Part 7

Palvelija astui sisään, ilmoittaen rahatoimikamarin esimiehen tulon. Ja sisään astui muuan liepeäsilmäinen, ryppyhuulinen mies, jossa asui palava rakkaus luontoa kohtaan, etenkin kesäiseen aikaan, jolloin hänen sanainsa mukaan: "jok'ikinen pikkuruinen mehiläinen ottaa jokaisesta pikkuruisesta kukkasesta pikkuruisen lahjuksen."

Arkâdi läksi pois ja meni majataloon, jossa hän ja Bazârow olivat asuntoa.

Siellä hän sai kauan aikaa puhua Bazârowille, ennenkuin tämä suostui lähtemään kuvernöörin luokse.

-- Minkäs tässä tekee! -- virkkoi Bazârow viimein. -- Kun lemmon kerran kelkkaansa ottaa, niin vedä perille asti. Tilan-omistajiahan tänne tultiin katsomaan, no katsellaan sitten.

Kuvernööri otti nuoret herrat vastaan kohteliaasti, mutta ei pyytänyt istumaan, ja seisoviltaan itsekin puhutteli heitä. Hänellä oli myötäänsä kiire ja hoppu. Aamusta alkain jo hän veti päällensä ahtaan virkatakin ja sitoi kaulaansa liinan tavattoman kireälle, ei ennättänyt kunnolleen syödä eikä juoda, yhä vaan käski ja komenteli. Läänissään hän oli saanut liikanimen Bourdaloue, ei kumminkaan kuuluisan franskalaisen saarnamiehen kaimana, vaan siksi, että koko mies oli kuin mikä "burdâ" (== hompsis hampsis). Hän kutsui Kirsânowia ja Bazârowia luoksensa baaleihin, ja kahden minutin kuluttua kutsui uudestaan, pitäen heitä jo veljeksinä ja nimitellen kumpaakin herra Kaisârowiksi.

Astuessaan kuvernöörin luota asuntoansa kohti, he huomasivat äkkiä troskain pysähtyvän heidän kohdalleen. Niistä hyppäsi maahan muuan lyhyenläntä mies, yllään slavofiililäinen attila.

-- Jevgêni Vasíljitsh! -- huudahti hän, hypäten Bazârowia tervehtimään.

-- Vai niin! Tekö siinä, Herra Sítnikow? -- virkkoi Bazârow, yhä jatkaen astuntaansa katukäytävää myöten. -- Kuinkas te täällä?

-- Sattumoisin aivan, aatelkaas, -- vastasi toinen ja, kääntyen ajuriin ja viis kuusi kertaa huiskauttaen kättään, kiljaisi: -- Aja perässä, aja perässä! -- Ja hypäten kourun yli, hän jatkoi. -- Isällä on täällä asioita, ja hän pyysi minua ajamaan niitä... Tänään sain tietää teidän olevan kaupungissa ja käväisinkin jo teillä. -- Numeroonsa tultuaan ystävykset todellakin löysivät siellä käyntikortin, kolkat taivutettuina; siinä oli Sítnikowin nimi toisella puolen franskaksi, toisella slavilaisella kudekirjoituksella. -- Toivoakseni te ette tule kuvernöörin luota.

-- Turha toivo; sieltä suoraa päätä.

-- Vai niin! No sitten lähden minäkin sinne... Jevgêni Vasíljitsh, esittäkäähän minut teidän ... heille...

-- Sítnikow, Kirsânow, -- mörähti Bazârow, pysähtymättä.

-- Varsin hauskaa, -- puhui Sítnikow, lähennellen kylki edellä, myhähdellen ja kiskoen käsistään ylenmäärin elegantteja sormikkaitaan. -- Minä olen varsin usein kuullut... Olen vanha tuttu Jevgêni Vasíljitshin kanssa, saatanpa sanoa: hänen opetuslapsensa. Hänelle minä olen kiitollisuuden velassa uudesta syntymisestäni.

Arkâdi katsahti tuohon Bazârowin opetuslapseen. Värähtelevä ja tympeä ilme liikkui noissa ikäänkuin siloisiksi nuolluissa kasvoissa; piirteet olivat niissä vähäiset, mutta silti miellyttävät. Pienet, kuni sisäänpainuneet silmät tähystelivät tarkasti, levottomasti, ja levotonta oli hänen naurunsakin: tuommoista lyhyttä, puisevaa.

-- Tiedättekös, -- jatkoi hän, -- kun Jevgêni Vasíljevitsh ensi kertaa minun kuulteni sanoi, ett'ei autoriteeteja saa tunnustaa, silloin minussa lehahti semmoinen riemu ... ikäänkuin olisin näköni jälleen saanut. Kas siinä, arvelin silloin, kas siinä minä vihdoin löysin ihmisen! Niin vainenkin, Jevgêni Vasíljitsh! Teidän täytyy välttämättömästi käydä täällä erään rouvan luona, joka kykenee täydellisesti ymmärtämään teitä, ja jolle teidän käyntinne on oleva juhlahetki. Olette ehkä kuullut hänestä?

-- Kuka se on? -- virkkoi etenkehdaten Bazârow.

-- Kúkshin, _Eudoxie_, Jevdóksia Kúkshin. Merkillinen ihminen kerrassaan, _emancipée_ sanan todellisessa merkityksessä, niitä eturivin naisia. Tiedättekös mitä? Lähdetäänpä miehissä sinne. Hän asuu kahden askeleen päässä tästä. Siellä haukkaamme aamiaistakin. Ettehän te vielä ole syöneet aamiaista?

-- Emme.

-- No sehän sopii mainiosti. Hän, ymmärrättehän, on erillään miehestänsä, vapaa ja riippumaton.

-- Kaunis, vai?

-- Nnno ... eipä juuri.

-- Mitäs perhanaa te sinne sitten meitä haalitte?

-- Teillä on aina ne pilapuheet... Hän panee meille pullon sampanjaakin pöytään.

-- Ohoh! Siinä sen heti näkee käytännöllisen ihmisen. Asiasta toiseen: yhäkö se teidän isänne vielä hommaa viinavuokrissa?

-- Kyllä -- vastasi Sítnikow kiireesti, nauraa vingahtaen. -- No niin, mennäänkö?

-- Enpä oikein tiedä.

-- Ihmisiähän sinun teki mielesi katsoa, mene, kun pääset, -- virkkoi Arkâdi puoliääneen.

-- Entäs te, herra Kirsânow? -- huudahti Sítnikow. -- Tulkaa toki tekin; emmehän me ilman teitä.

-- Ettäkö näin kaikki yht'aikaa sinne rynnättäis?

-- Ei se tee mitään. Rouva Kúkshin on kerrassaan jotain erinomaista.

-- Ja pullo sampanjaa tulee? -- kysyi Bazârow.

-- Kolmekin! -- huudahti Sítnikow, -- sen minä takaan.

-- Millä?

-- Päälläni.

-- Isän massi olis varmempi takuu. No niin, lähtään.

XIII.

Se moskovalaisten aateliskartanojen malliin rakennettu talo, missä Audôtja Nikítishna elikkä Jevdôksia Kúkshin asui, sijaitsi erään, äskettäin puti puhtaaksi palaneen kadun varrella -- maaseutu-kaupungithan meillä, kuten tiedetään, joutuvat tulen uhriksi joka viides vuosi. Ovessa oli vinoon naulatun käyntikortin yläpuolella kellonnauha, ja eteisessä tuli vieraita vastaan muuan vaimo-ihminen, puolittain palvelija, puolittain seuralaisnainen, tanu päässä -- ilmeisiä merkkejä emännän progressivisistä harrastuksista. Sítnikow tiedusti, onko Audôtja Nikítishna kotona.

-- Kas tekö, _Victor?_ -- kuului viereisestä huoneesta. -- Käykää sisään!

Tanu-pää nainen katosi samassa.

-- En minä ole yksin, -- virkkoi Sítnikow, ovelasti heittäen yltään attilan, jonka alta tuli näkyviin jonkunlainen aito venäläisen hihattoman alustakin tai _paletotsac'in_ tapainen nuttu, ja heittäen uhkean katseen Arkâdiin ja Bazârowiin.

-- Yks kaikki, -- vastasi ääni. -- _Entrez!_ Nuoret herrat astuivat sisään.

Huone, johon he tulivat, oli pikemmin työkammion kuin vierashuoneen näköinen. Papereita, kirjeitä, venäläisten aikakauslehtien paksuja nidoksia -- enimmäkseen aukileikkaamattomia -- oli hujan hajan pitkin pölyisiä pöytiä; paperossin pätkiä vilkkui kaikkialla. Nahkasohvalla oli puoliviruvassa asennossa vaaleaverinen, vielä nuori nainen, hiukan hajahapsinen, yllään silkkinen, ei aivan siisti leninki, paksut renkaat lyhykäisten kätten ranteissa, ja pitsihuivi päässä. Hän nousi sohvalta, leväperäisesti heittäen hartioilleen pienen kärpännahkaisen samettiturkin, jonka sisus näkyi jo olevan kellastunut.

-- Hyvää päivää, _Victor_, -- virkkoi hän veltosti, puristaen Sítnikowin kättä.

-- Bazârow, Kirsânow, -- tokaisi Sítnikow katkonnaisesti, jäljitellen Bazârowia.

-- Terve tultua, -- lausui rouva Kúkshin, luoden Bazârowiin pienet silmänsä, joitten välissä pikkuruinen nenä punersi, arkaillen kuin orpo. -- Minä tunnen teidät, -- liitti hän, ojentaen Bazârowille kätensä.

Bazârow rypisti kulmiaan. Tuossa emansipioidun naisen pienessä, vähäpätöisessä olennossa ei ollut mitään muodotonta, mutta hänen kasvojensa ilme teki katsojaan epähauskan vaikutuksen. Väkisinkin teki mieli kysäistä häneltä: "Onko sinun nälkä? Vai onko sinun ikävä? Vai arjisteletko sinä? Miksikäs sitten kasvojasi tuolla lailla vääntelet ja vänkäät?" Hänen laitansa oli sama kuin Sítnikowinkin: näytti kuin myötäänsä sydäntä kalvaisi. Hän puheli ja liikkui sangen vapaasti ja sittenkin kömpelösti: hän piti itseänsä ilmeisestikin varsin hyväntahtoisena ja suoravaisena olentona, mutta tekipä hän mitä hyvänsä, aina näytti siltä, että ihan päinvastoin hän oli aikonut tehdäkin; kaikki häneltä kävi, niinkuin lapset sanovat, "muutoin vaan", se on: ei mikään ollut yksinkertaista, luontevaa. -- Niin, niin, kyllä minä tunnen teidät, Bazârow, -- toisti hän. Hänellä oli sama tapa kuin monilla maaseutujen ja Moskovan rouvas-ihmisillä, puhutella miehiä jo ensi tutustumisen jälkeen sukunimeltä. -- Tahdottekos sikarin?

-- Sikari on kyllä yks hyvä asia, -- puuttui puheesen Sítnikow, joka jo oli ennättänyt retkahtaa nojatuoliin ja kohottaa toisen jalan korkealle ilmaan, -- mutta antakaapas meille aamiaista. Meillä on kauhea nälkä, ja käskekäähän edeskantaa meille pullo sampanjaa.

-- Sybariiti! -- virkkoi Jevdôksia nauraen. Naurun aikana tuli häneltä ylä-ikenet näkyviin. -- Eikös hän ole sybariiti, vai kuinka, Bazârow?

-- Minä rakastan elämän suloja, -- lausui Sítnikow arvokkaasti. -- Se ei estä minua olemasta liberaali.

-- Estää, estää, ihan varmaan estää! -- huudahti Jevdôksia, samalla kumminkin käskien palvelijanaisen pitämään huolta aamiaisesta ja sampanjasta myöskin. -- Vai mitä te arvelette, Bazârow? Minä olen vakuutettu, että te olette samaa mieltä kuin minäkin.

-- Enpä niinkään, -- vastasi Bazârow; -- palanen lihaa on parempi kuin palanen leipää, yksin jo kemialliseltakin kannalta.

-- Vai olette te kemian tutkija! Kemia, se on minun intohimoni. Minä olen keksinyt eräänlaisen sementinkin.

-- Sementin? Te?

-- Minä juuri. Ja tiedättekö mihin tarkoitukseen? Nukenpäitä varten; se ei mene milloinkaan rikki. Minähän olen varsin käytännöllinen. Mutta ei se ole vielä ihan lopullisesti valmis. Pitää lukea Liebigiä vielä. Niin, mutta asiasta toiseen: oletteko lukenut Kisljakôwin artikkelia Moskowskia Vjêdomostissa naisen työstä? Lukekaa kaikin mokomin. Huvittaahan teitä naiskysymys? Milläkäs alalla teidän ystävänne toimii? Ja mikä hänen nimensä on?

Rouva Kúkshin "puotteli" kysymyksiä perä perää hemmotellulla huolettomuudella, vastausta odottamatta, samaan tapaan kuin lellitellyt lapset puhelevat hoitajainsa kera.

-- Minun nimeni on Arkâdi Nikolâitsh Kirsânow, -- virkkoi Arkâdi, -- enkä minä toimi millään alalla.

Jevdóksia purskahti nauramaan.

-- Sepä mainiota! Ettekö polta? Viktor, tiedättehän, että minä olen suutuksissani teihin.

-- Mistä syystä?

-- Te kuulutte jälleen ruvenneen kehuskelemaan George Sandia. Ajastansa jäljelle jäänyt nainen, eikä mitään muuta. Kuinka saattaisi häntä verratakaan Emersoniin? Hänellä ei ole minkäänlaisia aatteita kasvatuksesta, fysiologiasta, ei niin mistään. Minä olen vakuutettu, ett'ei hän embryologiasta ole kuullut puhuttavankaan, mutta nykyaikana ilman embryologiaa -- mahdotonta! -- Tässä kohden Jevdóksia ihan kätensä levitti. -- Voi sentään, kuinka erinomaisen artikkelin on tämän johdosta kirjoittanut Jeliséwitsh! Se on geniaalinen herra! -- Jevdóksia käytti alinomaa sanaa "herra" merkitsemässä miestä. -- Bazârow, tulkaa istumaan tänne minun viereeni sohvaan. Ette taida tietääkään, että minä pelkään teitä kauheasti.

-- Minkä vuoksi, jos sais udella?

-- Te olette vaarallinen herra, kriitiko semmoinen. Mutta, hyväinen aika! Ihan minua itseänikin naurattaa: niinhän minä haastelen tässä kuin mikä hovinemäntä arolta. Vaikka hovin-emäntä minä olenkin. Itse minä hoidan maatilaani, ja aatelkaas, minun voutini Jeroféi on kerrassaan merkillinen tyyppi, aivan kuin Cooperin Pathfinder: hänessä on jotain niin välitöntä! Nyt minä olen lopullisestikin asettunut tänne. Ilkeä kaupunki, eikö niin? Mutta minkäs tekee!

-- Kaupunki mikä kaupunki, -- virkkoi Bazârow kylmäkiskoisesti.

-- Kaikki harrastukset täällä ovat niin mitättömän vähäpätöisiä. Sehän se on niin kauheata! Tätä ennen minä asuin Moskovassa ... mutta siellä elelee nyt minun aviopuolisoni, monsieur Kúkshin. Ja nykyjään se Moskovakin ... en minä tiedä ... ei se enää ole sama. Olen tästä aikonut matkustaa ulkomaille. Viimekin vuonna olin ihan lähtemäisilläni.

-- Parisiin tietysti? -- kysäsi Bazârow.

-- Parisiin ja Heidelbergiin.

-- Heidelbergiinkö? Mitäs sinne?

-- Herrainen aika! Siellähän on Bunsen!

Siihen ei Bazârow osannut vastata mitään.

-- _Pierre_ Sapôzhnikow ... tunnettehan te hänet?

-- En tunne.

-- Hyvät ihmiset! _Pierre_ Sapôzhnikow ... hän, joka aina käy Lydia Hostâtowin luona.

-- En tunne sitäkään.

-- No niin, hän se juuri lupasi tulla minulle saattajaksi. Minä olen, Jumalan kiitos, vapaa, lapsia minulla ei ole... Mitäs minä nyt puhunkaan: "Jumalan kiitos!" Vaikka sama se.

Jevdóksia kääräisi paperossin, tupakasta kellastuneissa hyppysissään, nuolaisi paperin kiinni, imaisi ja sytytti. Palvelijanainen tuli sisään, kantaen tarjotinta.

-- Kas siinähän on aamiainenkin. Tahdotteko haukata? Viktor, avatkaa puteli; se on teidän ammattianne.

-- Minun on, minun on, -- jupisi Sítnikow, nauraa vingahtaen taaskin.

-- Onko täällä päin koreita naisia? -- kysäisi Bazârow, tyhjentäessään kolmatta lasia.

-- On, -- vastasi Jevdóksia; -- mutta kaikki ne ovat niin tyhjiä. Esimerkiksi _mon amie_ Odintsôw ... sangen soma. Ikävä vaan, että hänestä huhutaan ... vaikka siitä minä vähät ... mutta hänessä ei ole tuota mielipiteitten vapautta, tuommoista katsantokannan laajuutta ... ei lainkaan sitä semmoista. Koko kasvatusjärjestelmä on saatava meillä toisellaiseksi. Minä olen sitä jo miettinytkin. Naiset meillä ovat hyvin huonosti kasvatettuja.

-- Ette te niille mahda mitään, -- puuttui Sítnikow puheesen. -- Heitä pitää halveksia, ja minä halveksin heitä, kerrassaan ja kokonaan! -- Saada halveksia ja saada lausua julki tämä halveksiminen, se oli kaikkein suloisinta Sítnikowista. Naisten kimppuun tietenkin hän hyökkäili, aavistamattakaan, että hän moniaan kuukauden perästä oli mateleva vaimonsa edessä siitä syystä vain, että tämä oli omaa sukuansa ruhtinatar Durdoljêsow. -- Ei heissä, -- jatkoi hän, -- ei heissä ole yhden ainoatakaan, joka pystyisi käsittämään tätä meidän keskusteluamme; ei ole heissä yhden ainoatakaan, joka ansaitsisi sitä, että me, vakavat miehet, edes puhuisimmekaan heistä.

-- Eikä niiden tarvitse tätä keskustelua käsittääkään, -- mörähti Bazârow.

-- Kestä te puhutte?--sekaantui Jevdóksia puheesen.

-- Kauniista naisista.

-- Mitenkä? Yhdyttekö te siis Proudhonin mielipiteesen.

Bazârow oikasihe korskeasti.

-- Minä en yhdy kenenkään mielipiteesen; minulla on omani.

-- Alas autoriteetit! -- kiljasi Sítnikow, ihastuksissaan, kun sai tilaisuuden räikeällä tavalla lausua julki ajatuksen sen miehen läsnä-ollessa, jonka edessä hän polvisteli kuin orja.

-- Mutta johan itse Macaulaykin... -- yritti rouva Kúkshin.

-- Alas Macaulay! -- jyrisi Sítnikow. -- Pidättekö te akkaväen puolta?

-- En akkaväen puolta, vaan naisten oikeuksien puolta, ja niitä minä olen päättänyt suojella viimeiseen verenpisaraani asti.

-- Alas! -- kiljasi Sítnikow, mutta pysähtyi. -- Enhän minä sentään niitä kiellä, -- virkkoi hän.

-- Ei, kyllä minä huomaan, että te olette slavofiili.

-- Enkä ole slavofiili, vaikka tietystihän minä... -- Ei, ei, ei! Slavofiili te olette! Te olette _Domostrói_ lehden kannalla. Ruoska käteen, siihen te olisitte omianne.

-- Ruoska on hyvä kapine sekin, -- huomautti Bazârow; -- mutta jopa tässä päästiinkin ihan viimeiseen pisaraan...

-- Mitä niin? -- keskeytti Jevdóksia.

-- Sampanjaa, arvoisa Audótja Nikitishna, sampanjaa eikä teidän vertanne.

-- Min' en saata hillitä itseäni, kuullessani hyökättävän naisten kimppuun, -- jatkoi Jevdóksia. -- Se on hirmuista, hirmuista! Sen sijaan, että hyökkäätte naisten kimppuun olisi parasta, kun lukisitte Micheletin kirjan: _De l'amour_. Mainiota! Hyvät herrat, ruvetaanpa puhumaan rakkaudesta, -- lisäsi Jevdóksia, päästäen hervakasti kätensä vaipumaan kuopilleen painuneen tyynyn päälle.

-- Mitäpä tässä nyt rakkaudesta! -- sanoi Bazârow. -- Te mainitsitte äsken rouva Odintsôwia... Niinhän se muistaakseni oli? Kuka se on?

-- Ihana olento, ihana olento! -- vingahti Sítnikow. -- Minä esitän teidät toisillenne. Älykäs, rikas, leski. Sääli vaan, ett'ei hän ole tarpeeksi kehittynyt vielä; hänen pitäisi tutustua lähemmin meidän Jevdóksian kanssa. Niin juur, teidän terveydeksenne, _Eudoxie!_ Kilkis! _"Et toc, et toc, et tin-tin-tin. Et toc, et toc, et tin-tin-tin!!"_[12]

-- _Victor!_ Te olette vallaton vekkuli!

Kauan kesti aamiaista. Ensimmäistä sampanja-pulloa seurasi toinen, kolmas, jopa neljäskin. Jevdóksia puheli taukoamatta, ja Sítnikow säesti häntä myötäänsä. Paljon siinä haasteltiin siitä, mitä avioliitto olla mahtaa, ennakkoluuloako vai rikostako, ja millaisia syntyy maailmaan ihmisiä, yhdenkölaisia vai erinkaltaisiako, ja mitä se individuaalisuus oikeastaan lienee. Vihdoin mentiin niin pitkälle, että Jevdóksia, viinistä ihan punaisena, rupesi tylsillä kynsillään takomaan epävireisen pianon koskettimia ja laulamaan käheällä äänellään ensin mustalaislauluja, ja sitten Seymour-Sheeffin laulua: "Uneen uupunut Granada". Sítnikow sitoi päähänsä villaisen kaulavyön ja oli olevinaan kuoleva rakastaja, jolta

"Hehkuviksi suudelmiksi Huulet liittyi huulihin."

Tämä oli jo liikaa Arkâdin mielestä.

-- Hyvä herrasväki! -- sanoi hän ääneen. -- Bedlamiahan tämä jo muistuttaa.[13]

Bazârow, joka koko keskustelun aikana oli vain silloin tällöin pistänyt väliin jonkun kompasanan, pysytellen enimmäkseen sampanjan ääressä, päästi äänekkään haukotuksen, nousi ylös ja, emännälle jäähyväisiäkään sanomatta, läksi Arkâdin kanssa pois. Sítnikow hyppäsi perässä.

-- No mitäs sanotte? Mitäs sanotte? -- kyseli hän, imelästi lähennellen heitä milloin puolelta milloin toiselta. -- Sanoinhan minä jo, että se on merkillinen ihminen! Enemmän sellaisia naisia meille! Hän on tavallaan korkeasti siveellinen ilmiö.

-- Entäs tämä sinun isäsi laitos, onko sekin korkeasti siveellinen ilmiö? -- murahti Bazârow, sormellaan tokaisten kapakkaan, jonka ohitse he parhaillaan kulkivat.

Sítnikow se nauraa vingahti jälleen. Hän häpesi kovasti syntyperäänsä, eikä tiennyt, ollako mielissään vai loukkautuako Bazârowin odottamattomasta sinuttelemisesta.

XIV.

Parin päivän perästä oli kuvernöörissä baalit. Matvei Iljítsh oli niissä oikea "juhlan sankari". Aatelisten johtaja se jokaiselle julisti tulleensa tänne yksinomaa kunnioituksesta häntä kohtaan, ja kuvernööri puolestaan keskellä baalien touhuakin, paikoillaankin pysyen, yhä "jakeli käskyjä". Sulavuus Matvei Iljítshin käytöksessä saattoi vetää vertoja ainoastaan hänen personansa ylevyydelle. Hänellä oli ystävällinen sana kaikille, kelle hiukan inhon sekainen, kelle hiukan kunnioituksen sekainen; naisten edessä hän vuodatti oman itsensä pelkkiin kohteliaisuuksiin, ollen _un vrai chevalier français_ ja myötäänsä nauraa hohottaen kovaa, heleätä nauruaan ja ihan yksin, niinkuin ylhäisen virkamiehen tulee ja sopii. Arkâdia hän taputti selkään, sanoen häntä äänekkäästi _"mon neveuksi"_. Vanhaan frakkiin puetulle Bazârowille hän suvaitsi suoda hajamielisen, mutta suopean silmäyksen, noin syrjittäin, poskea pitkin, ja samalla epäselvän, mutta ystävällisen jupinan, jossa ei kuulunut muuta kuin "s'on" ja "vars... haus...". Sítnikowille hän ojensi sormensa, ja myhähti, mutta silloin oli pää jo kääntynyt toisaanne. Rouva Kúkshinillekin, joka oli tullut baaleihin ilman krinoliinia ja sen semmoisia, likaisissa sormikkaissa, mutta paratiisinlintu hivuksissa, -- rouva Kúkshinillekin hän sanoi: _"enchante"_ (ihastunut). Väkeä oli ahdinkoon asti, eikä kavaljeereista suinkaan ollut puutetta. Siviliherrat tunkeilivat enimmäkseen seinuksilla, mutta sotaherrat tanssivat uutterasti, varsinkin muuan heistä, joka oli oleskellut kuusi viikkoa Parisissa ja oppinut siellä kaikenlaisia uljaita huudahduksia, niinkuin _"sut"_ ja _"ah fichtrrre"_ ja _"pst, pst, mon bibi"_, y.m.s. Hänen lausuntonsa oli aivan puhdasta, siinä kuului oikea parisilainen _chic_, mutta sittenkin hän sanoi _"si j'aurais"_ kun piti sanoa _"si j'avais"_ ja _"absolument"_ kun tarkoitti "tietysti"; sanalla sanoen: hän puhui tuota suur-venäläis-franskalaista murretta, jolle franskalaiset niin paljon nauravat, silloin nimittäin kuin heidän ei tarvitse meikäläiselle vakuuttaa, että me muka puhumme heidän kieltään kuin taivaan enkelit, _"comme des anges"_.

Arkâdin tanssitaito oli huononpuoleista, niinkuin jo tiedämme. Bazârow ei tanssinut ensinkään, ja niinpä he istuivat nurkassa kahden kesken. Ennen pitkää liittyi Sítnikowkin heihin. Siinä hän sitten, kasvoillaan ylenkatseellinen hymy, lasketteli myrkyllisiä huomautuksia, julkeasti silmäillen ympärilleen ja nähtävästikin tuntien sulaa nautintoa. Äkkiä hänen kasvonsa muuttuivat. Hän joutui ikäänkuin hämilleen ja, kääntyen Arkâdin puoleen, virkkoi:

-- Rouva Odintsôw tuli.

Arkâdi nosti silmänsä, näki oven suuhun pysähtyneen kookkaan naisen, mustissa vaatteissa, ja hämmästyi hänen ryhtinsä arvokkaisuutta. Paljaat käsivarret ne näyttivät niin kauniilta kummallakin puolen solakkaa vartaloa; kauniisti riippuivat välkähtelevään tukkaan kiinnitetyt keveät fuksiat alas pyöreille hartioille: tyynesti ja älykkäästi, niin juuri: tyynesti eikä miettivästi, katselivat kirkkaat silmät hiukan kuperan otsan alta, ja huulilla asui tuskin huomattava hymy. Jotain lempeää, hentoa voimaa tuulahteli hänen kasvoistansa.

-- Tunnetteko hänet? -- kyseli Arkâdi Sítnikowilta.

-- Me ollaan vanhoja tuttuja. Tahdotteko, niin esitän?

-- Miks'ei ... tuon kadriljin jälkeen. Bazârowinkin huomio kiintyi rouva Odintsôwiin.

-- Mikäs kapine se tuo on? -- virkkoi hän. -- Ei ole muun akkaväen näköinen lainkaan.

Kadriljin perästä Sítnikow vei Arkâdin rouva Odintsôwin luokse. Mutta tokkopa hän tuon rouvan kanssa lienee kovinkaan tuttu ollut, koskapa itsekin takertui sanoissaan, ja rouvakin katseli häntä hiukan oudostellen. Mutta iloinen ilme välähti rouvan kasvoilla, kun hän sai kuulla Arkâdin sukunimen. Hän kysäisi, eikö hän ole Nikolai Petrôwitshin poika.

-- Aivan niin.

-- Minä olen kahdesti nähnyt teidän isäänne ja paljon kuullut hänestä, -- jatkoi rouva; -- minun on hyvin mieluista tutustua teidän kanssanne.

Samassa tulla heilahti hänen luokseen muuan adjutantti pyytämään kadriljiin. Toinen suostui.

-- Tanssittehan te siis? -- kysäsi Arkâdi kunnioittavasti.

-- Kyllä. Miksikä ette luule minun tanssivan? Vai olenko mielestänne liian vanha?

-- Hyväinen aika, eihän toki! ... Mutta siinä tapauksessa sallinette minun pyytää teitä masurkkaan?

Rouva Odintsôw myhähti suopeasti.

-- Kiitos! -- virkkoi hän, katsahtaen Arkâdiin, ei juuri alentuvasti, vaan aivan kuin naimisissa olevat sisaret katsahtavat hyvin nuoriin veljiinsä.

Rouva Odintsôw oli vain vähäsen vanhempi Arkâdia, yhdeksännellä kolmatta, mutta hänen edessään Arkâdi tunsi olevansa kuin mikä koulupoika tai keltanokka ylioppilas, aivan kuin i'än-erotus olisi paljoakin suurempi. Matvei Iljítsh lähestyi rouva Odintsôwia, ylhäinen katse kasvoilla ja matelevan makeita sanoja huulilla.

Arkâdi vetäysi syrjään, sieltäkin yhä edelleen tarkastellen tuota rouvaa, kääntämättä hänestä silmiänsä kadriljinkaan aikana. Rouva haasteli yhtä vapaasti kavaljeerinsa kuin äsken ylhäisen virkamielienkin kanssa; verkalleen liikauttaen joskus päätään ja silmiään, ja pari kertaa vain naurahtaen. Hänen nenänsä oli paksunlainen, niinkuin melkein kaikilla venäläisillä, eikä ihokaan ollut aivan puhdas, mutta siitä kaikesta huolimatta Arkâdi tuli siihen päätökseen, ett'ei hän näin ihanata naista ole vielä milloinkaan kohdannut. Hänen äänensä se yhtämittaa helähteli Arkâdin korvissa; yksin leningin poimutkin olivat hänellä toisenlaisia kuin muilla, ne asettuivat somemmin ja leveämpinä; hänen liikkeensä olivat erittäin sulavia ja luonnollisia yht'aikaa.