Part 1

ISLANTI

Tarun ja runon maa

Kirj.

I. K. INHA

Kansanvalistusseuran toimituksia 162.

Helsingissä, Kansanvalistusseura, 1912.

SISÄLLYS:

Islannin mainehikas vapausaika. Nykyinen Islanti: Luonto ja kansa. Islannin nykyinen edistys.

Islannin mainehikas vapausaika.

Ensimäinen Pohjolan mies, joka näki Islannin, oli Nadodd niminen norjalainen viikinki, joka purjehtiessaan Fär-saarille oli myrskyn kautta joutunut pois oikealta väylältä ja kaukana lännessä tavannut suuren maan. Nadodd nousi vuorelle, mutta ei millään suunnalla nähnyt merkkiäkään ihmisasunnoista. Hän viipyi syksyyn saakka ja lähti sitten paluumatkalle. Kun he olivat tulleet kauemmaksi ulapalle, niin näkivät he, että tuntureilla oli paljon lunta, ja siitä he nimittivät maan »Lumimaaksi». Tämä tapahtui yhdeksännen vuosisadan keskivaiheilla.

Nadoddin jälkeen Gardar niminen ruotsalainen viikinki kävi tässä löydetyssä maassa ja purjehti sen ympäri. Pohjoisrannalle hän rakensi talon, jossa vietti miehineen talven, ja siitä tätä lahtea vielä tänä päivänä sanotaan Husavikiksi eli »Majalahdeksi». Sitten Gardarkin palasi Norjaan. Saarta sen retken jälkeen sanottiin »Gardarin saareksi».

Lounais-Norjassa asui Floke Vilgerdinpoika niminen suuri viikinki, joka päätti asuttaa löydetyn saaren. Hän uhrasi suuren veriuhrin kolmelle korpille, jotta ne osottaisivat tietä. Sitten hän purjehti Shetlannin saarille ja Fär-saarille, joihin tie oli tuttu, ja Fär-saarilta lännen merelle. Purjehdittuaan kotvan hän laski ensimäisen korpin lentämään. Se kohosi ilmaan ja kääntyi sitten takaisin Fär-saarille. Kotvan purjehdittuaan Floke laski toisen korpin lentämään. Sekin kohosi ilmaan, mutta palasi takaisin laivaan. Kun oli vielä kotvan aikaa purjehdittu, niin laskettiin kolmas korppi lentämään, ja se ilmaan kohottuaan lensi suoraa päätä eteenpäin. Sen perässä Floke laski. Ensimäinen korppi oli ilmaan kohottuaan nähnyt maata vain takana päin ja sinne palannut, toinen ei nähnyt ensinkään ja palasi laivaan, kolmas meni menojaan, koska se korkealle kohottuaan oli nähnyt matkan suunnassa maata.

Floke saapui Islannin kaakkoisrannalle laajan, pari kilometriä korkean Vatnajöökulin juurelle ja purjehti siitä etelärantaa seuraillen länttä kohti, kunnes saapui kauas mereen pistävään Reykjanniemeen. Siitä avautui itää kohti suuri vuono, jonka pohjoisrannalta näkyi korkea lumipeittoinen »Lumitunturiniemi» (Snaefellesnes). Faxe, eräs Floken miehistä, sanoi: »Tämä mahtaa olla suuri maa, koska mereen laskee suuria jokia.» Se paikka sai hänestä nimensä, ja koko vuono nimitettiin Faxavuonoksi. Floke laski tästä vuonosta, jonka perukassa nykyinen Reykjavik on, Snaefellesnesin ohi pohjoiseen ja kävi maihin Breidivuonon rannalla. Vuonossa oli paljon hylkeitä ja kaloja, mutta pyyntihommissa kului aika niin, ettei jouduttukaan korjaamaan heinää karjalle ja karja sen vuoksi talvella kuoli. Kevät oli kylmä. Floke nousi korkealle vuorelle ja näki vuonon olevan täynnään jäitä. Siitä syystä hän nimitti koko saaren »Jäämaaksi» eli »Islanniksi» ja palasi tämän jälkeen kotia Norjaan. Floke moitti kovasti tätä uutta maata, mutta jotkut hänen miehistään sitä kiittelivät. Siinä olikin sekä kiitoksen että moitteen aihetta. Pyynnit olivat hyvät, mutta maa itse kolkko.

Näin kerrotaan Islannin löytö »Landnamabokissa» eli »Maanottokirjassa», joka on Islannin vanhan kirjallisuuden tärkeimpiä ja luotettavimpia teoksia. Sitä alkoi muistotietojen mukaan kirjottaa jo 11:nnen vuosisadan lopulla Are Frodi niminen pappi ja hänen jälkeensä toiset sitä jatkoivat, ja sen kautta kaikki Islannin vanhat asutussadut tulivat säilytetyiksi. Siitä voimme tutustua Islannin melkein jokaisen laakson alkuvaiheisiin. Mutta tietysti tuli mukaan paljon taruakin.

Maa, jonka ympäri Gardar oli purjehtinut, on suuri saari, alaltaan saman kokoinen kuin koko Etelä-Suomi. Ensimäisten viikinkien saapuessa se oli asumaton, mutta he eivät kuitenkaan olleet ensimäiset, jotka olivat siellä käyneet. Norjalaiset uudisasukkaat tapasivat Islannin itärannikon edustalla pieneltä saarelta, jota vielä tänä päivänä sanotaan Papinsaareksi, kelloja, papinsauvoja ja muita merkkejä, jotka osottivat saarella jo ennen heitä käyneen hengellisiä miehiä, irlantilaisia munkkeja. Kristinusko oli nimittäin varhain saanut vahvan jalansijan Irlannin ja Skotlannin länsirannoilla ja sinne oli perustettu suuria luostareita. Luultavasti oli niiltä, etsittäissä uusia asumattomia maita luostareitten paikaksi, joko rohkean löytöretken taikka tapaturman kautta jouduttu Islantiinkin, vaikkei hengellinen yhdyskunta niin erillään muusta maailmasta ajan pitkään voinut menestyä.

Ensimäisille siirtolaisille tämä maa suuresti muistutti Norjaa. Missä he rannikkoa lähestyivätkin, kaikkialla kohosi jylhiä tuntureita ilmoihin, ja monen kukkulalla oli ikuista lunta ja laajoja maajäätiköitä. Kaakkoisrannikolla tunturit suistuvat melkein äkkijyrkkään mereen, mutta muualla on tunturien ja merenrannan välillä enimmäkseen kapea vyöhyke alhaista tasaista maata ja tuon tuostakin rannasta polvee maan sisään suuria vuonoja. Kapea rantakaistale on vihantaa ruohikkoa ja vuonojen perukasta kohoo vihantia laaksoja korkeammalle tunturienkin väliin. Mahtavia jokia virtaa ylämaasta mereen. Siihen aikaan oli tunturien ja meren välillä metsääkin, vaikka luultavasti vain matalaa, mutta nykyisin metsät ovat melkein kokonaan hävinneet.

Ilmasto oli kosteata ja levotonta, talvi pitkä ja pimeä, sumuinen ja myrskyinen, mutta verraten leuto, kesä taas viileä. Ainoastaan juhannuksen aikaan, jolloin aurinko on melkein vuorokauden umpeensa taivaalla, on laaksoissa polttavan kuuma. Silloin niissä rehottaa mitä vehmain ruohokasvullisuus ja tuhannet kukkaset koreilevat tunturien liepeillä.

Saaren rannoilla oli suunnattoman paljon lintuja, samoin kuin Ruijankin rannoilla, ja meressä Jäämeren riistarunsaus. Silloin tällöin, miten tuulet sattuivat, ajautui varsinkin pohjoisrannalle keskellä kesääkin suuria jäälauttoja.

Mutta monessa suhteessa tämä maa kuitenkin oli toisenkinlaista kuin Norja. Kun kohottiin vuonojen rannoilta sisämaahan, niin tultiin ylängölle, jossa penikulmia laajalti maa oli mustan laavan peitossa. Islannissa on satoja ja tuhansiakin tulivuoria, joista suuri osa vielä historiallisella ajalla on ollut toimessa. Ne ovat kylväneet ylämaan täyteen tuhkaa ja vulkanista hiekkaa, valaneet sen päälle paksuja laavapeitteitä. Kun ylämaa on niin korkealla merenpinnasta, että ilma sen vuoksi on liian kolkkoa kasvullisuudelle, niin ovat vanhatkin laavamaat jääneet kamalimmaksi erämaaksi. Siellä ei kasva juuri mitään muuta kuin sammalta ja jäkälää ja joku ruohon korsi tai putki siellä täällä. Laajat alat ovat aivan paljaina. Kesälläkin tuimat lumimyrskyt uhkaavat tuhota matkamiehen. Ja lisäksi ovat laavamaat saaren sisäosissa niin sanomattoman ryhmyisiä, vääntyneitä, halkeilleita mitä vaikeimpiin muotoihin, että matkustaminen on joskus melkein mahdotonta. Niin vaikeat ovat nämä ylänkömaat, ettei vanha viikinkiasutus voinut niihin nousta ja että ne ovat vielä tänä päivänäkin asumattomat ja osasta melkein tutkimattomat. Kun saaren vanhat asukkaat matkustelivat itärannalta länsirannalle Thingvallan käräjiin, niin he harvoin kulkivat suoraan maan poikki. Enimmäkseen he kiersivät jompaakumpaa rantaa, vaikka välillä oli kahlattava leveitten vuolaitten virtain poikki ja vaikka siihen aikaan vaara väkivaltaisten asukkaitten puolelta useinkin olisi pelottanut semmoisesta retkestä muuta kuin suurta miesjoukkoa.

Islannin ensimäiset vakinaiset asukkaat olivat Ingolf Örninpoika ja Leif Hrodmarinpoika. He olivat mahtavia päälliköitä Norjan länsirannalta, mutta olivat riitaantuneet Throndin jaarlin kanssa. Leif oli menettänyt hänelle kaiken omaisuutensa, koska oli taistelussa kaatanut kaksi jaarlin pojista. Molemmat viikingit, jotka olivat sukulaiset ja kasvinveljet, päättivät silloin muuttaa Islantiin, jota Korppi-Floke oli moittinut, mutta hänen miehensä Thorolf kiittänyt niin hyväksi, että häntä siitä sanottiin Voi-Thorolfiksi. Leif ensinnä teki viikinkiretken Irlantiin, hankkiakseen korvausta menettämästään omaisuudesta, ja toi sieltä muun muassa kymmenen vankia, jotka hän otti Islantiin orjikseen. Irlannissa hän myös anasti tappelussa miekan, joka oli niin kirkas, että se pimeässäkin läikkyi, ja siitä ruvettiin häntä sanomaan Hjörleifiksi, s.o. »miekanterä-Leifiksi». Kotia palattuaan hän nai Ingolfin kauniin sisaren Helgan, jonka vuoksi oli Throndin jaarlin poikain kanssa riitaantunut. Ennen matkaan lähtöä Ingolf uhrasi jumalille suuren veriuhrin, sillä hän oli hurskas mies, mutta Leif ei uhrannut milloinkaan.

Kumpikin omalla laivallaan he sitten purjehtivat Islantiin v. 874 j.Kr. Mukaansa he ottivat naisensa, koko joukon vapaita asemiehiä, orjansa, irtaimistonsa ja karjansa. Yhdessä matkattiin meren poikki, kunnes Islanti tuli näkyviin; sitten erottiin. Ingolf oli ottanut matkaan puiset patsaat, jotka seisoivat juomapirtissä isännän istuimen kahden puolen ja joitten yläpää oli jumalankuvaksi vuoltu. Ne hän heitti mereen ja lupasi rakentaa talonsa siihen, missä ne maihin uisivat. Sitten hän laski lähimpään rantaan tätä tapausta odottamaan.

Hjörleif laski rantaan lännempänä ja rakensi talon. Mutta kun hän keväällä kynti maata, eikä ollut muuta kuin yksi härkä, niin täytyi orjain vetää auraa. Siitä he suuttuivat niin, että tappoivat sen ainoankin härän, väittäen sitten karhun sen kaataneen. Kun Hjörleif miehineen hajautui tuntureille karhua etsimään, niin orjat joukolla tappoivat hänet ja hänen miehensä yksitellen, ottivat naiset ja tavarat, kuormasivat ne alukseen ja purjehtivat pienille saarille, jotka häämöttivät kauempana meressä. Kun Ingolf sai sen kuulla, niin hän sanoi: »Kehno kohtalo tuli tässä urhon osaksi, kun orjista tuli hänen surmansa. Hyvin sen näen, että niin käy jokaiselle, joka ei tahdo uhrata.» Kun ruumis oli kumpuun haudattu, niin Ingolf kokosi miehensä ja purjehti saarille, surmasi kaikki orjat ja pelasti naiset takaisin maihin. Mutta saarta siitä pitäen sanotaan Vestmannasaariksi, »Lännen miesten saariksi», koska ne, jotka siellä surmattiin, olivat Irlannista kotoisin.

Seuraavana kevännä Ingolf lähetti orjansa etsimään patsaitaan. Ne olivat ajautuneet maihin Faxavuonon kaakkoiskolkkaan. Sinne hän purjehti väkineen, tavaroineen ja rakensi talon. Paikka nimitettiin Reykjavikiksi, »savun lahdeksi», koska lähellä oli höyryäviä kuumia lähteitä. Ingolf otti omakseen kaiken maan niillä seuduin, alueen yhtä laajan kuin kihlakunnan. Siitä hän antoi maata omille vapaille miehilleen ja muutamille orjilleenkin, jotka samalla saivat vapauden. Siitä vielä saivat maata toisetkin, osasta suurisukuisetkin miehet, joita myöhemmin saapui Islantiin. Ingolf ja hänen jälkeläisensä olivat koko alueen päällikköinä, he ylläpitivät rauhaa ja toimittivat yhteisen jumalanpalveluksen.

Kun näin ensimäiset siirtolaiset olivat saaneet Islannissa pysyvän jalansijan, niin alkoi saapua paljon toisia heidän jälkeensä. Ensinnä asutettiin länsiranta, sitten pohjois- ja eteläranta ja viimeksi itäranta. Maan ottoa kesti noin 60 vuotta. Maanottokirjassa mainitaan yli 3,000 maanottomiestä. Maata otettiin rannikolta ja laaksoista, jotka vuonoista nousivat sisämaahan, mutta sisämaa itse jäi aivan autioksi. Maanottokirjassa on kaikista näistä vaiheista laajat värikkäät kertomukset. Se on arvokas historiallinen lähde, sillä ei ole mitään muuta yhtä seikkaperäistä teosta niin vanhoilta ajoilta, jossa laajan maan asutus ensi alusta saakka kerrottaisiin.

Ingolf ja Hjörleif olivat lähteneet kotimaastaan, kun eivät voineet pitää puoliaan mahtavaa jaarlia vastaan. Sama syy sai seuraavana aikana vielä paljon useamman Norjasta lähtemään. Kun nimittäin Harald Kaunotukka v. 872 oli Hafursvuonossa saamansa suuren voiton kautta tuhonnut ne monet pienet päällikkökunnat, joita Norjassa oli eri osissa maata, ja yhdistänyt koko maan oman valtansa alle ja julistanut kaikki veron alaisiksi, niin herätti tämä toisiin tapoihin tottuneitten talonpoikain kesken suurta tyytymättömyyttä. Miehet, jotka siihen saakka olivat itsenäisesti hallinneet alustaansa ja itse lakia laatineet, eivät mielestään voineet tyytyä niin suureen vapauden rajotukseen. Toisia lähti viikinkiretkille Englantiin, Irlantiin, Ranskaan ja Brittein pienemmille saarille, josta he eivät enää palanneet takaisin, suurin osa Islantiin. Maanottokirjassa mainitaan tuhkatiheään, että se tai se viikinki oli Islantiin tullut, koska hän oli taistellut kuningas Haraldia vastaan Hafursvuonossa, taikka koska hän muutoin oli kuninkaan kanssa riitaantunut ja joutunut hänen vainonsa alaiseksi. Siten tuli, monen muun suvun mukana Islantiin Ketil Flatnesin pojan suku, josta Islannille sitten syntyi monta kuulua miestä.

Kuningas oli lähettänyt Ketilin Orkney-saarille anastamaan niitä, koska sinne oli paennut paljon norjalaisia viikinkejä, jotka eivät tyytyneet hänen ylivaltaansa. Ketilillä oli mukanaan melkoinen laivasto ja sotajoukko. Hän lähti matkaan kaikkine poikineen, yhtä, Bjarnea, lukuunottamatta. Tämä jäi Norjaan hoitamaan hänen tiluksiaan. Ketil saikin Orkney-saaret valtaansa, mutta piti ne omanaan, maksamatta niistä kuninkaalle veroa. Kuningas silloin anasti kaiken hänen omaisuutensa Norjassa ja tuomitsi Bjarnen henkipatoksi. Bjarne sai Thorolf Mostrarskägge nimisen miehen luona tyyssijan, mutta kuultuaan tämän, kuningas tuomitsi Thorolfinkin henkipatoksi. Tämä päätti silloin muuttaa maasta pois. Ensinnä hän uhrasi rakkaimmalle jumalalleen, Thorille, ja kaikki merkit viittasivat siihen, että hänen tuli lähteä Islantiin. Sinne hän sen vuoksi purjehti suurella vainolaivallaan, mukanaan perhe ja orjat, tavarat ja kaikki heimolaiset ja ystävät, ketä vain halutti lähteä matkaan. Tämä tapahtui kymmenen vuotta sen jälkeen kun Ingolf oli lähtenyt. Samoin kuin Ingolf Thorolfkin heitti mereen patsaansa. Yhteen niistä oli Thorin kuva piirretty, ja Thorolfin miesten mielestä näytti siltä, että se mereen tultuaan lähti uimaan nopeammin kuin olisi luullut. Se ui Faxavuonosta Snaefellesnesin ympäri suureen Breidivuonoon, ja tämän rannalle Thorolf siis asettui. »Hän kiersi valkealla koko maanottonsa», sanotaan Maanottokirjassa. Tämä tapahtui joko siten, että maan ottaja viritti valkean kahden mereen laskevan joen suuhun, jolloin koko niitten välillä oleva alue oli hänen omaisuuttaan, taikka kiersi hän niin paljon maata, kuin yhdessä päivässä ennätti, ja teki kaikille mäille tulen, niin että ne näkyivät tulesta tuleen. Kaikki maa, jonka maan ottaja siten oli piirittänyt, oli hänen omaisuuttaan. Väelleen Thorolf rakensi monta taloa ja itselleen muita suuremman, joka sai nimekseen Hov, koska hän sen viereen rakensi suuren jumalanhuoneen, »hovin». Tämä rakennettiin Norjasta tuodun vanhan Thorin huoneen rakennusaineista. Jumalanhuone oli suuri ja siinä oli monta ovea. Sinne vietiin patsaat. Sisimpänä oli ikäänkuin kuoro, jossa uhrialttarin paikka oli. Sen alle oli tuotu Norjasta maata, vanhan hyljätyn alttarin alta. Alttarilla oli umpinainen rengas, joka painoi kaksi äyriä, ja sillä vannottiin kaikki valat. Päällikkö eli »gode» kantoi sitä käsivarressaan kaikissa kansankokouksissa. Alttarilla pidettiin niinikään verimaljaa ja luutaa, jolla uhrieläinten — tai ihmisten — verta pirskotettiin piirissä seisoville jumalankuville. Kaikki kihlakunnan talonpojat olivat velvolliset maksamaan jumalanhuoneeseen päällikön vaatimuksen mukaan, mutta itse hänen tuli sitä ylläpitää. Päällikkö oli siis samalla sekä kihlakuntansa ylimmäinen käskynhaltija että pappi, ja siitä syystä häntä nimitettiin »godeksi». Hän oli kihlakunnan vuosikäräjissä päämiehenä. Vielä siihen aikaan, jolloin maanottokirja muistoon kirjotettiin, siis kristinuskon jo oltua satoja vuosia Islannissa vallalla, oli Thorsnesissä käräjäpaikalla »Thorin kivi», jolla ennen uhrattaviksi tuomittujen miesten selkä murrettiin, ja aivan vieressä oli piirissä kiviä, joilla ratkaistiin, keitä oli uhrattava. Thorolfista tuli suuren ja kuulun suvun kantaisä.

Bjarne Ketilinpoika oli paennut Orkney-saarille, jossa hänen isänsä oli kuollut, mutta muu suku kohonnut suureen arvoon. Yksi hänen veljistään oli siellä suuren maan omistajana, yksi sisar naimisissa mahtavan gotlantilaisen soturin kanssa, toinen tytär, Öd Rikas, Irlannin norjalaisen kuninkaan Olavi Valkoisen kanssa. Tämä kuningas oli taistelussa kaatunut, mutta hänen ja Ödin poika, Thorstein Punainen, oli laskenut valtansa alle Skotlannin koko pohjois-osan. Koko tämä heimokunta myöhemmin kokoontui Islantiin.

Ensinnä lähti sinne Bjarne, sillä pakanana hän ei voinut sietää sitä, että hänen sukulaisensa olivat ruvenneet kristityiksi. Hän tuli vanhan ystävänsä Thorolf Mostrarskäggen luo ja sai häneltä maata. Sitten tuli hänen lankonsa, gotlantilainen Helge Laiha, joka tulella kiersi itselleen maata pohjoisrannalla. Paljon miehiä otti häneltä maata ja pian tuli koko Eyja-vuono taajaan asutuksi. Helge Bjola, Bjarnen veli, sai maata Ingolfilta. Viimeisenä tuli Öd Rikas, kun hänen poikansa Thorstein Punainen oli kaatunut taistelussa skotlantilaisia vastaan. Thorsteinilla oli kuusi tytärtä ja yksi pieni poika, jotka äidinkin kuoltua jäivät aivan orvoiksi. Kun Skotlannissa alkoi olla turvatonta, niin isoäiti Öd otti kaikki lapsenlapsensa ja orjansa ja sitä paitsi 20 vapaata miestä kerallaan ja purjehti Islantiin. Ensinnä hän poikkesi veljensä Helgen luo, Reykjavikin alueelle. Tämä lausui hänet tervetulleeksi puolen väkensä keralla. Mutta se oli Ödin mielestä kitsastellen tarjottu ja hän sanoi, ettei Helgestä koskaan tulisi mahtimiestä. Vaikka Öd haaksirikon kärsittyään oli vaikeassa asemassa, niin lähti hän kuitenkin pohjemmaksi ja saapui Bjarnen luo Breidivuonoon. Bjarne kävi sisartaan vastaan koko väkensä keralla ja lausui hänet kaiken väkensä keralla tervetulleeksi, ja tämä kutsumus Ödiä miellytti. Öd sitten etsi maata Hvamsvuonosta, joka on Breidivuonon haaravuono, kiersi kaikki sen puolen laaksot itselleen ja väelleen ja rakensi Hvamin talon. Sitten hän jakoi seuramiehilleen maata. Toiset niistä joutuivat hänen lapsenlapsiensa kanssa naimisiin, ja monta suurta sukua sen kautta perustettiin.

Kun Öd oli elänyt sangen vanhaksi ja hänen pojanpoikansa Olavi Feilan kasvanut täydeksi mieheksi, niin isoäiti hänen puolestaan kosi erästä rikasta impeä ja kutsui Hvamiin häihin kaikki sukulaisensa ja monta muuta rikasta ja arvokasta miestä. Siitä karttui suuri joukko, sillä Islannissa oli silloin jo paljon asukkaita. Hääpäivänä Öd heikkoudestaan huolimatta otti kaikki vieraat vastaan ja saattoi heidät pitopirttiin, joka oli niin komeaksi koristettu, että kaikki sitä ihmettelivät. Kun kaikki olivat istuneet, niin Öd nousi ja sanoi: »Veljeni Bjarnen ja Helgen ja muut heimolaiset ja ystävät kutsun tässä todistamaan, että annan tämän talon ja kaiken sen irtaimiston pojanpojalleni Olaville.» Sitten hän lähti huoneesta pois, pyytäen heitä kaikkia juomaan ja pitämään iloa. Ödin sanotaan olleen kookkaan ja ryhdikkään, ja kun hän reippain askelin astui huoneen poikki, niin vieraat toisilleen kuiskasivat, että hän yhä vieläkin oli merkillisen arvokas nainen. Mutta kun Olavi Feilan seuraavana päivänä meni isoäitinsä makuuhuoneeseen, niin näki hän Ödin kuolleena, vuoteessaan istuvana. Viimeiseen saakka Öd siten säilytti arvokkuutensa.

Melkein kaikki maanottomiehet olivat norjalaisia. Ainoastaan kymmenkunta oli ruotsalaisia, Helge Laiha niistä huomattavin. Tanskalaisia oli yksi ainoa. Mutta useat maanottomiehet kuitenkin kuuluivat sukuihin, jotka näyttävät aikoinaan muuttaneen Norjaan Ruotsista ja Tanskasta. Ne nimittäin johtivat heimoutensa näitten maitten vanhoista kuninkaista, sekä Ynglingeistä, että Skjöldungeista. Varsinkin Ragnar Lodbrokista polveutui monta sukua. Tämä vanha kuninkaallinen sukujuuri se vaikutti, että Skandinavian vanhat kuningassadut Islannissa säilyivät muistossa, kunnes tulivat kirjotetuiksi.

Näin tapahtui pääpiirtein kertoen Islannin asutus. Maa oli riittävän laaja, kalastus, linnustus tuottava, laitumet hyvät ja siirtolaisten toimeentulo sen vuoksi verraten helppo. Lisäksi he epäilemättä toivat mukanaan kotimaastaan melkoisia omaisuuksia, irtaimistoa, orjia, karjaa, vaatteita, kultaa ja hopeaa. Ja uutta keräsivät ensimäisinä vuosisatoina saaren nuoret soturit, jotka säännöllisesti jatkoivat viikinkiretkiään ja sitten taistelivat palkkasotilaina, niin kauan kun ehdot olivat suotuisat. Mahtavimmat maanottomiehet hallitsivat kihlakuntiaan päällikköinä, heidän alaisiaan olivat muut maanottomiehet kukin alueessaan. Olot järjestyivät kaikin puolin samalle pakanalliselle kannalle kuin kotimaassa Norjassa ennen kuningasvallan perustamista ja kristinuskon tuloa. Mutta siitä huolimatta oli Islanti kuitenkin itsenäisyytensäkin ajalla melkoisessa määrin riippuvainen kotimaastaan Norjasta. Sen kanssa sen vuoksi ylläpidettiin vilkasta yhdysliikettä ja sieltä saari myöhemmin sai sekä kristinuskon että kuningasvallan.

Päällikön eli goden arvo ei kihlakunnassa ollut valittava, vaan perinnöllinen. Päällikkö ei suinkaan ollut vapaitten kihlakunnan miesten käskynhaltija, vaan ainoastaan heidän johtajansa. Hänen tehtävänsä oli toimittaa jumalanpalvelus jumalanhuoneessa, ylläpitää kihlakunnan rauhaa ja sitä paitsi vielä tarpeen tullen olla kihlakunnan miehille apuna neuvoillaan ja voimallaan, jos hän omin voimin saattoi kurittaa rauhanhäiritsijää, niin hän sen teki. Elleivät hänen voimansa riittäneet, niin olivat kihlakunnan miehet velvolliset häntä auttamaan.

Olojen kehittyessä ja asutuksen vahvistuessa eivät kihlakuntien rauhan rikkojat enää olleet yksityisiä, vaan seudut nousivat tuon tuostakin aseihin naapuriseutuja, laaksot laaksoja vastaan. Toisinaan taas joutuivat kihlakunnan miehet riitoihin omien päälliköittensä kanssa ja etsivät naapurikihlakunnasta apua, vielä useammin taistelivat päälliköt päälliköitä vastaan. Monta satua on näistä ainaisista melskeistä säilynyt. Ne ovat kaikki erinomaisen kuvaavia oloille, jotka tässä omituisessa vanhanaikaisessa viikinkiyhteiskunnassa vallitsivat. Islannissa vallitsi verikosto, ja se se varsinkin vaikutti, ettei vainoista tahtonut koskaan loppua tulla, kun ne jonkun mahtavan miehen surman kautta olivat alkuun päässeet.

Riitoja ei kuitenkaan likimainkaan aina ratkaistu asevoimalla, vaan paljon useammin käräjänkäynnillä, ja miestapotkin, jotka olivat milt'eipä tavallisin rikos, voitiin sakoilla sovittaa. Kun siis päälliköt joutuivat päälliköitä vastaan, eikä ollut maassa mitään ylipäällikköä, jonka ratkaistavaksi semmoiset asiat voitiin antaa, niin kävi yhteisten maankäräjäin tarve tuntuvaksi. Aluksi syntyi eri osiin saarta maakuntakäräjiä, joissa monet saman puolen kihlakunnat olivat edustettuina. Käräjissä tuomitsivat päälliköt vapaitten talonpoikain avulla. Mutta ensimäiseksi käräjissä aina koetettiin saada riitapuolien välillä aikaan sopimus. Ellei se onnistunut, niin langetettiin tuomio. Mutta oikeus ei pitänyt huolta tuomion täytäntöön panemisesta, vaan sen tuli asianomaisen itse tehdä hyvien ystäviensä ja suojelijainsa avulla — jos hänellä niitä oli. Näissä kevätkäräjissä — ne kaikki pidettiin keväällä — ratkaistiin suuri osa asioita, mutta niistä vedottiin usein koko saaren käräjiin, altingiin, jotka jo sangen varhain tulisivat ylimmäksi oikeuspaikaksi. Altingin perustamisesta kerrotaan seuraavaa: