovat nyt iloiset tanssijat palmun juurelta. Siellä istuu nyt yksinäinen mies kumarassa, surullisena. Se on Simeon, Saulin poika. Äsken oli kuollut sen vaimo, ja se sureksi sitä nyt yksinänsä istuen.
Ah niin. Seison, tuijotan johonkin. Äskeiset täänpäiväiset iloni ovat nyt kuin varisseet kukat. En minä huolisikaan enää niistä. Ei niissä olisi tuoksua, ei mitään. Heikko, hälvenevä muisto niistä enää jäljellä on.
Meitä vaimoja Israelissa!
Haagarkin tunsi taas olonsa kuin tukalaksi käyvän, Puhelu oli tauonnut, sillä ei saanut kiinni sanoista. Hän nousi raukeasti, poistui verkkaan, surullisena, ja toisteli mennessään kuin yksin hiljaa puhuen:
"Herrasta... Herrasta meissä kaikki hyvä on... kaikki hyvä ja paras... paras ja hyvä... Ohhoi."
Niin, te ilo-vähäni! Hengähdys kun jo vei teidät minulta. Yksin minä nyt taas seison akkunassani ja tuijotan hämärtyvään, minulle mykkään laaksoon.
Mutta jo tulee toki avukseni yö, mykkä yö, jota ei ymmärrä kukaan enemmän kuin päivänkään mieltä. Sokea pimeys peittää jo kaiken. Jykevä vuori hengittää raskaasti, kuulumattomasti siellä pimeydessä, ja sen rinteellä, jossain hyvin ylhäällä, palaa vuorimiesten yksinäinen, hiljainen nuotiotuli.
IX.
Kaikki äsken tapahtunut ja nyt Haagarin puhe siitä, että kaikki on Herrasta, oli hänen tajuamattansa ja tietämättänsä alkanut hänen toivoansa hiljaa kuluttaa, kuten kalliota kuluttaa vuotava vesi. Tosin se oli vielä heikkoa, ohimeneviä epäilyksiä vain, mutta itu oli, ja sitä itua vastaan, sitä tukahduttaaksensa hän taisteli toisin ajoin.
Hän oli nyt Rebekan häissä. Siellä oli onnea ja iloa. Onnea ja lempeä siellä ylistettiin. Niille siellä tanssittiin ja niiden maljoja juotiin.
"Kaikki", ylisti eräs, "tekee lemmessä toinen toisensa onnelliseksi, autuaaksikin."
"Niin tekee. Lintu linnun", vahvisti toinen.
"Lintu linnun", yhtyi siihen iloinen hälinä.
"Ja neito miehen!" jatkoi kolmas.
"Niin... niin... niin!" koko joukko sitä iloiten hälisi.
"Ah", kuiskasi silloin kuumeinen neito Lealle, käsivarresta häntä puristaen. "Jospa sinäkin, Lea, olisit näin... näin onnellinen ja..."
Ah minua! Sillä en minä voi sille onnelle nyt tunteeton olla, ja sille hellälle ajatukselle on minun poveni taas kuin päivälle vaha!
Mutta mitäpä niistä! Lentäkööt ilot! Perhoja ja koita ne ovat, eivät sitä, joka pysyy. Tiimalasin hieta soluu lasissaan menoansa. Puuhailen askareissani. Tahtomattanikin johdun kuitenkin mietiksimään äskeisten hää-ilojen ja kaiken muun luomia mielialojani. Kotona on jotain surullista, painostavaa. Isää näyttää painavan joku asia, ja minä aavistan, että se on juuri sama, joka on minunkin taakkanani nyt. Säälintunne valtaa minut isän vuoksi, ja...
"Rauhaa, Leani!"
Se oli Haagar. Hän puuhaili, oli surullinen hänkin ja kertoili Jooaksen sairaudesta.
"Eikä yksin Jooas itse sairasta, vaan myös..." lisäsi hän. Stefaania hän tarkoitti. Sekin oli sairastunut, se hourii kuumeisena.
"Ne ovat hänelläkin surunsa olleet", lisäsi Haagar. Vaiettiin.
"Niin, niin", äänsi vihdoin Lea mietteissänsä, työntäen kuumeiselta ohimolta kutreja takaisin korvan taakse ja katsoen palavilla silmillänsä umpimähkään. Haagar huokaili vielä jotain sekavaa, puuhaili ja poistui askareillensa.
"Ah minua!" huokasi Lea yksin jäätyänsä. Ja taas ja taas uudestaan toistui hänen povessansa ainainen entinen tunnustus, jota hän koki vaikenemaan saada.
Ei niin, lämpeni hän, etten tietäisi sinun minua rakastavan, Stefaan...
Ei myös niin, etten itse sinua rakastaisi, ystäväni...
Jos sinä olisit tuuli, ja tuulenhenkäys jos sinä olla voisit...
Jos sinä silloin tulisit pohjoisesta tai etelästä, idästä tai lännestä, ja jos sinä luokseni rientäisit...
Niin minä kuumeisen poskeni sinulle kallistaisin ja helteisen poveni sinulle avaisin ja sanoisin: ystävä...
Ystävä, sanoisin, minun vereni on kuuma sinulle, ja sinulle minun poveni helteinen on...
Mutta minkä minä taidan, kun minä en voi, ja minkä sille mahdan, kun en sitä tehdä saa...
Sillä etkö sinä, ystävä, ymmärrä, kuinka paljosta minä luovun, kun sinusta luovun, ja miten suuren uhrin teen, kun itseni Herralle pyhitän...
Ja jos et sitä ymmärrä ja jos et muutoin uskoa voi, niin tule, lue minun salaiset kyyneleeni, jotka sinun tähtesi itkenyt olen. Näe tuskani, ystäväni, niin sinä uskot ja sinä hellyt ja siunaat minua...