Part 4

Porthan oli koonnut itselleen tietoja Suomen eri murteista. Hän aikoi toimittaa suomen kieliopin ja oli siksi tutustunut murteisiin, joita puhuttiin Suomen ulkopuolella, Inkerissä, Aunuksessa, Virossa. Aikoipa hän valmistaa suuren suomalaisen sanakirjan, jossa osottaisi, mitkä sanat ovat alkuperäisiä suomalaisia, mitkä muista kielistä lainattuja. Hän tunsi suomen kaukaisempiakin sukukieliä, lappia ja unkaria. Kuinka laajaksi hän tutkimuksensa suunnitteli, osottaa se, että hän oli hankkinut itselleen sanaluetteloja mordvan, vogulin ja ostjakin kielistä ja mainitsee, että suomenkielen sukulaisuussuhteiden täydelleen selville saamiseksi pitäisi tutkia myöskin samojeedien, turkin ja mongoolien kielet. Vertailuja oli hän tehnyt suomen ja venäjän, gootin ja liettualais-lättiläisten kielten välillä.

Vaikka Porthan ei ehtinytkään toteuttaa kaikkia näitä laajoja suunnitelmia, osotti hän kuitenkin uran, jolle suomenkielentutkimuksen tuli suuntautua. Hän oli kielitutkimuksillaan voinut suuressa määrässä valaista Suomen vanhinta historiaa. Paitsi sitä että hän antoi kuvauksen suomalaisten pakanuuden-aikuisesta elämästä, hän lausui käsityksenään, että suomalaiset ennen tähän maahan tuloa asuivat Venäjällä Kaspianmereltä Suomenlahden rannoille asti ulottuvalla alueella. Asuuhan näillä mailla vieläkin suomalaisten sukua olevia kansanryhmiä. Venäjältä tulivat esi-isämme Suomeen paljoa myöhemmin kuin siihen asti yleensä oli otaksuttu ja valtasivat täällä aluksi meren rannat, karkottaen tieltään lappalaiset.

Kansanrunojen kerääjänä ja tutkijana.

Porthanin suuri kokoomis- ja tutkimisinto ulottui kansanrunoihinkin. Ohimennen on tullut jo mainituksi Jusleniuksen harrastuksesta kansanrunoihin. Porthanin aikoina olivat sangen monet keränneet kansanrunoja. Liikkuessaan pitäjäläistensä luona, tulivat papit usein näkemään, että kansa taisi omituisia runoja, lauluja ja loitsuja. Luonnollisesti monesti sellaisesta kansaa nuhdeltiin, sillä olihan se merkki vanhasta, yhä vielä levinneestä pakanuudesta ja taikuudesta. Mutta jotkut papit ja virkamiehet sekä oppineet, jotka liikkuivat kansan parissa virkamatkoilla tai sen elämään tutustumassa ja sitä valistamassa, älysivät, että runot sisälsivät muutakin kuin taikauskoa. Runot olivat kauniita, sananlaskut erittäin sattuvia. Suomenkieli, jota monet niin halveksivat, soi näissä runoissa kauniisti, milloin iloisena helisten, milloin synkkänä pauhaten, aina taipuisana ilmaisemaan kaikkia mielentiloja. Tämä runojen kauneus, sananlaskujen syvämietteisyys, arvoitusten sukkeluus todisti korkeiksi kansan henkiset kyvyt, lämmitti ja innosti niihin tutustuneita ja sai monen oppineen herran, papin, virkamiehen ja yliopiston opettajan huvikseen keräämään niitä. Jo lapsena lienee Porthan kuullut runoja synnyinseuduillaan, samoin myöhemmin käydessään tervehtimässä sairasta isäänsä. Innostuttuaan sittemmin enemmän suomalaisuuden asialle hän rupesi runoja keräämään. Sitä varten hän itse matkusti jonkun verran. Laulajat eivät kuitenkaan tahtoneet tietojaan vieraalle ilman muuta ladella. He pelkäsivät osaksi joutuvansa niistä edesvastuuseen, osaksi että taiat menettäisivät voimansa, kun niitä syyttä rupeaisi laulamaan. Ja visusti he vaikenivat, jos huomasivat, että heidän esityksiään ruvettiin panemaan paperille. Humalaisina ollessaan he vasta päästivät kielensä irralleen ja pelkäämättä lauloivat kaikki varastonsa. Enemmän runoja Porthan lie saanut kokoon siten, että hän kirjoitti maaseudun papeille, kenellä vaan arveli runoja olevan, ja pyysi niitä itselleen.

Väitöskirjoina hän julkaisi tutkimuksensa _Suomalaisesta runoudesta_, jonka hän toimitti eri tahoilta saamiensa tietojen mukaan. Tämä tutkimus oli tavallaan lähellä hänen varsinaista työtään yliopistossa, jossa hänen tuli selitellä lakeja, joita latinankielinen runous noudatti. Samalla tavalla tuli nyt tutkituksi suomalainen kansanrunous. Muodostelemiaan sääntöjä hän valaisee lukuisilla esimerkeillä kansanrunoista, joista muutamat hänen käsissään paisuivat hyvin pitkiksi. Hän oli nim. yhdistellyt eri paikoista tavatuista, samaa aihetta käsittelevistä, mutta hiukan eri tavalla lauletuista runoista, n.s. toisinnoista, parhaita säkeitä yhtenäisiksi runoiksi. Tähän menettelyyn hänelle antoi aihetta luulo, että runot alkuisin muodostivat täydellisiä, yhdenjaksoisia esityksiä, mutta ihmiset, jotka niitä lauloivat, olivat ne huonosti oppineet, ja niistä kukin lauloi mitä muisti. Hänen tehtävänsä oli nyt näistä hajanaisista runoista koota ja uudelleen muodostaa alkuperäisiä. Näin hän siis jo oli tavallaan sillä tiellä, joka vei Lönnrotin Kalevalan kokoonpanoon.

Tutkimus »Suomalaisesta runoudesta oli julaistu etupäässä ohjeeksi niille, jotka harrastivat runoilemista suomeksi. Oli tapana ristiäisissä, häissä, hautajaisissa ja muissa sentapaisissa tilaisuuksissa juhlallistuttaa tapaus runolla. Milloin suomeksi kirjoitettiin, käytettiin kansanrunoissa tavattavaa vanhaa suomalaista runomittaa, vaikka usein hyvin virheellisesti.

Porthanille kansanrunot olivat lähteenä historiallisillekin tutkimuksille. Varsin selvänä kuvastui loitsuissa ja muissa runoissa muinaisten suomalaisten uskonnollinen elämä, heidän käsityksensä jumalista ja henkiolennoista. Tätä asiaa käsittelevät kokoelmansa hän luovutti erään toisen miehen käytettäväksi, joka kirjoitti väitöskirjan »Muinaisten suomalaisten opillisesta ja käytöllisestä taikuudesta». Väitöskirjalla _Suomalaisten noituuden luonteesta_ koettaa Porthan osottaa, että monet mahdottomat tarut, joita kansa tosina kertoi, ja joihin sivistyneetkin uskoivat, olivat tänne kulkeutuneet katolisena aikana munkkien mukana toisista maista. Suomalaisia oli turhaa syyttää noituudesta ja taikuudesta enemmän kuin muitakaan kansoja. Taikauskoon ja taikuuteen nähden Porthan oli erittäin valistuneella kannalla. Ihmisten tietomäärän lisääntyminen oli omiaan vähentämään taikauskoa, oli hänen käsityksensä. Kirjoittipa hän asiasta kirjasen _Luonnontiedon vaikutus taikauskon vähentymiseen_.

Porthan opettajana. Suhde ylioppilaisiin.

Porthan oli koko sydämellään antautunut työhönsä. Paitsi virallisia luentoja yliopistolla, hän piti monen monista aineista luentoja kotonaan. Tieteelle ja ylioppilaille hän voikin uhrata koko elämänsä. Ei edes perhe häntä millään tavalla näistä toimista vetänyt pois, sillä hän oli vanhapoika. Kerran hän tosin oli mennyt kihloihin, mutta kun hänen morsiamensa kuoli, ei hän uudelleen sellaisiin hommiin ryhtynyt. Ylioppilaat olivat hänen luonaan melkein kuin kotonaan. Muutamia heistä aina asui hänen luonaan ja heidän lukujaan ja edistymistään hän tarkasti seurasi ja ohjasi.

Puhuipa Porthan mistä aineesta tahansa, aina hänellä oli runsaasti kuulijoita. Hänen luentonsa olivat niin havainnollisia, niin täynnä esimerkkejä jokapäiväisestä elämästä, niin mielenkiintoisia, etteivät ylioppilaat malttaneet niiltä pois jäädä. Siellä juurtui heihin sama tarkkuus, jota Porthan tutkimuksissaan ja arvosteluissaan käytti. Hajaantuessaan yliopistosta erilaisiin virkatoimiin veivät he mukanaan sen rakkauden kotimaahan ja omaan kansaan, joka elähytti heidän suurta opettajaansa. Ja he tahtoivat kukin kohdaltaan olla mukana työssä kansan valistamiseksi, sen elämänehtojen parantamiseksi, sen orastavan sivistyksen vaalimiseksi.

Porthanin opetus ei tarkottanut ainoastaan hänen oppilastensa tietojen kartuttamista aineissa, joiden opettaminen kuului hänen velvollisuuksiinsa. Hän tahtoi antaa heille neuvoja ja ohjeita mahdollisimman moniin tilanteisiin elämän varrella. Kun suurin osa hänen oppilaitaan oli papiksi aikovia, selitti hän heille, kuinka saarnoja oli valmistettava, kuinka ne oli esitettävä, miten sanat lausuttava j.n.e. Tavallinen saarnojen vika siihen aikaan oli se, että ne kieleltään olivat kovin ruotsinvoittoisia, kun papit osasivat huonosti suomea — onhan meidänkin päivinämme vielä muutamissa supisuomalaisissa seuduissa pappeja, joiden kotikielenä on ruotsi, ja jotka siksi saarnoissaan käyttävät huonoa suomenkieltä. Porthanin opetus oli tässäkin suhteessa perinpohjaista. Asiasta hän julkaisi väitöskirjan Vähäinen suomalaisten saarnain historia. Siinä hän lausuu m. m.: »Älköön puhuja luulko, että, jos hän itse ymmärtää puoliruotsalaisen puheensa, talonpojat sen silti käsittävät.»

Hänen opetuksensa käytännöllisyydestä mainittakoon toisena esimerkkinä, että hän neuvoi, kuinka kirjeitä oli kirjoitettava, kuinka leveäksi oli jätettävä paperin tyhjä yläreuna, mihin kohtaan oli merkittävä päivämäärä ja kuinka oli puhuteltava henkilöä, jolle kirjoitettiin. Siihen aikaan tämä oli tärkeää, sillä ei ollut sanomalehtiä, ei ollut puhelinta, ei ollut rautateitä, joten voitiin matkustaa hyvin vähän, kirjeellisesti olivat ihmiset sangen paljon tekemisissä toistensa kanssa.

Ylioppilaiden menestymisessä askartelivat Porthanin ajatukset useimmiten. Uutterasti hän korjasi heidän kirjoituksiaan ja osotti aiheita, joita kirjoituksissa voi käytellä. Hän tavallisimmin oli ylioppilaiden kirjoitusten puolustajana väitöstilaisuuksissa. Maisterinvihkijäisten lähestyessä varsinkin hänen työtaakkansa kasvoi. Jokainen tahtoi valmistua vihkijäisiin ja silloin kysyttiin professorin avuliaisuutta. Porthan itse kertoo, että hänen silloin täytyi tavattoman ahkerasti väitellä, »ja vielä kaikesta, mitä voi tietää. Se on hyvin ikävä toimi. Mutta olisi kovaa jättää nuorukaiset, jotka luulevat onnensa siitä riippuvan, omiin varuihinsa». Vaikka vanhuus häntä alkoi vaivata, vaikka hän joskus oli aivan sairas, ei hän silloinkaan voinut olla auttamatta ylioppilaita. Työtä hän ei voinut jättää, vaikka toisetkin häntä siihen kehoittivat. Eräälle ystävälleen, joka surkuttelee häntä monien töitten tähden, hän vastaa, ettei työ häntä paljon rasita, että siihenkin tottuu ja jatkaa: »Schalberg, joka ei tee mitään, ei silti ole terve. Useimmat toimeni ovat tulleet ikäänkuin koneellisiksi, niin etteivät ne sielua paljon kysy. Väitöskirjojani tulee minun kuitenkin vähentää. Mutta kenen on astuttava sijaan? Veli ei usko, kuinka vaikeata poikain on saada praesestä» (s. o. opastajaa väitöskirjan teossa ja puolustajaa väitöstilaisuudessa). »Poikiaan» auttaessa Porthan ei väsynyt.

Tuttavallisesti hän seurusteli ylioppilaiden kanssa. Osakuntalaisensa hän tunsi kaikki. Hän neuvoi ja ohjaili heitä kuin omia poikiaan. Auttoipa rahallakin tarvittaessa. Monet hänen luonaan asuneista muistelivat kaipauksella tätä aikaa kiittäen hyvää opettajaansa. Useista hänen oppilaistaan tuli sangen eteviä työntekijöitä eri aloille. Heidän kauttaan hänen tavaton oppineisuutensa, hänen laajat tietonsa ja hänen erinomainen opettajataitonsa, jolla hän innosti oppilaitaan, tulivat pitkiksi ajoiksi hyödyttämään isänmaata.

Yhteiskunnallinen toimihenkilö.

Porthan ei ollut ainoastaan tiedemies. Hän otti osaa myöskin yhteiskunnalliseen elämään.

Porthanin miehuuden aikaa kutsutaan historiassa »valistuksen ajaksi». Oppineet ihmiset tekivät voitavansa valistaakseen kansaa. He näkivät maaseudulla liikkuessaan, miten talonpoikain maanviljelys oli huonoa, kuinka heidän asuntonsa ja muut suojansa olivat huonosti rakennettuja, kuinka ihmisiä laumottain kuoli kulkutauteihin, mitenkä laiskuus ja juoppous tekivät ihmisistä köyhiä ja kurjia ja kuinka taikausko saattoi heidät naurettaviksi. Mutta kun tämä kansa oli useille oppineille läheinen, kun suurin osa papistosta ja paljon muistakin oppineista oli kansan keskuudesta lähtöisin, kun sen kieli oli heidän äidinkielensä, sen tavat heille tuttuja, tahtoivat he jotain tehdä kansan hyväksi. Tietoa, oppia, valistusta oli kansalle annettava. Sille oli neuvottava parempia viljelystapoja, se oli saatava pitämään parempaa huolta terveydestään, se oli saatava luopumaan taikauskostaan, laiskuudestaan, kaikista pahoista tavoistaan. Ei olisi ihmisillä silloin puutetta, ei onnettomuutta.

Mutta ennen kuin papit, lääkärit ja muut virkamiehet pystyisivät kansaa oikealla tavalla valistamaan, oli heidän itsensä saatava paljon oppia, tuli tarkoin tutustua kansan elämään, sen ajatustapoihin. Sitä varten perusti Porthan ystäviensä kanssa Turkuun »_Aurora_»- [= »Aamurusko»-] seuran. Siihen liittyi yliopiston opettajia, upseereja, hienoa Turun väkeä, pappeja ja aatelisia kauempaa maaseudultakin. Seurassa tuli sen jäsenten tottua hienoon käytökseen, siellä luettiin ääneen kynäniekkain sepittämiä runoja ja kertomuksia. Tämän seuran piti muodostua kaikkien hyvien ja henkevien harrastusten keskustaksi. Ohjelmaan kuului myöskin Suomen historian, maantiedon, kansanrunojen, elinkeinojen sekä tapojen tutkiminen ja selostaminen. Varsinkin tämä isänmaallinen puoli oli omiaan kasvattamaan seuran jäseniä valistustyöhön ja siksi se oli Porthanin sydämellä.

V. 1771 seura rupesi julkaisemaan omaa lehteä, jolle annettiin nimeksi »Erään turkulaisen seuran toimittamia sanomia» (Tidningar utgifna af ett sällskap i Åbo). Se oli ruotsinkielinen. Kuinka se olisi voinutkaan olla suomalainen! Sillä sen tarkoitus oli juuri puhua sivistyneelle yleisölle, ja sivistynyt yleisö oli siihen aikaan ruotsalaistuneempi kuin koskaan ennen. Tälle maan sivistyneelle väestön osalle siinä tarjottiin henkistä ravintoa huvittavilla kirjoituksilla ja mietteillä, siinä selosteltiin tapahtumia muualta maailmasta ja sen avulla koetettiin tutustuttaa sivistyneitä oman maan kansaan, luontoon ja historiaan. Lehdessä julkaisi Porthan monia historiallisia tutkimuksiaan ja asiakirjoja. Kun tämä tieteellinen puoli rupesi lukijain mielestä saamaan kovin paljon tilaa lehdessä, kyllästyivät he siihen pian. Sellainen isänmaallisuus oli heistä liian ikävää. He odottivat lehdeltä enemmän hauskoja kaunokirjallisia pätkiä. Mutta kun Porthan arvosteli sellaisia, samoin kuin seuralle jätettyjä tieteellisiä kirjoituksia, kovin ankarasti, korjaillen niitä mielensä ja makunsa mukaan, loukkaantuivat monet kynäniekat ja lakkasivat lähettämästä sepustuksiaan. Näin jäi toimitus melkein kokonaan Porthanin niskoille.

Seuran kokouksiin rupesi samoin osanotto laimenemaan. Sen ohjelma oli liian kuivaa ja tieteellistä iloista seuraa etsiville. Kun sitten Porthan meni opintomatkalle ulkomaille, kuoli sekä seura että lehti. Myöhemmin Porthan rupesi uudelleen julkaisemaan lehteä kirjoittaen siihen itse Ja pyytäen muilta omaa maata koskevia maantieteellisiä ja historiallisia kuvauksia.

Suomen maantieteestä olivat käsitykset niihin aikoihin hyvin hämärät. Porthan koetti luoda valoa siihenkin. Hän matkusteli paljon. Melkein joka kesä hän oli matkalla jollain suunnalla. Rautateitä ei ollut. Hevosella täytyi kulkea, milloin ei vesiteitä voinut käyttää, vaikka olisi ollut mentävä maan laidasta toiseen. Turun lehteen hän kirjoitti näkemiään ja kokemiaan sekä laati erääseen Ruotsissa ilmestyneeseen maantieteeseen Suomea koskevan osan.

Matkoillaan hän tutustui tarkoin kansan elinkeinoihin eri seuduilla. Siksi hän voi terveesti ja terävästi arvostella ja suunnitella toimenpiteitä, joihin ryhdyttiin maan taloudellisen tilan nostamiseksi. Kirjoittipa hän lehteensä »Mietteitä Suomen viljelemisestä», niin kaukana kuin tämä aine olikin latinankielen opettajan tehtävistä. Siihen aikaan oli hankkeilla koskenperkaustöitä, ja mietteissään hän lausuu järkeviä ajatuksia siitä, miten työ olisi suoritettava. Kun 1797 perustettiin Suomen Talousseura, tuli Porthan siihen jäseneksi, olipa vähän aikaa sen puheenjohtajanakin. Kuinka uudenaikaisia hänen taloudelliset mielipiteensä olivat, näemme m.m. siitä, että hän suositteli käytettäväksi kotimaista kahvia, jota piti valmistaa perunoista. Käytännöllistä taloudellista kykyään hän sai osottaa yliopiston maatilojen hoidosta huolehtimalla. Hänen kerrotaan hyvin katsoneen alustalaistenkin etuja, ettei heitä liiaksi rasitettu.

Työteliäisyys.

Ihmettelemme, mitenkä Porthan kaikkeen tähän ehti. Minkä verran työtä hänellä säännöllisissä oloissa oli, siitä kertoo hän itse: »Minä luennoin julkisia luentojani 12 tuntia viikossa; kertaan julkisia luentojani 2 tuntia; minulla on osakunnan kokouksia joka keskiviikko ja lauvantai kolme tuntia sekä vastaanotan ja korjaan ylioppilaiden kirjoituksia samoina päivinä klo 7:stä aamulla kello kahteentoista. Enempää en luulisi saksalaisenkaan professorin ennättävän. Tarvitsemme sitten aikaa luennoille valmistautuaksemme (ettemme 10 vuoden kuluttua olisi oppeinemme kokonaan pois muodista) sekä puuhataksemme muissa kirjallisissa töissä.» Kun hänellä tämän lisäksi oli pari kertaa yliopiston rehtorin toimi, tutkinnot, väitöstilaisuudet, kun hän kerran viikossa luki ylioppilaille ulkomailta tilaamiaan sanomalehtiä pitääkseen heitä aikansa tasalla, ja kun hänellä oli sangen monia yhteiskunnallisia toimia, ei joutenoloon aikaa jäänyt. Mutta vain tämä äärimmäinen ahkeruus ja tavaton työkyky selittävät meille, kuinka yksi ihminen ehti niin paljon aikaan saada.

* * * * *

Porthan ei ole kirjoittanut mitään suomeksi. Latina oli yliopiston kieli. Latina oli kansainvälinen oppineiden kieli, se kieli, jolla tieteelliset kirjoitukset kaikki laadittiin. Niinpä ovat Porthaninkin kilvoitukset pääasiassa latinankielisiä. Ruotsia hän käytti kirjoittaessaan sanomalehteensä. Sillä kielellä hän niinikään kirjoitti pari tutkimusta Ruotsin akatemian toimituksiin ja muutamia juhlarunoja maisterinvihkijäisiin.

Vaikka Porthan ei olekaan kirjoittanut mitään suomeksi, varsinaisella äidinkielellään, oli hänen työnsä silti kauttaaltaan työtä myöskin Suomen suomalaisen sivistyksen hyväksi. Ollessaan yliopiston opettajana hän valmisti tehtäviinsä pappeja, opettajia ja virkamiehiä, jotka tulivat suurelta osaltaan työskentelemään suomalaisen kansan keskuudessa. Siksipä hän erikoisesti kehoittaa papiksi aikovia tutustumaan kansan rikkaaseen kieleen ja sen tapoihin voidakseen sitä oikein neuvoa ja opettaa. Suomalaiseen rahvaaseen hän tahtoi tutustuttaa sivistyneitä Aurora-seuran ja Turun sanomien kautta. Itse hän keräsi kansanrunoja ja koetti siihen innostaa toisiakin. Suomenkielen ja kansanrunojen lakeja hän koetti tutkia ja selvitellä ja niiden nojalla luoda valoa suomalaisten pakanalliseen uskontoon ja menneisiin vaiheisiin. Kuvaamalla maantiedettämme hän tahtoi ulkomaalaisillekin antaa oikean käsityksen isänmaastaan. Ja hänen yhteiskunnallisten puuhiensa tulokset koituivat nekin koko kansamme hyväksi.

Mutta historiantutkimuksillaan hän on suurimmat tulokset saavuttanut. Rakkaus tähän maahan ja kansaan häntä työssään innosti, se hänelle antoi voimaa yhtämittaiseen ahkeroimiseen. Tämä rakkaus ei kuitenkaan häntä vienyt liioitteluihin, ei turhiin ylistelyihin, jotka Jusleniuksen kauniilta kuvitelmilta riistävät tieteellisen arvon. Porthan tahtoi pysyä totuudessa. Mitä hän väitti, sen tuli olla selvästi todistetun. Mitä hän ei varmasti tietänyt, sen hän myöskin tunnusti epävarmaksi. Hän ei antanut minkään, ei edes suuren rakkautensa, houkutella itseään tekemään epävarmoja päätelmiä kansansa menneisyydestä. Siksi hän on voinut rakentaa Suomen historialle pohjan, joka yleensä on pitänyt paikkansa, hän on osottanut tien, jota toisten, nuorempien tutkijain tuli kulkea. Hänen aukaisemaansa latua ovatkin sitten monet kulkeneet askel askeleelta tunkeutuen yhä kauemmas menneisyyteen ja luoden valoa sen hämärään. Hänen työnsä, joka sellaisenaan on jättiläisen työ, joka sellaisenaan antaa hänelle Suomen historian isän nimen, tulee vielä suuremmaksi juuri sen kautta, että se on samaan työhön innostanut lukemattomia muita. Vielä suurempi oli hänen persoonallinen vaikutuksensa aikalaisiinsa, ylioppilaspolveen. Tätä vaikutusta kuvaavat parhaiten sanat, jotka kirjoitettiin kohta Porthanin kuoltua:

»Sellaista opettajaa ei ole Turun akatemialla koskaan ollut. Useimmat meistä, jotka istumme (yliopiston) konsistorien pöydän ympärillä, olemme hänen oppilaitaan ja me tunnustamme kiitollisuudella, että valo, joka täällä on, ja halu yleishyödylliseen työhön, joka elähyttää meitä, johtuu hänestä, hänestä melkein yksinään.»

UNO CYGNAEUS

Suomen kansakoulun isä.

Hevonen juoksee hiljalleen. Kulkunen kilisee ja reki vierii liukkaasti. On ajettu toista penikulmaa näkemättä yhtäkään asumusta. Metsää on tien kahden puolen yhä, milloin pitkiä petäjiä kasvavaa, milloin matalaksi ja raiskatuksi alenevaa. Näin ajaessamme aukenee yhtäkkiä eteemme lumipeittoisia niittyjä ja peltoja. Olemme tulleet pieneen, pitäjän laidassa olevaan kylään. Pienet talot ja mökit ovat hajallaan siellä täällä. Aivan tien vierellä on vasta rakennettu, suuri ja uhkea koulutalo. Lähes penikulman matka oli ennen ollut koululle. Monen oli silloin ollut pakko jättää koulunsa kesken. Toiset eivät olleet päässeet alkamaankaan. Nyt oli saatu koulu, oikea kansakoulu omaan kylään. Työtä se oli vaatinut, puuhaa ja uhrauksia. Mutta sitä suurempia toiveita kylän väki oli siihen kiinnittänyt. Heidänkin lapsensa pääsisivät samaan asemaan kuin keskipitäjäläisten. He saisivat tietoja, nousisi koko kylän elämä. Koulu oli täynnä nuorempia ja vanhempia lapsia.

Sadat pitäjät saamme kulkea, tuhannet kylät käydä, aina tavantakaa kohtaamme saman näyn: kaukaisissa syrjäkylissä uusia kouluja, keskuspaikoissa vanhoja — missä vanha ei ole saanut vielä väistyä uuden suuremman tieltä. Ei ole pitäjää, jossa ei olisi koulua. Nouseepa useiden maaseutupitäjien kansakoulujen luku moniin kymmeniin.

Aina ei ole näin ollut. Viime vuosisadan puolivälissä ei koko maassa ollut kuin joku kiinteä kansakoulu, eikä näistäkään ainoakaan sellainen kuin meillä nyt on. Ei ollut opettajaseminaareja, eikä ollut monella edes selvää käsitystä siitä, millaisen kansakoulun tulisi olla.

Kansakoulu päivänkysymykseksi.

Kansansivistyskysymykseen alettiin kuitenkin viime vuosisadan keskivaiheilla kiinnittää yhä enemmän huomiota. Sanomalehtiin kirjoitettiin kansakouluasiasta ja valistuksen ystävät keskustelivat siitä. Jopa hallitus asetti komitean miettimään keinoja uskonnollisen kansansivistyksen edistämiseksi. Komitean työt kuitenkin keskeytyivät alkaneen itämaisen sodan vuoksi. Mielipiteet siitä, minkälaiseksi kansakoulu olisi saatava, eivät vielä olleet ehtineet kypsyä eivätkä vakiintua. Olihan nyt kysymys asiasta, jonka suhteen kokemukset ulkomaillakin vielä olivat sangen vähäiset.

Sittemmin asia lähti uudelle tolalle, kun keisari Aleksanteri II 1856 käski senaatin valmistamaan ehdotuksen, mitenkä kansansivistystä tarkoittavien koulujen järjestämistä maalaiskunnissa olisi autettava. Senaatti käski aluksi tuomiokapituleja antamaan asiasta lausunnon. Niiden käsitys kansansivistyslaitoksista oli hyvin vaatimaton. Ne olisivat tyytyneet parannettuun lukkarinkouluun, jonkinmoiseen kehittyneempään muotoon sitä koulua, minkä jo Gezeliukset järjestivät. Lapsissa oli vielä paljon sellaisia, jotka eivät osanneet tyydyttävästi lukea rippikouluun pyrkiessään. Heiltä olivat kenties vanhemmat kuolleet, tahi, vaikka elivätkin, eivät osanneet lukea tai lukemista opettaa. Näitä piti nyt lukkarien ruveta opettamaan lukemaan, jotta he voisivat jotenkuten seurata opetusta rippikoulussa. Uskontoa, luvunlaskua ja kirjoitusta tuli lukkarien myös opettaa kaikille lapsille. Lukkarinkoulussa piti lasten vielä harjaantua lukemansa ymmärtämään. Kaikkea tätä ajateltiin rippikoulua silmällä pitäen.

Kun tuomiokapitulien lausunnot olivat saapuneet, kehoitettiin kansansivistystä harrastavia ihmisiä lausumaan niistä arvostelunsa. Useiden toisten lausuntojen mukana jätti myös _Uno Cygnaeus_ omansa, jonka päällekirjoitukseksi hän oli kirjoittanut:

»Hajanaisia mietteitä Suomeen aiotusta kansakoulusta».

Lainaamme tähän muutamia kohtia näistä »mietteistä», nähdäksemme, mitä Cygnaeus kansakoululta vaati, minkälaiseksi hän sen suunnitteli.

»En katso tarpeelliseksi koettaa erityisesti kumota kunnianarv. tuomiokapitulien alamaisia ehdotuksia, koska kunn. tuomiokapitulit minun mielestäni kaikki yhteisesti ovat osottaneet käsittävänsä kansakoulun tarkoituksen aivan nurjasti ja yksipuolisesti, kun näet ovat tahtoneet tehdä sen ainoastaan rippikoulun valmistavaksi laitokseksi.