Part 3
"Mekin..." jatkoi hän vaivoin, "me viheriöimme vain niin kauan kuin me Hänessä tervein sieluin kiinni pysyen värisemme, Lea."
Syntyi vaitiolo. Isä huohotti, katse maassa, surullisena. Lehtivarjojen särkemä valorepale kirjavoi päätä ja olkapäitä ja Lean värikästä hametta. Yksinäinen heinäsirkka tirskahteli hiljaa ruohokossa.
Ei mitään muuta ääntä. Vaitioloa vain ja kuin miettimistä, sillä aavistus oli tietämättä lentänyt laakson yli.
Vihdoin lopetti sen vaitiolon Lea: kietoi kätensä isänsä kaulaan, painoi päänsä hänen heikkoa, vanhaa rintaansa vasten ja itki siinä rauhallisesti, kuten vain paras lapsi isänsä turvaisassa sylissä itkeä voi.
V.
Niinä aikoina valmistui jotain uutta Israelissa, vaikka ei sitä kukaan voinut huomata. Mielet olivat kuin astiaan käymään pantu viini, joka voimallisimmillansa happanee ja käy, että seestys siinä alkaa voisi.
Niin. Sillä odotukseen väsyneet mielet kaipasivat lepoa, ja turhaan vaivautuneet, Jehovan puoleen kohotetut käsivarret alkoivat jo vaipua alas. Toiset niistä alas vaipuneista kääntyivät pakanoiden jumalain puoleen, toiset lepäsivät, ehkä taas uudestaan samalta Jehovalta apua anoaksensa, ja kolmannet -- ja hyvin monet -- eivät enää nousseet minkään jumalan puoleen.
Oli leikkuuajan jälkipäivät. Elojuhlan ilot oli jo iloittu ja elouhrit uhrattu. Köyhät kokosivat rikkaiden pelloilta niitä varisseita tähkiä, jotka rikas oli Mooseksen lakia täyttääksensä kokoomatta jättänyt, että köyhät osansa saisivat.
Ja paljon niitä vaivaisia olikin nyt. Vuorilta olivat ne tänne rikkaiden laaksoon laskeutuneet tai kiertäneet vuorten takaakin. Rikkaan Sakeuksenkin pellolla oli tähkien poimijoita joukoittain. Ne olivat viheliäisiä kerjäläisiä ja rampoja, ja lain mukaan oli niiden varalta jätetty peltojen kulmiin puolet viljaa leikkaamatta.
"Jehova siunatkoon rikkaan antajan kättä!" kiittelivät vainion isännän hyvyyttä jotkut. Lea oli tullut heidän joukkoonsa katsomaan ja jakoi almuja heille.
"Siunatkoon!... Siunatkoon!" vaakkuivat ryysyiset vaimot silloin kiitosta hänelle. Monethan niistä tunsivatkin hänet ja rakastivat häntä. Nyt ne ihailivat hänen kauneuttansa, vaakkuen hyvittelyä:
"Kuin He-erran kukka!... Niinkuin Je-ehovan ruusu!"
"O-onni hänelle!... O-onni ja siunaus hänelle!"
Hän oli silloin taas onnellinen ja iloinen, ja elämä oli hänelle niinkuin iloinen elojuhla, joka juuri äsken oli ohi mennyt. Hän katsoi väririkkaalle vuorenrinteelle. Siellä päivänpaisteessa kynti mies rauhallisena vainiota härällä, ja kaivolla seisoi vaimo liikkumattomana kuin ihana kuva, puku laskoksille poimuttuneena ja vesiruukkua olallansa pidellen.
Ah!
Niin käy huokaus alati idästä länteen.
Sillä lyhyt on meidän mittamme maasta, ja vielä lyhyemmät meidän ilomme ovat. Kuplia ne ovat, joita tuuli kohottaa ja taas paikalla särkee. Nytkin ne ilot särkivät itse itsensä häneltä.
He johtuivat näet äskeisestä puhumaan tästä asiasta, joka oli hänen elämänsä sydän ja kaikki, Hänestä, jota hän jo ikäänkuin kohdussansa kantavansa uskoi. Vaimoista hurskaimmat kun siunailivat Jehovan hyvyyttä, niin epäuskoiset nousivat vastustamaan sitä.
"Jehova... Jehova palkitsee sinullekin, Lea!" toistelivat jotkut.
"Niin, niin!... Hän palkitsee ja Hän, joka luvattu on ja joka tulee!" jatkoi eräs, ja kuin kuorossa vaakkui ryysyinen joukko vahvistaen:
"Hä-än... Hä-ään... Hä-ään!"
Hän, joka tulee ja jota Lea uskoi kerran kantavansa, Hän se on tasoittava kaikki tiet ja auttava kaikkia ja palkitseva kaiken, sillä Hän on Jehovasta, Jumalasta, joka on hyvä. Niin ne uskovaiset vaakuttivat kuin yhdestä suusta.
"Jehovako!" äänsi silloin jo yksi ynseistä halveksivasti, kuin vihastunein äänin mutisten:
"Hänkö se!"...
Mokomakin! Miten halveksuen hän mutisikin sen! Ne hurskaat arvasivat, että se tahtoo kieltää koko Jumalan, ja vaikenivat.
Mutta ynseilijä siitä innostui ja jatkoi vakuuttavasti, jyrkästi, kuin maahan iskien:
"Ei!"
Se sana oli kuin sauvanlyönti. Sitten hän jatkoi selittäen:
"Kuninkaat ovat päämiehiä ja Jumala rikkaita varten, mutta me köyhät..."
Lea katsoi häneen silmät suurina, ja toiset vaikenivat, kuin odottaen häneltä sanaa.
"Me köyhät olemme..." jatkoi vain puhuja, "me olemme Jumalan ja rikkaiden saalis ja..."
"Herran nimessä!... Lakkaa!" keskeytti eräs vaimoista kovasti.
"... ja astinlauta... Jumalan ja rikkaiden astinlauta!" yltyi siitä vain se ynseä.
Sukeutui riita ja kiista. Ynseitä oli paljon enemmän kuin uskovaisia, ja ne pitivät puoliansa ensin ja ahdistivat jo sitten.
"Mutta kunhan tulee Hän, joka luvattu on!" Hän on rankaiseva sinua, uhkailivat hurskaat Messiaalla, jota odotettiin.
"Sillä Jehova lähettää Hänet!"
"Je-ehova!" tuli taas halveksiva...
"Hänkö?... Jehova!... Olematon..."
"Rietas!" huudettiin hänelle. Nousi melu.
"Niin ja... Hei!... Hei!... Hei!" huusi yksi ynseistä melun seasta. Hän sai vuoron ja kysyi:
"Ja miksi ei Jehova _itse_ tule?"
Hurskaat vaikenivat.
"Niin... niin... niin!" riemuitsivat voittajat, ja taas kysyi eräs vaivainen:
"Hän, Jehova, kun on, niin sanotaan, kaikkialla. Miksi tarvitsee Hänen siis _lähettää_ muita sinne, missä Hän itse jo on? Poikaansa... Messiasta, puhun, lähettää..."
Kuului naurua. Hurskaiden tappiolle nauroivat ja siitä iloitsivat nämä viattomat lapset.
"Niin... niin!" huudahdeltiin.
"Niin... Ja _mistä_ Hän sen lähettää, koska Hän itse on siellä, jonne se lähettää pitäisi?" jatkoi joku.
Hurskaat vaikenivat, murisivat vihasta. Mutta toiset heille vain ilkkuivat:
"Häh?... Ähäh!"
He iloitsivat voitostansa, nämä kurjat, nämä...
Minä menehdyn, en ymmärrä. Ohimooni hiipii veri...
Yksinäinen kaarne kai se haikailee siellä jossain... Näinkö siis Israelinkin ajatukset...
"Häh!... Ähäh!" kiusoittelivat vain ynseät voittajat, nämä kurjat, joiden kädet kymmenyksiä kantaessaan olivat jo väsyneet ja joiden rukouksen ja anomisen palkkana oli kurjuus ja elämänraskaus ollut. Ne iloitsivat kuten painon alta vapautujat. Toiset jo pilkkasivatkin ynseillen Jehovasta:
"Se menee itse lepäämään!"
Siksi aikaa kun se "lähetetty" täällä toimii, tarkoitti hän.
"Pitää sabbatin päivän!" pisti toinen pilkaten, ja kun hurskaat taas nostivat melun, huusivat ynseät kuorossa aivan:
"Ei!... Ei!... Ei!"
Me emme tarvitse uutta Jumalaa, sitä joka luvattu on. Sillä jos hän on Jehovasta, niin hän on yhtä kelvoton kun Hänkin on olematon, kymmenyksien kantaja, rikkaiden turva ja köyhien taakka. Sitä he sillä ei-huudollansa tarkoittivat.
Mutta ihana kuva siellä vuorenrinteellä oli särkynyt: Kyntäjä oli riisunut härkänsä, ja se puski nyt toista härkää. Vaimo oli poistunut vesiruukkuinensa kaivolta. Samalla paikalla riepoitti äkkiä noussut tuulispää tomua ja kuivia ruohoja ilmaan, ja etäällä vuoristossa haikaili äskeinen kaarne hätäisenä, paeten jousimiehiä, joita oli ilmestynyt sitä väijymään.
* * * * *
Oli yhdestoista hetki, iltahetki. Laaksoon alkoi jo laskeutua kepeä hämärä.
Lea istui yksin huoneensa akkunassa ja mietiksi hiljaa, surullisena. "Tämä puhe..."
Väen, niiden ynseiden äskeistä puhetta hän tarkoitti. Arkaileva ensi tähti alkoi jo havahtua taivaslakeen kuin kipinä. Minua painostaa lähestyvän yön voima. He halveksivat Häntä, joka on kaikki minulle ja elämä kaikille Israelissa. Yö hiipii rotkoista jo vainioille ja...
"Miksi he napisevat?"
Ei vastausta. Kaikki näyttää mykistyvän minulle. Vainiolla seisoo kameli aivan liikkumatta kuin kuva.
"Miksi he?"
Pehmeiden vuoteiden viaton lapsi, et sinä sitä ymmärtää jaksa. Aina olet uskonut, että auringon ihanuus valuu yhtäläisenä kaikille, niillekin, jotka vainon alla huokaillen kymmenyksiä maksavat, ja että tähdet paistavat yhtä hellinä jokaiselle, sillekin, joka yössä raataen leipäpalasesta taistelee, yhtä hellinä kuin sille, joka ystäviensä hellimänä niitä tähtiä ihailee illoin ja öin.
"Miksi?"
Tähtikipinä vain kirkastui antamatta vastausta hänelle, ja kepeä hämärä vetäytyi harmaammaksi.
Niin, tämä tapaus ja puhe oli ollut ensi pisara siitä vedestä, joka kalliot vähitellen syövyttää. Se pisara oli pudonnut kuluttamaan hänen lujaa Messias-uskoansa, riistämään häneltä uskoista puhtainta ja ihaninta.
Ja siksi hiipii aina ilojenkin keskellä sieluuni pimeys ja yö -- miettii hän. -- Yö se nytkin jo hapuilee vainioita. Laakso tyhjenee elämästä. Ainoastaan siellä vainiolla häämöittää vielä puolipimeässä isona kuvastuva liikkumattoman kamelin kuva. Suoneni lyönti heikkenee, ja jos joku taas näkisi nämä minun kyyneleiset silmäni, saisi hän hiljaisen aavistuksen siitä sanattomasta, mitä minä povessani tunnen...
Voi minua!
Ystävä! Sinä olet toki minulla!
Jo rintalapsesta lähtien oli vanha Haagar hoitanut Leaa. Äidin eläessä oli hän ollut Lean toinen ja kuoltua ainoa äiti. Kehdon luona hän oli lauluillansa tyynnyttänyt monet itkut. Lean lapsuudessa oli hän kertomuksillansa tuonut mieleen monet ilot ja nyt neitona ollessa oli hän ollut äiti huolessa, ystävä iloissa. Kodin lempeä tähti ja alati valvova silmä oli hän Lealle ollut.
Nyt oli ollut sumuinen päivä, mutta illaksi oli seestynyt, ja haalea kirkkaus valaisi taas vuoria ja maita. Laakso ei näyttänyt olevan niin täynnä kesäisiä iloja kuin se usein oli ollut. Öljypuut seisoivat mykkinä, tummina, ja hoikat viikunapuut piirtäytyivät heikkoina tyyntä ja rikasta taivasväriä vasten.
Mutta mitäpä niistä nyt. Haagarin hellä silmä oli huomannut, että joku huoli painaa Lean mieltä. Se oli äskeisten vesipisaroiden jälkeä: ynseiden Messiaan tulon kieltäjien tuottamaa surua. Kasvattitytärtänsä hyvittääkseen oli Haagar paistanut maukkaita sämpylöitä, tarjoili niitä ja hyvitteli:
"Tyttäreni... ainoiseni!"
Miten hellä ja hyvä hän oli ja miten hän osasi iloillansa suruja poistaa!
"Leaseni... tyttöseni!" hyvitteli hän puuhissansa. "Katso tuonne iloisille vainioille!"
Tuonne: Siellä iloitsevat vuonat jo emonsa ympärillä.
"No-oin!"
Ne pienet karitsat! Miten ne todellakin siellä viatonta iloa pitivät! Aivan se ilo tarttui ja herätti omassakin mielessä iloja...
Niitä niin kepeitä, untuvaisia iloja, joita tuulahdus toi ja toinen mukanansa vei. Vanha Haagar puuhaili ja puheli.
"Katso... taivas seestyy ja tähdet syttyvät", hyvitteli hän kuin yksin puuhillensa puhuen ja toisteli:
"Seestyy... seestyy... seestyy kaikki..."
"Niin, Haagar... äitiseni", tapaili Lea. Ja yhtäkkiä hän ikäänkuin olisi saanut ilosta kiinni, meni Haagarin luo, tarttui hänen ryppyiseen käteensä, nosti sen huulilleen ja kuin surujansa salaten ilakoi:
"Haagar kulta!... Kuule, sinä ystäväni... Haagarini..."
Hän vatvoi Haagarin käsiä edestakaisin, kuten ainakin ilakoiva tyttö, nauroi surujansa salaten kuin vallaton.
"Sinä... Haagar... Sinä..."
"Noo!... Lapseni!... Kultaseni!... Vallattomani!... Minua vanhaako sinä!" vastusteli Haagar sitä vallattomuutta leikillä, hyvitellen ja kuin irroittautuen.
"Sinua... ystävääni... minun..." jatkoi vain Lea, ja kun huolet hälvenneiltä näyttivät, kysäisi hän äkkiä:
"Haagar!... Eikö meillä ole aina sinun kanssasi ollut yllinkyllin onnea ja elämäniloa?... Eikö, Haagarini?... Eikö, häh?" tenäsi hän aivan kuin kutittelemalla että: kielläppäs se!
"Mhyh... elämäniloja!" hymähti vanha vaimo vastaukseksi, hoivaillen lehtevää pikku oksaa, joka akkunasta pisti huoneeseen.
"Elämänilot", toisti hän kuin yksin ajatellen ja puhuen ja salaten hiljaisen huokauksensa, sillä siitä sanasta oli hänelle muistunut mieleen omat elämänilonsa, jotka olivat aikoinansa niin ihanina näyttäytyneet hänelle, mutta sitten äkkiä hävinneet kuten pettävä uni.
"Elämänilot!" Ja taas hän huokasi.
"Niin... Mitä ne ovat... ne elämänilot? Sano se minulle, Haagar", aneli Lea.
Ah. Aivan teki mieli vaieta. Haagarkin oli vaimo Israelissa, tunsi vaimon ilot, sen surut, sen kaikki. Oli syntyä vaitiolo.
"Niin... Mitä ne ovat, ne elämänilot?" tenäsi Lea.
"Ne, lapseni..."
Aivan kuuluvasti hän siinä jo huokasi, puuhaili ja muuttunein äänin jatkoi:
"Elämänilot ovat keväisiä sadepuroja..."
Eikö siis muuta? Hetkisen hyppivät niiden iloiset vedet vuorilta vallattomina alas laaksoon, luullen tiensä iäistä olevan, mutta...
Hän oli vaiennut.
"Mitä, Haagar?"
"Mutta hetken vain ne kestävät... ne vesien ilot..."
Laaksossa ne jo matavat mutaisessa purossa, ja kohta on aurinko niellyt koko ne vedet ja niiden ilot... Semmoisia ovat elämänilot. Vesien iloja ne ovat, vallattomien purovesien pian kuolevia iloja.
"Sinä!... Ystäväni!"
Se oli muka torumista, että kuinka sinä niin sanot iloista. Ja yhtä vallattomasti hän jatkoi:
"Mutta meidän elämänilomme eivät ole purojen vesiä... Me..."
Hän veti Haagarin kättä suudeltavaksensa.
"Ne kestävät!" suuteli hän kättä. "Ne kestävät!... Ne pysyvät... Ne..."
Mutta siinä vierähti suudeltavalle kädelle polttava kyynel. Haagar huomasi sen, painoi Lean rintaansa vasten, kostuttaen hänen hiuksensa kyynelillään, ja molemmat itkivät sylitysten kuin kaksi onnetonta, hyvää lasta.
Ilot ja surut! Missä teidän syynne ja juurenne ovat? Vainiolla siellä hätäili lammas-emo yksinänsä, sillä uhrikaritsoiksi oli mies tällävälin sen viattomat vuonat vienyt.
VI.
Te purojen hiljaiset vedet siellä tasaisilla juoksuillanne!
Kun te joudutte kivikkoisille rinteille, missä on esteiden yli tienne lyötävä, niin te kuohahdatte. Uhmaten ja vaahtoharjoina te viskaannutte silloin paasiakin vastaan. Vähätpä siitä, jos särytte silloin! Kun mielentyyneys särkyy, niin laskelmat ovat tuhkaa ja tomua meille.
Sillä jos sinä, Lea, sinä minun ystäväni ja armaani, minut hylkäät, niin mitä minä silloin maailmassa enää olen!
Yksinäinen pursi, joka on hylkynä meren ulapalle sysätty ja jolla ei enää ole kotirantaa, ei matkan määrää...
Vaan minne tuuli ajaa, sinne se ajelehtaa, ja ympärillä on vain autio meri ja ainainen eloton yö...
Mutta minä toivon vielä. Minä odotan, ettet sinä sysää luotasi minua, Lea.
Lea, sinä minun ainoa ystäväni, toivoni ja pelastukseni ja kaikkeni nyt!
* * * * *
Ne alkoivat jo olla hiljaisen surun aikoja. Huolestuneina katsoi Stefaanin ankara isä poikaansa, varsinkin kun huomasi hänen kuuntelevan mielellänsä Saulia, joka häntä yhä valmisteli. Nytkin se suostutteli ja kehoitteli tulisesti:
"Niin, ystäväni! Tule! Tule Jerusalemiin! Meillä on kultaa ja kullalla ostamme itsellemme Jerusalemin tyttäristä enkelit... Seelah!"
Ja keväisinä puroina hän antoi ilonsa ja elämänhalunsa ryöpytä. Hän kuvaili maallisen Jerusalemin iloja, sen tarjoomia nautinnoita ja sen...
Miten ihanaa!
"Niin, Stefaan, siellä..."
Siellä Jerusalemissa ne ovat, ne:
"Ammonin lämpimät tytöt ja Egyptin tummat ja kuumat tyttöset siellä ovat ja... Seelah!"
Hänen verensä tuntui aivan hekumoivan.
"Stefaan!"...
Niin, ystäväni... Ja miten altis minunkin vereni on sinun puheillesi, Saul!
Miten heikko ja orpo on niille minun vereni, _jos_ se milloin orvoksi ja yksinäiseksi jää.
"Kuule, Stefaan!"
Ja yhä ihanampia kuvia hän loihti sieluun rakkauden ja hekuman Jerusalemista.
"Ettäkö sinä Stefaan vielä ajattelet Jehovan,.. fariseusten ja tyhmien pappien Jerusalemia!... Pyh!" halveksui Saul. Hän paljasteli taas raamatun järjettömyyksiä viljalta, kylvi nuoren miehen herkkään sieluun epäilyn ituja, jumalankieltämyksen voimakasta, kuumaa henkeänsä.
"Heleijaa, Stefaan!... Loruja ne ovat, ne Jehovat ja... sen taivaat."
Ja taas hän kuumeni ja hekumoitui ja kuvaili ja kehoitti:
"Niin, Stefaan!... Sano jotta: sinä Jerusalemin ihana tytär!... Ah!"
Anna sinä minulle salaiset iltasi ja hellät yösi, niin minulla on taivas jo maailmassa...
"Katso, Stefaan!"
Hän osoitti Jerusalemiin vievää tietä. Joku puu kukki siellä veripunaisena kukista. Kuin ihana morsian kutsui se hiljaa punoittavalla värillänsä. Mielessä hiiviskeli silloin raukea, orpo kaipuu, ja silmiin siinsi taivaanrannan etäinen, uinuva sini.
* * * * *
Huh! Miten yksinäistä! Ainoastaan yksinäinen, laumastansa häipynyt vuorikauris hyppeli hätäisenä eräältä vuoritöyräältä pääsyä etsien.
Tänään oli hän taas osoittanut kylmyyttä isällensä, lähtenyt vuoristoon jousinensa ja istuksi nyt yksin kalliolla. Alhaalla levisi laakso ennallansa, ja yhä vain veti katsetta ja mieltä Lean ihana koti siellä.
"Jos hän olisi minun!... Jos hän sanoisi minulle ystävän hellän ja iloisen sanan: Stefaan!"
Niin. Sitä hän mietti.
"Jos hän sanoisi sen sanan, niin minulla olisi _täällä_ kaikki... olisi Jerusalem... ja maailma ... ja taivaskin olisi..."
Mutta ei! Turhaan minä kai toivon sitä, ja siksi vetää maa mieltäni täällä ja minä luon väkisinkin silmäni siihen Jerusalemiin, joka minulle korvaa edes osan siitä, minkä sinä, ystäväni, aiot kieltää minulta.
Ja niin edelleen. Jerusalem kohosi jossakin ihanana kuvana. Hän katsoi taas laaksoon. Siellä oli nyt niin tyhjää, kuin kuolettavaa. Väki kai piti puolipäivän hellettä katos-alla, eikä näkynyt muuta kuin pitkän-pitkä kamelikaravaani, joka yksitoikkoisena jonona vaelsi tietä pitkin laakson halki. Tajunta eroitti siitä vain jonon nuoramaisen suoltumisen ja kameliensa selässä keinuvien karavaani-miesten heleäväristen turbaanipäähineiden muodostaman loppumattoman pitkän, ilmassa huojuvan värijuovan.
* * * * *
Tuli jo ilta. Hän istui kotonansa yksin.
Akkunaan näkyi yhä iltavaloon pukeutunut laakso ja vastapäiset vuorenrinteet, joille pesiytyneiden kylien majat peittyivät paikoin puiden varjoon. Vaimot juottivat karjaa tai ruukku olalla tyynesti vaeltaen kantoivat koteihinsa iltavettä.
Miten rauhaisaa! Aasi seisoi vehmaan tammen alla kuin kuva ja vain joskus liikahutti korviansa.
"Täällä olisi hänen kanssansa hyvä olla!"
Ilta painui öisemmäksi. Äänet vaimenivat jo tyyten, Vehmaat tammet, vanhat öljypuut ja suipot sypressit eroittautuivat tummina hämärtyvästä, pehmeästä taustastansa.
"Ystäväni Lea!"
Niin. Veren ensimäiset vaahtokuplat olivat taas särkyneet, ja jäljelle jäi syvä ystävän kaipuu.
"Voi minua ilman häntä!"
Katseeni on jo talttunut, muuttunut surulliseksi. Laaksossa syttyvät majojen tulet yksi siellä, toinen täällä, kuin tiputellen. Yövartija soittaa... rukoushetkeäkö vai mitä lie ilmoittanut. En minä siitä nyt välitä.
Voi minua!
Mutta äänettömänä ummistuu yöpimeys laakson yli ja peittää silmältä kaiken, mikä vielä äsken toki tummana näkyi. Majojen valot sammuvat toinen toisensa jälkeen, ja kuuluu vain yövartijan yksinäinen huuto:
"Sydänyönhetki! Rauha nukkuneille!"
* * * * *
Jooaksen, Stefaanin isän asumus oli vanhojen tammien ja ikivanhojen öljypuiden ympäröimä. Ne puut oli polvesta polveen pidetty pyhinä, ikäänkuin Jumalalle pyhitettyinä puina.
Niiden varjossa, vehmaimman tammen alla, istui nyt isäntä, Stefaanin isä, vieraansa, Lean isän Sakeuksen kanssa. Viime aikoina he olivat usein puhuneet siitä lastensa luvatusta liitosta, ja siihen johtui nytkin puhe. Kummallekin isälle oli lapsensa mieli osoittautunut siinä asiassa tutkimattomaksi. He olivat luulleet niiden toisiansa rakastavan, mutta kaiken peittikin odottamaton salaisuus. Huoli oli sen johdosta noussut vanhaan mieleen ja silmään murheinen katse.
"Olisiko...?" kysyivät heidän huolestuneet arvailunsa, Olisiko niin, että me pitkän yömme lopulla näimme kaunista unta ihanasta aamusta, aamusta, joka valkenee rauhaisana ja herättää lintuset laulamaan ja kukkaset kedolla kasvamaan... näimme siitä ihanasta unta, ja kun heräämme, niin edessämme onkin harmaa, sumuinen ja syksyinen sää.
Mikä pettymys!
"Meidän yömme oli ehkä liian pitkä", miettivät he huolestuneina selitykseksi. Me -- tarkoittivat he -- riitelimme ehkä liika kauan. Jehova ehkä on rankaiseva meitä varoitukseksi niille muille, jotka meidän laillamme keskenänsä epäsovussa elävät.
"Sillä Hän on kiivas ja vanhurskas Jumala!"
Ja huoli oli alkanut syventää vanhuksien kasvojen ryppyjä ja vetää silmäkulmien kurttuja terävämmiksi ja harvemmiksi ja jouduttaa heidän vanhenemistansa niin, että he päivässä kymmenenkin elivät.
Sillä lupaus oli heille pyhä. Se oli annettu Jumalassa, Jumalan nimessä, ja lasten onni oli kallis heille.
Siitä he puhuivat nytkin, he ihanan aamun odottajat. Eivät he käsittäneet lastensa vastahakoisuutta, eivät niiden mielenmuutosta. Stefaankin oli lisäksi vielä niskoitteleva.
"Mutta, Sakeus... minä olen herra huoneessani ja pojalleni minä olen isä!" lausui vihdoin Jooas ankarasti. Hän sai voimaa, tunsi isänvaltansa.
"Niin, Sakeus!..."
Ankaruudella hän on ohjaava poikansa mielen oikeaan uomaan. Hän on pakoittava poikansa tahdon kulkemaan oikeata uraa, kuten vuoriseinät pakoittavat niiden väliin puristuneen heikon puron virtaamaan juuri siinä kapeassa uomassa, minkä ne seinät sen veden virrata jättäneet ovat.
"Ymmärrätkö, Sakeus?"
Ja voimallisin käsin hän puristi sauvaansa, kuin lyödäksensä kaikki esteet rikki.
"Se on tapahtuva... Sakeus."
Tapahtuva, tapahtuva se on. Sitähän toivoi Sakeuskin, Ääneti, miettien, syvä katse maassa, oli hän kuunnellut vanhan isän ankaraa puhetta, punninnut hänen puheensa sanoja, ja alkoi nyt vuorostaan hänkin puhua.
"Katso, Jooas..." alkoi hän ja hitaasti jatkoi:
"Katso: lempeyden voima on suurin."
Se tuli hitaasti, joka sanaa punniten, katse yhä maassa.
"Sillä", jatkoi hän, "lempeä sade kasvattaa ruohon ja saa kukat nousemaan maasta, mutta rajusade turmelee ja kaataa laihon".
Ah niin! Taas hän mietti:
"Jos siis meidän mielemme ovat lempeät, niin me herätämme lastemme povessa se-sen..." tapaili hän sopivaa sanaa, "sen hellän tunteen, joka on heidät yhdistävä kerran".
He huolestuneet! Puhe jatkui. Jooaksenkin ankara mieli alkoi sen kestäessä masentua hieman. Lempeys oli alkanut näyttää olevansa voimallisin ase. Yritti hän tosin vielä olla ankara, luvata käyttää isän valtaa, mutta Sakeus jatkoi:
"Jooas! Lapsen ja nuoren mieli on kuin heikko ruoko; myrsky..."
Miten heikosti, huohottaen ja surullisesti hän puheli!
"Myrsky", jatkoi hän vaivalloisesti, "turmelee ja taittaa sen, mutta lempeä käsi taivuttaa sen ajallansa mielensä mukaan... Usko minua, Jooas."
Yskä ikäänkuin keskeytti, lopetti puheen siinä. Se muistutti samalla rintataudista, joka häntä jo kiidättäen kuljetti sitä hautaa kohti, missä lakkaa aamu jo yö, lempeys ja kaikki...
Kaikki... kaikki... kaikki...
Jooaskin huomasi sen häviön, huomasi sen naapurinsa yskimisestä, ja pää ikäänkuin painui alas.
"Niin, Jooas... me häviämme", lausui siihen Sakeus, joka tajusi mitä ystävä ajatteli.
"Me menemme isiemme luo. Jehova yksin on alati pysyvä. Hänen olkoon kiitos ja kunnia! Amen."
Rautaa he olivat aikoinansa olleet, he molemmat. Vanhaa vahaa olivat he nyt jo, ja he katsoivat jo siihen harmaaseen aamuun, jolloin ovat maan multaa ja tomua vain.
He ihanan aamun odottajat! Aamulinnut tuntuivat jo laulavan ja valo ihanana levittäytyvän kedoille, mutta kun silmän avasi, niin olikin sade ja uhkasi pimetä syksyinen yö.
* * * * *
Heleillä vainioilla huokuu jo eloajan henki ja sävy. Satoa korjattiin aittoihin. Kuului korjuuväen iloinen laulukin joskus. Ja kirkasteräisenä kiiri päivä korkeudessansa kahlaillen joskus vieläkin kuumiksi tummenevissa taivassavuissa.
Huh-hei! Kesän kuivin ihanuus on kestetty. Rikas poudan ja sadeajan raja on tulossa. Kohta odotetaan muuttolintujen paluuta pohjoisesta.
Stefaan oli jo alkanut isällensä puhua Jerusalemiin menostansa. Lupaa hän oli niillä puheillansa tarkoittanut pyytää, mutta isä oli vaiennut kuin hauta. Ei ollut kuulevinansakaan koko puhetta. Heidän välillensä oli siten alkanut syventyä joku sanaton juopa, ja se ynseä äänettömyys, millä isä asiaan suhtautui, nosti pojassa uhmaa. Nyt tänään oli toki isä siihen puheeseen ääntänyt sanan.
"Uhraamaanko?" oli hän kysäissyt ynseästi ja oitis, vastausta odottamatta, lisännyt kuin toiseen asiaan mennen käskevästi:
"Menepäs heti... mene ja pidä huolta väestä, kun se valitsee kymmenyksiä!"
Ja tietoisena siitä, että poika tottelee, oli hän oitis poistunut, ikäänkuin pojastaan ja tämän asiasta sen enempää välittämättä. Aluksi oli Stefaan aikonut olla tottelematta. Isän käytös oli loukannut häntä. Mutta kävellessään ulkona osui hän joutumaan väen pariin ja jäi sen joukkoon oleksimaan, ikäänkuin ainakin näön vuoksi täyttääkseen isän käskyn.
"Stefaan! Kas sinä!"