Part 14

Sellaiset ajatukset kiusasivat mieltäni. Miten voitin ne, en tiedä. En ainakaan omalla voimallani, siitä olen varma, sillä tuona hetkenä olin mielettömänä rakkaudesta tuota suloista ja ihanaa neitoa kohtaan, joka istui edessäni, ja hulluudessani, luulen, olisin antanut elämäni saadakseni suudella hänen kättään. Mutta en yksin hänenkään tähtensä, sillä kiihkoisa rakkaus on hyvin itsekästä. Ei, uskon voittaneeni siksi, että rakkaus, jota tunsin prinssiä kohtaan, oli syvempi ja todellisempi kuin mitä olisin voinut tuntea ketään naista kohtaan, ja tiesin hyvin, että jollei Merapi olisi ollut näkyvissäni, ei milloinkaan tuollainen petos olisi vallannut sydäntäni. Sillä olin varma, vaikka prinssi ei ollut sitä koskaan minulle sanonut, että hän rakasti Merapia ja halusi hänet toverikseen kaikista maallisista esteistä huolimatta, ja jos nyt sanoisin Merapille nuo sanat, ei hän milloinkaan suostuisi siihen.

Ja niin voitin itseni, mutta vapisin kuin lapsi ja toivoin, etten olisi syntynytkään tuntemaan kielletyn rakkauden tuskia, kuten olin kokenut petetyn rakkauden kipuja. Palkan sain aivan pian, sillä juuri silloin tarttui hän koristeeseen, joka riippui hänen valkean pukunsa rintamuksessa, ja piteli sitä kuun valoa vastaan kuin tarkastellakseen sitä. Tunsin sen heti paikalla. Se oli tuo kuninkaallinen, lasurikivinen kovakuoriainen, jolla prinssi Goshenissa oli kiinnittänyt siteen Merapin loukkautuneeseen jalkaan, ja jonka joku voima tempaisi hänen rinnastaan tuona yönä temppelissä, jolloin Amonin patsas sortui.

Hän katseli sitä kauan ja tarkasti, ja silmättyään ympärilleen ollakseen varma, että hän oli yksin, painoi hän sen huuliaan vastaan ja suuteli sitä kiihkoisesti kolme kertaa, kuiskien samalla jotakin, mitä en voinut erottaa. Silloin putosivat suomukset silmistäni ja tiesin, että hän rakasti Setiä. Oi, kuinka kiitin suojelusjumalaani siitä, että se oli varjellut minut tarpeettomalta häpeältä.

Pyyhin kylmän hien otsaltani ja olin poistumaisillani, aikoen ohimennessäni sanoa ainoastaan niin monta sanaa kuin olisi välttämätöntä, kun katsoessani ylös näin miehen seisovan Merapin takana katsellen häntä, tämän kiinnittäessä koristusta pukuunsa. Epäröidessäni hetken kuulin miehen puhuvan ja tunsin sen Setin ääneksi. Silloin ajattelin uudelleen paeta, mutta kun olen luonteeltani arka, pelkäsin näyttää itseäni, kunnes se oli liian myöhäistä, ja tuumin, että prinssi jälkeenpäin tekisi minut sukkeluutensa maalitauluksi. Niin istuin sitten äänettömänä ja hiljaa, kuullen ja nähden kaiken vasten tahtoani.

"Mitä koristetta, neiti Merapi, te ihailette ja hyväilette niin innokkaasti?" kysyi Seti hiljaisella äänellään, jossa niin usein oli naurun vivahdusta.

Merapi huudahti ja hypähtäessään ylös näki hänet.

"Oi, herrani", vastasi hän, "suokaa anteeksi palvelijallenne. Istuin täällä viileässä, kuten annoitte minulle luvan tehdä, ja kuu oli niin kirkas -- että halusin nähdä voisinko sen valossa lukea, mitä tähän kovakuoriaiseen on kirjoitettu."

"En milloinkaan ennen," tuumin itsekseni, "ole nähnyt sellaista, joka lukee huulillaan, vaikka totta kyllä, käyttihän hän ensin silmiäänkin."

"Ja osasitteko, neiti? Saanko minäkin koettaa?"

Hyvin hitaasti ja punastuen niin, että kuun valossakin saattoi sen nähdä, otti hän esiin koristeen ja ojensi sen hänelle.

"Tämä on varmasti tuttu minulle? Enkö ole nähnyt sitä ennen?" kysyi prinssi.

"Kenties. Se oli minulla tuona yönä temppelissä teidän korkeutenne."

"Teidän ei pidä nimittää minua enää niin. Minulla ei ole enään mitään arvoa Egyptissä."

"Tiedän -- kansani tähden. Oi, se on jaloa."

"Mutta tuosta kuoriaisesta oli puhe --" keskeytti hän, heilauttaen kättään. "Varmasti se on sama, jolla haavanne side kiinnitettiin -- oh, vuosia sitten!"

"Niin, se on sama", vastasi hän katsellen alas.

"Tiesin sen. Ja kun annoin sen teille, sanoin jotakin, joka minusta silloin tuntui koko hyvin sanotulta. Mitä se oli? En voi muistaa. Oletteko tekin unohtanut?"

"Olen -- tarkoitan -- en. Te sanoitte, että minulla oli nyt koko Egypti jalkani alla, ja puhuitte kovakuoriaisen reunakoristeesta."

"Ah! Nyt muistan. Miten oikea ja samalla miten väärä oli tuo sukkeluus -- tai ennustus."

"Miten voi joku asia olla sekä oikea että väärä, prinssi?"

"Sen voisin todistaa teille hyvin helposti, mutta se ottaisi aikaa tunnin tai enemmänkin, joten jääköön toiseksi kertaa. Tämä kuoriainen on mitätön esine, antakaa se takaisin minulle ja te saatte paremman. Tai haluaisitteko mieluummin tämän sormuksen? Kun en enään ole Egyptin prinssi, on se aivan tarpeeton minulla."

"Pitäkää kuoriainen, prinssi. Sehän on teidän omanne. Mutta minä en ota kuninkaallista sormusta, koska se on --"

"-- tarpeeton minulle, ettekä te halua sellaista, mikä on arvoton antajalle. Oi, minä valitsen niin huonosti sanani, mutta en sitä tarkoittanut."

"Ei, prinssi, vaan siksi, että teidän kultainen sormuksenne on liian iso pieneen käteeni."

"Miten voitte sen sanoa, ennen kuin olette koettanut? Sekin on kompastus, mikä kenties olisi myös hyvitettävä."

Sitten hän nauroi ja Merapikin nauroi, mutta ei hän kuitenkaan ottanut sormusta.

"Oletteko nähnyt Anaa?" jatkoi prinssi. "Luulen, että hän etsii teitä sellaisella kiireellä, että hän tuskin saattoi lopettaa kerrottavansa minulle."

"Sanoiko hän niin?"

"Ei, hän vain näytti siltä. Ja niin selvästi, että käskin hänen heti paikalla etsiä teidät. Hän vastasi menevänsä lepäämään pitkän matkansa jälkeen, tai kenties minä sanoin, että hänen pitäisi se tehdä. Unohdin sen, kun on niin paljon muuta ajateltavaa näin ihanana yönä."

"Miksi Ana halusi nähdä minua, prinssi?"

"Kuinka voin sen tietää? Miksi mies, joka vielä on nuori -- haluaa nähdä suloista ja kaunista naista? Oh! Nyt muistankin. Hän tapasi Taniksessa setänne, joka tiedusteli teidän vointianne. Kenties hän siksi haluaa nähdä teitä."

"En halua kuulla sedästäni. Hän muistuttaa minulle liian paljon asioista, jotka tuottavat tuskaa, ja on öitä, jolloin haluaa paeta tuskaa, jonka aamulla varmasti taas löytää."

"Oletteko vielä samaa mieltä palaamisesta kansanne luo?" kysyi prinssi vakavammin.

"Olen. Oi, älkää sanoko, että lähetätte minut täältä tuonne --"

"Labaninko luo?"

"Labanin muiden muassa. Muistakaa, prinssi, että minä olen kirouksen alainen. Jos palaan Gosheniin, olipa se sitten mihin tahansa, saan kuolla pian."

"Ana sanoo setänne Jabezin selittäneen, että tuolla raivoisalla miehellä, joka yritti murhata teidät, ei ollut mitään lupaa kirota vielä vähemmin tappaa teitä. Pyytäkää häntä kertomaan kaikki teille."

"Kuitenkin pysyy tuo kirous ja musertaa minut lopulta. Miten voin minä, yksinäinen nainen, vastustaa Israelin kansan ja heidän pappiensa voimaa?"

"Oletteko sitten yksinäinen?"

"Miten voi olla toisin minunlaiseni hylkiön laita, prinssi?"

"Ei, se ei voi olla toisin. Tiedän sen, kun itsekin olen hylkiö."

"Teillä on ainakin korkea puolisonne, joka varmasti tulee lohduttamaan teitä", sanoi Merapi katsoen alas.

"Hänen korkeutensa ei tule. Jos olisitte nähnyt Anan, olisi hän kenties kertonut teille Usertin vannoneen, ettei hän tahdo nähdä kasvojani uudelleen, jollei päätäni korista kruunu."

"Oi, miten saattaa nainen olla niin julma? Varmaankin, prinssi, sellainen isku on haavoittanut sydäntänne", huudahti hän säälivästi.

"Hänen korkeutensa ei ole ainoastaan nainen, hän on myös Egyptin prinsessa. Muuten koskee sydämeeni se, että kuninkaallinen sisareni on hylännyt minut vallan ja loiston tähden, joita hän rakastaa enemmän. Mutta niin on käynyt, jollei Ana näe unia. Näyttää siis siltä, että olemme samassa asemassa, kumpikin hylättyjä, te ja minä, eikö totta?"

Merapi ei vastannut, vaan katseli yhä edelleen maahan. Prinssi jatkoi hitaasti:

"Mielessäni on asia, josta tahtoisin kysyä teidän mielipidettänne. Jos kaksi hylättyä joutuisi yhteen, olisivat he enään vain puoleksi niin hylättyjä, vai mitä?"

"Niin luulisi, prinssi -- tai ehkä he eivät olisi enään ollenkaan hylättyjä. Mutta minä en ymmärrä tätä kysymystä."

"Kuitenkin olette vastannut siihen. Jos te olette yksinäinen ja minä olen yksinäinen, niin tulisimme, sanotte, vähemmän yksinäisiksi yhdessä."

"Prinssi", kuiskasi hän vetäytyen pois hänestä, "minä en puhunut tuollaisia sanoja."

"Ette, mutta minä sanoin ne teille. Kuulkaa minua, Merapi. Egyptissä pidetään minua kummallisena miehenä siksi, etten ole milloinkaan rakastanut ketään naista, enkä edes nähnyt sellaista, jota olisin voinut rakastaa." Tässä Merapi katsoi häneen terävästi, ja prinssi jatkoi: "Joku aika sitten, ennen kuin kävin teidän maassanne -- Goshenissa -- Ana voi kertoa teille syyn, sillä luulen, että hän kirjoitti sen muistiin -- Kii ja vanha Bakenkhonsu tulivat tervehtimään minua. Kuten tiedätte, on Kii epäilemättä suuri tietäjä, vaikka hän ei olisikaan niin suuri kuin muutamat teidän profeettanne. Hän kertoi minulle, että hän ja toisetkin olivat tiedustelleet tulevaisuuttani ja sanoi minun Goshenista löytävän naisen, johon sallimus olisi määrännyt minut rakastumaan. Hän lisäsi, että tämä nainen tuottaisi minulle paljon iloa." Seti pysähtyi varmaankin muistaen, ettei se ollut kaikki, mitä Kii oli sanonut, samoinkuin Jabezkin. "Kii kertoi minulle myös", jatkoi hän hitaasti, "että olen tuntenut tuon naisen tuhansia vuosia sitten."

Merapi tuijotti häneen ja outo ilme tuli hänen kasvoihinsa.

"Miten se voi olla mahdollista, prinssi?"

"Kysyin sitä Kiiltä, mutta en saanut mitään tyydyttävää vastausta. Kuitenkin hän sanoi niin, eikä ainoastaan tuosta naisesta vaan myöskin ystävästäni Anasta, ja samaa sanoivat toisetkin tietäjät. Sitten menin Gosheniin ja siellä näin tuon naisen --"

"Ensimmäisen kerranko, prinssi?"

"Ei, vaan kolmannen --."

Silloin Merapi vaipui penkille ja peitti käsillään kasvonsa.

"-- ja rakastin häntä, ja tuntui siltä kuin olisin rakastanut häntä jo tuhansia vuosia."

"Se ei ole totta. Te pilkkaatte minua. Se ei ole totta!" kuiskasi Merapi.

"Se on totta. Jollen sitä silloin tiennytkään, tiesin sen jälkeenpäin, vaikka kenties en ennen niin täydellisesti kuin tänään, kun sain kuulla, että Userti todellakin oli hylännyt minut. Israelin kuu, te olette tuo nainen. En sano teille", jatkoi hän intohimoisesti, "että olette kauniimpi kuin kaikki muut naiset, tai suloisempi tai viisaampi, sillä sellaisena pidän teitä. Sanon ainoastaan, että rakastan teitä, niin rakastan teitä, mikä tahansa sitten olettekaan. En voi tarjota teille Egyptin valtaistuinta, vaikkapa sen laki sallisikin, mutta voin tarjota teille tämän sydämeni valtaistuimen. No, neiti Merapi, mitä vastaatte? Ennen kuin puhutte, muistakaa, että vaikka näytätte olevan vankini täällä Memphiksessä, teidän ei tarvitse ollenkaan pelätä minua. Mikä tahansa vastauksenne lieneekin, sellaisen suojan ja ystävyyden kuin voin antaa, saatte koko elämäni ajaksi, enkä milloinkaan yritä pakottaa teitä, kuinka paljon tuskaa minulle tuottaneekin kulkea teidän ohitsenne. En tiedä tulevaisuutta. Voi tapahtua, että saatan antaa teille ylhäisen aseman ja valtaa, voi tapahtua, etten voi antaa muuta kuin köyhyyttä ja maanpakoa, mutta miten käyneekin, ruumiini ja sieluni kunnioituksen voin antaa. Vastatkaa nyt."

Merapi otti kädet silmiltään ja katseli häntä loistavat kyyneleet ihanissa silmissään.

"Se ei voi tapahtua, prinssi", kuiskasi hän.

"Tarkoitatte varmaan, ettette tahdo antaa suostumustanne."

"Minähän sanoin, ettei se voi tapahtua. Sellaiset egyptiläisen ja israelilaisen väliset siteet eivät ole laillisia."

"Muutamat tässä kaupungissa ja muuallakin näyttävät Pitävän niitä sellaisina, neiti."

"Ja minä olen naimisissa, tarkoitan, että kenties olen naimisissa -- ainakin on minut pyhästi luvattu Labanille."

"Minäkin olen naimisissa, tarkoitan --"

"Se on eri asia, prinssi. On vielä yksi syy, suurin kaikista, minä olen kironalainen ja tuottaisin teille, en iloa, kuten Kii sanoi, vaan surua, tai ainakin surua ilon mukana."

Seti katsoi häneen tutkivasti.

"Onko Ana --" alkoi hän, mutta jatkoi sitten, "jos niin on, niin tiedättekö sitten elämää, jossa ei olisi sekaisin sekä iloa että surua?"

"En. Mutta minä tuottaisin teille paljon enemmän surua kuin iloa. Jumalani kirous lepää päälläni, enkä voi oppia palvelemaan teidän jumalianne. Kansani kirous on päälläni, kansani laki erottaa minut teistä kuin miekka, ja jos lähestyisin teitä, ei se iskisi ainoastaan minua, jonka ei ole väliä, vaan myöskin teitä, prinssi", ja hän alkoi nyyhkyttää.

"Sano minulle vain yksi asia", sanoi Seti tarttuen häntä käteen, "jos vastaat kieltävästi, silloin en enään kauemmin tahdo häiritä sinua. Onko sydämesi minun, Merapi?"

"On", hän huokaisi, "ja se on ollut jo siitä asti kuin näin teidät tuolla Taniksen kaduilla. Oi, silloin muuttui mieleni ja vihasin Labania, jota sitä ennen olin ainoastaan inhonnut. Ja minustakin tuntui, niinkuin Kii sanoi, kuin olisin tuntenut teidät tuhansia vuosia. Sydämeni on teidän, rakkauteni on teidän, kuulun kokonaan teille, enkä milloinkaan, en milloinkaan voi unohtaa teitä ja rakastaa ketään toista miestä. Mutta sittenkin on meidän pysyttävä erillämme, teidän tähtenne, prinssini, teidän tähtenne."

"Olisit siis valmis uskaltamaan sen, ellet ajattelisi minua?"

"Tietysti. Enkö ole nainen, joka rakastaa?"

"Jos niin on asian laita", sanoi prinssi hymähtäen, "silloin minäkin täysi-ikäisenä ja muutamien mielestä hyvin ymmärtäväisenä miehenä uskallan myöskin. Oi, mieletön nainen, etkö ymmärrä, että maailmassa on vain yksi hyvä asia, yksi sellainen, jossa voi unohtaa itsensä ja tuskansa, nimittäin rakkaus? Voi tulla vastuksia. Tulkoon, sillä mitäpä ne haittaavat, jos vain rakkaus tai sen muisto säilyvät, jos vain kerran olemme saaneet poimia tuon ihanan kukan ja hetkisen pitää sitä rinnassamme. Sanoit, että palvelemme erilaisia jumalia, ja niin saattaa ollakin, mutta kaikki jumalat lähettävät maailmaan lahjansa, rakkauden, jota ilman maailma lakkaisi olemasta. Sitäpaitsi, minun uskoni sanoo minulle, kenties selvemmin kuin sinun, ettei elämä lopu kuoleman hetkellä, ja siksi rakkauskin, joka on elämän sielu, jatkuu, kun elämäkin jatkuu. Ja viimeksi, luulen niinkuin sinäkin olevan jotakin totta siinä, mitä tietäjät sanovat, että kauan sitten menneisyydessä olemme olleet sellaisia, millaisia meistä vielä kerran on tuleva, ja näkymätön voima on vetänyt meidät yhteen ja sitoo meidät yhteen vielä kauan senkin jälkeen kuin maailma on kadonnut. Se ei ole meidän oma asiamme, Merapi, vaan kohtalo on määrännyt meidät niin tekemään. Vastaa uudelleen."

Mutta hän ei vastannut, ja kun hetkistä myöhemmin katsoin ylös, lepäsi hän Setin käsivarsilla ja heidän huulensa olivat vastakkain.

Niin löysivät Egyptin prinssi Seti ja Merapi, Israelin kuu, toisensa Memphiksessä, Egyptissä.

XIII.

PUNAINEN NIILI.

Seuraavana aamuna tapasin prinssin yksinään ja muistutin häntä muutamista vanhoista käsikirjoituksista, jotka hän halusi luettavakseen, mutta jotka voi saada vain Tebestä, jossa minun oli ne kopioitava; ja siellä kerrottiin olevan joitakin myytävinäkin. Hän vastasi, ettei ollut kiirettä, mutta minä huomautin, että ne voisivat joutua jonkun toisen ostajan käsiin, jollen heti menisi.

"Te olette liian kärkäs lähtemään pitkille matkoille, Ana", sanoi hän. Sitten hän hetken katseli minua tarkasti, ja koska hän osasi lukea ajatukseni, kuten minäkin hänen, näki hän, että tiesin kaikki, ja lisäsi ystävällisellä äänellä:

"Teidän olisi pitänyt tehdä, niinkuin sanoin, ja puhua ensin. Jos olisitte, niin kuka tietää --"

"Te, prinssi", vastasin, "te ja eräs toinen."

"Menkää, ja jumalat olkoon kanssanne, ystäväni. Mutta älkää viipykö liian kauan noita kirjoituksia kopioimassa, jonka kuka kirjuri tahansa voi tehdä. Luulen, että Egyptiin on tulossa hämminkiä ja tarvitsen teitä, vierelläni. Toinenkin, joka rakastaa teitä, tarvitsee teitä myös."

"Kiitän herraani ja tuota toista", sanoin kumartaen ja lähdin.

Tein muutamia vähäpätöisiä valmistuksia matkaani varten, mutta se oli tarpeetonta, sillä eräs orja tuli ilmoittamiaan minulle, että prinssin alus odotti purjehtiakseen tuulen mukana. Tuolla aluksella matkustin sitten Tebeen, kuten suuri ylimys ainakin tai kuin kuninkaallinen muumio, joka viedään haudattavaksi. Mutta surevien pappien sijasta istui keulassa soittajia ja milloin halusin, tanssijattaret huvittivat minua puettuina kultaisiin harsoihin, ja palvelivat minua syödessäni.

Täten matkustin kuin olisin ollut itse prinssi, ja kun tiedettiin, että olin hänen suosiossaan, jouduin paljon tekemisiin Nomesin maaherrojen, kylien päämiesten ja temppelien ylipappien kanssa joka paikassa, missä liikuimme. Sillä, kuten olen sanonut, vaikka Amenmeses istuikin valtaistuimella, hallitsi Seti kuitenkin Egyptin kansan sydämissä. Ja mitä kauemmaksi purjehdin Niiliä pitkin sellaisiin seutuihin, missä vähän tiedettiin israelilaisista ja vastuksista, joita he olivat tuottaneet maalle, sitä suuremmaksi, kasvoi prinssin valta. Miksi, kuiskasi joku ylimys korvaani, ei hänen korkeutensa prinssi Seti ole isänsä paikalla? Silloin kerroin heille hebrealaisista, ja he nauroivat ja sanoivat:

"Liehuttakoon prinssi lippuaan täällä ja me näytämme hänelle, mitä me ajattelemme tuosta israelilaisten orjain kysymyksestä. Eikö Egyptin perillinen itse saa päättää tuollaisen asian ja määrätä, saavatko he jäädä tuonne pohjoiseen, vaan lähteä korpeen, jonne he haluavat?"

Kaikkiin tuollaisiin kysymyksiin vastasin ainoastaan, että kertoisin prinssille heidän sanansa. Enempää en sanonut enkä uskaltanutkaan, sillä joka paikassa huomasin, että faraon urkkijat seurasivat ja pitivät minua silmällä.

Viimein saavuin Tebeen ja asetuin asumaan erääseen komeaan taloon, joka oli prinssin omaisuutta, ja jonka lähettiläs oli määrännyt minua varten kuntoon laitettavaksi. Se sijaitsi lähellä sfinkseistä rakennettua sisäänkäytävää, joka johti Teben suurimpaan temppeliin, jossa oli Seti ensimmäisen ja hänen poikansa, Ramenmeses II:n, prinssin isoisän, rakennuttama mahtava pylvässali.

Siellä, koska minulla oli sinne vapaa pääsy, kuljin usein öisin ja hengessäni kohosin silloin lähemmäksi taivasta kuin milloinkaan ennen. Toisinaan menin Niilin yli sen läntiselle rannalle ja kävin katsomassa tuota asumatonta laaksoa, jossa Egyptin hallitsijat lepäsivät. Farao Meneptahin hauta oli vielä avoinna ja sitä vartioi ainoastaan yksi pappi tulisoihtuineen. Minä hiivin sen maalattuihin huoneisiin ja katselin hänen kivistä arkkuaan, hänen, jonka niin äsken vielä olin nähnyt istuvan loistossa valtaistuimella, ja ihmettelin, miten paljon tai miten vähän hän mahtoi tietää kaikesta siitä, mitä tapahtui Egyptissä, josta hän oli poistunut.

Sitäpaitsi kopioin noita kirjoituksia, joita olin tullut hakemaan. Löysin useita oikein arvokkaitakin temppelien vanhoista kirjastoista ja toisia sain ostetuksi. Yhdessä niistä oli kummallinen kertomus, joka antoi minulle paljon ajattelemisen aihetta, varsinkin myöhemmin, kun kaikki ystäväni olivat kuolleet.

Näin kului kaksi kuukautta, ja olisin viipynyt vielä kauemminkin, jollei prinssi olisi lähettänyt lähettiläitä luokseni sanomaan, että hän halusi minut takaisin. Hänen sanansa kuuluivat:

"Ajatteletteko, kirjuri Ana, että koska en enää ole Egyptin prinssi, minua ei tarvitse enää totella? Jos niin on, pankaa mieleenne jumalien voivan saada aikaan senkin, että jonakin päivänä minusta tulee mahtavampi kuin mitä milloinkaan ennen olen ollut, ja olkaa varma, että muistan tottelemattomuutenne ja teen teidät päätä lyhyemmäksi. Tulkaa nopeasti, ystäväni, sillä tunnen itseni yksinäiseksi ja tarvitsen miestä, jonka kanssa saan keskustella."

Vastasin, että palaisin niin nopeasti kuin alus vain toisi minut, se kun oli tullut raskaaksi monista käsikirjoituksista, joita olin kopioinut ja ostanut.

Niin lähdin matkalle ja sanoakseni totuuden, olin iloinen päästessäni sieltä eräästä syystä. Kaksi yötä aikaisemmin kulkiessani yksin suuresta temppelistä kotiin, lähestyi eräs kirjavapukuinen nainen minua ja tarttui minuun kiinni. Koetin työntää hänet luotani, mutta hän tarttui yhä lujemmin minuun. Huomasin, että hän oli juonut enemmän kuin taipeeksi viiniä. Äkkiä hän kysyi äänellä, joka tuntui minusta tutulta, tiesinkö, kuka se upseeri oli, joka oli tullut Tebeen jonkun kuninkaallisen henkilön asioille ja asusti talossa, joka oli prinssin omaisuutta. Vastasin, että hänen nimensä oli Ana.

"Tunsin kerran erään Anan hyvin", sanoi hän, "mutta minä jätin hänet."

"Miksi?" kysyin vavahtaen, sillä vaikka en voinut nähdä hänen kasvojaan, joita päähine peitti, tunsin kuitenkin pelkoa.

"Koska hän oli hullu raukka", vastasi hän, "eikä mikään mies; sellainen, joka aina ajatteli kirjoituksia ja kirjoitteli niitä, ja tapasin toisen, jota rakastin enemmän -- kunnes hän hylkäsi minut."

"Ja miten kävi tuolle Analle?" kysyin minä.

"En tiedä. Luulen, että hän jatkoi uneksimistaan, tai kenties otti hän toisen vaimon. Jos hän otti uuden, säälin sitä naista. Mutta jos hän on tuo sama, joka on tullut Tebeen, täytyy hänen olla rikas, ja silloin menen hänen tykönsä ja vaadin häntä pitämään huolta minusta."

"Oliko teillä lapsia?" kysyin.

"Ainoastaan yksi, jumalille kiitos, ja sekin kuoli -- jumalille kiitos siitäkin, sillä muuten olisi siitä tullut samanlainen kuin minä olen", ja hän nyyhkytti kerran rajusti ja sitten jatkoi inhoittavaa hyväilyään.

Silloin päähine solui hänen päästään ja minä näin edessäni vaimoni kasvot, vieläkin kauniit, vaikka peloittavat juopumuksesta ja rikoksista. Värisin päästä jalkoihin asti, sitten sanoin muuttaen ääneni, kuten koko ajan olin häntä puhutellut:

"Nainen, tunnen tuon Anan. Hän on kuollut ja te olitte syypää hänen sortumiseensa. Kuitenkin, koska olin hänen ystävänsä, ottakaa tämä ja menkää parantamaan elämänne", ja vedin esille kukkaron, joka oli täynnä kultaa.

Hän iski siihen kuin haukka ja nähdessään sen sisällön kuun valossa, kiitti hän minua sanoen:

"Totisesti on Ana kuolleena arvokkaampi kuin elävänä. Ja on hyvä, että hän kuoli, sillä hän on päässyt sinne, mihin lapsi meni, lapsi, jota hän rakasti enemmän kuin elämää, laiminlyöden minut hänen tähtensä ja tehden minusta sen, mikä nyt olen. Jos hän olisi elänyt vielä, olisi hän, joka oli hullu, kuten sanoin, saanut vielä enemmän kokea kovaa onnea naisilta, joita hän ei milloinkaan ymmärtänyt. Hyvästi, Anan ystävä, joka olette antanut minulle mahdollisuuden saada itselleni uuden puolison", ja nauraen hurjasti horjui hän erään sfinksin taakse ja katosi pimeyteen.

Tästä syystä olin onnellinen saadessani poistua Tebestä. Sitäpaitsi oli tuo viheliäinen olento haavoittanut minua kipeästi, paljastaen minulle sen, mitä olin vain aavistanut, nimittäin, että naisten seurassa olin vain hupsu, niin suuri hupsu, että heti paikalla vannoin suojelusjumalani nimessä etten koskaan enään rakastaisi ketään heistä. Sen valan olen pitänyt hyvin, vaikka muita olisinkin rikkonut. Vielä hän loukkasi minua puhumalla kuolleesta lapsestamme, sillä on totta, että kun tuo suloinen olento pakeni Osiriin luo, murtui sydämeni, eikä koskaan enään tullut entiselleen. Viimeksi pelkäsin olevan totta, että olin laiminlyönyt äidin tuon lapsen takia, jota jumaloin, niin, ja vieläkin jumaloin, ja sillä lailla aiheuttanut hänen häpeänsä. Tuo ajatus vaivasi minua niin, että erään asiamiehen välityksellä, johon luotin, annoin hänelle lahjaksi rahamäärän, jonka avulla hän saisi elämänsä huolettomaksi. Hän meni uudelleen naimisiin erään kauppiaan kanssa, jota hän oli tavoitellut, ja muutamassa ajassa tuhlasi hän tämän omaisuuden ja saattoi hänet häviöön, jolloin kauppias hylkäsi hänet. Hän kuoli, vietettyään huonoa elämää, Seti II:n kolmantena hallitusvuotena. Mutta jumalille kiitos, hän ei milloinkaan saanut tietää, että prinssin yksityinen kirjuri oli sama Ana, joka oli ollut hänen puolisonsa. Lopetan tähän kertomukseni hänestä.

* * * * *