Part 6

Oviverhot vedettiin syrjään ja niiden takaa tuli iäkäs Bakenkhonsu nojaten keppiinsä ja hänen mukanaan itse Kii puettuna valkeaan viittaan ja hiukset ajeltuina, sillä hän oli saanut perintönä Amonin papin viran Thebessä ja oli vasta alkava Isiksen, salaperäisyyksien äidin, palvelija. Hänellä oli myös Kherhebin, Kherheb oli päätietäjän virallinen nimitys muinaisessa Egyptissä, eli päätietäjän tehtävät. Ensi näkemältä oli tuossa miehessä jotakin outoa. Todellakin, hän olisi hyvin näkönsä puolesta saattanut olla keski-ikäinen kauppias; ruumiiltaan hän oli lyhyt ja tukeva, kasvoiltaan lihava ja hymyilevä. Mutta noissa hymyilevissä kasvoissa oli kaksi ihmeellistä, harmaalle vivahtavaa, melkein mustaa silmää. Kun kasvot hymyilivät, tuijottivat nuo silmät tyhjyyteen kuin kuvapatsaan silmät. Ne olivat todellakin kuin kivisen patsaan silmät tai oikeammin silmäkuopat, niin syvällä ne olivat päässä. Omasta puolestani sanon, että pidin niitä kunnioitusta herättävinä, ja arvelin, että mikä Kii mahtoi ollakin, ei hän ainakaan ollut petturi.

Tämä kummallinen pari kumarsi prinssille, ja prinssin viittauksesta istuutuivat he, Bakenkhonsu tuolille, koska hänen oli vaikeata nousta, ja Kii, joka oli nuorempi, kirjanoppineitten tavan mukaan lattialle.

"Mitä kerroin teille, Bakenkhonsu?" sanoi Kii vahvalla, mahtavalla äänellä, lopettaen sanat omituisella hihityksellä.

"Kerroitte minulle, tietäjä, että löytäisimme prinssin tästä huoneesta, jonka kuvasitte minulle tarkasti juuri sellaiseksi, kuin nyt näen sen, vaikka emme kumpainenkaan ole ennen käyneet täällä. Sanoitte myöskin, että siellä sisällä istuisi lattialla kirjuri Ana, jonka minä tunnen, vaan ette te, pitäen käsissään vahatauluja ja kynää. Hänen vieressään on ihmeellinen panssaripaita ja leijonatuppinen miekka."

"Sepä on kummallista", keskeytti prinssi, "mutta anteeksi, Bakenkhonsu näkee nämä asiat. Jos te, oi Kii, kertoisitte meille, mitä on kirjoitettu Anan tauluille, joita emme kumpainenkaan voi nähdä, ja olisi vielä ihmeellisempää, jos sanoisitte, onko sinne kirjoitettu mitään."

Kii hymyili ja tuijotti kattoon. Hetken kuluttua hän sanoi:

"Kirjuri Ana käyttää pikakirjoitusta, jota ei ole helppo selittää. Kuitenkin näen kirjoitettuna tauluille erään talon hinnan, jonka hän on saanut jossakin kaupungissa, jonka nimeä ei ole mainittu -- se on niin ja niin paljon. Myöskin näen sinne kirjoitettuna summan, minkä hän maksoi pois siitä palvelijalle, ja aasin ruoan kahdessa majatalossa, joissa hän poikkesi matkallaan. Se on niin ja niin paljon. Sitten on luettelo papyruskääröistä ja sanat: 'Sininen viitta', jotka on pyyhitty pois."

"Ana, onko se oikein sanottu?" kysyi prinssi.

"Aivan oikein", vastasin täynnä pelkoa, "ainoastaan sanat 'Sininen viitta', jotka totta kyllä kirjoitin taululle, on myös pyyhitty pois."

Kii hihitti ja käänsi silmänsä katosta minuun.

"Haluaisiko teidän Korkeutenne, että kertoisin teille, mitä on kirjoitettu tämän kirjanoppineen muistiin yhtä hyvin kuin sen, mitä on kirjoitettu noihin vahatauluihin, joita hän pitää käsissään? Niitä on helpompi selittää kuin noita toisia ja minä näen niissä paljon mielenkiintoisia asioita. Esimerkiksi salaisia sanoja, joita hänelle on puhunut joku korkea olento aivan äskettäin, suurista valtiollisista asioista, luullakseni. Tai teidän ylhäisyytenne mielipide siitä, miten vilun värinä kylmällä ilmalla joen partaalla seistessä muuttuu kuumuudeksi, kun astuu veteen ja vastaus siihen. Ja sanoja, jotka puhuttiin alabasterimaljaa rikottaessa. Sivumennen sanoen, kirjuri, hyvän kätköpaikan valitsitte maljan toiselle puoliskolle piilottaessanne sen arkun pohjalle kammiossanne, arkun, joka on suljettu nuoralla ja sinetöity Rameses toisen aikoina kovakuoriaissinetillä. Luullakseni maljan toinen puolisko on helpommin saatavissa", ja kääntyen ympäri hän tuijotti seinään, jossa näin vähän alabasterimaljan reunaa.

Minä istuin suu avoinna, sillä miten saattoi tuo mies tietää kaiken tämän? Mutta prinssi nauroi ääneen, sanoen:

"Ana, minä rupean tuumimaan, että pidätte huonosti asioita salassa. Ainakin luulisin niin, jollen muistaisi, ettei teillä ole vielä ollut tilaisuutta kertoa minulle, mitä prinsessa tuolla mahtoi teille sanoa, ja tuskin voitte tietää tämän huoneen seinässä olevasta petollisesta liukuvasta luukusta, jota en ole milloinkaan näyttänyt teille."

Taaskin Kii nauraa hihitti ja Bakenkhonsun leveille, ryppyisille kasvoille levisi hymy.

"Oi prinssi", aloitin minä, "vannon teille, ettei koskaan ole pieninkään sana --"

"Tiedän sen, ystävä", keskeytti prinssi, "mutta näyttää olevan sellaisiakin, jotka eivät odota sanoja, vaan lukevat 'ajatusten kirjasta'. Sentähden ei ole hyvä seurustella heidän kanssaan liian usein, sillä jokaisellahan on ajatuksia, joita ei tarvitse muitten tietää kuin hän itse ja Jumala. Tietäjä, mitä asiaa teillä on minulle? Puhukaa aivan kuin me olisimme kahden."

"Tämä, prinssi, on asiani. Te teette matkan hebrealaisten luo, kuten kaikki olemme kuulleet. Nyt Bakenkhonsu ja minä sekä kaksi ennustajaa minun virkakunnastani olemme erityisesti tarkastelleet tulevaisuutta, joka koskee tätä matkaa. Sillä me kaikki rakastamme teitä ja tiedämme, miten paljon teidän menestyksenne merkitsee Egyptille. Vaikka se, mitä olemme saaneet tietää, eroaa muutamissa asioissa, on se toisissa vallan sama. Sentähden pidimme velvollisuutenamme kertoa teille, mitä olemme nähneet."

"Jatka, Kherheb."

"Ensiksi, että teidän Korkeutenne elämä joutuu vaaraan."

"Elämä on aina vaarassa, Kii. Menetänkö sen? Jos niin käy, älkää pelätkö kertoa sitä minulle."

"Emme tiedä sitä, mutta emme luule niin käyvän, päättäen muusta, mitä meille on ilmoitettu. Saimme tietää, ettei ainoastaan ruumiinne joudu vaaraan. Tuolla matkalla näette naisen, johon rakastutte. Tämä nainen, niin arvelemme, tuottaa teille paljon sekä surua että iloa."

"Silloin tuo matka on kenties tekemisen arvoinen, Kii, koska monet saavat kulkea kauas ennenkuin löytävät sen, jota voivat rakastaa. Kertokaa minulle, olenko nähnyt tuon naisen?"

"Siinä olemme sekaisin, prinssi, sillä näyttää siltä -- epäilemättä olemme väärässä -- että olette nähnyt hänet usein, usein, ja olette tuntenut hänet tuhansia vuosia sitten, niinkuin olette tuntenut tuon vieressänne olevan miehen tuhansia vuosia sitten."

Setin kasvot tulivat hyvin tarkkaavaisiksi.

"Mitä tarkoitatte, tietäjä?" kysyi hän katsoen häneen terävästi. "Mitenkä minä, joka olen vielä nuori, olen voinut tuntea jonkun naisen ja miehen tuhansia vuosia sitten?"

Kii tarkasteli häntä kummallisilla silmillään ja vastasi:

"Teillä on paljon arvonimiä, prinssi. Eikö yksi niistä ole 'Jälkeensyntyneitten Herra', ja jos on, niin miten saitte sen, ja mitä se merkitsee?"

"Se on nimeni. Mitä se merkitsee, en tiedä, mutta sain sen jonkun unen johdosta, jonka äitini näki yöllä ennen kuin synnyin. Kertokaa te minulle, mitä se merkitsee, koska näytte tietävän niin paljon."

"En osaa, prinssi. Tuota salaisuutta ei ole näytetty minulle. Kuitenkin tunsin nuoruudessani keski-ikäisen miehen, joka oli tietäjä, kuten minäkin, ja häneltä opin paljon. -- Bakenkhonsu tässä tunsi hänet hyvin -- sillä hän tutki tuota asiaa. Hän kertoi minulle olevansa varma, koska niin oli ilmoitettu hänelle, että ihmiset eivät elä ainoastaan kerran ja sitten lähde täältä iäksi. Hän sanoi, että ne elävät monta kertaa ja monissa muodoissa, vaikka aina tässä maailmassa, ja jokaisen elämän välillä on pimeyden muuri."

"Jos niin on, mitä hyötyä on elämästä, jota emme muista sen jälkeen kuin kuolema on sulkenut ovet?"

"Ovet on kerran jälleen avautuva, prinssi, ja näyttävä meille paikat, joiden läpi jalkamme ovat kulkeneet alusta alkaen."

"Uskontomme opettaa meille, Kii, että kuoleman jälkeen elämme iankaikkisesti jossakin muualla ruumiissamme, jotka saamme takaisin tuomiopäivänä. Iankaikkisuudella, jolla ei ole loppua, ei voi olla alkuakaan; se on ympyrä. Sentähden, jos on totta, että elämme uudelleen, niin täytyy senkin olla totta, että olemme eläneet aina."

"Se on hyvin perusteltu, prinssi. Ennen muinoin, ennen kuin papit alkoivat muodostella ihmisten ajatuksista kivimöhkäleitä ja rakentaa niistä temppeleitä tuhansille jumalille, monet pitivät tuota perustetta oikeana, kuten heidän mielestään oli vain yksi jumalakin."

"Niinhän on israelilaisillakin, joitten luo menen. Mitä sanotte heidän jumalastaan, Kii?"

"Että hän on sama kuin meidänkin monet jumalamme, prinssi. Ihmisten silmillä katsoen on Jumalalla monet kasvot, ja jokainen väittää, että ne, jotka hän näkee, ovat ainoan oikean Jumalan. Kuitenkin he ovat väärässä, sillä nehän ovat kaikki oikeita."

"Tai vääriä kenties, Kii, jollei petollisuuskin ole osa totuudesta. No niin, olette kertonut minulle kahdesta vaarasta, joista toinen kohtaa sydäntäni, toinen ruumistani. Onko mitään muuta ilmoitettu teidän viisaudellenne?"

"On, prinssi. Kolmas on se, että tämä matka lopulta on maksava teidän valtaistuimenne."

"Jos kuolen, niin se varmasti maksaa valtaistuimeni."

"Ei, prinssi, vaan eläessänne."

"Tiedättekö, Kii, että silloin voisin kantaa elämää paljon nöyremmin kuin valtaistuimella ollessani. Voisiko hänen Korkeutensa prinsessa tehdä samoin, se on eri asia. Sanotte siis, että jos menen tuolle matkalle, tulee toinen faraoksi minun tilalleni."

"Emme sano niin, prinssi. On totta, että meille on näytetty jonkun täyttävän paikkanne aikana, jolloin Egyptissä vallitsee hämmennys ja sekasorto, ja jolloin tuhannet kuolevat. Kuitenkin katsoessamme uudelleen, emme näe tuota toista, vaan teidät jälleen omalla paikallanne." Tässä minä, Ana, muistin näkyni Faraon salissa. "Asia on pahempi kuin luulin, sillä kerran luovuttuani kruunusta en luule, että minulla olisi mitään halua ruveta sitä jälleen kantamaan", sanoi Seti. "Kuka näyttää teille näitä asioita ja miten?"

"Meidän henkemme, joka on salainen itsemme, näyttää niitä meille, prinssi, ja monella tavalla. Toisinaan unien ja näkyjen, toisinaan vedenpinnalla näkyvien kuvien ja pelkkään hiekkaan merkittyjen kirjoitusten avulla. Kaikissa näissä muodoissa ja muissakin antaa henkemme, vetäen esille viisauden loppumattomat lähteet, jotka on kätketty jokaiseen ihmiseen, nähdä pilkahduksen totuudesta, kuten se antaa meille, jotka on kasvatettu siihen, voiman tehdä ihmeitä."

"Totuudesta. Ovatko nämä asiat, jotka kerroitte minulle, siis tosia?"

"Me uskomme niin, prinssi."

"Ja koska ne ovat tosia, täytyy niiden tapahtua. Mitä hyödyttää siis varoittaa sellaisesta, jonka täytyy tapahtua? Ei voi olla kahta totuutta. Mitä haluaisitte minun tekevän? Ettenkö menisikään tuolle matkalle? Mutta minunhan on mentävä, sillä jollen menisi, muuttuisi totuus valheeksi, joka on mahdotonta. Sanotte, että sallimus on määrännyt matkani ja mentyäni tapahtuu sellaisia ja sellaisia asioita. Ja kuitenkin neuvotte, etten menisi, sillä sitähän tarkoitatte. Oi, Kherheb Kii ja Bakenkhonsu, epäilemättä olette suuria tietäjiä ja hyvin viisaita, mutta on suurempi, joka hallitsee maailmaa viisaudella, johon verrattuna teidän on kuin vesipisara Niilissä. Kiitän teitä varoituksistanne, mutta huomenna matkustan Goshenin maahan täyttämään faraon käskyä. Jos palaan sieltä, puhumme näistä asioista tässä maailmassa. Jollen tule takaisin, puhumme kenties niistä jossakin muualla. Hyvästi!"

VI.

GOSHENIN MAA.

Prinssi Seti ja hänen suuri seurueensa pääsivät onnellisesti Goshenin maahan, minä, Ana, istuen hänen kanssaan vaunuissa. Se oli siihen aikaan, kuten nytkin, viljava maa, joka laajeni aivan tasaisena autioitten kukkularyhmien takana, joitten poikki kuljimme kaitaa, mutkikasta polkua pitkin. Kaikkialla tasangolla kulki kanavia, joitten välissä oli suuria peltoja, joihin juuri oli siemen kylvetty. Siellä oli myös vihreitä ruohoniittyjä, joissa oli laitumella satoja eläimiä, ja niiden takana, kuivuneilla rämemailla, kulki lammaslaumoja. Goshen, kylä, jos sitä niin voi nimittää, oli ainoastaan mitätön paikka. Siellä ei ollut muuta kuin joukko savimajoja, joitten keskellä oli rakennus, myös savesta, ja sen edessä kaksi tiileistä rakennettua pylvästä. Se oli tämän kansan temppeli, kuten meille kerrottiin, jonka sisimmäisiin osiin ei saanut kukaan muu astua kuin heidän ylimmäinen pappinsa. Minä nauroin nähdessäni sen, mutta prinssi nuhteli minua sanoen, ettei pitäisi tuomita henkeä ruumiin mukaan eikä jumalaa huoneen perusteella.

Me leiriydyimme kylän ulkopuolelle ja pian pääsimme selville, että tässä ja tuolla kauempana toisissa kylissä asui noin kymmenen tuhatta ihmistä, jotka useimmat kuljeskelivat leirimme ympärillä nähdäkseen meidät. Miehillä oli tulinen katse ja kyömynenä, nuoret naiset olivat kauniita ja miellyttäviä nähdä, vanhemmat naiset suurimmaksi osaksi pyyleviä ja hieman kömpelöitä, ja lapset hyvin suloisia. Kaikki oli puettu karkeisiin, kotikutoisiin, tumman värisiin liina-viittoihin, mutta naisten puvut olivat kirjaillut valkealla kankaalla. Huolimatta varallisuudesta, jota näimme ympärillämme olevissa pelloissa ja karjassa, ei heillä ollut paljon koristuksia, tai kenties oli ne kätketty meiltä.

Oli helppo nähdä, kuinka he vihasivat meitä egyptiläisiä ja vieläpä uskalsivat halveksiakin meitä. Viha näkyi heidän kiiluvista silmistään, ja minä kuulin heidän nimittävän meitä "epäjumalanpalvelijoiksi" ja kyselevän, missä jumalamme, härkä oli, sillä ollen tietämättömiä luulivat he meidän palvelevan Apis-härkää (kuten kenties jotkut rahvaasta tekevät) sensijaan, että pidämme tuota pyhää eläintä luonnon voimien vertauskuvana. Vieläpä he tekivät enemmänkin. Ensimmäisenä yönä tulomme jälkeen teurastivat he samanlaisen härän kuin Apis on ja aamulla löysimme sen tieltä lähellä leiriämme, ja sen nahkaan oli työnnetty suuri joukko vielä elävien sittiäisten teräviä pistimiä. Sillä he eivät taaskaan tienneet, ettei tuo kuoriainen ole egyptiläisten jumala, vaan ainoastaan Luojan vertauskuva. Sittiäinen pyörittää pallon mudasta ja laskee siihen munansa hautoakseen niitä, ja samoin Luoja pyörittää maailmaa, joka näyttää tulevan pyöreäksi, ja synnyttää siihen elämää.

Kaikki leirissämme olivat vihaisia tuosta häväistyksestä, paitsi prinssi, joka sanoi nauraen, että hän piti pilaa raakana, mutta sukkelana. Mutta pahemmin oli käydä. Eräs päihtynyt sotilas oli häväissyt hebrealaista naista, joka tuli yksin kanavasta vettä nostamaan. Huhu tästä lensi ja muutama tuhat israelilaista hyökkäsi leiriin, huutaen ja vaatien kostoa niin uhkaavalla tavalla, että oli välttämätöntä muodostaa vartijoista oikea sotajoukko.

Prinssi määräsi, että tyttö ja hänen sukulaisensa tuotaisiin esiin selittämään asiaa. Hän tuli itkien ja voivotellen, ja repien koristeitaan, samalla heittäen tuhkaa päänsä päälle, vaikka kävi selville, ettei sotilas ollut tuottanut hänelle mitään suurempaa vaaraa, sillä tyttö juoksi pakoon. Prinssi pyysi häntä näyttämään miehen, jos hän tuntisi sen, ja hän osoitti erästä kreivi Amenmeseksen henkivartijaa, jonka kasvot olivat täynnä aivankuin naisen kynnen jälkiä. Kun häneltä kysyttiin, sanoi hän muistavansa vähän koko asiasta, mutta tunnusti, että hän oli nähnyt naisen kanavan rannalla kuun nousun aikana ja laskenut leikkiä hänen kanssaan.

Tytön sukulaiset huusivat, että mies oli tapettava, koska hän oli yrittänyt häväistä korkeasyntyistä israelilaista naista. Siihen ei Seti suostunut, vaan sanoi, ettei se rikos tuota kenellekään kuolemaa, mutta lupasi hän määrätä miehen julkisesti ruoskittavaksi. Silloin Amenmeses, joka piti sotilaistaan, hyökkäsi kiivaasti esille sanoen, ettei hänen palvelijaansa saisi koskeakaan siksi, että tämä oli yrittänyt hyväillä kaunista israelilaista naista, jolla ei ollut mitään asiaa liikkua yksin yöllä. Hän lisäsi, että jos mies ruoskittaisiin, hän ja hänen seurueensa poistuisivat leiristä ja marssisivat takaisin ilmoittamaan faraolle.

Keskusteltuaan neuvonantajiensa kanssa ilmoitti prinssi naiselle ja tämän sukulaisille faraon määräyksen, että hän tahtoi tuomita asiat, ja käski heitä tulemaan hoviin kuukauden kuluttua ja esittämään siellä syytteensä sotamiestä vastaan. He lähtivät pois tyytymättöminä, sanoen, että Amenmeses oli häväissyt heidän tytärtään vielä enemmän kuin hänen palvelijansa oli tehnyt. Ja kaiken tämän loppu oli se, että seuraavana yönä löydettiin sotilas kuolleena, ruumis puukon iskuja täynnä. Tyttöä, hänen vanhempiaan ja veljiään ei voitu löytää, sillä he olivat paenneet erämaahan, eikä ollut mitään merkkiä, mikä olisi näyttänyt, kuka sotamiehen oli murhannut. Sentähden ei voitu tehdä mitään muuta kuin haudata ruumis.

Seuraavana aamuna alkoi tarkastus tavanmukaisine juhlallisuuksineen. Prinssi Seti ja kreivi Amenmeses ottivat paikan suuren teltan toisessa päässä, neuvonantajat heidän takanaan ja kirjurit, joiden joukossa minäkin, istuutuivat heidän jalkojensa juureen. Silloin saimme kuulla, että nuo kaksi profeettaa, jotka näin Faraon hovissa, eivät olleet Goshenin maassa, vaan olivat lähteneet sieltä ennen meidän tuloamme "uhraamaan Jumalalle erämaassa", eikä kukaan tiennyt, milloin he palaisivat. Tuli kuitenkin muita vanhimpia ja pappeja, jotka alkoivat esittää valituksiaan, joita he kertoivat laveasti ja suurella kiivaudella, useasti kaikki yhtä aikaa puhuen. Siksi oli vaikeata tulkita heidän puheitaan, he kun väittivät, etteivät osanneet Egyptin kieltä.

Sitäpaitsi aloittivat he kertomuksen aivan alusta, jolloin he olivat tulleet Egyptiin satoja vuosia sitten. Heidän apunaan oli silloin ollut sen aikaisen faraon visiiri, joku Yusuf, mahtava ja älykäs mies heidän suvustaan, joka nälänhädän aikana kokosi viljaa ja myi sitä myös. Tämä farao oli Hyksos-kansasta, eräs noita paimentolaiskuninkaita, joita me egyptiläiset vihasimme ja monen taistelun jälkeen saimme pois valtaistuimelta. Näitten paimentolaiskuninkaitten aikana tuli israelilaisista niin rikas ja mahtava kansa, että jälkeen päin tulevat faraot, jotka eivät pitäneet heistä, alkoivat pelätä heitä.

Näin kauaksi päästiin kuulustelussa ensimmäisenä päivänä.

Seuraavana päivänä alkoi kertomus heidän rasituksistaan, jonka alaisina he kuitenkin vielä lisääntyivät kuin hyttyset Niilin varsilla. Ja heistä tuli niin vahva ja monilukuinen kansa, että viimein Rameses Suuri teki katalan teon määrätessään heidän poikalapsensa kuolemaan. Tätä määräystä ei milloinkaan toteutettu, koska faraon oma tytär, hän joka löysi Moseksen joen kaislikosta, puolusti heitä.

Tässä viittasi prinssi väsyneenä hälinään ja kuumuuteen, joka johtui suuresta väentungoksesta, ja lopetti istunnon määräten sitä jatkettavaksi seuraavana päivänä. Käskien minua seuraamaan itseään, hän määräsi vaunut, ei omiaan, laitettaviksi kuntoon, ja vaikka minä pyysin, ettei hän tekisi niin, lähti hän liikkeelle ilman vartijoita, ainoastaan minä ja vaununajaja olimme mukana. Hän sanoi tahtovansa omin silmin nähdä, miten tämä kansa teki työtä.

Hebrealainen poika otettiin oppaaksi juoksemaan hevosten edellä, ja niin ajoimme erään kanavan rannalle, jossa israelilaiset tekivät tiilejä savesta. Kun ne oli kuivattu auringonpaisteessa, lastattiin ne veneisiin, jotka olivat siellä odottamassa, ja vietiin muualle Egyptiin käytettäviksi faraon rakennuksiin. Tuhansia miehiä oli täällä työssä uupuneina raatamisestaan egyptiläisten työnjohtajien määräysten alaisina; nämä laskivat tiilet leikkaamalla pykäliä sauvaan, tai toisinaan kirjoittamalla niiden luvun levyille. Nämä johtajat olivat julmia miehiä, suurimmaksi osaksi alhaisista kansan luokista, jotka käyttivät raakaa puhetta orjiaan kohtaan. Eivätkä he tyytyneet vaan sanoihin. Huomattuamme eräässä paikassa kansaa kokoontuneena ja kuullessamme huutoa, menimme katsomaan, mitä siellä tapahtui. Näimme maassa makaamassa pojan, jota oli niin julmasti piesty nahkapiiskoilla, että veri virtasi hänestä. Prinssin viittauksesta kysyin minä, mitä poika oli tehnyt ja vastattiin raa'asti, sillä työnjohtajat ja heidän vartijansa eivät tienneet keitä olimme, että viimeksi kuluneitten kuuden päivän aikana oli hän valmistanut ainoastaan puolet tiileistä, jotka oli määrä tehdä.

"Päästäkää hänet!" sanoi prinssi levollisesti.

"Kuka sinä olet, joka määräät minua?" kysyi työnjohtaja, joka piteli poikaa kiinni sillä aikaa kuin vartijat pieksivät häntä. "Mene tiehesi, tai saat samaa kuin tämä laiskuri."

Seti katsoi mieheen ja katsoessaan hänen huulensa valkenivat.

"Sano hänelle!" sanoi hän minulle.

"Koira", läähätin minä, "etkö tiedä, kuka tämä herra on, jolle uskallat puhua noin?"

"En, eikä ole väliäkään. Lyö, vartija!"

Silloin prinssi, jonka pukua peitti yleisesti käytetty väljähihainen viitta, veti sen auki, jolloin tuli näkyviin rintakoriste, jota hän oli käyttänyt hovissa. Se oli kaunis kultainen esine, johon oli kirjoitettu hänen kuninkaalliset nimensä ja arvonsa mustalla ja punaisella emaljilla. Myös nosti hän ylös oikean kätensä, jossa oli faraon sinetti, jota hän käytti, ollessaan tämän valtuutettuna. Miehet tuijottivat häneen. Sitten eräs, joka oli älykkäämpi kuin muut, huusi:

"Kautta jumalien, tämähän on hänen ylhäisyytensä Egyptin prinssi!" Sen kuullessaan kaikki heittäytyivät kasvoilleen.

"Nouse", sanoi Seti pojalle, joka katseli häntä unhottaen ihmetyksestä tuskansa, "ja kerro minulle, miksi et ole valmistanut tiilimäärääsi?"

"Herra", nyyhkytti poika huonolla egyptin kielellä, "kahdesta syystä. Ensiksi, koska olen raajarikko, katsokaa", ja hän nosti vasenta käsivarttaan, joka oli surkastunut ja ohut kuin muumion, "enkä siksi voi tehdä työtä nopeasti. Toiseksi, koska äitini, jonka ainoa lapsi minä olen, on leski ja makaa niin sairaana vuoteessa, ettei ole ketään, joka voisi koota olkia minulle, kuten farao on määrännyt meitä tekemään. Sentähden kuluu minulta monta tuntia olkien etsintään, koska minulla ei ole varoja, millä maksaisin, jos joku toinen tekisi sen edestäni."

"Ana", sanoi prinssi, "kirjoita muistiin tämän nuorukaisen nimi ja asuntopaikka, ja jos hänen kertomuksensa nähdään todeksi, pidä huolta, että hänen ja hänen äitinsä puutteet poistetaan, ennen kuin lähdemme Goshenista. Kirjoita myös tämän työnjohtajan ja hänen apulaistensa nimet muistiin, ja käske heidän tulla leiriini huomen aamulla auringon nousun aikaan, jolloin heidän tekonsa tuomitaan. Sano vielä pojalle, että koska hän on jumalien vaivaama, vapauttaa Farao hänet tiilien teosta ja kaikesta muusta valtion työstä."

Tehdessäni työtä käskettyä painoivat työnjohtaja ja hänen seuralaisensa päänsä maahan ja rukoilivat armoa. He olivat pelkureita, niinkuin julmurit aina ovat. Hänen korkeutensa ei vastannut heille sanaakaan, katsoi vain heitä kylmästi, ja minä huomasin, että hänen kasvonsa, jotka olivat niin lempeät, olivat muuttuneet peloittaviksi. Sitä ajattelivat nuokin miehet, sillä samana yönä he pakenivat Syriaan, jättäen perheensä ja Jumalansa, eikä heitä enään milloinkaan nähty Egyptissä.

Kun olin lopettanut kirjoitukseni, kääntyi prinssi ja mennen vaunujen luo, jotka odottivat, käski ajajaa ohjaamaan vaunut sillalle, joka vei kanavan yli. Ajoimme hetken ääneti pitkin polkua, joka kulki viljellyn seudun ja aution erämaan rajalla. Viimein osoitin laskevaa aurinkoa ja kysyin, eikö ollut jo aika palata takaisin.

"Miksi?" vastasi prinssi. "Aurinko pimenee, mutta tuolta nousee täysikuu antamaan meille valoaan, ja mitä meillä on pelättävää, kun on miekat vyöllämme ja viittamme alla hänen korkeutensa Usertin panssaripaita? Oh, Ana, olen väsynyt ihmisiin ja heidän julmuuksiinsa, huutoihinsa ja tuskiinsa, ja minusta tuntuu tämä autio korpi rauhan paikalta, sillä näyttää siltä kuin lähestyisin täällä omaa sieluani ja taivasta, josta se on tullut; ainakin toivon niin."

"Teidän ylhäisyytenne on onnellinen omatessaan sielun, jota hän haluaa lähestyä. Meidän kaikkien laitamme ei ole niin", vastasin nauraen, sillä koetin kääntää hänen ajatuksensa muualle asioilla, joista hän piti.