Part 16

"Kenties se ei olisi vaikeata, Ana. Tai, vielä paremmin, voisin käydä tervehtimässä häntä unessa, kuten kävin teidän luonanne tuona yönä Tebessä, jolloin kerroitte minulle, mitä olitte puhellut erään naisen kanssa sfinksikäytävässä ja miten se maksoi teille kultaa ja kyyneliä. Mutta tällä kertaa haluan esiintyä miehenä ja ystävänä, ja viipyä hetkisen. Bakenkhonsu kertoi minulle, että hänestä elämä täällä Memphiksessä on hyvin suloista ja vielä lisäksi vapaata taudeista, jotka nyt juuri näyttävät olevan niin yleisiä Egyptissä; miksi en siis minäkin jäisi tänne, Ana?"

Katselin hänen pyöreitä, kypsyneitä kasvojaan, joilla oli muuttumaton hymy, kuten muumioitten arkkujen päälle maalatuilla kuvilla, ja kylmiä, syviä, vähän räpytteleviä silmiään. Totta puhuakseni pelkäsin tuota miestä, jonka tunsin olevan kosketuksissa asioiden ja olentojen kanssa, jotka eivät kuulu meidän maailmaamme, ja pidin viisaimpana olla enää kauempaa vastustamatta häntä.

"Se on kysymys, joka on tehtävä herralleni, Setille, joka omistaa tämän talon. Tulkaa, vien teidät hänen luoksensa", sanoin.

Kuljimme palatsin läpi palatsin suurta pylväskäytävää kohden. Aioin viedä Kiin omaan huoneeseeni, josta sitten olisin lähettänyt sanan prinssille. Mutta samassa näimmekin hänet istumassa tuella varjoisassa paikassa. Hänen vieressään istui Merapi ja heidän välissään paksulla kudotulla matolla nukkui heidän pienokaisensa, jota he kumpikin katselivat ihaillen.

"Kummallista, että tämän äidin sydämessä on enemmän voimaa kuin kaikilla Egyptin jumalilla! Kummallista, että nuo äidin silmät voivat painaa tomuun vanhan, loistavan Amonin!" sanoi Kii minulle niin hiljaisella äänellä, että tuntui melkein siltä kuin olisin kuullut hänen ajatuksensa enkä sanoja, niinkuin kenties kuulinkin.

Seisoimme noiden kolmen edessä. Aurinko paistoi meidän takanamme, sillä oli vielä aikaista. Kiistä, joka jälleen oli viitalla verhonnut itsensä, lankesi varjo lapsen päälle ja jäi siihen. Silloin tuli mieleeni inhoittava ajatus. Näytti aivan kuin balsamoitsijan haamu olisi kumartunut pienen kuolleen yli. Lapsi tunsi sen, avasi suuret silmänsä ja valitti. Merapi näki sen ja sieppasi lapsen syliinsä. Setikin nousi ylös huudahtaen: "Kuka tulee?"

Silloin minun hämmästyksekseni heittäytyi Kii maahan ja lausui tervehdyksen, jollaista käytettiin vain Egyptin hallitsijalle: "Elämä! Veri! Voima! Farao! Farao! Farao!"

"Kuka uskaltaa lausua minulle nuo sanat?" kysyi Seti. "Ana, minkä hullun tuotte tänne?"

"Suokaa anteeksi, prinssi, _hän_ tuo _minut_ tänne", vastasin nolona.

"Mies, sanokaa minulle, kuka käski teitä käyttämään sellaisia sanoja."

"Ne, joita palvelen, prinssi."

"Ja keitä palvelette?"

"Egyptin jumalia."

"Silloin, mies, luulen, että jumalat kaipaavat seuraanne. Farao ei ole Memphiksessä ja jotta hän kuulisi nuo--"

"Ei farao kuule niitä, prinssi, vaikka hän kuuleekin kaiken."

He tuijottivat toisiaan. Sitten, aivankuin minä tein tuolla tiellä, Seti hieroi silmiään ja sanoi:

"Tämä on varmasti Kii. Miksi juuri nyt otitte toisen muodon?"

"Jumalat voivat muuttaa lähettiläänsä muodon tuhannesti silmänräpäyksessä, jos niin haluavat, prinssi." Setin tuska katosi ja hän alkoi nauraa. "Kii, Kii", sanoi hän, "teidän pitäisi säästää nämä kepposet hoviin. Mutta, koska olette hyvällä päällä, miten tervehditte tätä naista vierelläni?"

Kii tuijotti Merapiin, kunnes tämä, joka aina pelkäsi ja vihasi Kiitä, aivan vapisi.

"Hathorin kruunu, olkaa tervehditty. Isiksen rakastettu, loistakaa taivaalla levittäen valoa ja viisautta, ennen kuin painutte alas."

Tuollainen tervehdys hämmästytti minua. En oikein ymmärtänyt sitä, ennen kuin Bakenkhonsu muistutti minulle, että Merapin nimi oli Israelin kuu, että Hathorin, rakkauden jumalattaren kaikki patsaat on kruunattu kuulla, että Isis on salaperäisyyden ja viisauden kuningatar, ja että Kii, joka piti Merapia täydellisenä rakkaudessa ja kauneudessa sekä suurimpana kaikista velhottarista, vertasi häntä niihin.

"Niin," vastasin minä, "mutta mitä hän tarkoitti puhuessaan hänen alas painumisestaan?"

"Eikö kuukin laske ja eikö se toisinaan ole pimennossa?" kysyi Bakenkhonsu lyhyesti.

"Niinhän tekee aurinkokin", vastasin. "Todellakin, niin tekee aurinko! Teistä on tullut viisas, niin, todellakin hyvin viisas, ystävä Ana. Ohoh-ho!"

Mutta palaan jälleen kertomukseeni. Kun Seti kuuli nuo sanat, nauroi hän jälleen ja sanoi:

"Minun täytyy miettiä noita sanoja, mutta selvää on, että tuolla ylistyksellänne on joku sukkela tarkoitus. Eikö totta, Merapi, Hathorin kruunu, Isiksen viisauden haltia?"

Mutta Merapi, joka luullakseni ymmärsi enemmän kuin kumpikaan meistä, vaaleni ja vetäytyi kauemmaksi.

"No Kii", jatkoi Seti, "lopettakaa tervehdyksenne. Mitä sanotte lapselle?"

Kii katseli pienokaista. "Nyt kun hän ei enää ole varjossa, näen, että tuo kuninkaallista sukua oleva lapsi kasvaa niin nopeasti ja suureksi, etten voi erottaa hänen kruunuaan. Hän on liian suuri tervehdittäväksi, prinssi."

Silloin Merapi huudahti ja kantoi lapsen pois.

"Hän pelkää tietäjiä ja heidän synkkiä ennustuksiaan", sanoi Seti katsellen hänen jälkeensä huolestuneesti hymyillen.

"Sitä ei hänen tarvitsisi, prinssi, koska hän on koko maan suurin noita."

"Merapiko noita? Niin yhdessä suhteessa kylläkin -- kun tulee kysymykseen miesten sydämet, eikö totta, Ana? Mutta puhukaa selvemmin, Kii. On vielä aikaista, ja pidän arvoituksista vain yöllä."

"Kuka toinen olisi voinut särkeä vahvan ja pyhän rakennuksen, jossa hallitsija Amon asustaa maan päällä? Eivät edes nuo hebrealaiset profeetat, luulen minä. Kuka muu voisi suojella tätä puutarhaa kiroukselta, joka on kohdannut Egyptiä?" kysyi Kii vakavana, sillä nyt oli koko hänen ivallinen sävynsä poissa.

"En luule, Kii, että hän siten tekee. Luulen, että joku voima tekee ne hänen avullaan, ja tiedän, että hän uskalsi asettua Amonia vastaan tämän temppelissä vain siksi, että hänen kansansa papit olivat pyytäneet häntä."

"Prinssi", vastasi hän naurahtaen lyhyesti, "joku aika sitten lähetin teille Anan mukana tervehdyksen, joka kenties on muitten ajatusten tähden unohtunut häneltä. Tuossa tervehdyksessä sanoin, että te olette viisas, mutta nyt huomaankin, että teiltä puuttuu viisautta, kuten meiltä muiltakin, sillä jos teillä olisi sitä, tietäisitte, että veitsi, joka leikkaa, ei ole sitä kuljettava käsi, eikä salama itsestään leimahtele. Samoin on teidän suloisen rakkautenne laita ja minun ja kaikkien, jotka tekevät ihmeitä, tai jotakin, mikä on jumalallista. Me emme tee sitä, mitä näytämme tekevän, me, jotka olemme vain veitsi ja salama. Mutta tahtoisin tietää, kuka tai mikä johtaa hänen kättään ja antaa hänelle vallan suojata tai hävittää."

"Kysymys on laaja, Kii, tai sellaiselta se ainakin näyttää minusta, jolla, kuten sanotte, on vähän viisautta, ja kuka hyvänsä voi sanoa sen sisältävän tiedon avaimen. Teidän taikanne on vain vähäpätöinen asia, joka näyttää suurelta siksi, että niin harvat voivat käyttää sitä. Mikä ihme se on, joka saa kukan kasvamaan, lapsen syntymään, Niilin tulvimaan ja auringon ja tähdet loistamaan taivaalla? Mikä vaikuttaa, että ihminen on puoleksi eläin ja puoleksi jumala, ja mikä kasvattaa häntä alaspäin eläimellisyyteen tai ylöspäin kohden jumalaa -- tai kummaksikin? Mikä on usko ja mikä epäusko? Kuka kaikki nämä saa aikaan, niitten avulla selvittäen elämän, kuoleman ja iankaikkisuuden tarkoituksia? Pudistatte päätänne, ette tiedä. Kuinka sitten voin minä tietää, joka, kuten sanoitte, olen vain tyhmä? Pyytäkää vastaus Merapilta itseltään, häneltä kenties vain voitte saada selityksen."

"Tahdonpa koettaa. Kiitos Merapin herralle! Eräs pyyntö, oi prinssi, koska ette suvaitse tuota toista nimeä, joka helposti tulee sen huulille, jolle nykyisyys ja tulevaisuus ovat jotakin aivan yhtä."

Seti katsoi häneen terävästi, ja ensikerran oli jotakin pelon tapaista hänen silmissään.

"Jättäkää tulevaisuus sikseen, Kii", huudahti hän. "Mikä lieneekään Egyptin mielipide, minulle on nyt nykyisyys kylliksi", ja hän vilkaisi ensin tuoliin, jolla Merapi oli istunut ja sitten mattoon, jolla hänen poikansa oli maannut.

"Peruutan sanani. Prinssi on viisaampi kuin luulin. Tietäjät näkevät tulevaisuuden, koska se toisinaan hyökkää heidän päällensä ja heidän täytyy. Se, joka tekee heidät niin yksinäiseksi, on se, etteivät he voi sanoa kaikkea, mitä tietävät. Vain jotkut tyhmät haluavat tietää sen."

"Kuitenkin he silloin tällöin nostavat verhon nurkkaa, Kii. Muistan muutamia teidän omia sanojanne eräälle, joka löytäisi suuren aarteen Goshenista ja sen jälkeen kärsisi jonkun maallisen häviön ja -- loput unohdan. Mies, lopettakaa tuo hymyilynne ja älkää lävistäkö minua noilla terävillä silmillänne. Tehän voitte määrätä kaikki asiat, mihin sitten minulta lupaa kysytte?"

"Saadakseni olla täällä jonkun aikaa, prinssi, Anan ja Bakenkhonsun seurassa. Kuulkaa, en ole enään Kherheb. Olen riidellyt Faraon kanssa kenties siksi, että sieluni läpi puhaltaa tuon suuren tulevaisuustuulen pieni henkäys, kenties siksi, ettei hän palkitse minua kykyjeni mukaan. Olen tullut tänne siksi, että olen samaa mieltä kanssanne yhdessä asiassa, prinssi, että farao tekisi hyvin päästäessään hebrealaiset menemään, ja siksi en enään kauemmin yritä vastustaa heidän loihtujaan. Mutta hän kieltäytyy ja niin olemme eronneet."

"Miksi hän kieltäytyy, Kii?"

"Ehkä siksi, koska on kirjoitettu, että hänen on kieltäydyttävä. Tai kenties luulee hän olevansa mahtavin kaikista hallitsijoista sensijaan, että onkin vain jumalien leikkikalu. Nuo komeat lukot hänen sydämensä ovella tuhoavat talonkin, jonka ovella ne ovat, kun tulee tuo rajuilma, josta olen puhunut. En tiedä miksi hän kieltäytyy, mutta hänen korkeutensa Usertikin on samaa mieltä hänen kanssaan."

"Te esitätte niin paljon syitä ja kaikki erilaisia, oppinut Kii", sanoi Seti.

Sitten hän lopetti ja käveli edestakaisin käytävässä. Minä tiesin hänen ajatuksensa ja arvasin hänen tuumivan, tekisikö hän viisaasti, jos sallisi Kiin, jota hän toisinaan pelkäsi tämän salaperäisten puheitten tähden, jäädä taloonsa, vai lähettäisikö hänet pois. Kii myöskin vapisi hieman, aivan kuin olisi hänestä varjossa tuntunut kylmältä, ja siirtyi käytävästä auringon paisteeseen. Hän ojensi kätensä, jolloin suuri perhonen lensi katolta ja laskeutui sille. Hän nosti sen huulilleen, jotka liikkuivat aivan kuin hän olisi puhunut hyönteiselle.

"Mitä minun on tehtävä?" kuiskasi Seti minulle ohikulkiessaan.

"Minä en ainakaan pidä hänen seurastaan, eikä minun luullakseni rouva Merapikaan, mutta on vaarallista loukata häntä, prinssi", vastasin. "Katsokaa, hän puhelee tuttavansa kanssa."

Seti palasi paikalleen, ja pudistettuaan pois perhosen, joka vastahakoisesti näytti erkanevan hänestä, tuli Kii takaisin varjoon.

"Mitä hyötyä siitä on, Kii, että kyselette minulta, kun kuitenkin oman puheenne mukaan tiedätte minkä vastauksen annan? Mikä on vastaukseni?" kysyi prinssi.

"Tuo kirjava hyönteinen, joka istui kädelläni äsken, kuiskasi minulle, että te sanoisitte minulle: 'Jääkää Kii, olkaa uskollinen palvelijani ja käyttäkää vähäistä taitoanne, mikä teillä on, suojellaksenne taloani pahalta'."

Silloin Seti nauroi huolettomaan tapaansa ja vastasi:

"Olkoon niin, sillä on olemassa määräys, ettei kukaan kuninkaallista sukua oleva saa kieltää vieraanvaraisuuttaan niiltä, jotka sitä pyytävät ja ovat olleet hänen ystäviään. Enkä minä tahdo verrata teidän perhostanne siihen, mitä lepakko minun korvaani viime yönä kuiskasi. Ei, ei ainoatakaan teidän tervehdystänne ilmoittanut hyönteinen tai luonto", ja hän ojensi kätensä suudeltavaksi.

Kun Kii oli mennyt, sanoin:

"Kerroin teille, että yöperhonen oli hänen sukulaisensa."

"Silloin puhuitte mielettömyyksiä, Ana. Viisautta, jonka Kii omaa, ei hän ole saanut perhosilta eikä kuoriaisilta. Mutta nyt, kun se on liian myöhäistä, toivon, että olisin kysynyt Merapilta, mikä hänen tahtonsa olisi ollut. Teidän olisi pitänyt ajatella sitä sen sijaan, että annoitte johtaa ajatuksenne harhaan tuon pienen hyönteisen tähden, joka istui hänen kädellään, vaikka sitähän Kii tarkoittikin. No, rangaistukseksi saatte joka päivä katsella miestä, jonka kasvot muistuttavat -- muistuttavat, mitä?"

"Ne muistuttavat niitä, jotka näin hyvän jumalan, teidän jumalaisen isänne Meneptahin ruumisarkun yläpuolella, kun sitä valmistettiin hänelle vielä hänen eläessään balsamoitsijan luona Taniksessa", vastasin minä.

"Niin", sanoi prinssi, "kasvot, jotka alituisesti hymyilevät elämän ja kuoleman tyhjyyttä, mutta määrätyssä valossa katsottuina silmät tulta liekehtien."

* * * * *

Seuraavana päivänä kävelin rouva Merapin kanssa puutarhassa, kun hän pyysi minua mukaansa, ja ylimmäinen imettäjä seurasi meitä kantaen lasta sylissään.

"Haluan kysellä teiltä Kiistä, ystävä Ana", sanoi hän. "Te tiedätte, että hän on viholliseni, sillä te varmaankin kuulitte, mitä hän sanoi minulle Taniksessa, Amonin temppelissä. Näyttää siltä, että herrani on ottanut hänet vieraaksi taloonsa -- oi, katsokaa!" ja hän osoitti kädellään eteensä.

Minä katsoin, ja tuolla muutaman askeleen päässä, missä riippuvat palmupuun oksat muodostivat pimeimmän varjon, seisoi Kii. Hän nojasi sauvaansa, tuohon samaan, joka oli muuttunut kädessäni käärmeeksi, ja tuijotti ylöspäin kuin ajatuksiinsa vaipuneena tai kuunnellen lintujen laulua. Merapi kääntyi aikoen paeta, mutta samassa Kii huomasi meidät, vaikka hän vielä näytti tuijottavan ylöspäin.

"Terve, Israelin kuu", sanoi hän kumartaen. "Terve, Kiin voittaja."

Merapi kumarsi takaisin ja pysähtyi kuin pikku lintu nähdessään käärmeen. Seurasi pitkä äänettömyys, jonka Kii rikkoi kysymällä:

"Miksi etsitte sitä Analta, jonka Kii itse on halukas antamaan? Ana on oppinut, mutta onko hänen sydämensä Kiin sydän? Ja ennen kaikkea, miksi sanotte hänelle, että Kii, nöyrin palvelijanne, on vihollisenne?"

Nyt Merapi suoristi itsensä, katsoi häntä silmiin ja vastasi:

"Olenko kertonut Analle mitään, jota hän ei tietäisi? Eikö Ana kuullut, mitkä olivat viimeiset sananne minulle tuolla Amonin temppelissä Taniksessa?"

"Epäilemättä hän kuuli ne ja siksi olen iloinen, että hän on tässä kuulemassa niiden tarkoituksen. Rouva Merapi, tuona hetkenä minä, Amonin uhripappi, olin täynnä -- en omaa henkeäni, vaan tuon jumalan kiivasta henkeä, jota te olitte häväissyt enemmän kuin häntä milloinkaan ennen oli häväisty Egyptissä. Minun avullani jumala vaati teiltä noituutenne salaisuutta ja uhkasi teitä vihallaan, jos kieltäytyisitte. Rouva, hän vihaa teitä, mutta en minä, sillä hän vihaa minuakin siksi, että teidän profeettanne ovat voittaneet minut ja hänet minun töissäni. Rouva, me olemme matkakumppaneita 'Vaivojen laaksossa'."

Merapi tuijotti häneen järkähtämättä ja minä näin, ettei hän uskonut sanaakaan siitä, mitä Kii puhui. Vastaamatta mitään Kiin puheeseen, kysyi hän ainoastaan:

"Miksi tulette tänne vahingoittamaan minua, joka en ole tehnyt teille mitään?"

"Te erehdytte, rouva", vastasi Kii. "Minä tulen tänne pakoon Amonia ja hänen palvelijataan faraota, jonka Amon ajaa perikatoon. Tiedän hyvin, että, jos tahdotte, voitte kuiskata prinssin korvaan, ja heti hän ajaa minut pois. Mutta silloin --" ja hän katseli Merapin pään yli tuonne, missä imettäjä seisoi tuuditellen nukkuvaa lasta.

"Mitä silloin, tietäjä?"

Antamatta vastausta, kääntyi Kii minun puoleeni. "Oppinut Ana, muistatteko, kun kohtasitte minut eräänä yönä Taniksessa?"

Pudistin päätäni, vaikka arvasin aivan hyvin, mitä yötä hän tarkoitti.

"Teidän muistinne on huono, oppinut Ana, tai kenties se on hämmentynyt, sillä me tapasimme usein, eikö totta?"

Hän tuijotti sauvaa kädessään. Minäkin tuijotin siihen, koska en voinut olla sitä tekemättä, ja näin tai luulin näkeväni tuon kuolleen puun alkavan paisua ja köyristyä. Se oli kylliksi minulle ja sanoin nopeasti:

"Jos tarkoitatte kruunauspäivää, muistan --"

"Oi! Arvasinhan, että muistaisitte. Te, oppinut Ana, olette varmaan pannut merkille, miten pienet asiat, kuten kukan tuoksu tai linnun lento, vieläpä käärmeen kiemurtelukin tomussa, usein tuovat mieleen tapauksia ja sanoja, jotka ovat unohtuneet jo kauan sitten."

"No, mitä tuosta meidän kohtaamisestamme?" keskeytin nopeasti.

"Ei mitään tai vain tämä. Juuri sitä ennen olitte keskustellut hebrealaisen Jabezin, rouva Merapin sedän kanssa, ettekö ollutkin?"

"Niin, puhelin hänen kanssaan avonaisella paikalla, aivan yksinämme."

"Ei niin, oppinut Ana, sillä tiedättehän, ettemme milloinkaan ole aivan yksin. Voisittepa nähdä, että jokaisella hiekkajyväselläkin on korvat."

"Olkaa hyvä ja selittäkää tarkemmin, Kii."

"Ei, Ana, siitä tulisi liian pitkä juttu, ja lyhyestä virsi kaunis. Kuten sanoin, te ette ollut yksin, sillä vaikka olikin muutamia sanoja, joita en voinut erottaa, kuulin minä paljon siitä, mitä keskustelitte Jabezin kanssa."

"Mitä te kuulitte?" kysyin vihoissani, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä toivoin, että ennen olisin puraissut kieltäni kuin lausunut nuo sanat.

"Paljon, paljon. Odottakaas, kun ajattelen. Te puhuitte rouva Merapista ja siitä, tekisikö hän viisaammin jäädessään Memphikseen prinssin turviin tai palatessaan Gosheniin jonkun henkilön luokse, jonka nimen olen unohtanut. Jabez, viisas mies, sanoi luulevansa, että hän tulisi onnellisemmaksi Memphiksessä, vaikka kenties hänen olonsa siellä tuottaisi suuren surun hänelle itsellensä ja -- eräälle toiselle."

Ja hän katsoi taas lapseen, joka näytti tuntevan hänen silmäyksensä, sillä se heräsi ja huitoi ilmaa pikku käsillään.

Hoitajakin tunsi sen, vaikka hänen päänsä oli poispäin käännetty, sillä hän säpsähti ja siirtyi sitten erään palmupuun suojaan. Merapi sanoi hiljaisella, vapisevalla äänellä:

"Tiedän, mitä tarkoitatte, tietäjä, sillä olen nähnyt senjälkeen Jabez setäni."

"Kuten minäkin, rouva, useita kertoja, mikä selvittänee teille sen, jota Ana tässä pitää niin ihmeellisenä, nimittäin tietoni siitä, mitä he keskustelivat silloin, kun hän luuli heidän olleen aivan yksin. Ja yksinhän, kuten sanoin, ei kukaan voi milloinkaan olla, ei ainakaan Egyptissä, maassa, jossa jumalat kuuntelevat --"

"Ja noidat vakoilevat", huudahdin minä.

"-- Ja noidat vakoilevat", toisti hän, "ja kirjurit hankkivat tietoa ja opettelevat sen ulkoa, ja papeilla on suuret korvat kuin aasilla, lehdet kuiskivat ja jumalat riitelevät -- ja paljon muuta."

"Lopettakaa pilkkanne ja sanokaa, mitä teillä on sanottavaa", sanoi Merapi samanlaisella uupuneella äänellä.

Kii ei vastannut, katseli vain puuta, jonka taakse hoitaja ja lapsi olivat kadonneet.

"Oi! Minä tiedän, minä tiedän", kirkaisi Merapi. "Lastani uhataan! Te uhkaatte lastani siksi, että vihaatte minua."

"Anteeksi, rouva. On totta, että paha uhkaa tuota kuninkaallista lasta, tai niin ainakin ymmärsin Jabezin puheesta, joka tietää niin paljon. Mutta en minä uhkaa häntä, enkä minä vihaa teitä, jonka tunnustan vertaisekseni, vaan se on eräs minua paljon mahtavampi, jota minun on velvollisuus totella."

"Miksi pilkkaatte minua?"

"Pilkkaavatko kuun jumalattaren papit Isistä, tieteen äitiä, rukouksillaan ja uhreillaan? Ja minäkö, joka teen erään pyynnön ja tarjoan --"

"Minkä pyynnön ja mitä tarjoatte?"

"Pyyntöni on, että sallitte minun olla suojassa tässä talossa noilta monilta vaaroilta, jotka uhkaavat minua faraon ja kansanne profeettojen puolelta. Ja tarjoan sellaista apua kuin kykenen tiedoillani ja kyvyilläni antamaan noita hirveitä vaaroja vastaan, jotka uhkaavat -- erästä."

Tässä hän jälleen tuijotti puunrunkoon, jonka takaa kuulin pienokaisen itkua.

"Ja jos suostun, mitä sitten?" kysyi Merapi käheästi.

"Silloin, rouva, yritän suojella erästä pienokaista kirousta vastaan, jonka Jabez sanoo odottavan häntä ja monia muita, joiden suonissa virtaa egyptiläistä verta. Tahdon yrittää, jos minun sallitaan olla täällä. En uskalla sanoa, jos onnistun, sillä kuten herranne muistutti minulle ja kuten te näytitte minulle Amonin temppelissä, on minun voimani heikompi kuin Israelin profeettojen."

"Ja jos kieltäydyn?"

"Silloin, rouva", vastasi Kii äänellä, joka kalskahti kuin rauta, "olen varma, että erään, jota rakastatte -- äidin rakkaudella -- ryöstää teiltä jumala, jota nimitämme Osirikseksi."

"Seis!" kirkaisi Merapi ja kääntyen ympäri pakeni pois.

"Kas, Ana, hän meni", sanoi Kii, "ja ennen kuin ehdimme sopia asiasta. Kuinka kummallisia naiset ovat, Ana. Tässä on yksi suurimpia tuosta sukupuolesta, kuten näitte Amonin temppelissä. Ja kuitenkin hän aukeaa vain silloin, kun toivon aurinko paistaa, mutta kurtistuu pelon varjossa, aivankuin tuo heikko kasvi, joka kasvaa joen partaalla; hän, jonka silmät näkevät takana olevan salaisuuden, josta tuulet hänelle kuiskivat, voisi tallata sekä maallisen toivon että pelon jalkainsa alle tai tehdä niistä kiviä, joita myöten kulkisi loistoon. Jos hän olisi mies, tekisi hän niin, mutta hänen sukupuolensa vie hänet onnettomuuteen, hänet, joka ajattelee enemmän lapsen suuteloa kuin kaikkea sitä loistoa, mihin voisi sydämensä kohottaa. Niin, lapsi, yksinkertainen, pieni lapsi parka! Teilläkin oli kerran sellainen, vai mitä, Ana?"

"Oh! Set ja hänen tulensa periköön teidät ja ilkeän puheenne", sanoin ja poistuin hänen luotaan.

Kun olin mennyt vähän matkaa, katsoin taakseni ja näin Kiin nauravan, heittävän sauvansa ilmaan ja taas tarttuvan siihen kiinni.

"Set ja hänen tulensa", huusi hän jälkeeni. "Ihmettelen, mitä ne muistuttavat, Ana. Kenties jonakin päivänä saamme tietää sen, kirjuri Ana, me kumpikin, te ja minä."

Niin jäi Kii luoksemme ja asui yhdessä Bakenkhonsun kanssa. Melkein joka päivä näin heidät kävelemässä puutarhassa, sillä minä, joka istuin prinssin pöydässä, paitsi silloin kun rouva Merapi söi hänen kanssaan, en aterioinut heidän kanssaan. Silloin keskustelimme monista asioista. Niissä, jotka koskettelivat tiedettä tai vieläpä uskontoakin, olin minä etevämpi Kiitä, joka ei ollut mikään suuri oppinut eikä mestari jumaluusopissa. Mutta aina, ennen kuin erosimme, heitti hän jonkun nuolen minuun, jolle vanha Bakenkhonsu nauroi ja nauroi uudelleen, vetäen kuitenkin aina ylitseni suojuksen kunnioitusta herättävällä viisaudellaan, vain siksi, luulen, että hän rakasti minua. Juuri tämän jälkeen löi rutto Egyptin karjan niin, että tuhansittain eläimiä kuoli, vaikka eivät kaikki, kuten oli kerrottu. Mutta, kuten olen sanonut, prinssin karjasta ei kuollut ainoatakaan, eikä, niinkuin meille kerrottiin, israelilaisiltakaan Goshenin maassa. Nyt oli Egyptissä suuri hätä, mutta Kii hymyili ja sanoi, että hän tiesi niin käyvän ja vielä oli tulossa paljon pahempaa, jolloin olisin tahtonut iskeä häntä päähän hänen omalla sauvallaan, jollen olisi pelännyt sen vielä kerran muuttuvan kädessäni käärmeeksi.

Vanha Bakenkhonsu katseli tapahtumaa toisilla silmillä. Hän sanoi, että sen jälkeen kuin hänen viimeinen vaimonsa kuoli, luullakseni noin viisikymmentä vuotta sitten, oli elämä tuntunut hänestä hyvin yksitoikkoiselta. Mutta nyt se jälleen tuli mieltä kiinnittäväksi, koska nuo ihmeet, jotka Egyptissä tapahtuivat, ja jotka olivat aivan vastoin luonnonjärjestystä, muistuttivat hänelle hänen viimeistä puolisoaan ja tämän johtopäätöksiä. Ja hänen tapansa oli sanoa, että noina vuosina elimme ihmeitten maailmassa, jolloin egyptiläisillä näytti olevan hallitsijana paholainen Set.

Mutta vieläkään ei farao päästänyt hebrealaisia menemään, kenties siksi, että hän oli sen pyhästi luvannut Meneptahille, joka asetti hänet valtaistuimelle, tai kenties jostakin muusta syystä, ehkäpä niistä, joita Kii oli luetellut Setille.

Sitten tulivat paiseet, jotka vaivasivat miehiä, naisia ja lapsia kaikkialla maassa, paitsi niitä, jotka asuivat Setin talossa. Vartija ja tämän perhe, joiden mökki oli portin ulkopuolella, ei kahtakymmentä askeltakaan siitä, säästyivät. Ja tämä herätti katkeruutta perheiden naisten keskuudessa. Samoin Kii, joka oli prinssin vieraana Memphiksessä, säästyi paiseilta, jota vastoin hänen virkatoverinsa, jotka jäivät Tanikseen, saivat niitä enemmän kuin ketkään muut, jolloin jotkut heistä kuolivat.