Part 12

"Oi, prinssi", vastasin minä, "enkö ole tarpeeksi tänään kärsinyt, koska te vielä lisäätte häpeäni kuormaa, te, jonka kanssa särjin pikarin ja valan vannoin?"

"Mitä!" naurahti hän. "Onko vielä Egyptissä jäljellä joku, joka muistaa valansa omaksi tappiokseen? Kiitän teitä, Ana", ja hän otti käteni ja puristi sitä.

Samassa aukeni ovi ja vanha Pambasa astui sisään sanoen:

"Hebrealainen nainen, Merapi, haluaisi puhutella teitä; sekä kaksi hebrealaista miestä."

"Kutsu heidät sisään", sanoi Seti. "Huomatkaa, Ana, miten tuo vanha kumartelija kääntää kasvonsa laskevasta auringosta. Tänä aamuna olisi hän vielä sanonut: 'Nähdä teidän korkeuttanne', ja olisi kumartanut niin syvälle, että parta olisi maata laahannut. Nyt se kuuluu: 'Nähdä teitä', eikä edes tavallista, kohteliasta päänkumarrusta. Hän on sitäpaitsi pettänyt ja peijannut minua vuoden toisensa jälkeen ja tullut rikkaaksi lahjoista. Tämä on ensimmäinen monista vaikeista läksyistä tai oikeammin toinen -- hänen korkeutensa prinsessan puhe oli ensimmäinen. Rukoilen, että oppisin ne nöyrästi."

Hänen näin miettiessään ja puhellessaan kuuntelin minä sydän raskaana, kun en osannut lohduttaa. Silloin astui Merapi huoneeseen, ja hetkistä myöhemmin tuo villikatseinen lähettiläs, jonka olimme nähneet faraon neuvostossa, sekä Jabez, Merapin setä, tuo taitava kauppias. Merapi kumarsi syvään Setille ja hymyili minulle. Sitten tulivat nuo kaksi miestä; ja lähettiläs, hieman kumarrettuaan, alkoi puhua:

"Sinä tiedät käskyni, prinssi", sanoi hän. "Tämän naisen on palattava kansansa luo. Jabez, hänen setänsä, vie hänet mukanaan."

"Ja sinä tiedät vastaukseni, israeliitta", vastasi Seti. "Minulla ei ole mitään valtaa jalosukuisen neiti Merapin tulemiseen tai menemiseen nähden, eikä vähintä haluakaan pakottaa ketään. Kysy häneltä itseltään."

"Mitä haluat minusta, pappi?" kysyi Merapi nopeasti.

"Että sinun on palattava Gosheniin, Nathanin tytär. Eikö sinulla ole korvia kuullaksesi?"

"Minä kuulen, mutta jos palaan, mitä te teette minulle?"

"Sinun, joka olet näyttäytynyt teoillasi tuolla temppelissä profeetaksi, tulee pyhittää voimasi kansasi palvelukseen. Palattuasi saat anteeksi kaiken pahan, mitä olet israelilaisia vastaan tehnyt. Vannomme sen Jumalan nimessä."

"Minä en ole mikään profeetta enkä ole tehnyt mitään pahaa kansalleni, pappi. Olen ainoastaan pelastanut heidät murhaamasta sellaista, joka on heidän ystävänsä. Olenpa kuullut, että hän on valmis luopumaan kruunustaankin heidän tähtensä."

"Sen asian ratkaisevat Israelin vanhimmat etkä sinä, nainen. Vastauksesi?"

"Se ei ole heidän eikä minun ratkaistavanani, vaan ainoastaan Jumalan." Hän pysähtyi ja lisäsi sitten: "Onko siinä kaikki, mitä tahdot minulta?"

"On kaikki, mitä isät tahtovat, mutta Laban vaatii kihlattua morsiantaan."

"Ja aiotaanko minut naittaa tuolle -- salamurhaajalle?"

"Epäilemättä sinut annetaan tuolle urhoolliselle sotilaalle, jolle nyt jo kuulut."

"Ja jos kieltäydyn?"

"Silloin, Nathanin tytär, on minun asiani kirota sinut Jumalan nimessä ja ilmoittaa, että sinut poistetaan ja erotetaan Jumalan kansasta. Sen lisäksi sanon sinulle, että elämäsi on hukassa, sillä kuka hebrealainen tahansa saa tappaa sinut milloin ja miten haluaa joutumatta siitä edesvastuuseen."

Merapi vaaleni hiukan, mutta kääntyi sitten Jabeziin päin ja kysyi:

"Kuulitko setäni? Mitä sanot sinä?"

Jabez katseli vältellen ympärilleen ja sanoi:

"Veljen tyttäreni, tietysti sinun on toteltava Israelin vanhimpien määräyksiä, jotka he ovat saaneet taivaasta, niinkuin tottelit heitä varustaessasi itseäsi mahtavaa Amonia vastaan."

"Eilen annoitte minulle erilaisen neuvon, setäni. Silloin sanoitte, että minun oli parempi pysyä siellä, missä olin."

Lähetti kääntyi ja tuijotti Jabeziin.

"On suuri ero eilisen ja tämän päivän välillä", kiiruhti Jabez puhumaan. "Eilen sinua suojeli sellainen, josta pian piti tulla farao, ja joka olisi kyennyt auttamaan kansaasi. Tänään tuo mahtavuus on häneltä ryöstetty ja hänen tahdollaan ei ole enään mitään arvoa Egyptissä. Kuollutta leijonaa ei tarvitse pelätä, Merapi."

Seti hymyili tuolle herjaukselle, mutta Merapin kasvot, niinkuin minunkin, tulivat punaisiksi vihasta.

"Nukkuvia leijonia on ennenkin pidetty kuolleina, setä, ja ne, jotka häpäisivät niitä, ovat saaneet sen kalliisti maksaa. Prinssi Seti, ettekö sano sanaakaan auttaaksenne minua tästä pulasta?"

"Mikä siinä on vaikeata, jalosukuinen neiti? Jos haluatte mennä kansanne luo ja -- Labanin, joka nähtävästi on parantunut haavoistaan, ei meidän välillämme ole mitään, paitsi kiitollisuuteni teitä kohtaan, joka oikeuttaisi minua sanomaan, ettette saa mennä. Jos sitävastoin haluatte jäädä, silloin kenties en vielä ole niin voimaton suojelemaan ja puolustamaan kuin tämä arvoisa Jabez luulee. Minähän olen vielä Egyptin ylhäisin aatelismies ja sellainen, jota rakastetaan. Siksi, jos te haluatte jäädä, voitte minun mielestäni kenenkään häiritsemättä tehdä sen. Ystävä, jonka katon alla teitä miellyttää oleskella, ei ainakaan häiritse."

"Tuo on ystävällistä puhetta", kuiskasi Merapi. "Harvat puhuisivat sellaisia sanoja naiselle, jolta vähän pyydetään, ja jolla on vähän annettavaa."

"Asia päätökseen", murisi lähettiläs. "Totteletko vai kapinoitko vastaan? Vastaa!"

Merapi kääntyi ja katsoen häntä suoraan silmiin sanoi:

"Minä en palaa Gosheniin enkä Labanin luo, jonka miekkaa olen saanut katsella tarpeekseni."

"Kenties saat katsella sitä vielä enemmän, ennen kuin kaikki on lopussa. Viimeisen kerran, ajattele ennen kuin Jumalasi ja kansasi kirous tulee päällesi ja sen jälkeen kuolema. Sillä se tapahtuu, sanon minä, joka, kuten farao tänään tietää, en ole mikään väärä profeetta, ja sen tietää prinssikin."

"En usko, että Jumalani, joka näkee niitten sydämiin, jotka hän on luonut, tahtoo rangaista naista siitä, että tämä kieltäytyy menemästä naimisiin murhaajan kanssa, jota hän itse ei ole milloinkaan valinnut. Sellaista kohtaloahan, pappi, tarjoat minulle. Siksi jätän levollisena tuomion suuren Tuomarin käsiin. Sitäpaitsi halveksin sinua ja käskyjäsi. Jos minun täytyy tulla surmatuksi, anna minun kuolla, mutta anna minun ainakin kuolla naimattomana ja vapaana, sillä en ole kenenkään miehen rakastettu, puoliso enkä orja."

"Hyvin puhuttu!" kuiskasi Seti minulle.

Nyt pappi julmistui. Heiluttaen käsivarsiaan ja pyöritellen hurjia silmiään syyti hän kirouksia tuota naisparkaa kohtaan. Koska hän saneli ne melkein kaikki nopeasti vanhan hebrealaisen tavan mukaan, emme ymmärtäneet niitä kaikkia. Hän kirosi hänen elämänsä, kuolemansa ja kuoleman jälkeisen elämänsä. Hän kirosi hänet rakkaudessa ja vihassa, naimisissa tai yksinään. Hän kirosi hänen lapsensa kaikkiin sukupolviin asti. Lopuksi hän ilmoitti, että jumala, jota hän palveli, oli hylännyt hänet ja tuomitsi hänet kuolemaan kenen tapettavaksi tahansa, joka vain voi tappaa hänet. Niin hirveä oli tuo kirous, että Merapi vetäytyi taaksepäin ja Jabez kyyristyi maahan peittäen käsillään kasvonsa, ja minäkin tunsin vereni jähmettyvän.

Viimein hän pysähtyi huulet vaahdossa. Sitten huutaen äkkiä: "Tuomion jälkeen rangaistus!" veti hän esille puukon viitastaan ja hyökkäsi Merapia kohti.

Tämä pakeni meidän taaksemme. Pappi seurasi, mutta Seti huudahti: "Sitä arvelinkin!" ja juoksi heidän väliinsä vetäen esille miekkansa, jota hän kantoi juhlapukunsa alla. Ja seuraava, mitä näin, oli miekan punainen kärki, joka tuli näkyviin papin olkapäiden välistä.

Hän kaatui maahan huutaen:

"Näinkö te osoitatte rakkauttanne Israelia kohtaan, prinssi?"

"Näin näytän vihani murhaajia kohtaan", vastasi Seti

Sitten mies kuoli.

"Oi!" huusi Merapi väännellen käsiään. "Taaskin olen saattanut hebrealaisen veren vuotamaan ja nyt kaikki tuo kirous tulee päälleni."

"Ei, vaan minun päälleni, jos tässä on mitään kirottavaa, jota epäilen, sillä tämä teko oli minun tehtävä estääkseni tuon järjettömän miehen iskemästä puukkoaan teihin."

"Niin, elämä on jäljellä, vaikkapa vähäksikin aikaa. Jollei teitä, prinssi, olisi ollut, olisin minä nyt --" ja hän vapisi.

"Ja jollei teitä olisi ollut, Israelin Kuu, olisin minä nyt --" ja hän hymyili lisäten: "Todellakin, kohtalo kutoo kummallista verkkoa teidän ja minun ympärilleni. Ensin te pelastatte minut kuolemasta, sitten pelastan minä teidät. Luulen, neiti, että lopuksi saamme kuolla yhdessä ja antaa Analle mitä parhaimman aiheen kertomukseen."

"Ystävä Jabez", jatkoi hän kääntyen israeliittaan, joka yhä oli kyyryllään nurkassa, silmät tuijottaen päässä, "palatkaa lämminsydämisen kansanne luo ja selvittäkää heille, miksi neiti Merapi ei voi seurata teitä, ja ottakaa tuo ruumis mukaanne kertomuksenne todisteeksi. Sanokaa heille, että jos he lähettävät useampia miehiä kiusaamaan veljentytärtänne, odottaa heitä samanlainen kohtalo. Mutta minä en vieläkään käännä selkääni heille muutamien hullujen tai pahantekijöitten tähden, kuten tänään olen heille osoittanut. Ana, olkaa valmiina, sillä pian lähden Memphikseen. Pitäkää huolta, että neiti Merapilla, joka haluaa matkustaa yksinään, on kelvollinen saattojoukko mukanaan, nimittäin jos hän haluaa lähteä Taniksesta."

XI.

AMENMESEKSEN KRUUNAUS.

Nyt, huolimatta kaikesta onnettomuudesta, joka kohtasi Egyptiä, ja omasta salaisesta surustani, alkoi onnellisin aika, mitä jumalat ovat antaneet minulle. Me matkustimme Menneferiin eli Memphikseen, tuohon valkoisilla muureilla varustettuun kaupunkiin, jossa olin syntynyt, kaupunkiin, jota rakastin. Nyt en enään asustanut pienessä talossa lähellä Ptahin temppelin aitausta. Tuo temppeli oli muuten suurempi ja kauniimpi kuin Tebessä ja Taniksessa olevat. Kotini oli Setin ihanassa palatsissa, jonka hän oli perinyt äidiltään, korkealta kuninkaalliselta puolisolta. Se oli ja on vieläkin ilman muureja kukkulalla, lähellä Neit-jumalattaren temppeliä. Tuolla jumalattarella on asuntonsa aina muurista pohjoiseen päin, miksi, sitä en tiedä, koska eivät hänen pappinsakaan ole voineet sitä minulle kertoa. Palatsin edustalla, joka on pohjoiseen päin, on suuri pylväseteinen, jonka kattoa kannattavat palmupuiset, maalatut pylväät. Sieltä on kenties nähtävissä Egyptin kaunein näköala. Ensin näkyvät puutarhat, sitten palmupuistot, sitten viljellyt maat, sitten leveä ja kaunis Niili, ja tuolla kaukana erämaa.

Täällä me sitten asustimme huomaamatta ja melkein ilman vartijoita, mutta rikkaudessa ja hyvinvoinnissa, viettäen aikaamme palatsin tai temppelin kirjastoissa, ja kun väsyimme työhön, suloisissa puutarhoissa tai toisinaan purjehtien Niiliä pitkin. Neiti Merapikin asui siellä, mutta palatsin sivurakennuksessa muutamien orjien ja palvelijoiden kanssa, jotka Seti oli antanut hänelle. Joskus tapasimme hänet puutarhoissa, joissa hän mielellään käveli samaan aikaan kuin mekin, nimittäin ennen kuin aurinko paistoi kuumasti tai illan viileässä, ja silloin tällöin kuutamoöinä. Silloin me kaikki kolme puhelimme yhdessä, sillä Seti ei milloinkaan etsinyt hänen seuraansa yksin eikä seinien sisäpuolella.

Nuo keskustelut olivat hyvin hupaisia. Ja aikaa myöten pidimme niitä yhä useammin, sillä Merapi janosi oppia, ja prinssi toi hänelle kirjoja, joita hän sai lukea puutarhassa olevassa pienessä huvimajassa. Siellä istuimme, tai jos kuumuus kohosi liian suureksi, ulkopuolella kahden suuren puun varjossa, jotka levittivät oksiaan tuon pikku majan katon yli, Setin kertoillessa kirjojen sisällyksestä ja selvitellessä hänelle kirjoitustemme salaisuuksia. Toisinaan luin minä heille omia kirjoittamiani kertomuksia, joita he kumpikin mielellään kuuntelivat, niin he ainakin sanoivat ja minä turhamaisuudessani uskoin. Myöskin keskustelimme maailman salaperäisyydestä, ihmeistä ja hebrealaisista, heidän kohtalostaan tai siitä, mitä Egyptissä ja naapurimaissa tapahtui.

Eikä Merapi ollut aivan yksinäinenkään, sillä Memphiksessä asusti muutamia jalosukuisia naisia, joitten suonissa virtasi hebrealaista verta, tai jotka olivat synnyltään israelilaisia ja olivat vastoin lakejansa naineet egyptiläisiä. Näistä hän sai ystäviä, ja yhdessä he harjoittivat jumalanpalvelustaan emien tapojensa mukaan kenenkään estämättä heitä, sillä täällä ei sallittu kenenkään papin häiritä.

Me puolestamme olimme kanssakäymisessä niin monen kanssa kuin vain halusimme, sillä harvat unohtivat, että Seti oli syntyperältään Egyptin prinssi, siis melkein puolijumala, ja kaikki halusivat tulla tervehtimään häntä. Oman itsensä tähdenkin häntä paljon rakastettiin ja erittäinkin oli hän rakas köyhille, joiden puutetta oli hänen ilonsa lievittää suurilla rikkauksillaan. Tästä johtui, että missä hän vain liikkuikin, otettiin hänet vaikka tahtomattaan vastaan kunnian ja nöyryyden osoituksilla, mitkä olivat melkein kuninkaallisia, sillä vaikka farao voi ryöstää häneltä kruunun, ei hän voinut ottaa hänen suonistaan pyhää kuninkaitten verta.

Tämän tähden huoletti minua hänen turvallisuutensa, sillä olin varma, että Amenmeses tiesi kaiken urkkijoittensa välityksellä ja alkoi kadehtia valtaistuimelta sysättyä prinssiä, jota vielä niin paljon kunnioittivat ne, joita hänen oikeuden mukaan olisi pitänyt hallita. Kerroin Setille epäilyksistäni ja huomautin, että kun hän liikkui kaduilla, pitäisi hänellä olla seurassaan aseistettuja miehiä. Mutta hän vain naurahti ja vastasi, että niinkuin hebrealaisten ei onnistunut tappaa häntä, samoin kävisi muillekin. Sitäpaitsi uskoi hän, ettei maassa ollut ainoatakaan egyptiläistä, joka nostaisi miekkansa häntä vastaan tai panisi myrkkyä hänen juomaansa, vaikka kuka tahansa käskisi. Sitten hän lisäsi vielä:

"Paras tapa välttää kuolemaa on olla pelkäämättä sitä, sillä silloin Osiris karttaa meitä."

* * * * *

Nyt on minun kerrottava Taniksen tapahtumista. Farao Meneptah eli ainoastaan muutamia tunteja tulematta tajuihinsa, ennen kuin hänen henkensä lensi taivaaseen. Silloin oli suuri suru maassa, sillä vaikka hän ei ollutkaan rakastettu, oli hän kunnioitettu ja pelätty. Ainoastaan israelilaiset iloitsivat julkisesti, koska hän oli ollut heidän vihollisensa ja heidän profeettansa olivat ennustaneet, että kuolema oli lähellä häntä. He sanoivat, että heidän Jumalansa oli surmannut hänet, ja se sai egyptiläiset vihaamaan heitä enemmän kuin milloinkaan ennen.

Vielä oli Egyptissä epäilystä ja hämmästystä, sillä vaikka julistus prinssi Setin perinnöttömyydestä oli kuulutettu kaikkialla, kansa ja erittäinkin ne, jotka asustivat eteläosassa maata, eivät voineet ymmärtää, miten sellaista oli voitu tehdä noitten Goshenissa asuvien orjien tähden. Todellakin, jos prinssi olisi vain nostanut kättään, kymmenet tuhannet olisivat tulleet hänen käskettävikseen. Sen hän kuitenkin kieltäytyi tekemästä, ja se hämmästytti koko maailmaa, sillä pidettiin kummallisena, että mies hylkäsi valtaistuimen, joka olisi kohottanut hänet melkein jumalien tasolle. Mutta välttääkseen heidän kiihkeitä pyyntöjään oli hän hetipaikalla lähtenyt Memphikseen ja pysytteli siellä piilossa suruajan isänsä kuoleman jälkeen. Niin sitten kävi, että Amenmeses pääsi valtaistuimelle kenenkään vastustamatta, sillä ilman puolisoaan ei Userti voinut tai ei tahtonut toimia.

Kun balsamoiminen oli tehty, vietiin farao Meneptahin ruumis Niiliä pitkin ikuiseen asuntoonsa, komeaan hautaan, jonka hän oli valmistanut itselleen Thebeen, "Kuolleitten kuninkaitten laaksoon". Prinssi Setiä ei kutsuttu tähän suureen juhlaan, jottei, kuten Bakenkhonsu kertoi minulle jälkeenpäin, hänen läsnäolonsa saisi aikaan kapinaa hänen ihailijainsa taholta joko hänen tahdostaan tai tahtomattaan. Sen vuoksi ei myöskään kuolleen jumalan, kuten Meneptahia nimitettiin, sallittu levähtää Memphiksessä viimeisellä matkallaan Niiliä pitkin.

Puettuna valepukuun katseli prinssi, niinkuin muukin kansa, ohikulkevaa hautajaisalusta, jossa hänen isänsä ruumis oli kaljupäisten, valkopukuisten pappien ympäröimänä. Edellä kulki aluksia, jotka olivat täynnä sotilaita ja upseereita, jäljessä tulivat uusi farao ja kaikki Egyptin ylhäiset, ja veden pintaa pitkin kuuluivat valitusäänet kauas. Alukset ilmestyivät, kulkivat ohi, katosivat näkyvistä, ja silloin itki Seti vähän, sillä hän rakasti isäänsä omalla tavallaan.

"Mitä hyödyttää kuninkaanaolo ja puolijumalan nimi", sanoi hän minulle, "kun sellaisten jumalien loppu on aivan sama kuin kerjäläisten?"

"Se hyöty siitä on, prinssi", vastasin, "että kuningas voi tehdä enemmän hyvää eläessään kuin kerjäläinen ja näyttää muillekin hyvää esimerkkiä."

"Tai enemmän pahaa, Ana. Kerjäläinenkin voi näyttää arvokasta esimerkkiä, kestävyyttä kärsimyksissä. Jos olisin varma, etten tekisi muuta kuin ainoastaan hyvää, silloin kenties tahtoisin olla kuningas. Mutta olen huomannut, että se, joka haluaa tehdä kaikkien parasta, saakin aikaan suurinta harmia."

"Josta vihdoin kasvaa halu tehdä pahaa, prinssi."

"Ei", vastasi hän, "sillä hyvä voittaa lopuksi. Hyvä on totuutta ja totuus hallitsee maata ja taivasta."

"Silloin on selvää, prinssi, että teidän pitäisi koettaa tulla kuninkaaksi."

"Tahdon muistaa tuon ajatuksen, Ana, jos aika joskus tuo tullessaan sopivan tilaisuuden, joka ei ole verellä tahrattu", vastasi hän.

* * * * *

Kun faraon juhlalliset hautajaiset olivat lopussa, palasi Amenmeses Tanikseen, ja siellä hänet kruunattiin faraoksi. Minä olin läsnä tuossa suuressa juhlassa, tuoden kruunauslahjaksi muutamia kuninkaallisia koristuksia, jotka prinssi lähetti faraolle, sillä hän sanoi, ettei hänen, tavallisena ihmisenä, sopinut enää kauemmin kantaa niitä. Minä vein ne faraolle, joka otti ne vastaan epäillen ja sanoi, ettei hän ymmärtänyt prinssi Setin ajatuksia eikä tarkoituksia.

"Niissä ei piile mikään ansa, oi farao", sanoin. "Niinkuin te iloitsette loistosta, jonka jumalat ovat lahjoittaneet teille, samoin herrani prinssikin iloitsee levosta ja rauhasta, jonka jumalat ovat hänelle suoneet, eikä pyydä enempää."

"Voi olla niin, kirjuri, mutta minusta se on niin kummallinen asia, että toisinaan pelkään näitten loistavien kukkieni kätkevän jonkun kuolettavan käärmeen, josta prinssi tietää, jollei hän olisikaan pannut sitä niihin."

"En voi sanoa, farao, mutta epäilemättä, vaikka hän ei voikaan olla petollinen, prinssi ei ole samanlainen kuin muut ihmiset. Hänen sydämensä on sekä laaja että syvä."

"Liian syvä minulle", mumisi Amenmeses. "Joka tapauksessa, sanokaa kuninkaalliselle serkulleni kiitokseni hänen lahjoistaan, erittäinkin niistä, joita kantoi Egyptin perillisenä ollessaan isäni Khaemuas, joka toivoakseni on jättänyt minulle viisautensa samoin kuin verensäkin. Sanokaa hänelle vielä, että niin kauan kuin hän hillitsee itsensä tekemästä minulle harmia valtaistuimella, kuten tiedän hänen tähän asti tehneen, voi hän olla varma, etten minäkään häiritse häntä siinä asemassa, jonka hän on valinnut."

Näin myöskin prinsessa Usertin, joka kyseli minulta tarkasti herrastaan. Kerroin hänelle kaiken salaamatta mitään. Hän kuunteli ja kysyi:

"Mitenkä on tuon hebrealaisen naisen, Israelin kuun, laita? Epäilemättä hän täyttää minun paikkani."

"Ei, prinsessa", vastasin. "Prinssi elää yksinään. Ei hän eikä kukaan muukaan nainen täytä teidän paikkaanne. Hän on ainoastaan prinssin ystävä, ei sen enempää."

"Ystävä! No, ainakin tiedämme, miten tuollaiset ystävyyssuhteet päättyvät. Oi, varmasti jumalat kurittavat prinssiä hulluudella."

"Voi olla, teidän korkeutenne, mutta minä luulen, että jos jumalat rankaisisivat useampia ihmisiä sellaisella hulluudella, tulisi maailma paremmiksi kuin se on."

"Maailma on maailma, ja sellaisten velvollisuus, jotka ovat syntyneet ylhäisiksi, on hallita siellä, missä ovat eikä piiloutua kirjojen ja kukkien sekaan, eikä puhella mielettömyyksiä kauniin muukalaisen naisen ja kirjurin, vaikkapa oppineenkin, kanssa", vastasi hän katkerasti, lisäten: "Oi; jollei prinssi ole hullu, tekee hän varmasti toiset hulluiksi ja minut, puolisonsa, muitten muassa. Tämä valtaistuin on hänen -- hänen; kuitenkin sallii hän juron tomppelin ottaa paikkansa ja lähettää mokomalle lahjoja ja siunauksia."

"Minun mielestäni teidän korkeutenne pitäisi odottaa siksi, kunnes kertomus on lopussa, ennen kuin lausutte tuomionne."

Hän katsoi minuun terävästi ja kysyi:

"Miksi sanotte niin? Eikö prinssi ole kaiken tämän jälkeen hullu? Kenties hän ja te, jotka kumpikin näytätte olevan niin yksinkertaisia, leikitte jotakin suurta ja salaista peliä, kuten olen kuullut järjettömien ihmisten menestyksellä tekevän? Vai onko tuolla israelilaisella noidalla joku salaperäinen taito johtaa teitä, sellainen kuin naisella, joka voi särkeä Amonin patsaan hienoksi tomuksi, täytyy olla? Te ette ole tietävinänne siitä, mikä merkitsee, ettette tahdo vastata. Oi, kirjuri Ana, jos se vain olisi vaaratonta, niin luulen, että löytäisin keinon, jolla voisin puristaa teistä esiin totuuden, vaikka teeskentelette olevanne viaton kuin lapsi."

"Teidän korkeuttanne huvittaa uhkailla ja ilman syytä."

"Ei", vastasi hän muuttaen ääntään ja asentoaan, "minä en uhkaile. Se on vain mielettömyyttä, joka on tarttunut minuun Setistä. Ettekö tekin tulisi hulluksi, jos tietäisitte, että toinen nainen kruunattaisiin teidän sijastanne huomenna, koska -- koska --" ja hän alkoi itkeä, mikä peloitti minua enemmän kuin kaikki hänen kovat sanansa.

Hän kuivasi äkkiä kyyneleensä ja sanoi:

"Sanokaa herralleni, että minä iloitsen kuullessani, että hän voi hyvin ja lähetän hänelle terveiseni, mutta etten milloinkaan omasta tahdostani halua nähdä hänen eläviä kasvojaan, jollei hän muuta mieltään ja ota omakseen sitä, mikä on hänen omaansa. Sanokaa hänelle, että vaikka hän niin vähän huolehtii minusta, eikä välitä mitään minun tahdostani, minä kuitenkin pidän silmällä hänen hyvinvointiaan ja turvallisuuttaan parhaani mukaan."

"Hänen turvallisuuttaan, prinsessa! Farao sanoi minulle tuskin tunti sitten, ettei hänellä ole vähääkään pelättävää, niinkuin ei hän pelkääkään mitään."

"Oi, kumpi teistä on tyhmempi", huudahti hän polkien jalkaa, "isäntäkö vaiko renki? Te uskotte, ettei prinssillä ole mitään pelättävää, koska tuo vallananastaja sanoo teille niin, ja hän uskoo sen -- koska hän ei pelkää vähääkään. Vähän aikaa hän saa nukkua rauhassa. Mutta odottakoon siksi, kunnes monenlaiset vaivat kohtaavat Egyptiä ja kansa, joka ymmärtää, että jumalat ovat lähettäneet ne tuon pahan virheen tähden, jonka isäni teki kuoleman kuristaessa hänen kurkkuaan ja järkensä hämärtäessä, alkaa kääntää silmänsä laillista kuningasta kohden. Silloin tuo vallananastaja tulee kateelliseksi ja jos hän onnistuu, saa prinssi ikuisesti nukkua rauhassa. Jos hänen kaulansa säilyy, on se vain sen vuoksi, että minä pidätän murhaajan kättä. Hyvästi. En voi puhua enempää, sillä ajatukseni ovat kuin tulessa -- ja huomenna hänet olisi kruunattu ja minut hänen rinnallaan", ja hän lähti kuninkaallisempana kuin milloinkaan ennen jättäen minut ihmettelemään, mitä hän tarkoitti puhuessaan Egyptin vaivoista, tai olivatko ne vain sattumalta lausuttuja sanoja.

Myöhemmin Bakenkhonsu ja minä söimme illallista yhdessä Ptahin temppelin virkahuoneessa -- häntä nimitettiin ikänsä vuoksi temppelin isäksi -- ja silloin kuulin enemmän tuosta asiasta.

"Ana", sanoi hän, "sanonpa teille, että Egyptiä uhkaa sellainen synkeys, jollaista ei ole milloinkaan nähty, ei edes silloinkaan, kun luultiin niiniveläisten barbaarien valloittavan maan ja tekevän kansan orjiksi. Amenmeseksestä tulee viides farao, jonka minä olen nähnyt kruunattavan. Ensimmäinen kruunattiin silloin, kun minä olin pieni lapsi, joka riipuin äitini viitan liepeissä, mutta en kertaakaan ole nähnyt tällaista synkeyttä."

"Ehkä se johtuu siitä, että kruunu joutuu sellaiselle, jonka ei pitäisi kantaa sitä, Bakenkhonsu."

Tämä pudisti päätään. "Ei aivan. Minä luulen, että tämä pimeys tulee taivaasta, kuten valokin. Ihmiset pelkäävät, tietämättä mitä."

"Israelilaisiako?" kyselin minä.