Part 15

Purjehtiessani Niiliä pitkin sydän raskaampana kuin laivamme suuri ankkurikivi, jäimme kolmantena pimeänä yönä ankkuriin erään aluksen viereen, joka oli matkalla Niiliä ylöspäin. Aluksessa oli eräs upseeri, jonka olin nähnyt farao Meneptahin hovissa, ja jolla oli asiaa Tebeen. Mies näytti niin pelästyneeltä, että kysyin, painoiko hänen mieltään jokin. Silloin hän otti minut mukaansa palmulehtoon rannalle ja istuutuen erään vedennostokoneen vivulle, kertoi hän, että ihmeellisiä asioita tapahtui Taniksessa.

Hebrealaiset profeetat olivat vielä kerran tulleet faraon luo, joka huolimatta lupauksestaan oli jättänyt israelilaiset rauhaan, eikä ollut lyönyt heitä miekalla, kuten Meneptah oli halunnut tehdä. Luultiin, että hän pelosta ei uskaltanut sitä tehdä, jottei kuolisi, kuten Meneptah kuoli. Kuten ennenkin olivat profeetat esittäneet pyyntönsä, että Israelin kansa päästettäisiin erämaahan palvelemaan Jumalaansa ja farao oli kieltänyt sen. Kun hän sitten varhain seuraavana aamuna meni joelle purjehtimaan, olivat he kohdanneet hänet ja toinen heistä löi veteen sauvallaan, jolloin se muuttui vereksi. Silloin Kii ja hänen seuralaisensa myöskin löivät sauvoillaan toiseen paikkaan vedessä ja sekin muuttui vereksi. Se tapahtui kuusi päivää sitten, ja nyt tuo mies vannoi minulle, että veri nousi Niiliä ylöspäin. Nauroin tuolle kertomukselle.

"Tulkaa sitten katsomaan", sanoi hän ja vei minut takaisin alukseensa, jossa kaikki toisetkin näyttivät yhtä pelästyneiltä kuin hänkin.

Hän vei minut suuren vesiastian luo, joka oli keulassa ja kas! Se näytti olevan täynnä verta, joka haisi pahalta, ja siinä oli kuollut kala.

"Tämän veden", sanoi hän, "nostin omin käsin Niilistä purjehdittuamme viisi tuntia pohjoiseen päin. Mutta veri seuraa meitä. Katsokaas tänne", ja hän otti lampun ja piteli sitä laivan keulan yläpuolella, jolloin näin, että sen laidat olivat aivan veren tahrimat.

"Neuvon teitä, oppinut kirjuri", hän lisäsi, "täyttämään joka astian ja leilin, minkä voitte saada, makealla vedellä, ettei teidän ja seuralaistenne huomenna tarvitsisi kulkea janoisina", ja hän naurahti surumielisesti.

Sitten erosimme puhumatta sen enempää, sillä kumpikaan meistä ei tiennyt mitä sanoa, ja keskiyöllä hän jatkoi matkaansa tuulen mukana pimeässä.

Minä tein, kuten hän oli käskenyt, vaikka laivamiehet, jotka eivät olleet keskustelleet hänen miestensä kanssa, luulivat minua hulluksi lastatessani laivan sellaisella vesimäärällä.

Päivän ensi säteitten tullessa esiin annoin käskyn lähteä liikkeelle. Katsoessani aluksen laidan yli näytti minusta kuin valon säteet taivaasta olisivat heijastaneet veteen ja tehneet sen pinnan punertavaksi. Mutta tuo punainen pinta tuli yhä paksummaksi ja vastoin luonnon lakia, kulki vasten- eikä myötävirtaa. Miehet tuijottivat tuota hämmästyneinä ja mutisivat keskenään. Sitten yksi heistä, kumartuen laidan yli, nosti kädellään vettä suuhunsa, mutta sylkäisi sen samassa pois kauhuissaan huutaen:

"Se on verta! Verta! Osiris on surmattu ja hänen pyhä verensä täyttää Niilin uoman."

He olivat niin peloissaan, että jollen väkivallalla olisi pakottanut heitä olemaan paikoillaan, olisivat he kääntyneet ja soutaneet takaisin Niiliä ylöspäin tai laskeneet rantaan ja paenneet erämaahan. Mutta minä huusin heille, että soutaisivat pohjoiseen päin, sillä siten kenties nopeammin pääsisimme näistä hirmuista, ja he tottelivat minua. Mitä kauemmaksi menimme, sitä punaisemmaksi tuli vedenpinta, melkein mustaksi, kunnes lopulta näytti, kuin olisimme kulkeneet verimeressä, jossa tuhannet kuolleet kalat ajelehtivat tai sätkyttelivät kuolemaisillaan veden pinnalla. Hajukin oli niin hirveä, että meidän täytyi tukkia sieraimet, voidaksemme hengittää tuota haisevaa ilmaa.

Tulimme erään kylän kohdalle. Sieltä kuului kauhun huutoja. Miehet seisoivat kuin juopuneet tuijottaen punaisiin käsiinsä, joilla he olivat ammentaneet joesta vettä, ja naiset juoksivat rannalla edes takaisin ja repivät hiuksiaan ja vaatteitaan. Kuului tällaisia huutoja:

"Noidan työtä! Lumottua! Kirottua! Jumalat ovat lyöneet toinen toistaan ja ihmistenkin täytyy kuolla", ja paljon muita.

Näimme tuolla kaukana joen rannasta talonpoikien kaivavan kuoppia nähdäkseen, voisivatko sitä tietä päästä käsiksi raittiiseen ja terveelliseen veteen. Koko päivän purjehdimme siten tuota hirveätä jokea pitkin kovan pohjatuulen pirskottaessa verta päällemme, kunnes olimme niin tahraiset kuin teurastajat. Emmekä voineet syödä mitään tuon hirveän hajun tähden, sillä ruokakin maistui suolaiselta, kuten tuore veri, joimme ainoastaan vettä, jota olin koonnut. Miehet, jotka olivat pitäneet minua hulluna ammentaessani sitä, nimittivät nyt minua viisaimmaksi mieheksi, sellaiseksi, joka tiesi, mitä tulevaisuudessa tapahtui.

Viimein iltapuolella huomasimme, että vesi muuttui yhä vaaleammaksi tunti tunnilta. Silloin pysäytimme aluksen ja lauloimme ylistysvirren, jossa kiitimme Hapia, Niilin mahtavaa, salaista ja kätkettyä jumalaa. Ja todellakin, ennen auringon laskua oli joki jälleen kirkas, ainoastaan rannalla, johon yövyimme, olivat kivet ja kaislat vielä tahraiset ja tuhannet kuolleet kalat saastuttivat ilman. Päästäksemme tuosta hajusta, kiipesimme eräälle kalliolle, joka kohosi aivan joen rannalla, nähtyämme siellä aukkoja, jotka veivät vanhoihin hautoihin, jotka kauan sitten oli ryöstetty ja jätetty tyhjiksi. Aioimme jossakin niistä levätä tämän yön.

Ihmisten tallaama kapea polku johti suurimman haudan luo, josta lähelle tultuamme kuulimme valitusta. Katsoessani sisään näin naisen ja muutamia lapsia olevan kyyryllään haudan lattialla, päät tomun peitossa. Huomattuaan meidät alkoivat he huutaa kovemmin karhealla, kuivalla äänellä. Epäilemättä he luulivat meitä ryöväreiksi tai kenties aaveiksi verentahraamien pukujemme tähden. Siellä oli vielä yksi lapsi, aivan pieni, joka ei huutanut, sillä se oli kuollut. Kysyin naiselta, mitä oli tapahtunut, mutta vaikka hän näki, että olimme vain miehiä, jotka emme aikoneet tehdä hänelle pahaa, ei hän voinut tai ei tahtonut puhua, läähätti vain: "Vettä! Vettä!" Annoimme hänen ja lasten juoda vesiastiasta, jonka olimme tuoneet mukanamme, ja he joivatkin ahneesti. Sitten sain hänet kertomaan.

Hän oli erään kalastajan vaimo. Mies oli perustanut kodin tähän luolaan, ja kuten sanottu, seitsemän päivää sitten oli Niili muuttunut vereksi, niin etteivät he voineet juoda siitä, eikä heillä ollut vettä muuta kuin vähän pullossa. Eivätkä he voineet kaivaakaan löytääkseen sitä, sillä maa oli täällä vuorista. Eivätkä he voineet päästä täältä poiskaan, sillä mies, nähdessään tuon ihmeen, oli peloissaan poistunut veneestä ja kahlannut rantaan, ja vene oli karannut.

Kysyin, missä hänen miehensä oli ja hän viittasi taaksensa. Menin katsomaan ja löysin miehen riippumasta nuorassa, joka oli kiinnitetty erääseen hautapylvääseen. Mies oli kuollut ja kylmä. Palasin sieltä sydän raskaana ja pyysin naista kertomaan, mitenkä näin oli käynyt. Hän kertoi, että mies huomattuaan kaikkien kalojen olevan kuolleita, joutui epätoivoon, ja surmattuaan nuorimman lapsensa tuli hulluksi, ryömi tuonne haudan perälle ja vaimon tietämättä hirtti itsensä. Se oli kaamea kertomus.

Annoimme leskelle osan ruoastamme ja menimme sitten lepäämään toiseen hautaan, sillä meitä ei miellyttänyt kuolleitten seura. Seuraavana aamuna hämärissä otimme vaimon lapsineen alukseemme ja kuljetimme heitä neljän tunnin matkan erääseen kylään, jossa hänellä oli sisar, jonka hän löysikin. Kuolleen miehen ja lapsen jätimme sinne hautaan, sillä mieheni eivät tahtoneet saastuttaa itseään koskemalla niihin.

Siten, nähtyämme paljon kauhua ja tuskaa matkallamme, saavuimme turvallisesti Memphikseen. Jätettyäni miehet vetämään venettä maalle menin palatsiin, puhelematta kenenkään kanssa. Minut vietiin heti paikalle prinssin luo. Hän istui neiti Merapin vieressä varjoisassa huoneessa ja piteli häntä kädestä. Nähdessäni heidät muistui mieleeni vanhoissa haudoissa näkemäni kuvapatsaat, joita kuvanveistäjät olivat muodostaneet tahtoessaan kuvata miehen ja naisen täydellistä yhdenvertaisuutta. Sellaisia eivät he enään nykyään tee, luullakseni siksi, että papit ovat opettaneet heitä, ettei se ole luvallista. Prinssi puhui hänelle hiljaisella äänellä, jota hän kuunteli hymyillen suloisesti, kuten hän aina teki, mutta silmät tuijottivat yhteen kohtaan ja minusta näyttivät ne olevan täynnä pelkoa. Hän oli hyvin suloinen valkeassa puvussaan ja hiukset valloillaan, vain kultainen pää koriste ohimoilla piti niitä hieman koossa. Mutta katsellessani häntä tunsin iloa huomatessani, ettei sydämeni enään himoinnut häntä, kuten tuona yönä, jolloin olin nähnyt hänet istumassa huvihuoneen edustalla puitten varjossa. Nyt hän oli ainoastaan ystäväni, ei enempää, ja sellaisena hän pysyi loppuun saakka, kuten sekä prinssi että hän itsekin hyvin tiesivät.

Nähdessään minut hypähti Seti ylös ja tuli tervehtimään minua, kuten mies ystäväänsä, jota hän rakastaa. Suutelin hänen kättään, sitten menin Merapin luo ja suutelin hänenkin kättään, jossa huomasin nyt olevan tuon kuninkaallisen sormuksen, jonka hän kerran oli liian suurena kieltäytynyt vastaanottamasta.

"Kertokaa minulle, Ana, kaikki, mitä teille on tapahtunut", sanoi Seti miellyttävällä, innokkaalla äänellään.

"On niin paljon tapahtunut, prinssi. Jotakin oikein outoa ja kauheata", vastasin.

"Ihmeellisiä ja hirmuisia asioita on tapahtunut täälläkin", keskeytti Merapi, "ja voi! tämä on vain tuskien alkua." Sen sanottuaan hän nousi, aivan kuin ei hän olisi uskaltanut puhua enempää, kumarsi ensin Setille ja sitten minulle, ja lähti huoneesta.

Katsoin prinssiin ja hän luki kysymyksen silmistäni.

"Jabez oli täällä", kertoi hän, "ja täytti hänen mielensä kaikenlaisilla ennustuksilla. Jollei farao päästä israelilaisia menemään, toivon Amonin nimessä, että hän lähettäisi Jabezin sellaiseen paikkaan, josta ei hän koskaan palaisi. Mutta sanokaas, näittekö tekin veren virtaavan Niiliä pitkin vasten virtaa? Näyttääpä siltä", ja hän katseli tahraisia vaatteitani, joita ei millään pesemisellä saisi puhtaaksi.

Nyökäytin päätäni, ja sitten keskustelimme kauan ja innokkaasti, mutta lopetettuamme emme olleet ollenkaan viisaampia. Sillä emme kumpikaan ymmärtäneet, miten voi olla mahdollista, että miehet iskemällä sauvalla veteen voivat muuttaa sen veren näköiseksi, kuten hebrealainen profeetta ja Kii olivat tehneet, tai miten tuo veri voi kulkea vasten virtaa Niiliä ylöspäin ja pysyä joka paikassa seitsemän päivää; niin, ja levitä kaikkiin Egyptin kanaviinkin niin, että ihmisten oli kaivettava kuoppia löytääkseen vettä ja kaivettava joka päivä uusia, sillä veri tunkeutui niihinkin ja saastutti ne. Mutta kumpikin olimme sitä mieltä, että tämä oli jumalien työtä ja ennen kaikkea sen Jumalan, jota hebrealaiset palvelivat.

"Muistatte, Ana, sanan, jonka Jabez teidän mukananne lähetti minulle", sanoi prinssi, "nimittäin, ettei mitään pahaa tapahtuisi minulle. Ja mitään pahaa ei vielä ole tullutkaan, paitsi Jabezin tuloa. Edellisenä päivänä ennen kuin saimme kuulla tuosta verivaivasta, ilmestyi Jabez puettuna syrialaisen kauppiaan pukuun myyden tavaroita, joista hän otti minulta kolminkertaisen hinnan. Hän hankki itselleen pääsyn Merapin luo ja näyttäessään hänelle tavaroitaan jutteli hänen kanssaan, ja kuten pelkään, kertoi hänelle sen, minkä te ja minä niin huolellisesti olemme koettaneet salata, nimittäin, että hän tuottaisi onnettomuutta minulle. Ainakaan ei hän siitä asti ole ollut enää aivan sama kuin ennen, ja minä pidin viisaana panna hänet vannomaan vala, jota, olen varma siitä, ei hän milloinkaan riko, ja nyt kun kuulumme yhteen, ei hän yritäkään erota minusta niin kauan kuin kumpikin elämme."

"Tahtoiko Jabez viedä hänet mukanaan, prinssi?"

"En tiedä. Ei hän ainakaan kertonut minulle sellaista. Olen kuitenkin varma, että jos Jabez olisi tullut aikaisemmin, olisi hän mennyt hänen kanssaan. Nyt toivon, että on esteitä, jotka pidättävät hänet täällä."

"Mitä Jabez sitten sanoi, prinssi?"

"Jotakin sellaista, mitä hän jo sanoi teille, nimittäin, että Egyptiä kohtaa suuret vaivat. Hän lisäsi, että hänet oli lähetetty suojaamaan minua ja omaisiani noilta vaivoilta, koska olin ollut hebrealaisten ystävä niin pitkälle kuin oli ollut mahdollista. Sitten hän kulki läpi koko talon ja puutarhat sanellen jotakin eräästä kirjasta, jota en ollenkaan voinut ymmärtää, ja vähän päästä heittäytyi maahan rukoilemaan Jumalaansa. Sitten hän pysähtyi rukoilemaan siellä, missä puutarha päättyy kanaviin ja sen lähteen luo, mistä juomavettä noudetaan. Sitäpaitsi kävi hän Merapin seurassa viljavainioillani ja karjalaitumillani lukien ja rukoillen niin kauan, että palvelijat luulivat häntä hulluksi. Sitten he yhdessä palasivat takaisin ja sattumalta kuulin heidän keskustelunsa. Merapi sanoi:

"'Talon olette siunannut ja se on turvassa; pellot ja palmulehdot olette siunannut ja ne ovat turvassa; ettekö siunaa minuakin, setäni, ja niitä, jotka syntyvät minusta?'

"Hän vastasi pudistaen päätään: 'En ole saanut mitään määräystä siunata enkä kirota sinua, Merapi, kuten teki tuo mieletön, jonka prinssi surmasi. Sinä olet valinnut itsellesi oman polun kaukana kansastasi. Voi tulla hyvää, voi tulla pahaa, tai kenties kumpaakin, mutta tästä lähtien on sinun kuljettava tiesi yksin, mihin tahansa se sitten vieneekään. Hyvästi, kenties emme enään tapaa toisiamme.'

"Näin puhellen he kulkivat niin kauas, etten enää voinut erottaa heidän sanojaan, mutta näin, että Merapi yhä pyysi hartaasti ja Jabez pudisti päätään. Lopuksi antoi Merapi hänelle uhrin, kaiken mitä hänellä oli, luullakseni, vaikka en tiedä, tuliko se hebrealaisten temppelin hyväksi vaiko Jabezin omaan kukkaroon. Ainakin se näytti lauhduttavan häntä, sillä hän suuteli Merapia otsalle hellästi ja lähti sitten hyräillen iloisesti, kuten onnellinen kauppias ainakin, joka on myynyt tavaroitaan. Mutta kaikesta siitä, mitä heidän välillään tapahtui, ei Merapi tahtonut kertoa mitään. Enkä minäkään kertonut hänelle, mitä kuulin."

"Ja sitten, prinssi?"

"Ja sitten saimme kuulla kertomuksen tuosta hebrealaisesta profeetasta, joka muutti veden vereksi, ja Kiistä ja hänen puoluelaisistaan, jotka tekivät samoin. -- Tuota jälkimmäistä en usko, koska olisi ollut paljoa järkevämpää, jos Kii olisi muuttanut veren jälleen vedeksi, sen sijaan, että lisäsi verta sinne, missä sitä jo oli tarpeeksi."

"Luulen, että tietäjät eivät ota huomioon sitä, mikä on järkevää."

"Tai tekevät vain sellaista, mikä tuottaa epäjärjestystä, Ana. Joka tapauksessa muuttui vesi tuon kertomuksen jälkeen vereksi ja pysyi sellaisena seitsemän päivää. Tuo mädänneitten kalojen haju sai aikaan paljon sairautta. Ja mikä ihme -- täällä minun taloni alueella ei ollut yhtään verta, vaikka kanava puutarhan ulkopuolella oli aivan täynnä sitä. Vesi pysyi sellaisena kuin se oli aina ennenkin ollut ja kalat uivat siinä, kuten ennenkin, myöskin lähde pysyi kirkkaana ja puhtaana. Kun se tuli tiedoksi, riensi tuhansittain ihmisiä tänne huutaen vettä. Mutta huomattuaan, että se muuttui punaiseksi heidän astioissaan, täytyi heidän juoda vesi siinä, missä ammensivat sen, ja sekin oli tehtävä nopeasti."

"Mitenkähän he mahtavat kertoa tästä asiasta Memphiksessä, prinssi?" kysyin hämmästyneenä.

"Toiset heistä sanovat, ettei Kii, vaan minä olen suurin tietäjä Egyptissä -- ei milloinkaan, Ana, ole ansaittu helpommin mainetta. Ja toiset sanovat, että Merapi, jonka teoista Taniksen temppelissä he ovat kuulleet kerrottavan, on todellinen tietäjä, hän kun on israelilainen, noitten hebrealaisten profeettojen sukua. Hiljaa! Hän tulee takaisin."

XIV.

KII TULEE MEMPHIKSEEN.

Minä, Ana, en tahdo kertoa kaikista noista kauhuista, joita Egyptissä tapahtui, ja jotka alkoivat tuolla veden vereksi muuttumisella, sillä jos niin tekisin, en saisi sitä valmiiksi eläessäni, sillä olen jo vanha ja kertomus niin pitkä. Ne kestivät monta, monta kuukautta ja tulivat yksi kerrallaan, kunnes kansa vallan uupui köyhyyteen ja kärsimyksiin. Aina kerrottiin samaa. Hebrealaiset profeetat kävivät faraon luona Taniksessa ja vaativat, että hän päästäisi Israelin kansan menemään, uhaten kostaa hänelle, jos hän kieltäytyisi. Kuitenkin hän kieltäytyi, sillä jokin hulluus pidätti häntä, tai kenties Israelin Jumala lumosi hänet, sitä en tiedä.

Ainoastaan vähän aikaa jälkeen tuon verikauhun tuli uusi vaiva. Sammakoita tuli niin paljon, että ne täyttivät Egyptin pohjoisesta etelään asti. Ja kun ne kuolivat, tuli ilma pahalta haisevaksi. Kii ja hänen seuralaisensa tekivät myös sen ihmeen ja lähettivät sammakoita Gosheniin, jossa ne vaivasivat israelilaisia. Mutta miten olikaan, Setin palatsissa Memphiksessä ja mailla, jotka hän sen ympärillä omisti, ei ollut sammakoita, tai ainakin ainoastaan harvoja, vaikka öisin kuului ympärillä olevilta pelloilta niiden kurnutus, joka muistutti kuluneitten rumpujen räminää.

Sitten tulivat täiparvet, ja Kii seuralaisineen yritti saada niitä myös hebrealaisten vaivaksi, mutta he epäonnistuivat, eivätkä enää senjälkeen taistelleet israelilaisten noituutta vastaan. Sitten seurasivat suunnattomat joukot kärpäsiä niin, että ilma oli mustana niistä, ja ne pilasivat kaiken kasvullisuuden. Ainoastaan Setin palatsissa ei ollut kärpäsiä ja puutarhassakin oli vain muutamia. Senjälkeen alkoi hirveä ruttotauti karjassa niin, että niitä kuoli tuhansittain. Mutta Setin suuressa karjassa ei ainoakaan ollut edes sairaana, eikä, kuten kuulimme, Goshenissakaan eläimiä sairastunut ruttoon.

Tämä vaiva kohtasi Egyptiä vähän sen jälkeen kuin Merapi oli synnyttänyt pojan, suloisen lapsen, jolla oli äitinsä silmät, ja jonka nimeksi pantiin isänsä mukaan Seti. Tuo Setin, hänen huonekuntansa ja kaiken omaisuutensa ihmeellinen pelastuminen kirouksista levisi laajalti ja antoi niin paljon puheenaihetta, että monet lähettivät tarkemmin tiedustelemaan sitä.

Ensimmäinen tuollainen tiedustelija oli vanha Bakenkhonsu faraon lähettinä, ja eräs toinen prinsessa Usertin lähettämä minun luokseni, sillä hänen ylpeytensä ei sallinut hänen kysyä mitään Setiltä. Emme voineet Bakenkhonsulle kertoa muuta kuin sen, minkä olen tähän kirjoittanut, jota hän ei ensin uskonut. Mutta tultuaan varmaksi, että asia oli niin, sanoi hän olevansa niin sairas, ettei jaksanut mennä takaisin Tanikseen. Siksi hän pyysi luvan prinssiltä saada jonkun aikaa levätä tämän telessä, sillä hänhän oli ollut prinssin isän, isoisän ja isoisänisän ystävä. Seti nauroi, niinkuin vanha mies itsekin, ja niin jäi Bakenkhonsu meidän luoksemme loppuun saakka suureksi iloksemme, sillä hän oli hauskin ja oppinein seuralaisemme. Asiasta, jota hän oli tullut tiedustelemaan, vei vastauksen faraolle ja Usertille hänen palvelijansa, joka samalla ilmoitti isäntänsä vaikean sairauden.

Noin kahdeksan päivää myöhemmin, seistessäni eräänä aamuna auringon paahteessa puutarhan käytävällä, josta näkyi Ptahin temppeli, ja veltosti katsellessani pappien laulavaa juhlakulkuetta (näin sairaalloisena aikana poistuin linnasta ainoastaan harvoin) näin erään miehen lähestyvän minua vahvasti puettuna aamukylmää vastaan. Mies tuli aivan lähelle ja puhutellen minua vartioston päälliköksi, kysyi, voisiko hän saada tavata neiti Merapia. Vastasin kieltävästi, sillä hän oli hoitamassa poikaansa.

"Ja kenties on hänellä muitakin asioita, luulen minä", sanoi mies merkitsevästi äänellä, joka tuntui minusta hyvin tutulta. "No, saanko sitten puhutella prinssi Setiä?" Ei, hän oli myöskin estetty.

"Hän on hoitamassa omaa sieluaan, tutkimassa neiti Merapin silmiä, lapsensa hymyä, kirjuri Anan viisautta ja hoitaa sadan yhden jumalan ominaisuuksia, jotka hän tuntee, ja erittäinkin Israelin Jumalan, luulen minä", sanoi tuo tuttu ääni, lisäten: "Sitten saan varmaan tavata kirjuri Anaa, joka pitää itseään oppineena?"

Suutuin tuosta muukalaisen pilkasta (vaikka koko ajan tunsin, että hän oli joku tuttu) ja vastasin, että kirjuri Ana yrittää tyydyttää onnenkaipuutaan ajamalla takaa tiedon jumalatarta.

"Antaa hänen yrittää", pilkkasi vieras, "sillä se onkin ainoa nainen, jonka hän kykenee vangitsemaan. On totta, että kerran eräs vangitsi hänet. Jos te olette hänen tuttavansa, kysykää häneltä, mitä hän keskusteli tuon naisen kanssa sfinksikäytävässä Teben suuren temppelin ulkopuolella, jolloin tuo keskustelu maksoi hänelle kultaa ja kyyneliä."

Kuullessani tuon, panin käden otsalleni ja hieroin silmiäni, sillä luulin vaipuneeni uneen auringonpaisteessa. Avatessani silmäni, oli kaikki, kuten ennenkin. Tuolla seisoi vartija välinpitämättömänä kaikesta, mikä ei hänelle kuulunut; kukko, joka oli luonut höyheniään, vieläkin kaapi tuossa liassa; pikkulintu istui vieläkin siipiään räpytellen suuren Rameses patsaan pään päällä; vesikauppias huusi yhä edelleen tavaroitaan, mutta muukalainen oli kadonnut. Silloin tiesin uneksineeni ja käännyin lähteäkseni, mutta jouduinkin kasvot vastakkain tuon miehen kanssa.

"Mies", sanoin närkästyneenä, "mitenkä Ptahin ja kaikkien hänen pappiensa nimessä voitte mennä tuon vartijan ohi ja kadun poikki minun huomaamattani?"

"Älkää vaivatko itseänne uudella arvoituksella, kun täällä jo on niin paljon selvitettävää, ystävä Ana. Sanokaas, oletteko jo ratkaissut sen, miten tällainen sauva voi itsestään muuttua kädessänne käärmeeksi?" ja hän veti päähineen syrjään paljastaen Kiin paljaaksi ajellun pään ja liekehtivät silmät.

"Ei, en ole", vastasin. "Kiitos", hän tarjosi minulle sauvaansa, "mutta en halua yrittää tuota temppua uudelleen. Ensi kerralla tuo peto voisi purra. No Kii, kun olette tullut tänne ilman minun lupaani, niin miksi kysytte sitä? Sanalla sanoen, mitä tahdotte minusta nyt, kun nuo hebrealaiset profeetat ovat saaneet teidän hartianne maahan?"

"Vaiti, Ana! Älkää milloinkaan vihastuko, sillä se kuluttaa voimia, joita meillä on niin vähän varastossa, sillä tiedättehän, niin viisas teki olette, tai kenties ette sitä tiedä, että jumalat syntyessämme antavat meille jonkun määrän voimia, ja kun ne olemme käyttäneet, kuolemme ja on meidän mentävä hakemaan jostakin lisää. Tämän mukaan on teidän elämänne lyhyt, Ana, sillä te tuhlaatte voimianne kiivaudella."

"Mitä haluatte?" toistin jälleen, sillä olin liian suuttunut väitelläkseni hänen kanssaan.

"Tahdon saada vastauksen tuohon kysymykseen, jonka te niin röyhkeästi teitte: Miksi hebrealaiset profeetat ovat, kuten sanotte, panneet minut selälleni?"

"Koska en ole tietäjä, kuten te olette olevinanne, en voi vastata siihen, Kii".

"En hetkeäkään luullut, että voisitte," vastasi hän hyvitellen, ojentaen kätensä ja jättäen sauvansa maahan seisomaan. (Vasta jälkeenpäin muistin, että tuo kirottu puunkappale seisoi siinä itsestään ilman näkyvää tukea, sillä se oli kiven päällä). "Mutta sattumalta teillä on tässä talossa kaikkien tietäjien hallitsija tai oikeammin hallitsijatar, kuten jokainen egyptiläinen tietää, neiti Merapi, ja minä haluaisin tavata häntä."

"Miksi sanotte häntä tietäjien hallitsijattareksi?" kysyin närkästyneenä.

"Kuinka toinen lintu tuntee toisen omaa sukuaan olevan linnun? Miksi vesi täällä pysyy selkeänä, kun kaikki muut vedet muuttuvat vereksi? Miksi eivät sammakot kurnuta Setin linnassa ja miksi kärpäset karttavat hänen ruokiaan? Miksi Amonin patsas suli hänen silmäyksestään, minun noituuteni kimmahtaessa pois hänen kuolevaisesta rinnastaan, kuten nuolet rautahaarniskasta? Nämä ovat kysymyksiä, joita Egypti tekee, ja minä haluaisin saada niihin vastauksen häneltä, jota sanotaan Israelin kuuksi."

"Miksi ette sitten itse mene etsimään häntä, Kii? Teille, epäilemättä, olisi helppo asia muuttaa itsenne käärmeeksi, rotaksi tai linnuksi ja madella tai juosta tai lentää Merapin luo."