Part 8

Musikin ruvetessa soittamaan masurkkaa, Arkâdi istahti daaminsa viereen, mutta tunsi ensi alussa jonkunlaista arkuutta sydämessään. Hän oli aloittamaisillaan keskustelun, mutta ei saanut sanaakaan suustaan; ääneti istui vain, tukkaansa tuiverrellen. Eipä hänen sentään tarvinnut kovinkaan kauan arkailla ja olla levottomana. Rouva Odintsôwin tyyneys siirtyi häneenkin, eikä kulunut neljännes-tuntiakaan, niin jo hän varsin vapaasti kertoi hänelle isästään, sedästään, elämästä Pietarissa ja maalla. Toinen kuunteli häntä kohteliaalla osanotolla, hiljalleen aukaisten ja sulkien viuhkaansa. Arkâdin puhelu keskeytyi silloin kuin hänen daamiansa tultiin pyytämään tanssiin. Sítnikowkin kävi kahdesti. Rouva Odintsôw palasi taas sijalleen, tarttui viuhkaansa, eikä rintakaan edes kohoillut entistä nopeammin. Mutta Arkâdi se taas rupesi juttelemaan, tuntien olevansa niin kerrassaan onnellinen, kun saa istua hänen läheisyydessään, haastella hänen kanssaan, katsella hänen silmiänsä, kaunista otsaansa, koko noita suloisia, onnekkaita, älykkäitä kasvoja. Rouva Odintsôw puolestaan puhui vähän, mutta elämän tuntemus ilmeni hänen sanoissaan. Muutamista hänen huomautuksistaan Arkâdi tuli siihen päätökseen, että tämä nuori nainen on jo ennättänyt tuntea ja mietiskellä paljonkin...

-- Kenenkä kanssa te seisoittekaan äsken, -- kysäisi hän Arkâdilta, -- silloin kuin herra Sítnikow toi teidät minun luokseni?

-- Vai huomasitte te hänet? -- kysyi Arkâdi vuorostansa. -- Eikö hänellä ole niin hauskat kasvot, vai kuinka? Se on muuan Bazârow, minun ystäväni.

Ja Arkâdi rupesi puhelemaan "ystävästään".

Hän puhuikin hänestä niin juurta jaksain ja sellaisella innostuksella, että rouva Odintsôw kääntyi ja loi häneen tarkkaavan katseen.

Masurkka läheni loppuansa. Arkâdista tuntui niin ikävältä erota daamistansa: olihan ollut niin mieluista seurustella hänen kanssaan tunnin verran! Arkâdista oli tosin koko sen aikaa tuntunut, että tuo suloinen tanssitoveri ikäänkuin laskeutuu alas hänen luokseen, ja että hänen pitäisi olla kiitollinen rouva Odintsôwille ... mutta eiväthän nuoret sydämet sellaista tunnetta raskaana pidä.

Musikki vaikeni.

-- _Merci_, -- virkkoi rouva Odintsôw. -- Te lupasitte käydä luonani. Ottakaa tuo ystävä mukaanne. Olisin utelias näkemään miestä, joka rohkenee olla uskomatta mihinkään.

Kuvernööri astui rouva Odintsôwin luokse ja, ilmoittaen illallisen olevan valmiin, tarjosi hänelle huolestuneen näköisenä kätensä. Lähtiessään kuvernöörin kanssa, rouva Odintsôw kääntyi ympärinsä, vielä kerran myhähtääkseen ja nyökäyttääkseen päätänsä Arkâdille. Tämä kumarsi syvään ja katsahti hänen jälkeensä: kuinka solakalta näyttikään tuo vartalo mustan silkin harmahtavissa välkkeissä!

-- Nyt hän on jo unohtanut, että minua on olemassakaan, -- ajatteli Arkâdi, ja sydämessä tuntui jotain niin puhdasta ja nöyrää.

-- No? -- kysäisi Bazârow Arkâdilta, heti kuin tämä oli palannut heidän yhteiseen nurkkaansa. -- Oliko hauskaa? Äsken tässä muuan herra tiesi kertoa minulle, että tuo rouva on semmoinen -- huh-huh, mutta tomppelin näköinenpä se oli koko herra. No niin, onko hän sinunkin mielestäsi tuommoinen huh-huh?

-- En minä tuollaista määritystä oikein ymmärrä, -- vastasi Arkâdi.

-- Kas sitä viatonta poikasta!

-- Siinä tapauksessa en minä ymmärrä sinun herraasi. Rouva Odintsôw on sangen suloinen, kieltämättä, mutta hän on niin kylmä ja niin luokse-pääsemätön, että...

-- Hiljaisessa vedessä ... ja niin edespäin, -- keskeytti Bazârow. -- Kylmä, sanot sinä. Sehän se juuri sen maun antaakin. Syöthän sinä mielelläsi jäätelöä?

-- Kenties, -- mutisi Arkâdi. -- En minä tuota ymmärrä. Hän tahtoisi tutustua sinun kanssasi ja pyysi minua tuomaan sinut luokseen.

-- Kyllä mahdoit sitten antaa minusta hyvän kuvan! Mutta hyvinpä siinä teitkin. Vie minut sitten. Olkoon hän mikä hyvänsä: joko tavallisia maaseutujen naisleijonia tahi noita "emangcipee", sitä sorttia kuin rouva Kúkshin, mutta en minä vaan sellaisia olkapäitä ole nähnyt pitkään aikaan.

Arkâdista tuntui ilkeältä tuo Bazârowin kyynillisyys, mutta -- niinkuin usein käy -- hän nuhteli ystäväänsä, ei kumminkaan siitä, mikä tuossa ystävässä oli tehnyt häneen niin vastenmielisen vaikutuksen.

-- Miks'et sinä tahdo myöntää, että naisillakin saattaa olla ajatuksen vapautta? -- virkkoi hän puoliääneen.

-- Siks'en, veikkonen, että, mikäli minä olen huomannut, vapaasti eivät ajattele muut kuin hirmuisen rumat naiset.

Enempää he eivät sitten enää puhuneetkaan.

Illallisen jälkeen ystävykset läksivät pois. Rouva Kúkshin naurahti hermostuneena ja kiukuissaan heidän jälkeensä, ei kumminkaan aivan arjistelematta. Hänen itserakkauttansa oli syvästi loukannut se seikka, ett'ei kumpikaan ollut kiinnittänyt häneen vähintäkään huomiota. Hän viipyi haaleissa ihan viimeisiin ja kellon käydessä neljättä aamulla tanssi Sítnikowin kanssa polkkamasurkan oikein parisilaiseen tapaan. Ja tähän opettavaiseen kohtaukseen sitten kuvernöörin baalit päättyivätkin.

* * * * *

-- Saas nähdä nyt, mihinkä imettäväisten lahkoon tämä ihminen nyt luettaman pitää, -- puheli Bazârow huomenissa, astuessaan Arkâdin kanssa sen hotellin portaita ylös, johon rouva Odintsôw oli asettunut asumaan. -- Nenään tuntuu jo, että täällä on jotain nurinpäin.

-- Kummakseni minun käy kuin käykin! -- huudahti Arkâdi. -- Sinäkö todellakin, sinä, Bazârow, noudatat tuota ahdasmielistä moraalia, jota...

-- Älä tuossa joutavia! -- keskeytti Bazârow välinpitämättömästi. -- Etkös tiedä, että meikäläisen miehen murteessa "nurinpäin" merkitsee "oikeinpäin"? Toisin sanoen: tienesti tiedossa. Itsehän sinä tänään sanoit kummastelevasi, että hän meni miehelle, mutta mennä rikkaan ukon kanssa naimisiin ei minun mielestäni ole ensinkään kummallista; se on päinvastoin varsin järkevää. Kaupungissa kulkevia huhuja min'en usko, vaikka, kuten kuvernööri sanoo, minun on mieluista ajatella, että huhut puhuvat totta.

Sanaakaan vastaamatta Arkâdi koputti numeron ovea. Nuori, livreaan puettu palvelija saattoi vieraat suureen huoneesen, kehnosti sisustettuun, niinkuin venäläisen hotellin huoneet konsanaankin, kukkasilla kumminkin koristettuun. Vähän ajan perästä tuli sisään rouva Odintsôwkin, yllään yksinkertainen aamuleninki. Keväisen auringon valossa hän näytti vieläkin nuoremmalta. Arkâdi esitti hänelle Bazârowin, ihmeeksensä salaa huomaten viimeksi-mainitun käyneen ikäänkuin hämille. Rouva Odintsôw sitä vastoin pysyi aivan levollisena, niinkuin eilenkin. Bazârow tunsi itsekin joutuneensa hämille, ja sekös häntä harmitti. "Se tässä vielä puuttui: akkaväkeä säikähdettiin!" arveli hän. Ja hän retkahti nojatuoliin, ihan yhtä hyvin kuin Sítnikowkin, ja rupesi puhelemaan liioitellun luontevasti, jolla aikaa rouva Odintsôwin kauniit silmät olivat myötäänsä kiintyneinä häneen.

* * * * *

Anna Sergêjewna Odintsôwin isä, Sergei Nikolâjewitsh Lóktjew vainaja, oli ollut kaikkialla kauneudestaan tunnettu mies, kauppakeinottelija ja pelari. Pystyssä pysyttyään ja huimasti elettyään neljä viisitoista vuotta Pietarissa ja Moskovassa, hän menetti pelissä kaikki, mitä hänellä oli, ja oli pakotettu asettumaan maalle. Siellä hän vähän ajan perästä kuoli, jätettyään peräti pienen omaisuuden kahdelle tyttärelleen Annalle ja Jekaterinalle, joista edellinen oli silloin kahdenkymmenen ja jälkimmäinen kahdentoista iässä. Äiti, N:ien köyhtynyttä ruhtinassukua, oli kuollut jo Pietarissa, miehensä loistoaikoina.

Annan tila oli isän kuoleman jälkeen sangen tukala. Pietarissa saatu loistava kasvatus ei ollut varustanut häntä kestämään maatilan ja talouspuuhain huolia. Hän ei ollut tottunut syrjäiseen maaelämään. Hän ei tuntenut paikkakunnalla ketään, eikä ollut siellä keltä kysyä neuvoa. Isä oli karttelemalla kartellut naapureitansa: hän halveksi heitä, ja he halveksivat häntä, kukin tavallansa. Mutta Anna ei silti toimettomaksi jäänyt. Hän kutsui heti kohta luokseen tätinsä, ruhtinatar Audótja Stepânowna N:n, häijyn ja kopeamielisen ämmän, joka, Annan taloon tultuaan, otti omiin hoteisinsa kaikki parhaat huoneet, purpatti ja marmatti aamusta iltaan, eikä edes puutarhaankaan mennyt kävelemään, ellei perässä astunut hänen ainoa elin-orjansa, tuikean-näköinen lakeija, yllään nukkavieru, herneen-karvainen, vehreillä kalunoilla reunustettu livrea ja päässä kolmikolkka. Anna kesti kärsivällisesti kaikki tädin oikut, antoi opetusta nuoremmalle sisarelleen ja oli jo nähtävästi perehtynyt siihen ajatukseen, että täällä maansydämessä hänen on määrä lakastuakin... Mutta toisin oli kohtalo päättänyt.

Sattumalta tuli hänet nähneeksi muuan Odintsôw, peräti rikas mies, puolivälissä viidettäkymmentä, omituinen, hypokondrinen, pullea, jykevä ja happamennäköinen, ei kumminkaan typerä eikä ilkeä. Hän rakastui Annaan ja kosi häntä. Anna suostui rupeamaan hänen vaimoksensa, ja niin he elivät yhdessä viisi kuusi vuotta, kunnes Odintsôw kuoli, säädettyään koko omaisuutensa Annalle.

Leskeksi jäätyänsä ei Anna Sergêjewna kokonaiseen vuoteen liikkunut maatilaltansa minnekään, mutta sitten hän läksi sisarensa kanssa ulkomaille. Saksaa kauemmas hän ei kumminkaan matkustanut: hänen tuli ikävä, ja niinpä hän palasi takaisin rakkaasen Nikôljskojeensa, joka sijaitsi noin neljänkymmenen virstan päässä K:n kaupungista. Siellä hänellä oli uljas, erittäin hienosti sisustettu talo ja kaunis puutarha monine ansareineen: Odintsôw vainaja ei näet ollut kieltänyt itseltään mitään. Kaupungissa ei Anna Sergêjewnaa nähty kuin ylen harvoin. Hän pistäysi sinne enimmäkseen vain asioilla, vähäksi aikaa silloinkin. Yleensä ei hänestä pidetty. Ihmisillä oli hirmuisen paljon sanomista hänen avioliittonsa johdosta Odintsôwin kanssa; hänestä kerrottiin kaikenmoisia perättömiä juttuja: hän muka oli ollut isänsä kätyrinä väärissä peleissä, eikä hän ollut muka turhanpäiten tuota ulkomaan matkaakaan tehnyt, vaan oli se ollut välttämätöntä onnettomain seurausten kätkemiseksi ... "ymmärrättehän minkä", sanoivat kertojat moittivasti... "Hän on jo kulkenut tulen ja veden kautta", sanottiin, ja siihen sitten muuan läänissä tunnettu sukkelakielinen herra tavallisesti aina lisäsi: "Ja läpi vaskitorvienkin." Kaikki nämä huhut tulivat hänenkin kuuluviinsa, mutta hän antoi niitten mennä korvasta sisään, toisesta ulos: hän oli luonteeltaan vapaa, päättäväinen.

* * * * *

Rouva Odintsôw istui nyt, nojatuolin selkämystä vasten kallistuen ja käsi käden päällä, ja kuunteli Bazârowia. Tämä puhui vastoin tavallisuutta sangen paljon, ilmeisestikin koettaen olla intressantti. Ja tämä se taaskin kummastutti Arkâdia. Hän ei vain osannut sanoa, onnistuuko Bazârow tuossa yrityksessä. Anna Sergêjewnan kasvoista oli vaikea päättää, millaisen vaikutuksen vieraan puhe häneen tekee: niissä asui yhä edelleen sama ilme, kohtelias, hieno; hänen kauniissa silmissään loisti tarkkaavaisuus, mutta tarkkaavaisuus levollinen. Bazârowin väkinäinen ponnistelu oli ensi hetkellä näyttänyt hänestä vastenmieliseltä, aivan kuin ilkeä haju tai räikeä sävel, mutta hän ymmärsi heti vieraan olevan hämillänsä, ja se tuntui hänestä mielistelevältäkin. Hän ei inhonnut muuta kuin sellaista, mikä tympeätä on, mutta tympeydestähän ei olisi kukaan saattanut Bazârowia syyttää.

Arkâdi sai sinä päivänä myötäänsä kummastelemisen aihetta. Hän oli odottanut, että Bazârow rupeaisi rouva Odintsôwin, niinkuin älykkään naisen kanssa konsanaankin, puhumaan omista vakaumuksistaan ja näkökannoistaan; rouva Odintsôw itsehän oli lausunut toivovansa saada kuulla miestä, joka "rohkenee olla uskomatta mihinkään". Mutta sen sijaan Bazârow jutteli lääketieteestä, homeopatiasta, kasvitieteestä. Keskustelussa tuli ilmi, ett'ei rouva Odintsôw ollut hukkaan kuluttanut aikaansa: hän oli lukenut koko joukon hyviä kirjoja ja puhui kerrassaan hyvää venättä. Hän käänsi puheen musikkiin, mutta huomattuaan, ett'ei Bazârow tunnusta taidetta, siirtyi vähitellen jälleen kasvitieteesen, vaikka Arkâdi oli jo alkamaisillaan laajaa esitystä kansansävelten merkityksestä. Rouva Odintsôw kohteli häntä edelleenkin kuin nuorinta veljeänsä: hän näkyi antavan arvon Arkâdissa ilmenevälle nuoruuden hyvänsävyisyydelle ja vilpittömyydelle, mutta -- siinä kaikki. Kolmisen tuntia kesti tämä keskustelu, hätäilemätön, monipuolinen, vilkas.

Ystävykset nousivat viimein ja rupesivat jättämään hyvästi. Anna Sergêjewna katsahti heihin lempeästi, ojensi heille kummallekin kauniin valkoisen kätensä ja, hiukan mietittyään, virkkoi, huulilla epäröivä, mutta hyvä hymy:

-- Ellette ikävää pelkää, hyvät herrat, niin käykääpäs minun luonani Nikôljskojessa.

-- Hyväinen aika, Anna Sergêjewna! -- huudahti Arkâdi; -- minähän pitäisin erityisenä onnena...

-- Entäs te, m'sjö Bazârow?

Bazârow kumarsi vain, ja Arkâdi sai vieläkin kerran syytä kummastelemiseen: hän huomasi ystävänsä punastuneen.

* * * * *

-- No niin? -- virkkoi Arkâdi hänelle, heidän tultuaan kadulle, -- oletko yhä vieläkin sitä mieltä, että hän on tuommoinen huh-huh?

-- Kuka hänet ties! Onpas vaan saanut jäätä ylleen! -- vastasi Bazârow. Hetken kuluttua hän lisäsi:

-- Herttuatar se on, hallitseva persona: laahus vaan taakse ja kruunu päähän, muuta ei kaipaa.

-- Ei meidän herttuattaret sellaista venättä puhu, -- huomautti Arkâdi.

-- On ollut uudestaan korjattavana, veikkoseni; on saanut syödä meidän leipää.

-- Mutta viehättävä hän vaan on, -- äännähti Arkâdi.

-- Verraton ruumis! -- jatkoi Bazârow; -- vaikka sen veis suoraa päätä anatoomiseen teatteriin.

-- Mutta älähän nyt enää, Herran tähden, Jevgêni! Tuohan on jo suunnalta pois!

-- No älähän nyt suutu, hellunlellu! Sanon vaan: ensimmäistä sorttia. Kyllä me vaan tästä lähdetään sinne.

-- Milloin?

-- Vaikka ylihuomenna. Mitäs meill' ois täällä tekemistä? Sampanjaako latkia rouva Kúkshinin kanssa? Vai kuunnellako sinun sukulaistasi, tuota liberaalista tevanaa? Ylihuomenna pyörähdetään pois. Ja sielläpäinhän se on isä ukonkin maatila. Eikös Nikôljskoje ole K:n maantien varrella?

-- On.

-- _Optime_. Mitäpäs tässä vitkastelee! Vitkastelu on vain tomppelien ja älyniekkain tapa. Sen minä vieläkin sanon: verraton ruumis!

Kolmen päivän perästä ystävykset jo ajaa jyryttivät Nikôljskojeen päin. Päivä oli kirkas, ei liian helteinen, ja kylläiset kyytihevoset juoksivat tasaisesti, hiljalleen huiskutellen palmikoitua ja solmittua häntäänsä. Arkâdi katseli tietä pitkin, myhäellen, tietämättä itsekään, miksi.

-- Saatpa onnitella minua! -- huudahti Bazârow äkkiä. -- Tänäänhän on kesäkuun 22:s, minun nimipäiväni. Saas nähdä, millaista huolta se minun suojelus-enkelini pojasta pitää. Tänään ne vuottavat minua kotiakin -- lisäsi hän matalammalla äänellä. -- No niin ... antaa vuottaa ... välipä sillä!

XV.

Anna Sergêjewnan moisio sijaitsi loivan, avonaisen mäen rinteellä. Vähän matkan päässä siitä seisoi viheriäkattoinen, keltaiseksi maalattu kivikirkko, valkoisilla pylväillä koristettu, ja pääoven kamanassa al fresco maalauksia, jotka italialaiseen tapaan kuvasivat "Kristuksen ylösnousemista". Enimmin siinä veti pyöreillä muodoillaan huomiota puoleensa etulikolla loikova tummaihoinen sotamies, kypärä päässä. Kirkon takana oli kylä kahden puolen tietä; siellä täällä pisti savupiippu olkikatosta esille. Kartano oli rakennettu samaan tapaan kuin kirkkokin, nimittäin siihen, joka meillä on tunnettu aleksanderilaisen stiilin nimellä. Sekin oli maalattu keltaiseksi ja katto oli siinäkin vihreä; pylväillä oli sekin koristettu ja kamanan yläpuolella oli omistajan vaakunakilpi. Läänin arkitehti oli pystyttänyt nämä molemmat rakennukset Odintsôw vainajan määräysten mukaan. Vainaja näet ei sietänyt mitään, niinkuin hän sanoi, tyhjänpäiväisiä ja omapäisiä uusia konsteja. Vanhan-aikuisen puutarhan tummat puut lähentelivät päärakennusta, jonka kuistille johti lehtokuja kerityistä kuusista.

Eteisessä vastaan-otti vieraita kaksi täysikasvuista lakeijaa livreoissa. Toinen heistä hyppäsi samassa hakemaan hovimestaria. Hetikohta ilmestyikin hovimestari, paksu mies, mustassa frakissa, ja saattoi vieraat matolla katettuja portaita myöten erityiseen huoneesen, jonne oli jo asetettu kaksi sänkyä ja kaikki toalettitarpeet. Talossa vallitsi nähtävästikin järjestys: kaikki oli niin puhdasta, kaikkialta tuoksahti tuommoinen säädyllinen haju, niinkuin ministerien vastaanotto-huoneissa.

-- Anna Sergêjewna pyytää, että suvaitsisitte tulla heidän luokseen puolen tunnin perästä, -- ilmoitti hovimestari. -- Käskettekö siksi jotain?

-- Emme mitäkään käske, hyvä ystävä, -- vastasi Bazârow, -- ehkä ryypyn viinuskaa vainenkin tahtoisitte edeskantaa.

-- Heti paikalla, -- vastasi hovimestari hiukan hämillään ja läksi tiehensä, saappaitaan narisuttaen.

-- Mikä grangshangr![14] Niin kai te sitä sanotte, vai? -- virkkoi Bazârow. -- Herttuatar mikä herttuatar.

-- Onpa koko herttuatar, -- vastasi Arkâdi; -- ensi tingassa jo kutsuu luokseen sellaiset aristokraatit kuin sinut ja minut.

-- Minut varsinkin, josta tulee maalaislääkäri, ja jonka isä on maalaislääkäri, ja jonka isän-isä oli lukkari. Tiedäthän sinä, että minä olen lukkarin pojanpoika? -- Hetken vaiettuaan hän sitten lisäsi, huuliaan vääntäen: -- aivan kuin Speránski... Mutta kyll' on saanut itsensä hemmotelluksi tämä rouva, on vainenkin saanut itsensä hemmotelluksi! Jokohan pitäisi oikein frakit vetää niskaan?

Arkâdi kohautti vain olkapäitään; mutta hiukan namillansa hänkin oli.

Puolen tunnin kuluttua Bazârow ja Arkâdi astuivat alas korkeaan, avaraan vierashuoneesen, joka oli sisustettu uhkeasti, ilman sanottavaa aistia kumminkin. Jykevät, kalliit huonekalut seisoivat keikailevan vakavina pitkin seinävieriä. Tapetit olivat ruskeat, kullankarvaisilla kuosikkeilla. Nämä huonekalut oli Odintsôw vainaja eläessään tilannut Moskovasta vanhan tuttavansa ja asiamiehensä, viinikauppiaan, kautta. Keskimmäisen sohvan yläpuolella riippui muotokuva: muuan pöhökasvoinen, vaaleaverinen herra siinä näkyi jotenkin epäsuosiollisesti katselevan vieraita.

-- Itse isäntä kai, -- kuiskasi Bazârow Arkâdille ja lisäsi sitten, nenäänsä nyrpistäen: -- jokos lähtään karkuun?

Samassa astui emäntä sisään. Hänen yllään oli keveä barège-leninki; sileästi korvan taa kammattu tukka loi neitseellisen ilmeen hänen puhtaille ja raikkaille kasvoillensa.

-- Minä kiitän teitä, että olette pitäneet sananne, -- lausui hän. -- Viihtykää vierainani; seutu ei todellakaan ole somuuttansa vailla. Minä teen teidät tuttaviksi sisareni kanssa; hän soittaa varsin hyvin pianoa. Te m'sjö, Bazârow, siitä ette välitä, mutta te, m'sjö Kirsânow, pidätte luullakseni musikista; paitsi sisartani, asuu täällä vielä vanha täti, ja välisti pistäytyy tänne muuan naapuri korttia lyömään, ja siinäpä se meidän seuramme onkin. Mutta nyt me käymme istumaan.

Rouva oli lausunut koko tämän pikku puheen erittäin huolekkaasti, ikäänkuin olisi sen opetellut ulkoa. Nyt hän kääntyi Arkâdiin. Vähitellen selvisikin, että rouva Odintsôwin äiti oli tuntenut Arkâdin äidin, olipa ollut hänen uskottunsakin lemmen-asioissa Nikolai Petrôwitshin kanssa. Arkâdi rupesi innokkaasti puhelemaan äiti vainajastaan; Bazârow ryhtyi siksi aikaa katselemaan albumeja.

"Kylläpäs minusta on tullut kiltti poika", arveli hän itsekseen.

Kaunis vinttikoira, vaaleansininen nauha kaulassa, juoksi vierashuoneesen, astuessaan rapistellen lattiata kynsillänsä; sen perässä astui sisään noin kahdeksantoistavuotias tyttö, mustatukkainen ja tumma-ihoinen, kasvot pyöreähköt, mutta miellyttävät, silmät pienet, mustat. Kädessä hänellä oli vasu kukkasia täynnä.

-- Kas tässä minun Kâtja siskoni -- virkkoi rouva Odintsôw, viitaten päällään vasta-tulleesen.

Kâtja teki pienen niiauksen, istahti sisarensa viereen ja rupesi järjestelemään kukkasia. Vinttikoira, nimeltä Fifi, astui häntäänsä heilutellen ensin toisen, sitten toisen vieraan luo ja työkkäsi kumpaistakin käteen kylmällä kuonollaan.

-- Itsekö sinä nuo kaikki poimit? -- kysyi emäntä.

-- Itse, -- vastasi Kâtja.

-- Tuleeko täti teepöytään?

-- Tulee.

Puhuessaan Kâtja myhäili sangen somasti, ujosti ja vilpittömästi, katsellen lystikkään vakavasti, alhaalta ylös. Kaikki oli hänessä vielä niin vihannoivan nuorta: ääni, ja untuva yli koko kasvojen, ja ruusunpunaiset kädet, valkoisine pyörylöineen kämmenissä, ja nuo hiukan yhteenliittyneet olkapäät... Hän punastui myötäänsä ja hengitti tiheään.

Rouva Odintsôw kääntyi Bazârowiin.

-- Kohteliaisuudesta te vain tuossa kuvia katselette, Jevgêni Vasiljewitsh, -- sanoi hän. -- Ei se teitä huvita. Siirtykääpäs kernaammin lähemmäs meitä, ja ruvetaanpa väittelemään jostakin.

-- Mistä suvaitsette?

-- Vaikka mistä. Sen sanon jo ennakolta, että minä olen kauhea väittelemään.

-- Tekö?

-- Minä. Näyttää niinkuin kummastelisitte sitä. Miksikä niin?

-- Siks että, mikäli minä osaan päättää, te olette luonteeltanne tyyni ja kylmä, mutta väittely kysyy innostusta.

-- Kuinka te niin pian olette perilleni päässyt? Ensinnäkin minä olen kärsimätön ja itsepäinen, kysykääpäs vaan Kâtjalta; ja toiseksi: minä olen hyvin herkkä innostumaan.

Bazârow katsahti Anna Sergêjewnaan.

-- Kenties. Itsehän sen paremmin tiedätte. No niin, te tahdotte väitellä ... olkoon menneeksi. Minä katselin tuossa teidän albumissanne näköaloja Saksin Sveitsistä, mutta te huomautitte, ett'ei se minua muka miellytä. Sen te sanoitte siitä syystä, ett'ette luule minussa olevan taiteellista aistia ... no niin, ei minussa sitä olekaan, mutta olisivathan nämä kuvat saattaneet kiinnittää minun mieltäni geologiselta kannalta, esimerkiksi vuorten muodostukseen nähden.

-- Suokaa anteeksi: geologiassa te turvautte pikemmin kirjaan, spesiaaliteokseen, kuin kuviin.

-- Kuva osoittaa minulle havainnollisesti sen, mihin kirja tarvitsee kokonaista kymmenen sivua.

Anna Sergêjewna vaikeni.

-- Teissä siis ei ole taiteellista aistia rahtuistakaan? -- virkkoi hän, nojautuen kyynäspäällänsä pöytään, joten hänen kasvonsa tulivat lähemmäksi Bazârowia. -- Kuinkas te tulette toimeen ilman sitä?

-- Mitäs sillä tekisi, sallikaa kysyäni?

-- Vaikkapa sitä, että oppisi ihmisiä tuntemaan ja tutkimaan.

Bazârow naurahti.

-- Ensinnäkin on keinona siihen elämänkokemus, -- sanoi hän, -- ja toiseksi, uskallan sanoa, tuo yksityisten ihmisten tutkiminen on turhaa vaivaa. Kaikki ihmiset ovat toistensa kaltaisia niin ruumiin kuin sielunkin puolesta. Kaikilla meillä on samalla lailla rakennetut aivot, ja perna, ja sydän, ja keuhkot; ja samallaiset ne on kaikilla niin sanotut siveellisetkin ominaisuudet; moniaat muodonvaihtelut eivät merkitse mitään. Yhden ainoan ihmis-eksemplaarin nojalla saattaa tehdä päätöksensä kaikista. Ihmiset ovat niinkuin metsässä puut; ei kasvitieteen tutkija ikinä rupea jok'ainoata eri koivua tarkastelemaan.

Kâtja, joka hätäilemättä oli liitellyt kukkasia toisiinsa, katsahti oudostellen Bazârowiin ja, kohdattuaan hänen vilkaan ja välinpitämättömän katseensa, punastui korviaan myöten. Anna Sergêjewna pyöritti päätään.

-- Metsässä puut, -- toisti hän. -- Teidän mielestänne ei siis ole erotusta tyhmän ja viisaan, hyvän ihmisen ja pahan ihmisen välillä.

-- On kyllä: sama erotus kuin sairaan ja terveen ihmisen välillä. Keuhkotautisen keuhkot ovat toisellaisessa tilassa kuin teidän ja minun, vaikka ovatkin samaa rakennetta. Me tiedämme osapuille, mistä ruumiilliset vaivat aiheutuvat; siveellisiin tauteihin taas on syynä huono kasvatus, kaikennäköiset hölynpölyt, joita pienestä pitäin mätetään ihmisen päähän, yhteiskunnan nurinpäisyys; sanalla sanoen: parantakaa yhteiskunta, silloin ei ole tautejakaan olemassa.

Kaikkea tätä puhuessaan Bazârow oli kasvoiltaan sen näköinen kuin olisi koko ajan ajatellut itsekseen: "Usko minua tai ole uskomatta, siitä minä vähät." Hänen pitkät sormensa ne verkalleen silittelivät poskipartaa, ja silmät ne liehuivat nurkasta nurkkaan.

-- Ja te luulette, -- virkkoi Anna Sergêjewna, -- että heti kuin yhteiskunta on parantunut, silloin ei ole oleva enää tyhmiä eikä pahoja ihmisiä.

-- Ainakin on säännöllisesti järjestetyssä yhteiskunnassa oleva aivan ykskaikki, onko ihminen tyhmä vai viisas, pahako vai hyvä.

-- Minä ymmärrän: kaikilla tulee silloin olemaan ihan samallainen perna.