Part 21

"Minä otan tämän, perintöni", ja hän tarttui kaksinkertaiseen kruunuun, "en siksi, että haluan sitä, vaan siksi, että se en perintöni ja tiedän, että niin kauan kuin elän en minun tehtävä velvollisuuteni, jonka vannoin tekeväni eräälle, joka on lähtenyt täältä. Isku toisensa jälkeen on kohdannut Egyptiä, mikä ei koskaan olisi tapahtunut, jos olisi toteltu varoitustani. Egypti makaa vertavuotavana ja kuolemaisillaan. Olkoon teidän ja minun tehtäväni koettaa hoitaa sitä saadaksemme sen jälleen elämään. En ole kauan luonanne, sillä minuakin on lyöty, mutta niin kauan kuin olen täällä, tahdon minä olla teidän ja Egyptin palvelija. Ja minun määräykseni on, ettei mitään juhlallisuuksia panna toimeen valtaistuimelle nousemiseni johdosta, ja että varat, jotka olisivat kuluneet niihin, en jaettava niiden leskille ja lapsille, jotka hukkuivat Punaiseen mereen. Lähtekää!"

Kaikki lähtivät nöyrinä, mutta onnellisina, sillä tässä oli farao, joka tiesi Egyptin tarpeet ja rakasti maataan, ja joka yksin oli näyttänyt olevan viisas toisten ollessa täynnä hulluutta. Silloin hänen korkeutensa Userti astui sisään komeasti puettuna ja kruunu päässään hovikuntansa seuraamana ja kumarsi.

"Terve faraolle", huusi hän.

"Terve Egyptin kuninkaalliselle prinsessalle", vastasi Seti

"Ei farao, vaan Egyptin kuningattarelle."

Setin valtaistuimen vieressä oli toinen istuin, johon hän oli pannut kuolleen Merapin kruunatessaan hänet. Farao kääntyi ja katseli sitä hetken. Sitten hän sanoi:

"Näen, että tämä istuin on tyhjä. Ottakoon Egyptin kuningatar sen paikakseen, jos häntä haluttaa."

Userti tuijotti häneen aivan kuin luullen häntä hulluksi, vaikka hän epäilemättä oli kuullut jotakin tuosta kertomuksesta. Sitten nousi hän portaita ylös ja istuutui tuohen kuninkaalliseen tuoliin.

"Teidän Majesteettinne on ollut kauan poissa", sanoi Seti.

"Niin", vastasi tämä, "mutta kuten teidän korkeutenne lupasi, on hän palannut lailliselle paikalleen faraon viereen -- milloinkaan enään poistumatta siitä."

"Farao kiittää hänen majesteettiaan", sanoi Seti syvään kumartaen.

* * * * *

Oli kulunut noin kuusi vuotta, kun eräänä yönä istuin farao Seti Meneptahin kanssa hänen palatsissaan Memphiksessä, sillä siellä hän aina oleskeli silloin, kun valtiolliset asiat sallivat.

Oli esikoisen kuoleman vuosipäivä ja siitä hän halusi puhua kanssani. Hän kulki edestakaisin huoneessaan ja tarkastellessani häntä lampun valossa huomasin, että hän äkkiä oli paljon vanhentunut ja hänen kasvonsa olivat tulleet vielä entistäkin suloisemmiksi. Hän oli myöskin laihempi kuin ennen, ja hänen silmissään oli katse, joka tuijotti etäisyyteen.

"Te muistatte tuon yön, ystävä, eikö totta", sanoi hän; "kenties hirmuisimman yön, mitä maailma on milloinkaan nähnyt." Hän pysähtyi, nosti erästä verhoa ja osoitti pientä syvennystä ulkopuolella olevassa pylväskäytävässä. "Tuolla istui Merapi," jatkoi hän; "tuolla seisoitte te. Tuella makasi poika ja tuossa istui kumarassa hänen hoitajansa -- sivumennen sanoen, olen pahoillani kuullessani hänen olevan sairaana. Tehän pidätte huolta hänestä, Ana, pidättehän? Sanokaa hänelle, että farao tulee tervehtimään häntä -- kun hän voi, kun hän voi."

"Muistan tuon kaiken, farao."

"Niin tietysti muistatte, koska rakastitte häntä, eikö totta, sekä poikaa että vieläpä minuakin, isää. Ja samoin rakastatte meitä aina, kuten mekin rakastamme teitä, kun saavumme maahan, jossa sukupuoli ja sen tuottamat esteet ja kiihko unhotetaan."

"Niin", vastasin minä, "koska rakkaus on elämän avain ja ainoastaan ne ovat kirottuja, jotka eivät milloinkaan ole oppineet rakastamaan."

"Miksi kirottuja, Ana, sillä, jos elämä jatkuu, voivat he vielä oppia?" Hän pysähtyi hetkeksi ja jatkoi sitten: "Olen iloinen, että poika kuoli, Ana, vaikka, jos hän olisi elänyt, olisi hänestä varmaan tullut jälkeeni farao, koska kuningattarella ei ele yhtään lasta. Mutta mitä merkitsee olla faraona? Minä olen hallinnut nyt kuusi vuotta, luulen, että minua rakastetaan, hallinnut sairasta maata, jota olen koettanut parantaa, hallinnut autiota maata, jonka olen koettanut saada uudelleen kasvamaan. Oi, noitten hebrealaisten kirous vaikutti tehokkaasti! Ja luulen, että se oli minun syyni, Ana, sillä jos minussa olisi ollut enemmän miestä, olisi minun, sen sijaan, että heitin kuormani syrjään, pitänyt jatkuvasti vastustaa isääni Meneptahia ja hänen politiikkaansa, ja jos olisi tarvittu, yllyttää kansakin häntä vastaan. Silloin israelilaiset olisivat menneet, eikä mikään kärsimys olisi kohdannut Egyptiä. No niin, minkä tein, sen tein kenties siksi, että minun täytyi, ja mikä on tapahtunut, on tapahtunut. Nyt päiväni ovat päättymässä ja minä lähden täältä selittämään asioitani parhaani mukaan. Rukoilen hartaasti, että löytäisin tuomareita, jotka ymmärtävät -- ja ovat suopeita."

"Miksi farao puhuu noin?" kysyin minä.

"En tiedä, Ana, mutta viime aikoina on tuo hebrealainen puolisoni ollut paljon mielessäni. Hän oli viisas tavallaan, yhtä viisas kuin rakastettavakin, eikö ollutkin? Ja jos voisimme vielä kerran nähdä hänet, niin kenties vastaisi hän kysymykseemme. Mutta vaikka hän onkin niin lähellä minua, en milloinkaan voi nähdä häntä selvästi. Voitteko te Ana?"

"En, farao, vaikka eräänä yönä vanha Bakenkhonsu vannoi nähneensä hänet. Hän oli kulkenut ohitsemme ja katsonut minuun hyvin tarkasti ohimennessään."

"Ah! Bakenkhonsu! Niin, hän on myöskin viisas ja rakasti häntä omalla tavallaan. Hänen lihansa surkastuu yhä enemmän, vaikka kenties hän elää uhratakseen kummankin meidän haudallamme. Niin, Bakenkhonsu on Taniksessa, vai onko hän Tebessä, hänen Majesteettinsa Usertin kanssa, jota hän aina haluaa totella, kuten minäkin. Hän voi kertoa meille jotakin siitä, mitä hän näki. Tämä huone on kuuma, Ana; seisokaamme ulkona.".

Menimme verhon toiselle puolen ja seisoimme pylväskäytävässä katsellen kuun valaisemaa puutarhaa ja juttelimme yhtä ja toista -- muistaakseni israelilaisista, jotka, kuten hän oli kuullut, vaelsivat Sinain korvessa. Silloin äkkiä kumpikin vaikenimme.

Pilvi peitti kuun, joten tuli aivan pimeä. Pilvi poistui, ja minä huomasin, ettemme enään olleet yksin. Tuossa meidän edessämme oli matto, ja matolla makasi kuollut lapsi, kuninkaallinen pikku Seti. Maton vieressä seisoi nainen tuskaisin silmin katsellen kuollutta lasta; se oli hebrealainen nainen nimeltään Israelin kuu.

Seti kosketti minuun ja osoitti Merapia, ja minä osoitin lasta. Sitten Merapi äkkiä kumartui alas, otti lapsen syliinsä ja ojensi sen isää kohden. Mutta kas! Se ei enää ollut kuollut, ei, se nauroi ja nauroi ja huomattuaan isänsä näytti kietovan kätensä hänen kaulaansa ja suutelevan häntä huulille. Ja tuska naisen silmissä muuttui kuvaamattomaksi iloksi, ja hän muuttui ihanammaksi kuin tähti. Sitten, hymyillen kuten lapsi, kääntyi Merapin henki Setin puoleen, nyökkäsi ja katosi.

"Me olemme nähneet kuolleen", sanoi Seti minulle heti sen jälkeen, "ja oi! Ana, _kuollut elää sittenkin_!"

Samana yönä, ennen aamun koittoa, kaikui huuto läpi palatsin herättäen minut unestani. Siellä huudettiin:

"Hyvää jumalaa faraota ei ole enään! Haukka Seti on lentänyt taivaaseen!"

* * * * *

Faraota haudatessa panin minä tuon pikarin puolikkaan hänen rintansa päälle, jotta hän voisi juoda siitä ylösnousemuspäivänä.

* * * * *

Tähän loppuu kertomus kirjuri Anasta, kuninkaan seuralaisesta ja hänen ystävästään.