Part 6

-- Ulkomaalainen sana taaskin, -- keskeytti Bazârow. Hän alkoi jo kiukustua, ja hänen kasvonsa saivat omituisen leiman: vaskenkarvaisen ja töykeän. -- Ensinnäkin me emme saarnaa yhtään mitään; se ei ole meidän menettelymme mukaista...

-- Mitäs te teette?

-- Tällaista nähkääs: Ennen vanhaan, ja vielä tuonnottainkin, me sanoimme, että virkamiehet meillä ottavat lahjoja, ett'ei meillä ole maanteitä eikä kauppaa eikä säännöllistä oikeudenkäyntiä...

-- Niin, niin, te olette niitä "paljastajia", niinhän sitä luullakseni sanotaan. Ja paljonhan teidän paljastuksissanne onkin sellaista, minkä minäkin myönnän oikeaksi, mutta...

-- Mutta sitten me hoksasimme, ett'ei maksa vaivaa myötäänsä ja myötäänsä soittaa suuta epäkohdista meillä: se vie vain tympäisevään doktrinaarisuuteen. Me huomasimme, ett'eivät älyniekatkaan meillä, ne niin sanotut johtavat miehet ja paljastajat, kelpaa mihinkään, että meidän työmme ja toimemme on tuulen pieksämistä, että me puhelemme jostain sellaisesta kuin taiteesta ja tajuttomasta luomakyvystä ja parlamentarismista ja advokatyyristä ja hitto ties mistä kaikesta, silloin kuin kysymyksessä on jokapäiväinen leipä, silloin kuin mitä törkein taikausko uhkaa salvata meiltä hengen, silloin kuin osakeyhtiöt meillä menevät kumoon yksistään siitä syystä, että puuttuu rehellisiä ihmisiä, silloin kuin itse vapaudestakaan, jota hallitus hommailee, meillä tuskin on hyötyä hituistakaan, sillä meidän musikka on valmis varastamaan oman itsensä putipuhtaaksi, päästäkseen vaan kapakkaan, juomaan sikunata nahkansa täyteen.

-- Niin, -- keskeytti Pâvel Petrôwitsh, -- niin: te olette vakuutetut kaikesta, tuosta, ja olette päättäneet olla ryhtymättä mihinkään tositoimeen.

-- Ja olemme päättäneet olla ryhtymättä mihinkään tositoimeen, -- toisti Bazârow tuikeasti.

Häntä rupesi äkkiä harmittamaan, että oli antaunut niin laveihin keskusteluihin tämän aristokraatin kanssa.

-- Ja sättiä vain?

-- Ja sättiä vain.

-- Ja se sitten on sitä nihilismiä?

-- Ja se sitten on sitä nihilismiä, -- toisti Bazârow jälleen, tällä kertaa erittäin julkeasti.

Pâvel Petrôwitsh siristi hiukan silmiänsä.

-- Vai niin se on vainen? -- virkkoi hän omituisen tyynesti. -- Nihilismi se siis päästää kaikesta pahasta, ja te, te olette meidän pelastajiamme ja sankareitamme uljaita. Mutta miksikäs te sitten herjaatte niitä muita, vaikkapa noita paljastajia? Etteköhän te lörpöttele aivan niin kuin ne muutkin?

-- Mihin lienemmekään syntiin vikapäät, siihen emme ainakaan, -- murahti Bazârow hampaittensa välitse.

-- No mutta teettekö te sitten mitään? Onko teillä aikomus ryhtyä mihinkään toimiin?

Bazârow ei vastannut mitään. Pâvel Petrôwitsh oli kuohahtaa, mutta sai itsensä hillityksi.

-- Hm. Olla toimessa, särkeä... -- jatkoi hän, -- Mutta mitenkäs sitä saattaa särkeä, ellei edes tiedä, mistä syystä särkee?

-- Me särjemme siitä syystä, että me olemme voima, -- huomautti Arkâdi.

Pâvel Petrôwitsh katsahti veljen poikaansa ja naurahti.

-- Ni-in, voima juuri, -- virkkoi Arkâdi, oikaisten itsensä suoraksi, -- ja sen ei tarvitse tehdä tiliä tehtävistään.

-- Poloinen sinä! -- parkaisi Pâvel Petrôwitsh. Hänen oli mahdoton enää pysyä tyynenä. -- Jospa ottaisit punnitaksesi, _mitä_, sinä Venäjän maassa moisilla mielettömillä mietteillä kannattelet! Ei, tämä on todellakin sellaista, että itse enkeliltäkin maltti menisi. Voima! Villissä kalmukissa, mongolilaisessa -- hänessäkin on voimaa, mutta mitä me teemme moisella voimalla? -- Kallis on kuin onkin meille sivistys, niin juuri, arvoisa herra, kalliita ovat meille sen hedelmät. Älkääkä sanoko minulle, että nämä hedelmät ovat mitättömiä: vihoviimeinen töhertäjä, _un barbouilleur_, palkattu tanssien rimputtaja, jolle maksetaan viisi kopekkaa illasta, -- hekin ovat hyödyllisemmät teitä, sillä he edustavat sivistystä eikä raakaa mongolilaista voimaa! Te luulette olevanne johtomiehiä, mutta omianne te olisitte vain istumaan kalmukin jurtassa! Voima! Ja muistakaa vihdoin, te herrat voimalliset, ett'ei teitä ole kuin neljä ja puoli miestä kaiken kaikkiaan, mutta miljoonia on sen sijaan niitä, jotka eivät teidän salli jalkainne alle tallata sitä, mitä he pyhimpänä pitävät. Ne ruhjovat teidät mäsäksi!

-- Kun ruhjonnevat, niin syystä kai, -- mörähti Bazârow. -- Mutta: älä nuolaise, ennenkuin tipahtaa, sanoo sananlasku. Ei meitä sentään niin vähän ole kuin luulette.

-- Mitenkä? Arveletteko te todellakin saavanne puolellenne koko kansan, koko kansan?

Kopekan kynttilästähän koko Moskovakin syttyi palamaan, niinkuin tiedätte, -- vastasi Bazârow.

-- Jaha, jaha. Ensin melkein saatanallinen ylvästely ja sitten iva. Vai se se nyt on, mikä nuorisoa tenhoaa? Vai se se nyt on, minkä edessä kokemattomain poika nulikkain sydämet nöyrtyvät! Katsokaas, arvoisa herra, yksi heistä istuu teidän vieressänne ja teihin melkein silmiänsä ristii, niin, ihailkaa kylliksenne! (Arkâdi kääntyi pois, kulmiansa rypistäen.) Ja tämä rutto on jo levinnyt sangen laajalle. Minulle on kerrottu, ett'eivät meidän taiteilijamme Roomassa enää pane jalkaansakaan Vatikanin muurien sisäpuolelle. Rafaelia he pitävät melkein tomppelina siitä syystä, että hän on autoriteetti, ja itse ovat niin voimattomia, niin kykenemättömiä, että inhottaa; mielikuvituskaan heissä ei pääse sen kauemmas kuin "tyttöseen suihkulähteen reunalla", ei, vaikka mitä! Ja tuon tyttösenkin he tekaisevat peräti kehnosti. Teidän mielestänne he ovat verratonta väkeä, vai kuinka?

-- Minusta nähden, -- vastasi Bazârow, -- minusta nähden ei Rafael maksa puukopekkaakaan eikä ne ole sen parempia ne toisetkaan.

-- Bravo, bravo! Pane mielees tuo, Arkâdi ... näin sitä nykyaikuisten nuorten miesten tulee puhua! Ja miksipä vainkaan eivät lähtisi teitä seuraamaan! Ennen vanhaan piti nuoren väen hankkia oppia; pakostakin he ahersivat, kosk'eivät tahtoneet jäädä tyhmyrien kirjoihin. Mutta nyt ei tarvitse muuta kuin sanoa: kaikki maailmassa on pelkkää roskaa ja -- asia menee lukkoon, niin että naksahtaa. Ja siitäkös nuorten ihmisten mieli hyvä! Ja todellakin: ennen vanhaan he olivat pelkkiä tolvanoita, mutta nyt heistä tuli äkkiä nihilistejä.

-- Jopas teidät pettikin nyt tuo kehuttu oman arvon tunto, -- huomautti Bazârow tyynesti. Arkâdin silmät sitä vastoin alkoivat säihkyä, ja mies itse lensi punaiseksi. -- Mutta meidän väittelymme näkyy jo menneen liian kauas... Paras lienee lopettaa. Minä puolestani olen valmis yhtymään teidän mielipiteesenne, -- lisäsi hän, nousten ylös, -- niin kohta kuin mainitsette yhdenkään kohdan meidän nykyisissä oloissamme, perheellisissä tai yhteiskunnallisissa, mikä ei antaisi aihetta täydelliseen ja säälimättömään kieltämiseen.

-- Minä saatan mainita teille miljonittain sellaisia kohtia, -- huudahti Pâvel Petrôwitsh, -- miljonittain! Otetaan nyt vaikka kuntalaitos meillä.

Bazârowin huulet vääntyivät kylmään myhäykseen.

-- Mitä kuntalaitokseen tulee, -- sanoi hän, -- niin haastelkaahan siitä kernaammin veljenne kanssa. Hän on luullakseni saanut tuta, mitä ne oikeastaan ovat nuo kunnat ja yhteiset vastuut ja raittiudet ja sen semmoiset tekeleet.

-- Entäs perhe sitten, perhe, sellaisenaan kuin se ilmenee meidän talonpoikaisessa väestössämme! -- kiljaisi Pâvel Petrôwitsh.

-- Parasta olisi, ett'ette tässäkään asiassa menisi kovin syvälle yksityisseikkoja tutkimaan. Olette kaiketi kuullut puhuttavan miniäinsä hyväilijöistä. Kuulkaahan, Pâvel Petrôwitsh, uhratkaa tälle asialle pari päivää; ensi hätään te tuskin löydätte mitäkään. Ottakaa esille yksitellen kaikki yhteiskunnalliset kerrokset meillä ja miettikää juurta jaksain itsekutakin ... me Arkâdin kanssa käymme sillä välin...

-- Ivaamaan kaikkea, -- iski Pâvel Petrôwitsh.

-- Ei, vaan leikkelemään sammakoita. Tule pois, Arkâdi. Näkemiin asti, hyvät herrat!

Nuoret ystävykset läksivät. Veljekset jäivät kahden kesken, eivätkä ensi alussa osanneet muuta kuin katsahdella toisiinsa.

-- Jaa-a! -- alotti vihdoin Pâvel Petrôwitsh. -- -- Siinä se nyt on se meidän nuoriso! Siinä ne nyt ovat ne meidän jälkeisemme!

-- Jälkeisemme vainenkin, -- toisti Nikolai Petrôwitsh, alakuloisesti huoaten. Hän oli koko kinan aikana istunut kuin tulisilla hiilillä, salavihkaa vain silloin tällöin luoden poikaansa tuskallisen katseen. -- Tiedätkös, veli, mitä tässä johtui mieleeni? Kerran minä jouduin riitaan äiti vainajan kanssa. Hän huusi vaan, eikä ottanut minua kuullakseenkaan... Minä sanoin hänelle vihdoin, että ettehän te, muka, saata minua ymmärtääkään, me kun kuulumme kahteen eri sukupolveen. Hän loukkautui tuosta sanomattomasti, mutta minä ajattelin: minkäs sille mahtaa? Karvas on pilleri kyllä, mutta nielaistava se on. No niin, nyt on meidän vuoromme. Nyt meidän jälkeläisemme saattavat sanoa meille: te olette toista sukupolvea te; nielaiskaa pilleri.

-- Sin'olet liian jalomielinen ja vaatimaton, -- vastasi Pâvel Petrôwitsh. -- Minä sen sijaan olen vakuutettu, että oikeus on paljoa enemmän sinun ja minun puolellani kuin noitten herrain, vaikka meidän puhetapamme onkin kukaties hiukan vanhentunutta, _vietti_, ja vaikka meiltä puuttuu tuota julkeata omaan itseen-luottamusta... Ja sitä pöyhkeyttä nykyajan nuorisossa! Sattuu tuossa kysäisemään sellaiselta herralta: punaistako viiniä suvaitsette vai valkoistako? "Olen tottunut antamaan etusijan punaiselle", vastaa hän bassolla, ja kasvoillaan semmoinen mahti, että luulisi koko avaran maailman katselevan häntä tässä silmänräpäyksessä.

-- Ettekö suvaitse lisää teetä? -- virkkoi Fênitshka, pistäen päänsä ovesta sisään. Hän ei ollut uskaltanut tulla vierashuoneesen niinkauan kuin sieltä oli kuulunut väittelevien ääniä.

-- Ei. Saat käskeä ottaa teekeittiön pois, -- vastasi Nikolai Petrôwitsh, nousten häntä vastaan.

Pâvel Petrôwitsh virkkoi veljelleen lyhyesti _bon soir_ ja meni omaan kabinettiinsa.

XI.

Puolen tunnin perästä Nikolai Petrôwitsh meni lehtimajaan, lempipaikkaansa. Murheellisiin mietteisin mies oli vaipunut. Ensinnäkin hän huomasi selvästi juovan oman itsensä ja poikansa välillä ja aavisti tämän juovan laajenevan päivästä päivään. Turhaa niinmuodoin oli hänen ollut ennen muinoin Pietarissa istuskella päiväkausia tutkimassa uusimpia teoksia; turhaa oli hänen ollut kuunnella nuorten miesten keskusteluja; turhaa oli ollut hänen mielihyvänsä, saadessaan hänkin osaltaan pistää sanasen ja toisen heidän innokkaisin puheisinsa.

"Velimies sanoo meidän olevan oikeassa", mietti hän, "ja ilman vähintäkään itserakkautta näyttää minustakin, että he ovat kauempana totuudesta kuin me, mutta samalla tuntuu, että heillä on takanansa jotain, mitä meiltä puuttuu, jonkinlainen etevämmyys meihin nähden... Nuoruusko? Ei: ei se pelkkää nuoruutta ole. Eiköhän se etevämmyys vain liene siinä, että heissä on vähemmin herruuden jälkiä kuin meissä?"

Nikolai Petrôwitsh painoi päänsä alas ja pyyhkäisi otsaansa.

"Mutta hylkiäkö runoutta?" -- ajatteli hän jälleen. "Poisko kaikki myötätuntoisuus taidetta, luontoa kohtaan?"...

Ja hän katsahti ympärilleen, ikäänkuin hakien tukea sille ajatukselle, ett'eihän toki luontoa kohtaan saata olla tympeä. Ilta alkoi hämärtää. Aurinko oli mennyt piiloon pienen haavikon taakse, jonne puutarhasta oli matkaa puolen virstan verran. Loppumattomana sen varjo ulottui yli peltojen liikkumattomain. Talonpoika tuolla ratsasti hiljaista juoksua valkoisen hevosen seljässä pimeätä, kapeaa tietä myöten ihan lehdon vieritse. Hän esiintyi selvästi koko mies, vaikka ajoikin siimeksessä: paikkakin takin hartioissa vilkahteli. Selvästi erotti hevosen jalat: ne liikkuivat niin somasti. Auringonsäteet puolestaan keskittyivät haavikkoon, tungeten läpi tiheikön ja luoden puitten rungoille niin lämmintä valoa, että haapoja siellä olisi luullut männyiksi. Mutta latvat ne levitteliivät melkein sinisinä, ja niitten yli kaareili vaaleansinervä taivas, hennosti punertaen iltaruskon kuulteessa. Pääskyset lentelivät korkealla; tuuli oli aivan tyyntynyt; myöhästyneet mehiläiset pörisivät laiskasti ja uneliaasti syrenien kukkasissa; hyttysparvi piti iloansa yksinäisen, kauaksi ulospistävän oksan kohdalla.

"Hyvä Isä! Kuinka ihanata sentään!" ajatteli Nikolai Petrôwitsh, ja jo pyrki säkeitä hänen lempirunostansa kuuluville, mutta samassa hänen mieleensä johtui Arkâdi ja _Stoff und Kraft_ ja -- hän vaikeni.

Mutta siinä hän istumistaan istui, ja katkerilta sekä suloisilta tuntuivat mietteet miehen yksinäisen. Mieluista oli hänelle haaveileminen; elämä maalla oli kehittänyt hänessä tuon ominaisuuden. Eihän siitä ole vielä kuin vähän aikaa, kuin hän niinikään oli mietteisinsä vaipuneena istunut majatalon kuistilla, poikaansa vuotellen, ja siitä pitäin on jo muutos tapahtunut; silloiset epäselvät välit ovat jo piirtyneet tarkkarajaiseen muotoonsa ... ja millaiseen!

Hänen mieleensä muistui siinä jälleen vaimo vainaja, mutta ei sellaisena, jona hän oli tuntenut häntä kuluessa monen pitkän vuoden, ei kodikkaana, herttaisena talon emäntänä, vaan nuorena, solakkana tyttönä, jolla oli tuommoinen viattomasti utelias katse ja kiinteälle punottu palmikko lapsellisen kaulan ympärillä. Mieleen muistui se hetki, jolloin hän ensi kertaa oli nähnyt tuon tytön. Nikolai Petrôwitsh, silloin vielä ylioppilaana, oli kohdannut hänet asuntonsa portaissa, oli vahingossa tyrkännyt häntä ja kääntynyt sitten ympärinsä, aikoen pyytää anteeksi, saamatta suustansa kumminkaan muuta kuin: _pardon, monsieur_. Toinen oli kallistanut päänsä ja naurahtanut, mutta sitten, ikäänkuin mitä säikähtäen, rientänyt pois. Portaitten käänteessä hän oli äkkiä heittänyt Nikolai Petrôwitshiin pikaisen silmäyksen, käynyt vakavan näköiseksi ja punastunut. Ja sitten tuli noita arkailevia vieraissakäyntejä, puoli-sanoja, puoli-hymyjä, hämille-joutumisia, ja mielen apeutta, ja tunteen purkauksia, ja vihdoin tuo henkeä salpaava riemu... Minne se on rientänyt kaikki tuo? Immestä tuli sitten hänen vaimonsa ... ja Nikolai Petrôwitsh oli onnellinen, onnellinen, jos kukaan maan päällä...

"Mutta", ajatteli hän, "nuo suloiset, ensimmäiset hetket, miks'eivät ne jääneet elämään ikuista, koskaan kuolematonta elämää?"

Hän ei yrittänytkään selvittää tätä ajatustansa, mutta hänestä tuntui, että hänen tekee mielensä saada pidätetyksi tuo autuaallinen aika jollain voimallisemmalla kuin pelkkä muisti, saada kerran vielä tuntea Mariansa läheisyyttä, hänen lämpöänsä, hänen hengitystänsä, ja jo hän oli tajuavinaan, että hänen ylitsensä...

-- Nikolai Petrôwitsh! -- kuului läheltä Fênitshkan ääni, -- missäs te olette?

Nikolai Petrôwitsh säpsähti. Ei hänen tullut paha mieli, eikä häntä hävettänyt... Hän ei pitänyt mahdollisenakaan verrata toisiinsa vaimoansa ja Fênitshkaa, mutta se se hänestä haikealta tuntui, että Fênitshkan oli johtunut mieleen lähteä häntä hakemaan. Tuo ääni se kerrassaan sai hänen muistossansa hereille hänen harmaat hivuksensa, hänen vanhuutensa, hänen nykyisen tilansa...

Taikamaailma, johon hän oli juuri ollut astumassa, joka jo oli ollut kohoamassa menneitten aikain usmaisista aalloista, se liikahti nyt ja -- katosi.

-- Täällä minä olen, -- vastasi hän. -- Minä tulen; mene vaan.

"Kas tässäkin niitä herruuden jälkiä", iski hänen mieleensä.

Fênitshka pilkisti lehtimajaan ja katosi, mutta Nikolai Petrôwitsh hämmästyi, huomattuansa, että hänen haaveillessaan yö oli jo ennättänyt kattaa maan. Pimeätä ja hiljaista oli ympärillä kaikki, ja Fênitshkan kasvot vilahtivat hänen ohitsensa niin kalpeina ja laihoina. Nikolai Petrôwitsh nousi ja aikoi palata sisään, mutta heltynyt sydän rinnassa ei ottanut rauhoittuakseen. Hän alkoi astua verkkaisin askelin pitkin puutarhan käytäviä, milloin ajatuksissaan katsellen alas jalkoihinsa, milloin kohottaen silmänsä ylös taivasta kohti, missä jo tähdet rupesivat parveilemaan, silmää toisillensa vilkutellen.

Kauan hän käveli, melkein väsymiin asti, mutta levottomuus, tuo jotain hapuileva, epämääräinen, murheellinen levottomuus ei ottanut vieläkään hälvetäkseen. Tietäisipä Bazârow hänen nykyisen tilansa, kyllä vainenkin nauraisi! Arkâdikin moittisi. Mies jo viidennelläviidettä, agronomi ja talon-isäntä, ja -- kyyneleitä saamassa silmiin, kyyneleitä syyttä, suotta. Tämähän on sata kertaa pahempaa kuin violoncello.

Hän käveli kävelemistään, saattamatta vieläkään lähteä sisään, tuonne rauhaisaan, lämpöiseen pesään, joka niin houkuttelevana katselee häntä, valoa kaikissa akkunoissaan. Hän ei hennonnut erota pimeydestä, puutarhasta, raittiin ilman kosketuksesta poskella ja tästä haikeamielisyydestä, tästä levottomuudesta...

Tien käänteessä kohtasi hänet Pâvel Petrôwitsh.

-- Mikäs sinun on? -- kysäisi hän veljeltänsä. -- Sin'olet kalpea kuin haahmo. Sin'et ole terve. Miks'et pane maata?

Nikolai Petrôwitsh selitti hänelle lyhykäisyydessä sielunsa tilan ja jätti hänet. Pâvel Petrôwitsh astui puutarhan päähän ja vaipui hänkin mietteisin, luoden hänkin silmänsä taivaalle. Mutta hänen kauniissa, tummissa silmissään ei heiastellut muuta kuin taivaan tähdet. Hän ei ollut syntynyt romantikoksi. Ei osannut haaveilla hänen sielunsa, tuo keikarin-omaisen kuiva ja intohimoinen, franskalaiseen tapaan misantroopinen sielu.

-- Tiedätkös mitä? -- puhui samana yönä Bazârow Arkâdille. -- Minulle iski mieleen mainio ajatus. Isä ukkosi kertoi tänään saaneensa kirjeen tuolta teidän mahtavalta sukulaiseltanne. Isäsi ei lähde; mitäs jos me, sinä ja minä, pyöräytettäis K:n kaupunkiin! Kutsuihan se herra sinuakin. Pouta ei hellitä täällä ollenkaan; lähdetäänpäs hiukan vilvoittelemaan; samalla saadaan nähdä kaupunkikin. Oishan siellä lysti vetelehtiä viis kuus päivää ja sillä se!

-- Tuletkos sieltä takasin meille?

-- En. Pitäishän sitä jo lähteä isä ukonkin luokse. En ole nähnyt häntä pitkään aikaan, en äitiäkään; pitäähän niille vanhuksille tehdä mielihyvä. Kelpo väkeä ne ovat; isä vallankin on peräti hauska äijä. Ja minähän olen heillä ainoa.

-- Viivytkö kauankin siellä?

-- Tuskin. Ikäväksi siellä pistää.

-- Poikkeathan sitten meillä paluumatkallasi?

-- Enpä tiedä ... saa nähdä... No niin, lähdetäänkö vai?

-- Vaikkapa, -- virkkoi Arkâdi veltosti. Sydämessään hän oli hyvinkin mielissänsä ystävän ehdotuksesta, mutta piti velvollisuutenaan olla ilmaisematta tunteitansa... Nihilistejähän sitä ollaan...

Huomenissa he läksivät. Mârjinon nuoresta väestä tuntui heidän lähtönsä ikävältä. Dunjâsha se oikein itkuun tillahti ... mutta "ukkoset" huokasivat helpommin.

XII.

Kuvernööri K:n kaupungissa, jonne ystävykset nyt läksivät, oli nuoren polven miehiä, progressisti ja despooti, niinkuin Venäjällä myötäänsä näkee. Jo hallintonsa ensimmäisenä vuonna hän ennätti riitaantua ei ainoastaan aateliston johtajan, erään virasta-eronneen staabinratsumestarin, hevoslaitoksen omistajan ja vieraanvaraisen herran, vaan omain virkamiestensäkin kanssa. Siitä nousi niin sotkuisia rettelöitä, että ministeristö Pietarissa näki viimein välttämättömäksi lähettää sinne erityisen valtuutetun pitämään tarkkaa tutkintoa asiapaikalla.

Esivalta valitsi tähän toimeen Matvei Iljítsh Koljâzinin, sen Koljâzinin pojan, joka oli ollut aikoinaan Kirsânow veljesten holhojana Pietarissa. Hänkin oli "nuoria", s.o. hän oli vast'ikään täyttänyt neljäkymmentä vuotta, mutta tavoitteli jo valtiomiehen asemia. Rinnassa oli hänellä jo tähti kummallakin puolella, toinen niistä tosin ulkomainen ja sekin jotenkin halpa-arvoinen. Samoin kuin kuvernööri, jota hän oli tullut tutkimaan, oli hänkin progressistien kirjoissa. Maanmahtaviin hän kuului, olematta kumminkaan muitten maanmahtavain kaltainen. Hän arvasi omat ansionsa sangen korkealle, hänen kunnianhimollansa ei ollut ääriä lainkaan, mutta hän käyttihe säveästi, katseli ihmisiä rohkaisevasti silmiin ja kuunteli heitä suopeasti, ja hänen naurunsa oli niin hyväntahtoista, että häntä saattoi ensi alussa sanoa "oikein kelpo pojaksi". Tärkeissä tilaisuuksissa hän kumminkin osasi, niinkuin sanotaan, puhaltaa pölyä ihmisen silmiin. "Tarmoa tarvitaan", puheli hän silloin; _l'énergie est la premiére qualité d'un homme d'état_,[11] mutta kaikesta tuosta huolimatta häntä sittenkin puijattiin, ja jokainen, vähänkin ovela tshinownikka pisti hänelle suitset suuhun.

Matvei Iljítsh puhui suurella kunnioituksella Guizotista, ja koetti painaa jokaisen mieleen, ett'ei hän ensinkään kuulu routinier'ien (tapoihinsa piintyneitten) ja ajastansa jäljelle jääneitten byrokraatien joukkoon, ett'ei hän jätä huomioon ottamatta ainoatakaan tärkeätä ilmausta yhteiskunnallisessa elämässä... Nuo tuollaiset sanat hän tunsi sangen hyvin. Oikeinpa hän seurasi -- huolettomalla ylevyydellä tosin -- aikansa kirjallisuuttakin: samoin kuin aikaihminen liittyy kadulla kohtaamaansa poika nulikkain juhlakulkueesen.

Itse asiassa ei Matvei Iljítsh ollut kovinkaan paljoa korkeammalla niitä Aleksanderin aikakauden valtiomiehiä, jotka varustautuessaan rouva Swjétshinin vastaan-otoille -- tämä asui siihen aikaan Pietarissa -- lukaisivat sivun verran Condillac'ia. Hänen käytöstapansa se vain oli toisenlaista, ajanmukaisempaa. Hän oli sukkela hovimies, keinoissaan kekseliäs, eikä mitään muuta; häneltä puuttui selvää silmää asioihin, älyä hänellä ei ollut, mutta omia asioitansa hän kyllä osasi ajaa, siinä kohden häntä ei voinut pussiin pistää kukaan, ja sehän on pääasia.

Matvei Iljítsh vastaan-otti Arkâdin, kuten valistuneen ylhäisen virkamiehen tulee ja sopii: herttaisesti, jopa leikkisästikin. Kummaksensa hän kuitenkin pani, kuultuansa hänen kutsumainsa sukulaisten jääneen kotia.

-- Lystikäs mies se sinun pappasi aina on ollut, -- huomautti hän, heilutellen upean, samettisen aamunuttunsa tupsuja, ja, kääntyen sitten äkkiä nuoreen virkamieheen, joka istui taampana, uniformu napitettuna kaikkein parhaimmassa tarkoituksessa, huudahti huolestuneen näköisenä:

-- Mitä nyt?

Nuori tshinownikka, jolta pitkällisen vaitiolon aikana huulet olivat tarttuneet kiinni toisiinsa, nousi seisomaan ja katsahti neuvottomana päällikköönsä. Mutta Matvei Iljítsh, saatuaan alamaisensa hämille, ei hänestä sitten sen enempää välittänytkään. Ylhäisiä virkamiehiä miellyttää yleensäkin saattaa alamaisiansa silloin tällöin hämille, ja keinoja on heillä siihen sangen moninaisia. Muun muassa on seuraava keino usein käytännössä, _is quite favourable_ (kerrassaan tehokas), niinkuin englantilainen sanoo: Ylhäinen virkamies lakkaa äkisti ymmärtämästä kaikkein yksinkertaisimpiakin sanoja, tekeytyy kuuroksi. Hän kysäisee esimerkiksi: mikä päivä tänään on?

Kaikkein kunnioittavimmin hänelle tehdään tiedoksi: Tänään on perjantai, teidän ylhäisyytenne.

-- Hä? Mitä? Mitä niin? Mitä te sanoitte? -- kyselee ylhäinen virkamies, korviaan hörkistellen.

-- Tänään on perjantai, teidän ylhäisyytenne.

-- Kuinka? Mitä? Mitä se tahtoo sanoa: perjantai? Mikä perjantai?

-- Perjantai, teidän ylhäisyytenne, viikon päivä.

-- No-no, vai aiot sinä opettaa minua?

Matvei Iljítsh oli ylhäinen virkamies kaikessa liberaalisuudessaan.

-- Minä kehoittaisin sinua, ystäväiseni, tekemään viskin kuvernöörille, -- lausui hän Arkâdille. -- Min'en kehoita, ymmärräthän, siitä syystä, että pitäisin vanhanaikuisten käsitteiden mukaan tarpeellisena juosta esivaltoja kumartelemassa, vaan siitä syystä ainoastaan, että kuvernööri on säädyllinen mies, ja, sitä paitsi, tehneehän sinun mielesi tutustua täkäläiseen seurapiiriin... Ethän sinä mikään jöröjaakko liene, vai? Hän pitää ylihuomenna suuret baalit.

-- Saavutteko te niihin? -- kysäisi Arkâdi.

-- Minua vartenhan hän ne pitääkin, -- virkkoi Matvei Iljítsh, melkein surkutellen. -- Tanssitko sinä?

-- Huononpuoleisesti.

-- Se on paha se. Täällä on sieviä naisia, ja häpeähän on nuoren miehen olla tanssimatta. Enkä minä tässäkään kannata vanhettuneita käsityksiä; minä en ole lainkaan sitä mieltä, että älyn pitää asuman jaloissa, mutta byronismi on hassunkurista; _il a fait son temps_ (se on aikansa elänyt).

-- Enhän minä, setä hyvä, byronismista, enkä...

-- Minä teen sinut tutuksi täkäläisten rouvain kanssa, -- keskeytti Matvei Iljítsh. -- Minä otan sinut siipieni suojaan, -- lisäsi hän naurahtaen, itseensä tyytyväisenä.

-- Ja silloin sinun on lämmin olla, vai?