Part 2
Päivät kuluivat. Taas ja yhä taas hän kehoitteli Stefaania tulemaan kanssansa Jerusalemiin, ei siihen rabbiinien ja pappien Jerusalemiin, josta Stefaan oli juuri palannut, vaan ilojen ja nautintojen kaupunkiin, maalliseen Jerusalemiin, joka tarjosi kaiken sen, mitä maailma antaa voi.
Mutta vielä oli täälläkin vetoa. Vastapäisellä, kuvarikkaalla vuorenrinteellä lymyilivät kylien majat. Jossain istui vanhus tai vaimo majan edessä. Toisaalla aherteli työmies tai työväki värikkäissä pukimissa. Siellä täällä kohosi kirkkaaseen ilmaan yksinäisen palmun viheriöivä latva, ja laaksossa, keskellä erästä heleää kenttää, kukki yksinäinen, tuuheahko puu punertavana. Valkea kyyhkysparvi lenteli ja ilakoi nyt sen latvapuolen ympärillä peittäen sen joskus aivan tyyten iloiseen, kisailevaan, valkeaan väriin.
Se oli palanen Israelia. Lähempää näkyi rikkaan Sakeuksen koti, ja sen ryytimaassa iloitsi nuori, ihana neito ruokkien valkoisia kyyhkysiänsä, jotka ilakoiden lentelivät hänen ympärillänsä.
Se on israelitar, ystäväni Lea, hän, jonka tähden kaikki on nyt jo minussa puhalluksellekin herkkää ja houkutuksellekin altista, hapuilevaa, orpoa ja arkailevaa unta.
III.
Olkoon Sinun huoneesi vanha tai uusi, olkoon se pienikin ja hyljätty, aina se sittenkin minua ja minun mieltäni jollakin vetää, kuten pääskystä vetää sen vanha pesä.
Se olikin vanha synagoga. Sen oven edessä kasvoi ikivanha, tuuhea tammi, jonka tummassa varjossa kyyhkyset olivat vuosisatoja rypeneet, sydänpäivän kuumuutta pitäen.
Miten matalaa, ikäänkuin ummehtunutta! Auringon valo kurkisti pikku akkunoista surullisena, arkaillen, kuten autioon kammioon, jonka asukkaat ovat kuolleet ja jonka ovi on lukittu ainiaaksi. Siellä haikaili Israelin ikivanha muinaisuus. Vanha, hurskas pappi, Aaron, oli siellä rukoillut ja palvellut Herraa ikänsä. Kiihkeästi oli hän siellä odottanut luvattua Messiasta. Useat yötkin oli hän siellä valvonut yksin kuin tonttu huoneessaan yhä vain rukoillen jouduttamaan sen tuloa, jota hän synagogan yksinäisyydessä odotti.
Niin, hän paloi siellä Herransa edessä alati kuin yksikseen unohdettu lamppu pimeässä, jossa se ei ketään valaise.
Tämä hurskas pappi oli Sakeuksen perheen ystävä ja isä. Kuollessaan oli Lean äiti uskonut tyttärensä hänen kauttansa Jumalalle. Vielä viime hetkinänsä oli hän hartaasti pyytänyt tätä pappia rukoilemaan Lean puolesta, ikäänkuin tyttö olisi hänen oma lapsensa, ja antautuvin mielin oli vanhus täyttänyt hartaan pyynnön.
"Herra, Israelin Jumala! Käännä huolehtiva isänkatseesi hänen puoleensa päivin ja öin! Kirkasta hänen huomenensa puhtaiksi ja levitä rauhaisa iltaruskosi hänen ehtoittensa yli!" Se rukous oli alati Lean puolesta hänen huulillansa palanut.
Ja niin kuluivat ajat, vaihtuivat vuodet, mutta ennallansa vain paloi synagogassaan tämä pimeään unohtunut yksinäinen lamppu. Kukat puhkesivat ja karisivat. Jerusalemissa syttyivät uhritulet, syttyivät ja sammuivat, taas syttyivät ja taas sammuivat, mutta ei vaan sammunut tämä aution huoneen valo.
Tänään hän oli ollut tavallista hartaampi. Rukous ikäänkuin hehkui huulilla, hehkui kuin palavasta sydämestä noussut tuli. Ikänsä oli hän toivonut saavansa omin silmin nähdä Hänet, joka tuleva oli, Messiaan, jota hän lapsenmielin kaipasi ja toivoi. Nyt alkoi vanhuus painaa hartioita, ja valkeiksi olivat jo hopeoituneet hiukset. Sairaus oli aivan viime päivinä kuin kuoleman viestintuoja lisännyt huolta, muistuttanut, että aika on jo täpärällä, öljy lampussa loppumaisillaan. Siksi paloi nyt rukous kuumempana entistänsä ja sydän hehkui palavammin kuin konsanaan. Hän rukoili:
"Taivaan ja maan ainoa Jumala! Joudu! Älä viivy! Tuhannen tuhannesti olemme kätemme Sinun puoleesi rukouksessa kohottaneet. Satoja ja satoja vuosia me olemme apuasi ja armoasi anoen ne puoleesi nostettuina pitäneet, mutta..."
Miten tuskallista! Ääni vavahti. Hän jatkoi:
"Kuule, Herra! Puoleesi kohotetut kätemme herpoutuvat, jos et Sinä ajoissa tule. Anovien käsivarsiemme lihakset raukeavat ja väsyvät, jos Sinä yhäti viivyt."
Miten hehkuvaa, altista! Yhä palavammin hän jatkoi:
"Ole armollinen! Tule pian! Tule, ennenkuin tuli sydämissämme sammuu ja rukoilevat kätemme väsyneinä vaipuvat alas ja..."
Oli kuin yö jo olisi langennut hänen sieluunsa sitä ajatellessa. Kuin epätoivossa anoen hän jatkoi:
"Sillä yö meidät silloin yllättäisi ja pimeys meidät piirittäisi ja monet pettyneet kädet kohoaisivat pakanoiden jumalien puoleen, jotka eivät itseänsäkään auttaa voi.
"Sillä Sinun yksin on valta ja voima. Sinusta yksin meidän elämämme voimansa ja sisältönsä saa.
"Sinun olkoon kunnia ja kiitos iankaikkisesti! Amen."
Ja hänen vanhat, vapisevat, rukoukseen taivutetut polvensa tuntuivat taas saavan nuorta voimaa, kun hän rukouksesta nousi, ja hänen syvälle painuneissa silmissänsä hehkui rauhaisa, mutta voimallinen tuli.
* * * * *
"Kuule minua!"
Se oli nuoren naisen hiljainen, arkaileva ääni. Nyt vasta hän huomasi Lean tulleen.
"Rauha sinulle!" tervehti hän isällisesti.
"Ja sinulle siunaus, pappi!"
Ja niinkuin pyy, joka itsensä turvattomaksi tuntee ja mättään suojasta turvaansa etsii, niin arkana seisoi nyt Lea toisen isänsä edessä huoneessa, joka oli hänelle kotoinen kuin koti. Hän tunsi puhuvansa kuin itsensä Jehovan edessä, ja se tunto vei rohkeuden ja voimat häneltä.
"Jehovan armo vuotaa alati meidän ylitsemme ihanana kuin aamurusko, kun me vain Hänelle kuuliaiset olemme", rohkaisi pappi häntä isällisellä puhelullansa. Hän saikin rohkeutta.
"Minulla, pappi..." yritteli hän, mutta taas painui katse arkana maahan. "Minulla olisi salainen toivo."
Miten vaikealta tuntui uskoa se toivo muille. Sanat olivat loppua.
Toivo, mutta... En minä ilmoita, mikä se toivo on, sillä:
"Sillä se on Herralle", sai hän vaivoin aralla sanalla selitetyksi, että se on salaisuus, jota hän ei voi uskoa papillekaan.
Ja punehtuneena kuin lapsi seisoi hän Herransa edessä.
"Olisiko?... Jehova suuri!" leimahti silloin vanhan papin sieluun aavistus siitä, mikä se salaisuus oli. Muisti hapuili jo jotain hämärää.
"Mutta jos sinä, pappi..."
Jos sinä rukoilisit, että se toivo salaisuudessa täyttyisi, tapaili hän sitten...
Silloin muisti vanha pappi, kuinka Lean äitivainaja oli kerran hänelle siitä ennustuksesta vihjaillen puhunut. Hänen sielustansa hävisi yö, ja kirkkaus vuoti sen pimeyden sijalle. Lapsen alttiudella hän oli valmis astumaan sumunkin varaan jo.
"Niin, pappi!..."
Älä kysy, mikä se asia on, tapaili hän, sillä:
"Herra itse tietää sen..."
Ja pappi riensi avuksi. Äskeinen öinen sielu kirkkautta täynnä vakuutti hän:
"Jehova yksin salaisuutesi tietäköön! Hänessä olkoon sinulle toivosi täyttymys ja määrä. Amen."
Ja hän siunasi hänet isällisellä jäähyväisellä:
"Hänen siunauksensa olkoon alati sinun ylläsi, Lea! Rauha sinulle!"
"Ja sinulle kiitos, pappi!"
* * * * *
Lie ollut jo yli puolipäivän.
Iloitsevat poudat yhä vain peittivät viinimäkiä. Rauhallisena kypsyi sen lämmössä rypäle. Tyyntä vain ja ihanaa. Ei tuulenhengähdystäkään eikä ääntä, vaan ainoastaan poudan, äänettömänä iloitsevan poudan heleä rauha.
Siinä tienvierellä oli vanha, vehmas tammi. Tuuheana, laaja- ja matalalatvaisena seisoi se tuttu puu siinä keskellä laaksopohjan heleätä kenttää, ja ohimot vielä kuumeisina istahti Lea sen pehmeään varjoon. Ajatukset olivat rauenneet, ja katse kääntyi vuoren päivänpaisteiselle rinteelle.
Miten väririkas se oli, miten poutaisen ja rauhallisen israelimainen! Mutta ei hän siitä nyt välittänyt. Muuten vain väsyi katse jäämään siihen kuvaan, ja kädet vaipuivat taas helmaan. Ruskeamekkoinen paimen siellä vuorenrinteellä näkyi rauhallisesti sauva kädessä kulkien ajavan pitkän-pitkää lammasriviä. Lampaat kulkivat kapealla polulla perätysten, yksitellen, hiljaa ja rauhallisesti kuten vaeltavat lapset, ja koko tuo pitkä jono suoltui levollisesti ja tasaisesti kuin nuora luikertelevaa polkua myöten ylävämmille syöttömaille. Se rauhallinen kulkue antoi päivänpaisteiselle vuoririnnetaustalle ainoan elon, minkä hän siellä näki, ja katseen siinä levätessä upposi se kuva sieluun kuin joku himmeä uni.
Ah niin!
Ja nyt tuntuu minun oloni taas niin rauhalliselta. Tahtoisin sulkea silmäni ja antaa käsien näin iäti kuin arkojen, nukkuvien lintusten levätä helmassani. On kuin kulkisi verikin vain hiljaa hiipien suonissani ja kuin minulla ei olisi enää muuta maailmaa kuin ihana, pian täyttyvä toivoni...
Ah meitä!
Nopeasti kuin säikähtyneet linnut lentelevät elämämme yli myrskyt ja tyynet, valot ja varjot. Kiitäen syöksyvät onnen hetket päittemme yli, ja vinhaan lentävät niiden jäljestä ylitsemme ja ohitsemme ne, joita me onnettomuudeksi uskomme ja sanomme.
Ja niin on meidän elämämme vaihtelua vain. Ei onnea, ei onnettomuutta, sillä niitä ei ole... ei liene... ei pitäisi olla...
"Lea!" tervehti häntä tuttu ääni.
"Ah!... Stefaan!... Sinä." Hän aivan säpsähti. Kiusallista hänen oli jäädä, mutta ei hän paetakaan voinut.
"Tervehdin sinua, Lea!"
Stefaan tuli metsästämästä, heitti jousensa maahan ja taittoi lehden tammesta ja varjorajalla seisten taivutteli sitä. Jotain tehdäksensä, kun puheen alkua ei tahtonut löytää nyt. Niin vaikenivat he tovin, arkailivat toisiinsa katsahtaakaan.
Sillä en minä tiedä, miksi minulta juuri hänen edessänsä nyt aina rohkeus puuttuu ja mieli on kuin lapsen, ja miksi...
Omituista. Suoniani raukaisee. Miksi juuri tämän avuttoman neidon edessä ovat voimani vain häipyvää hämyä, ja miksi...
"Tvirl... lirl!" antoi pikkulintu kirkkaalla, yksinäisellä tirskahduksella puhelun alun.
"Etkö istu?" kysäisi vihdoin Lea kuin itseksensä. Nuori mies katsahti silloin häneen nopeasti ja vasta hetkisen kuluttua sai tarjoavaan kysymykseen vastatuksi etsityillä sanoilla:
"Kävin metsästämässä, mutta..."
Hän taivutteli taas lehteä, kuin olisi koko mieli ja miete kiintynyt äkkiä siihen.
"Niin..." Lea sen äänsi.
Vaiettiin. Vihdoin kiintyi Lean katse nuoreen mieheen. Aluksi hän huomasi vain jotain ylimalkaista, kuten äsken siellä vuorenrinteellä: näki hänen seisovan alasluoduin, lehteen kiintynein katsein, miettivänä. Katse jäi häneen rauhallisena ja alkoi vähitellen eroittaa yksityiskohtia. Hän huomasi taas silmät, kuten ennenkin. Niiden katse näytti nyt vain surullisemmalta. Miksi?
Omituista...
Omituista, te minun herkät ajatuksenikin! Niin te pyrähdätte luotani kuin kananpojat emonsa luota, hajaannutte, enkä minä teitä enää kiinni saa, ja niin minä alan...
Todellakin: huomio houkutteli huomioon. Hän eroitti nyt jo silmäluomien ja silmäkulmien pikkupiirteet, joita ei koskaan ennen ollut huomannutkaan, ja...
"Ah!"
Niissäkin oli nyt jotain surullista, kärsivääkin. Hän alkoi heltyä, alkoi...
Te ajatus-parkani! Te turvattomat linnunpoikaset. Miksi luotani hajaannutte ja miksi minut hajaantuessanne johdatte huoliin?
"Niin!" äänsi hän vihdoin kuin itseksensä, jotain sanoaksensa, kun heltynyt mieli nyt niin käski.
Stefaan katsahti häneen silloin, ja heidän katseensa kohtasivat toisensa ja kuin arkaillen oitis erosivat taas.
Lapset. Linnut, jotka vaistomaisesti tajuavat, että kevät kutsuinensa on heillekin tullut jo. Siellä Israelin poutaisilla mailla kukkivat jo viinipuut ja tarjoutuvat heille pesimispuiksi, mutta he...
Vaiettiin. Ei ollut sanoja puhua.
Muulintaluttaja kulki siitä toki nyt ohi.
"Hops! Joudu!" hoputti mies muuliansa. Se toi ikäänkuin hieman uutta eloisuutta mieliin. Puhelukin vilkastui hitusen. Lea oli kuullut Saulin arvelleen voivansa viedä Stefaanin kanssansa Jerusalemiin ja huomauttaen siitä kysyi:
"Menetkö, Stefaan?"
Nuorukainen näytti miettivän vastausta.
"Stefaan?" toisti Lea, kuin olisi tahtonut rohkaista häntä.
"Mitäpä minä täälläkään..."
Täällä... miten sanoisin... sillä ei tahdo löytyä sopivia sanoja... täällä:
"Tyhjässä laaksossa", lausui hän toki löytämänsä lopunkin jo.
Tyhjässä! Mikä sana! Ja miksi se nyt minun sieluuni näin sattui? Siksikö, että hän sen lausui surullisesti, kuin masentunut ja onneton.
En tiedä! Mutta siitä sanasta humahti laaksoon joku outo kaiku kuin etäisestä vanhasta isosta kellosta, joka kumahduksellansa ennustaa ilojen loppua ja tyhjyyden tuloa, sen tyhjyyden, jonka tultua...
Niin... niin.
Tämä laaksokin olisi silloin todellakin tyhjä. Kun muuttolintu yksin pois lähtee, eksyy, ei palaa, niin puoliso yksin jää ja laaksonsa tyhjäksi tuntee. Niin olisi minunkin...
Ah! Miksi se kuva nyt niin äkkiä sieluuni lennähti!
Hän heltyi, koki jo puhuakin Stefaanille:
"Tyhjässäkö?..."
Onhan sinulla kotisi ja isäsi. -- Sitä hän tahtoi kysyvällä sanallansa neuvoa ja huomauttaa Stefaanille. Mutta ei tämä näyttänyt tyytyvän niihin, ei kotiin, ei isään.
"Isäni..." tapaili hän sanoja. Isä ei hänelle riittänyt enää. Enemmän hän tarvitsi ja tahtoi. Sanat löydettyään hän lisäsi:
"Jos minulla ei ole muuta kuin isäni, niin ei minulla vielä mitään ole."
Mikä orpous! Lea huomasi sen orpouden, katsahti häneen, ja joku sanomattoman hellä tunne leikkasi häntä silloin taas.
Rukoustorvi soi...
"Jehova... auta!" pääsi häneltä sanaton huokaus, kuumeinen puna kohosi poskille, ja katseeseen tuli surullinen ilme, sillä hän oli havahtunut rukoustorven äänestä muistamaan omansa: toivonsa, "Neitseestä syntyvän" ja...
Onneksi helähti silloin rinteeltä työväen laulu. Kohta juoksi ohi iloinen lapsiparvi. Vanhan tammen ympäriltä hävisi äskeinen hiljainen verho, ja mitä sen alla oli, yhdistyi eloisaan elämään. Vaimot vaelsivat kaivoille vesiruukut olalla. Kuului ääntä ja puhetta, ja iloiset ohikulkijat eroittivat äskeiset istujat, vieden heidät mukanansa eri suunnille.
Mutta iloinen pouta vain teki äänetöntä työtänsä Israelin viinimäkien rypäleissä, ja vanhassa synagogassa valvoi pappi kuin elävä muumio tai tonttu ja rukoili palavasti, että vaimon veressä tapahtuisi se ennustettu ihme: että neitsyt synnyttäisi.
Ja hän uskoi jo nyt, ja siitä uskosta kuumotti hänen sieluunsa jo yön hiljainen, kirkas kuutamovalo.
IV.
Rauhallinen, kauniiksi pukeutunut vieras oli laaksoon tulossa.
Ihana päivänlasku se oli, joka nyt lähestyi. Päivä-kulta itse oli jo kiirinyt hiljaa vuorten taa, mutta ylhäällä helisi vielä kajastus. Mettiäiset etsivät jo yöpaikkaansa kuin väsyneet lapset, ja puoli-uupuneina nukahtelivat jo lintusetkin oksillensa.
Lea istui huoneensa akkunan ääressä ja katseli hiljenevään, päivän hyörinästä tyhjenevään laaksoon.
Ah!
Noinko se alkaa, se autius, josta Stefaan puhui! Näin tyhjäksikö on silloin kaikki täällä laaksossa jäävä!
Oi laakso! Yöt ja päivät kiitävät sinun ylitsesi. Tuulet ja tyynet sinun päällitsesi lentävät, tulevat ja sitä tietänsä poistuvat taas, ja sinä jäät yksin.
Syys tulee, ja kukkasi ovat lakastuneet, eivätkä sääskesi enää survo, ja jäljellä on tyhjyys...
Kevät saapuu, ja muuttolinnut, joille talveksi suojan soit, lähtevät pohjoiseen... lähtevät kaikki kaksin ja autiuden jälkeensä jättävät...
Muuttolinnut! _Miksi_ ne lähtevät ja mihin?
Outo ja salainen kysymys! Miksi heräät meissä, vaikkemme sitä tahdokaan? Ovatko juuresi niin syvällä meissä, ettemme vaieta voi emmekä kysymättä olla?
Ja jos ne meissä ovat, niin missä: povessako?... veressäkö?... hyvässäkö vai pahassa ovat ne juuresi silloin?
Ilta lientyi yhä öisemmäksi. Hieno hämärä alkoi verhota äskeisiä valoisia rinteitä ja maita. Tammet ja leipäpuut tummenivat mykiksi. Ei peittänyt valo nyt viinimaita, ja kuin yövartija seisoi tummalatvainen palmu siellä täällä.
Mutta yhä istui Lea akkunan ääressä ja katsoi ilman selvää ajatusta. Mielessä vain väikkyi epäselvä kuva: orpo mies, joka autiossa laaksossa ystävättä kulkee...
Kulkee...
Mitä?... Minä värähdän, kuin olisi vereni jotenkin sykähtänyt tai...
Mutta se oli kai yö, joka nyt juuri alkaa ummistua... Se se kai minua säikähdyksellä sykähdytti... Minä koetan taas vain rauhoittua ja karkoittaa mielestäni levottomat kuvat.
Mutta ei! Ei se onnistu _nyt_. Taaskin nousee sieluuni outo kuva. Taaskin vaeltaa tyhjässä laaksossa orpo mies, jolla ei ole ystävää. Laaksossa ei ole eloa, ei iloa. Puut viheriöivät mykkinä kuin hautausmaalla. Vuoriseinät rapautuvat ja murenevat hiljaa, ja rento muratti ja voimattomat köynnökset kokevat pyrkiä kallion kupeita pitkin ylös.
Ei mitään muuta! Avuton, ystävätön muratti! Ken auttaisi sinua täällä ja ken lohduttaisi orpoa, jolla ei ystävää ole?
Niin! Ja hellä kyynel kiilsi Lean silmässä silloin, kiilsi ja sumensi silmän kirkkaudellansa, ja vuorirotkoissa haikaili jo iltayön yhä sakeneva, äänetön hämärä.
Yötä se on jo, mutta en minä nukkua tahdo. Jo palaa lamppu isän huoneessa, mutta valveilla tahdon minä olla nyt...
Jo syttyvät taivaalle tähdet. Jo hymyilevät ne yönvalot siellä kuin viattomat lapset, mutta ei minun silmiini uni vain tulisi...
Tähdet armaat! Tiedättekö miksi silmäni nyt ovat kosteat ja miksi kyynel niin herkästi heruu niistä?
Mutta ei. Eivät ne vastaa, eivät ne tiedä. Eivät kai ne minun murheestani huolinekaan nyt. --
Niin hän ajatuksin lausui ja vapaasti antoi kyynelien sataa helmaan, ja hennot kädet, jotka siellä helmassa lepäsivät nytkin, ne tunsivat, miten palavina ne kyynelet satoivat sinne ja miten paljosta poveen salatusta ne kertoivat.
"Israelin Jumala!"
Se oli isän ääni. Iltarukoustaan vanhus siellä rukoili nyt kuten aina. Lea kuuli, kuinka hän jatkoi:
"Jos tähdet taivaalta putoaisivat, niin en minä Sinusta putoa. Sillä jos taivaan vahvuus pettäisikin, niin et Sinä petä etkä minua putoamaan jätä!"
Mikä lujuus! Lea vavahti, heräsi. Laakson autius ja orpous haihtui kuin sumu. Isä jatkoi:
"Kaikki muu on niinkuin savua, ja niinkuin tuulta se on."
Kaikkiko? Sekin, jonka vuoksi äsken kyyneleeni vuoti? Jehovani! -- Isä jatkoi:
"Ne tulevat kuin muuttolinnut, ja kuten poistuvat muuttolinnut ne lähtevät meistä taas, ja jäljelle jää meissä autius ja tyhjä."
Mikä kolkkous, toivottomuus! Lea tuijotti kuin johonkin pimeään. Hän oli herännyt.
"Niin menee maailma, sen ilot, sen rakkaus, sen kaikki. Sinä yksin pysyt kuin vuori.
"Sinun olkoon kiitos ja kunnia nyt ja iankaikkisesti! Amen."
Oli hiljaista. Kaikki tuntui Lealta häviävän, yökin ja laakso. Se autiuskin tuntui jo häviävän vieläkin autiomman tieltä. Kaikki hajosi tyhjäksi ja tomuksi, luhistui olemattomaksi.
Mutta ei! Äkkiä viskautuikin uusi valo ja karkoitti autiuden kuin riemuitseva voittohuuto. Ihana kuu kiersi näkyviin metsän takaa, ja hänen sieluunsa paistoi taas kirkkaana ja rauhallisena hänen toivonsa, ennustus:
"Katso, _neitsyt_ siittää ja synnyttää..."
Minua onnetonta! Minä olin unohtanut sen jo.
Hän heittäytyi vuoteeseensa, painoi kasvonsa pieluksiin ja itki niin katkerasti kuin vain katuva ihminen itkeä voi. Tummat vuorivarjot vain riippuivat raskaina öisessä kuutamovalossa, ja äänettömästä laaksosta kuului ainoastaan silloin tällöin toistuva yövartijan yksitoikkoinen ääni.
* * * * *
Israel ui kesässä, kirkkaudessa ja tyynessä. Viini tuleentui. Kaikki kypsyi. Ihana, kuiva pouta helisi yhtä kuumana, tyynenä ja rikkaana kuin ennenkin. Taivaalla uhkui rikas, tumma sini kuin savu, ja joku poutalintu lentää lekotteli suoraan halki laakson kuin siinä taivassavussa uiden.
Lea oli isänsä yrttitarhassa, rikasvärinen punakirjava hame yllä ja uumilla höllä vyö. Hän oli ostanut kaksi valkoista kyyhkysenpoikaa ja hoiteli niitä ja iloitsi niiden kanssa.
"Tip, tip, te pienet!" hyvitteli hän niitä. Kuin lapset äitinsä tai linnunpojat emonsa ympärillä iloitsivat ne pienet hänen seurassaan. Milloin noukkivat ne muruja hänen kädestänsä, milloin istuivat olalla tai ympärillä lennellen pitivät iloa.
Lintuset! Miten pehmeä ja puhdas niiden untuvistokin oli!
"Tip, tip!" toisteli hän niille kuin ystäville, ja niiden ilo ja onni oli hänenkin ilonsa ja onnensa nyt.
"Rauhaa, Lea!... Ra-auhaa sinulle!" tervehti silloin mairea, pitkäveteinen ääni. Ne olivat vanhoja vaimoja, Martta toinen ja toinen Saara. Olivat kerinneet lampaita ja kantoivat nyt villavasua.
"Vo-oi miten kaunis!... Vo-oi kuinka ihana!" vaakuttivat he ihaillen ja samalla hyvitellen häntä.
"Niin, Martta!... Minä kyyhkysiä ruokin!" sanoi hän heille iloisesti ja lisäsi äkkiä:
"Ne ovat niin armaita... Vai eivätkö ole?"
Mutta eivät ne vaimot kiintyneet kyyhkysiin. Hänen omaa sulouttansa he ihailivat. Vyönauhat ja kirjava hame koristivat hänet niin somaksi, että:
"He-erran morsian... He-erran morsian!" vaakutteli vanha Martta, ja Saara vahvisti pitkällä:
"Hä-äänen... Hä-äänen on Sakeuksen Lea!"
"He-erran hän on... Herran, ei muiden!... Ei muiden... ei muiden ole hän, ei", toisteli vieläkin Martta hartain äänin.
Lea heitä rakasti. Heidän puheensa miellytti häntä, toi iloakin mieleen. Hän antoi heille almun, ja kumarrellen he kiittivät ja lähtöä tehden siunasivat:
"Jehovan nimeen!... Herran nimeen!... Onni sinulle!... Ilo ja onni, Lea, Sakeuksen tytär!"
Niin, minä olen ihana, onnellinenkin ja iloinen nyt.
"Tip, tip, te armaat, puhtaan valkeat kyyhkysenpojat."
Vaimot olivat jo poistuneet, kun isä saapui. Iloisin mielin Lea hänelle selitteli linnuistansa:
"Uhratakseni Herralle..."
Sitä varten hän oli ne ostanut ja hoiti niitä kuin äiti parhaitansa. Hän tahtoi sovittaa niillä sen salaisen rikoksen, jonka oli äsken tehnyt unohtaessansa hetkeksi sen, mikä oli pyhää hänessä. Sitä ajatusta hän hoivaili povessaan kuin viatonta ja turvatonta kyyhkysenpoikaa.
"Eikö niin, isä?... Että me menemme uhraamaan?"
Se lapsen luottamus helähti hänestä raikkaana kuin väririkkaus hänen punakirjavasta hameestansa. Isä oli istahtanut ja mietti jotain vakavaa. Silmäkulmien terävät rypyt syventyivät, ja vihdoin hän kysyi miettivänä, ensi sanaansa venyttäen:
"Ja-a, lapseni... miksi tahtoisit uhrisi uhrata nyt?"
Muuten vain, tahtomatta mitään tiedustaa, hän sitä kysyi.
"Miksikäkö?" tapaili Lea.
"Niin... miksi?"
"Siksi, isä, että... että, isä..."
Ah! Sanoja oli niin vaikea löytää. Isä näytti odottavan.
"Että... tahtoisin, että Herra antaisi onnen minulle", ilmoitti hän lopuksi.
Isä mietti. Tavallista syvemmin hän näyttikin miettivän nyt.
"Me-e..." alkoi hän sitten, "me, lapseni, etsimme onnea, mutta onni onkin ainoastaan... se on ainoastaan..." tapaili hän. Vaikea olikin nyt löytää sattuvia sanoja.
"Mitä, isä?" Aivan uteliaana Lea sitä tiedusti.
"Se on... on väsyvä tunne ja ajatus", puheli isä siihen, kuin itseksensä miettien.
"Sillä..."
Taas hän mietti. Monena se onni oli hänellekin näyttäytynyt ja aina pettänyt ja tyhjäksi hajonnut.
"Sillä", jatkoi hän, milteipä sivullisena, "kun me jotakin... jo-jotakin toivomme, näyttää se olevan meille onni, mutta... mu-mutta..."
Mutta kun me olemme sen saavuttaneet, onkin toivo väsynyt kuten matkansa suorittanut vaeltaja, ja silloin, tyttäreni...
Hän katsoi Lean silmiin kuin surullisesti ja ilmoitti:
"Silloin se saavutettu ja toivottu onni on meille arvotonta, ja..."
Oli kuin yksinäinen pilvi olisi lentänyt laakson yli, ilmestynyt äkkiä ja kiitänyt kepeine varjoinensa nopeasti ohi. Se näytti vain lennähtäneen ilmoittamassa, miten kepeää ja vaihtelevaa onni ja kaikki on ja miten pienikin puhallus meidät ja meidän elämänilomme hajalle repii ja reuhtoo ja...
"I-isä!" kummasteli Lea vanhan isänsä puhetta. Mutta vanhuksen varmuudella, pää raskaasti nuokuksissa, isä jatkoi murheellisena:
"Usko se, tyttäreni. Onni on väsyvä... Se on väsyvä tunne ja haihtuva ajatus. Ei se mitään todella olevaa ole."
"Ah meitä!"
Se äskeinen pilvenhattara, joka lensi kuin yksinäinen, kepeä lintu laakson yli, se oli vienyt äkkiä kaikki äskeiset ilot ja onnet. Kyyhkysenpojat vain leikittelivät, mutta ei hän huomannut niitäkään nyt.
"Kun sen uskot ja tiedät, Lea, niin paljolta pettymykseltä säästyt", jatkoi isä vakavana, raskaasti hengittäen ja surullinen katse maassa. Et silloin turhia tavoittamaan ryhdy, et siis myös pety, sitä hän tarkoitti sanoillansa ja lisäsi vakuuttavasti:
"Vain Jehovassa on kaikki, mikä pysyy. Hänessä me värisemme kuin haavassa lehdet. Ja niin kauan kuin haavanlehti puussansa terveenä pysyy, se myöskin pysyy viheriäisenä... Niin mekin..."
Miten raskasta! Huountakin ahdisti sairasta rintaa.