Part 2

Tuo ajatus se myötäänsä pyöri hänen päässään. Hän yritti jo kiinnittää mieltänsä johonkin muuhun, mutta yhä vaan tuo yksi ajatus palasi jälleen. Muistui siinä mieleen jo vaimo vainajakin... "Eipäs vaan malttanut odottaa!" kuiskasi hän alakuloisena... Paksu, sinervä kyyhkynen lensi maantielle ja läksi kiireesti kaivon viereisen rapakon ääreen juomaan. Nikolai Petrôwitsh rupesi katselemaan sitä, mutta ei aikaakaan, niin jo alkoi kaukaa kuulua lähenevien rattaiden kolina.

-- Nuori herra taitaa tulla jo, -- ilmoitti palvelija, ponnahtaen esiin portin takaa.

Nikolai Petrôwitsh kavahti pystyyn ja loi silmänsä maantielle. Siellä tuli näkyviin tarantassi, troikka (kolmivaljakko) kyytihevosia edessä. Tarantassista vilahti ylioppilaslakin sininen reunus ja armaitten kasvojen tutut piirteet.

-- Arkâsha! Arkâsha! -- huudahti Kirsânow ja läksi käsiään huitoen juoksemaan vastaan. Tuokioista myöhemmin hän jo painoi huulensa nuoren kandidaatin parrattomaan, tomustuneesen ja päivettyneesen poskeen.

II.

-- Maltahan, isä kulta! Jahka tässä puistelen pölyjä pois, -- puheli Arkâdi matkasta hiukan rasittuneella, mutta heleällä, nuorekkaalla äänellä, iloisesti vastaten isän hyväilyihin. -- Ihanhan minä tahraan sinut kokonaan.

-- Etkös ja, etkös ja! -- toisti toistamiseen Nikolai Petrôwitsh, myhäillen mielenliikutuksessa, ja lyödä lapauttaen pari kertaa kädellään poikansa päällysviitan kaulukseen ja omaankin palttoonsa. -- Annas kun katselen sinua, miltä sinä nyt oikein näytät, -- lisäsi hän, astuen hiukan peremmä, ja läksi sitten kiirein askelin majatalolle päin, puhellen: -- tänne näin, tänne näin, ja nyt hevosia joutuun!

Nikolai Petrôwitsh näytti olevan paljoa hätäisempi poikaansa; hän oli aivan kuin hämillään, ikäänkuin mitä aristelisi. Arkâdi pysäytti hänet.

-- Isä hyvä, -- virkkoi hän, -- salli minun esittää sinulle hyvä ystäväni Bazârow, josta niin usein olen sinulle kirjoittanut. Hän on ystävällisesti suostunut vierailemaan meidän luonamme.

Nikolai Petrôwitsh kääntyi nopeasti ympärinsä ja astui kookkaan herran luokse, joka, yllään pitkä tupsukas viitta, vast'ikään oli kiivennyt alas tarantassista. Nikolai Petrôwitsh puristi lujasti vieraan paljasta, punaista kättä, jonka tämä vasta jonkun ajan perästä oli ojentanut hänelle.

-- Sydämellisesti tervetullut! -- aloitti hän. -- Kiitos, että hyväntahtoisesti suostuitte tulemaan meille... Minä toivon ... sallikaa kysyäni teidän ristimä- ja isännimeänne.

-- Jevgêni Wasíljew, -- vastasi Bazârow veltolla, mutta miehekkäällä äänellä, kääntäen samassa mekkonsa kauluksen alas ja siten paljastaen koko kasvonsa Nikolai Petrôwitshin nähdä. Kapeat ne olivat ja laihat, otsa leveä, nenä juurelta litteä, päästä terävä, silmät suuret, vihertävät ja leuassa hiekanvärinen, riippuva poskiparta. Kasvoissa elähteli tyyni myhäily; niissä ilmeni itseensä luottamusta ja älyä.

-- Minä toivoisin, -- jatkoi Nikolai Petrôwitsh, -- ett'ette ikävystyisi aikojanne meillä.

Bazârowin ohuet huulet liikahtivat hiukan. Sanaakaan vastaamatta hän vain kohotti lakkiansa. Tummahko ja pitkä, musta tukka ei saanut kätketyksi avaran pääkallon kyhmyjä.

-- Kuinkas tehdään nyt, Arkâdi? -- kääntyi Nikolai Petrôwitsh jälleen poikansa puoleen. -- Käsketäänkö panna hevoset valjaisin nyt heti, vai tahdotteko levähtää?

-- Kotona levätään sitten, isä kulta. Käske vain panna valjaisin.

-- Heti kohta, heti kohta, -- virkkoi isä. -- Pjotr, kuulehan! Pidä, veikkonen, huolta ja joudu!

Pjotr -- niinkuin täydellisentyneen palvelijan tulee ja sopii -- ei lähestynytkään suutelemaan nuoren herran kättä, taampaa vain kumarsi ja puikahti jälleen portin taa.

-- Minä tulin tänne kaleskoissa, mutta on sinun tarantassiasikin varten troikka, -- puheli kiireisesti Nikolai Petrôwitsh, sillä välin kuin Arkâdi joi vettä, jota majatalon emäntä oli tuonut hänelle rautanapossa, ja Bazârow, pistettyään piippuun, katseli kyytimiestä, joka riisui hevosia valjaista. -- Mutta kaleskat on vain kahden istuttavat, ja mitenkäs nyt sinun ystäväsi ... tuota noin...

-- Hän ajaa tarantassissa, -- keskeytti Arkâdi. -- Älä yhtään kursaile hänen kanssaan. Hän on kelpo poika, vaatimaton semmoinen; saatpa nähdä.

Nikolai Petrôwitshin kuski talutti hevoset ulos pihasta.

-- No liiku liukkaasti, paksu parta! -- virkkoi Bazârow hollimiehelle.

-- Kuulit sä Mitjûha! -- puuttui puheesen toinen hollimies, kädet lammasnahka-turkin takaratkoissa. -- Kuulit sä, minkä nimen herra sulle sujautti? Paksu oletkin parta.

Mitjûha viittasi vaan kädellään ja rupesi kiskomaan ohjaksia hiestyneen keskihevosen päältä.

-- Joutukaa pojat, joutukaa auttamaan! -- huudahti Nikolai Petrôwitsh, -- saatte juomarahaa!

Muutamassa minutissa oli saatu hevoset valjaisin. Isä poikineen kävi kaleskoihin. Pjotr kiipesi kuskin viereen. Bazârow hyppäsi tarantassiin ja painoi päänsä nahkatyynyihin. Molemmat ajoneuvot läksivät liikkeelle.

III.

-- Vai niin, vainen; vai olet sinä nyt kandidaati ja matkalla kotia! -- puheli Nikolai Petrôwitsh, kosketellen milloin poikansa olkapäätä, milloin polvea. -- Viimeinkin!

-- Kuinkas setä jaksaa? -- kysäisi Arkâdi. Hän oli kyllä täynnään vilpitöntä, melkein lapsellista iloa, mutta tahtoi kumminkin niin pian kuin mahdollista tehdä lopun nykyisestä liikutuksen tunnelmasta ja kääntää puheen jokapäiväisiin asioihin.

-- Hyvin jaksaa. Olihan hän lähdössä minun kanssani sinua vastaan, mutta mitenkä sitten lienee päättänyt toisin.

-- Saitko kauankin odotella minua?

-- Viiden tunnin verran.

-- Isä kulta!

Arkâdi kääntyi nopeasti isään päin ja suuteli häntä poskeen. Nikolai Petrôwitsh naurahtelemaan.

-- Saatpa nähdä, -- virkkoi hän, -- millaisen komean hevosen minä olen sinulle hankkinut. Ja uudet on sinun huoneessasi tapetitkin.

-- Saako Bazârowkin oman huoneen?

-- Löytyy huone hänellekin.

-- Isä kulta, ole ystävällinen hänelle. En osaa niin sanoa, kuinka suuressa arvossa minä pidän hänen ystävyyttään.

-- Äskettäinkö vasta olette tulleet tuttaviksi?

-- Äskettäin.

-- Ilmankos minä en häntä viime talvena nähnytkään. Mitä hän opinnoi?

-- Pääaineena on hänellä luonnontieteet. Hänellä on muutoin tietoja kaikesta. Ensi vuonna hän aikoo suorittaa lääkärintutkinnon.

-- Vai niin! Hän on medisiinari siis! -- virkkoi Nikolai Petrôwitsh ja vaikeni hetkiseksi. -- Pjotr! -- lisäsi hän sitten, osoittaen kädellään, -- tuolta taitaa tulla meidän talonpoikia?

Pjotr katsahti herransa osoittamaan suuntaan. Kapeata kylänraittia tulla jyristi kovaa vauhtia muutamia rattaita, hevosilla ohjakset höllällään. Rattailla istui useimmissa mies, moniaissa kaksi, yllään lammasnahka-turkit levällänsä.

-- Meidän ne on, -- sanoi Pjotr.

-- Minnehän ne nyt, kaupunkiinko vai?

-- Kaupunkiin kaiketikin... Kapakkaan, -- lisäsi Pjotr halveksien ja kääntyi hiukan kuskiin päin, ikäänkuin häneen vedoten. Mutta tämä ei liikahtanutkaan; hän oli semmoinen vanhan kansan mies, joka ei hyväksynyt näitä nykyaikaisia mielipiteitä.

-- Paljon on minulla ollut puuhaa talonpoikain kanssa tänä vuonna, -- jatkoi Nikolai Petrôwitsh, kääntyen poikaansa. -- Eivät maksa veroa. Minkäs sille mahtaa?

-- Oletko päiväläisiisi ollut tyytyväinen?

-- Kyllä, -- äännähti Nikolai Petrôwitsh hampaittensa välitse. -- Muuthan ne niitä yllyttelevät, ja se on paha asia. No niin, eikä ne vielä oikein aherrakaan. Valjaita rikkovat. Kyntävät ne sentään miten kuten. Kyllä kaiketi siitä aikaa voittain hyvä tulee. Huvittaako sinua sitten maatalous?

-- Meillä on niin vähän siimestä, ja se on harmillista, -- huomautti Arkâdi, vastaamatta viimeiseen kysymykseen.

-- Minä olen laitattanut balkongin yli pohjoispuolelle suuren markiisin, -- lausui Nikolai Petrôwitsh, -- nyt sopii syödä päivällistäkin ulko-ilmassa.

-- Hyvinpä se on huvilan tapaista ... mutta tuo nyt on kaikki vähäpätöistä. Mutta kuinka raikasta sen sijaan on ilma täällä! Mikä herttainen tuoksu! Minusta tuntuu todellakin, ett'ei missään muualla koko maailmassa ole sellaista tuoksua kuin juuri näissä seuduin. Ja taivaskin täällä...

Arkâdi pysähtyi, katsahti syrjästä taaksensa ja vaikeni.

-- Ei kummakaan, -- huomautti Nikolai Petrôwitsh. -- Täällähän sinä olet syntynyt, ja siksipä kaikki täällä tietystikin tuntuu sinusta joltain erinomaiselta.

-- Samapa se on, isä hyvä, missä sitä on syntynyt.

-- Mutta kumminkin...

-- Ei, kyllä se on ihan yhdentekevä.

Nikolai Petrôwitsh vilkaisi syrjinkarin poikaansa, ja kaleskat kulkivat puolen virstan verran, ennenkuin keskustelu jälleen pääsi alkuun.

-- En muista, -- virkkoi Nikolai Petrôwitsh, -- lienenkö kirjoittanut sinulle, että sinun vanha hoitajattaresi, Jegôrowna on kuollut.

-- Todellakin! Eukko parka! Entäs Prokôfjitsh, elääkö hän vielä?

-- Elää ja on yhä samallainen. Murisee kuin ennenkin. Et sinä ylipäänsä suuria muutoksia Mârjinossa huomaa.

-- Onko sinulla voutikin entinen?

-- Se se kumminkin on uusi. Olen päättänyt, ett'en enää ota vapautettuja maaorjia, entistä hoviväkeä, palvelukseeni, en ainakaan usko heille mitään vastuunalaisia tehtäviä. -- Arkâdi viittasi katseellaan Pjotriin, ja isä jatkoi puoliääneen: -- _Il est libre_, mutta hänhän onkin kamaripalvelija! Nyt on minulla voutina muuan pikkuporvari; näyttää olevan koko ovela mies. Olen määrännyt hänelle palkaksi kaksisataa viisikymmentä ruplaa vuodessa. Mutta muutoin -- liitti Nikolai Petrôwitsh, hieroen kädellään otsaansa ja silmäkulmiansa, niinkuin ainakin, ollessaan jonkun sisällisen levottomuuden tilassa, -- äsken sanoin, ettes Mârjinossa mitään muutoksia huomaa... Se ei ole ihan niin... Minä pidän velvollisuutenani jo ennakolta ilmoittaa sinulle, vaikka...

Hän takertui tuokioksi ja jatkoi sitten franskaksi:

-- Ankara siveydensaarnaaja pitänee minun avomielisyyttäni tarpeettomana, mutta ensinnäkin on minulla aina ollut erikoisia periaatteita isän ja pojan välisistä suhteista. Vaikka ... onhan sinulla oikeus tuomita minua. Minun iässäni... Sanalla sanoen tuo ... tuo tyttö, josta sinä kaiketi olet kuullutkin...

-- Fênitshkako? -- kysyi Arkâdi etenkehdaten.

Nikolai Petrôwitsh punastui.

-- Ole hyvä, äläkä mainitse niin kovaa hänen nimeänsä... No niin ... hän asuu nyt luonani... Minä sijoitin hänet päärakennukseen ... siellä oli kaksi pikku huonetta... Muutoin, saattaahan kaiken tämän vielä asettaa toisinkin...

-- No mutta, isä hyvä, miksikä?

-- Sinun ystäväsi tulee nyt meille ... eihän se sovi...

-- Älä lainkaan välitä Bazârowista. Hän on ylempänä kaikkea tuollaista.

-- Ja olethan siellä sinäkin, -- äänteli Nikolai Petrôwitsh. -- Sivurakennus näet oli meillä jo niin rappeutunut ... ikävä kyllä.

-- No mutta, isä hyvä! -- kiirehti Arkâdi sanomaan. -- Näyttää melkein kuin pyytelisit anteeksi. Etkö sinä häpeä!

-- Tietysti, täytyyhän minun hävetä, -- vastasi Nikolai Petrôwitsh, yhä enemmän punastuen.

-- Älä nyt, isä hyvä! Lakkaa jo!

Arkâdi myhähti lempeästi. "Kaikestapa hän tässä nyt pyyteleekin anteeksi!" ajatteli hän itsekseen, ja hänen sielunsa täytti silloin suopea hellyys tuota hyväntahtoista, pehmeäluontoista isää kohtaan ja samalla jonkunlainen salainen etevämmyyden tunne.

-- Lakkaa jo, isä hyvä! -- lausui hän vielä kerran, ehdottomastikin nauttien oman kehityksensä ja vapautensa tietoisuudesta.

Nikolai Petrôwitsh vilkaisi häneen sormien lomitse, kädellään jälleen pyyhkien otsaansa ja tuntien jonkunlaisen pistoksen sydämessänsä... Mutta samassa hän jo taas syytti itseänsä.

Kauan aikaa kesti äänettömyyttä.

-- Nämä ne ovat jo meidän peltoja -- virkkoi hän viimein.

-- Ja eikös metsä tuolla edessäpäin ole sekin meidän? -- kysyi Arkâdi.

-- Meidän on. Mutta minä olen sen myönyt. Tänä vuonna rupeavat vedättämään.

-- Miksikä möit?

-- Rahoja oli tarvis, ja sitä paitsi siirtyy tämä maa talonpojille.

-- Jotka eivät maksa sinulle veroja?

-- Heidänpä se on asiansa, ja sitä paitsi ... tottahan joskus rupeavat maksamaan.

-- Sääli metsää, -- huomautti Arkâdi, ruveten katselemaan ympärilleen.

Maisemia, joitten kautta matka kävi, ei sopinut sanoa kauniiksi. Peltoja, pelkkiä peltoja hamaan taivaanrantaan saakka, milloin hiukan ylempänä, milloin notkommalla taas. Siellä täällä siinsi silmään metsiköitä, ja paikoin kierteli joen-uomia, äyräillään harvoja, matalia pensaita, muistuttaen kuvia vanhoissa Katarinan aikuisissa kartoissa. Paikoin näkyi kapeita purojakin alas-vierineine äyräineen ja lammenpahaisia viheliäisine patoineen ja pieniä kyliä mataline mökkeineen, mustat katot puoleksi lahonneina, ja kallistuneita puimavajoja, seinät varvuista punotut, ja tyhjäin puimaluuvain luona vetelehtäviä vääntimiä. Näkyi kirkkojakin, toiset tiilistä tehtyjä, kalkitus paikoin lohjenneena, toiset puisia, ristit kallellaan, ja niitten vieressä hautausmaita rappiotilassa.

Yhä enemmän ja enemmän alkoi ahdistaa Arkâdin sydäntä. Talonpojatkin, joita kohdattiin, olivat ikäänkuin varta vasten repaleisia kaikki tyyni, huononpäiväiset hevoskaakit edessä. Tienvarsilla seisoi pajupensaita, ryysyisinä kuin kerjäläiset, kiskotuin kuorin, taitetuin oksin. Laihoja, pörrökarvaisia, ikäänkuin kaluskeltuja lehmiä käveli ojain varsilla, ahnaasti riipien ruohoa. Näytti kuin ne vast'ikään olisivat riistäyneet irti jonkun ankarista, surmaa tuottavista kynsistä, ja noitten nääntyneitten elukkain näky keskellä heleätä kevätpäivää loi takalikolle kaamean kangastuksen: siellä hämärsi ilottoman, loppumattoman talven harmaja haamu tuiskuineen, pakkasineen ja kinoksineen...

"Ei ole", -- ajatteli Arkâdi, -- "ei vainkaan ole varakasta tämä tienoo, ei häikäise silmää hyvinvoipaisuus eikä uutteruus. Asiat eivät saa, eivät saa jäädä tälle kannalle; uudistuksia tarvitaan välttämättömästi ... mutta mitenkä saada ne toimeen, mitenkä panna ne alkuun?"

Näin mietiskeli Arkâdi, mutta hänen mietiskellessään kevät se vain teki tehtäväänsä. Kaikki tuossa hänen ympärillään vihannoi ja kultana kuulsi; kaikki siinä lainehti ja välkähteli, lämpöisen tuulen hiljaa huhahdellessa, kaikki: puut, pensaat ja ruohot. Kaikkialta kuului leivosten loppumattomia, heleitä liverryksiä; hyypät ne vuoroin kirkuivat, liidellen alavain niittyjen päällä, vuoroin ääneti juosta piipottivat mättäitä myöten. Vilja oli toukopelloilla vielä lyhyttä, ja siinä tepasteli peltovariksia, luoden somia, mustia vaihteita vainioitten vehreyteen. Sieltä ne puikahtivat jo hiukan kellertävään ruispeltoon, silloin tällöin vain kohottaen päätään sen usmaisista laineista.

Arkâdi katseli katselemistaan, ja raskaat mietteet ne vähitellen vaimenivat, katosivat... Hän heitti viitan yltään ja loi isäänsä niin iloisen, niin poikamaisesti reippaan silmäyksen, että tämä sulki hänet uudestaan syliinsä.

-- Jo tullaan pian, -- virkkoi Nikolai Petrôwitsh; -- jahka vaan päästään tuon mäen päälle, niin siitä jo näkyy talokin. Kyllä meille tulee mainion hauska elämä: sinä autat minua talon hoidossa, ellet vain ikävysty semmoiseen toimeen. Meidän tulee nyt liittyä toisiimme oikein läheisesti, tutustua oikein perinpohjin, eikö niin?

-- Tietysti, -- vastasi Arkâdi. -- Mutta kyllä on herttainen päivä tänään!

-- Sinun tuliaisiksesi, poikaseni. Niin, kevät on uhkeimmillaan nyt, taikka ... kyllä minä sentään arvelen samaa kuin Púshkinkin, muistathan Jevgêni Onjêginissa:

Niin haikeaks lyöt mielen multa, Sä kevät, lemmen aika oi! Miks'...

-- Arkâdi! -- kajahti takaapäin Bazârowin ääni. -- Lähetäs mulle tulitikku; piippu sammui.

Nikolai Petrôwitsh vaikeni, ja Arkâdi, joka oli ruvennut kuuntelemaan isän puhetta, hiukan kummastellen, jonkinlaisella myötätuntoisuudellakin, veti kiireimmiten taskustaan hopeisen tikkurasian ja lähetti Pjotrin viemään sitä Bazârowille.

-- Huolitko sikarista? -- huusi Bazârow taas.

-- Ann' tulla! -- vastasi Arkâdi.

Pjotr palasi kaleskoihin ja antoi hänelle tikkurasian kera paksun, mustan sikarin, jonka Arkâdi heti kohta sytytti ja alkoi puhallella ympärilleen niin kitkerää ja hapanta, väkevöitetyn tupakan hajua, että Nikolai Petrôwitsh, joka ei ikipäivinään ollut polttanut, väkisinkin käänsi nenäänsä syrjään, tehden sen hyvin varovasti, jott'ei loukkaisi poikaansa.

Neljännestunnin perästä molemmat ajopelit pysähtyivät kotitalon kuistin eteen. Talo oli puinen ja uusi, harmaaksi maalattu, katto rautainen ja punaiseksi pyyhkäisty. Se se nyt oli Mârjino, toisella nimellä Novaja Slobódka. Talonpoikain keskuudessa sillä oli nimenä Bobyli-Hutôr (Itsellisen karjamökki).

IV.

Talon palvelusväki ei tullutkaan miehissä kuistille herrasväkeä vastaan-ottamaan.[6] Näkyviin ilmestyi vain muuan kahdentoista vanha tyttönen, ja hänen perässään astui ulos nuori, aivan Pjotrin näköinen poika, yllään harmaa, vaskinapeilla varustettu livreajakku, Pâvel Petrôvitsh Kirsânowin passari. Ääneti hän avasi kaleskain oviluukun ja päästi irti tarantassin nahkaset.

Nikolai Petrôwitsh astui poikansa ja Bazârowin kanssa pimeään ja melkein tyhjään saliin, jonka ovessa vilahtivat nuoren naisen kasvot. Salista he tulivat vierashuoneesen, joka jo oli sisustettu uuden-aikaiseen kuosiin.

-- No nyt sitä ollaan kotona, -- lausui Nikolai Petrôwitsh, ottaen lakin päästään ja tukkaansa pöyhäyttäen. -- Nyt ensi hätään illallista ja sitten levolle.

-- Eipä lainkaan haittais saada suuhunsa jotain, -- äänsi Bazârow, jäseniään oikoen, ja retkahti sohvaan.

-- Niin illalliselle, illalliselle! Joutuun illallista! -- huudahti Nikolai Petrôwitsh, polkaisten ilman mitään nähtävää syytä jalkaansa lattiaan. -- Kas niin, tuossahan se on Prokôfjitshkin.

Sisään astui noin kuudenkymmenen vanha, valkotukkainen, laiha ja tummaverinen mies, yllään ruskea, vaskinappinen frakki ja kaulassa punertava liina. Hän veti suunsa hymyyn, astui Arkâdin luo ja suuteli hänen kättänsä, kumarsi sitten vieraalle ja asettui oven suuhun, kädet seljän takana.

-- Katsos, Prokôfjitsh, tässä hän nyt on, -- alkoi Nikolai Petrôwitsh; -- tulipas kotiin vihdoinkin... No niin! Miltäs näyttää mies?

-- Kunnossa kaikin puolin, -- virkkoi ukko, myhähtäen taas, mutta rypisti sitten heti tuuheat kulmakarvansa. -- Käskettekö kattaa pöydän? -- kysyi hän merkitsevästi.

-- Kyllä, kyllä, ole hyvä. Mutta ettekö suvaitse, Jevgêni Vasiljítsh, ensin astua omaan huoneesenne?

-- Ei, suur kiitos, tarpeetonta. Käskekäähän vaan viedä sinne se minun repun pahaiseni ja tämä mekon riekale, -- lisäsi Bazârow, riisuen yltään matkaviittansa.

-- Jaha, jaha. Prokôfjitsh, otahan herran viitta. (Näytti kuin Prokôfjitsh olisi joutunut ymmälle. Hän tarttui sitten Bazârowin "mekon riekaleesen" molemmin käsin, nosti sen korkealle päänsä yli ja astui ulos varpaisillaan.) Entäs sinä, Arkâdi, pistäytkö omaan huoneesesi?

-- Kyllä. Pitäishän sitä päästä pahimmista tomuista, -- vastasi Arkâdi ja kääntyi ovea kohti, mutta samassa astui sisään muuan keskikokoinen herra, puettu tummanväriseen, englantilaiseen sut'iin, kaulassa muodinmukainen kapea liina ja jalassa kiiltonahkaiset kengät. Se oli Pâvel Petrôwitsh Kirsânow. Päältä iskien hän oli noin viidenviidettä iässä. Lyhyeksi leikattu, harmaa tukka välkkyi tummanpuhuvana kuin uushopea; äkeissä, mutta rypyttömissä, erinomaisen säännöllisissä ja puhtaissa, ikäänkuin hienolla ja keveällä taltalla veistetyissä kasvoissa näkyi vielä jälkiä silmiinpistävästä kauneudesta. Erittäinkin miellyttävät olivat kirkkaat, mustat, soikeat silmät. Koko tuo Arkâdin sedän sievä ryhti tiesi hienoa sukuperää ja oli säilyttänyt sen nuorekkaan solakkuuden ja pyrkimyksen ylöspäin, maasta pois, mikä enimmäkseen katoo kolmannelle kymmenelle käännyttäessä.

Pâvel Petrôwitsh veti housuntaskustaan esille kauniin kätensä, jonka sormissa näkyi punertavat kynnet, ja jonka kauneutta lisäsi vielä lumivalkoinen yhdellä, ainoalla suurella opalilla kiinnitetty hihansuu. Hän ojensi sen veljenpojalleen, ja suoritettuaan ensin tuon europpalaisen _"shake-hands'in"_, suuteli Arkâdia aito venäläiseen tapaan kolmasti, se on: kosketti hyvänhajuisilla viiksillään kolmasti hänen poskeansa, lausuen:

-- Terve tultua!

Nikolai Petrôwitsh esitti hänet Bazârowille. Pâvel Petrôwitsh taivutti notkeata vartaloansa hiukan ja myhähti, ojentamatta kumminkaan kättään hänelle, päinvastoin pisti sen jälleen housuntaskuun.

-- Luulin jo, ett'ette tänään tulekaan, -- virkkoi hän miellyttävällä äänellä, ystävällisesti heilutellen ruumistaan, olkapäitään nykäytellen ja myhäillessään tuoden näkyviin kauniit valkoisat hampaansa. -- Vai sattuiko tiellä jotain?

-- Ei yhtään mitään, -- vastasi Arkâdi, -- muutoin vain viivähdettiin. Mutta siksipä olemmekin nyt nälkäisiä kuin sudet. Isä hyvä, joudutapas Prokôfjitshia; minä tulen hetikohta takaisin.

-- Maltas, niin lähden tästä mukaan minäkin! -- huudahti Bazârow, äkkiä kavahtaen sohvalta ylös.

Nuoret herrat läksivät kumpikin.

-- Ken tuo? -- kysäsi Pâvel Petrôwitsh.

-- Arkâdin ystävä, hänen puheensa mukaan viisas mies.

-- Jääkö hän meille vieraaksi?

-- Jää.

-- Tuoko pörröpää?

-- No niin, niin.

Pâvel Petrôwitsh rumpautti kynsillään pöytään.

-- Arkâdi _s'est degourdi_[7] minun mielestäni, -- huomautti hän. -- Minun on mieluista nähdä hänen palanneen.

Illallispöydässä puheltiin varsin vähän. Bazârow se varsinkin tuskin sanaakaan virkkoi, söi sen sijaan varsin paljon. Nikolai Petrôwitsh kertoi kaikenlaisia tapauksia omasta, niinkuin hän sanoi, farmarin elämästä, piakkoin odotettavista hallituksen toimenpiteistä, komiteoista, lähetyskunnista, koneitten hankkimisen välttämättömyydestä j.n.e. Pâvel Petrôwitsh käveli verkalleen edestakaisin ruokasalin lattiata (hän ei milloinkaan syönyt illallista), joskus vain harpaten ryyppylasista punaista viiniä ja vieläkin harvemmin virkkaen jonkun muistutuksen tai, paremmin sanoen, jonkunlaisen äännähdyksen: "aha, oho, hm!" Arkâdi kertoi muutamia uutisia Pietarista, mutta yleensä tuntui hänestä tila hiukan tukalalta, niinkuin konsanaankin nuoresta miehestä, joka vast'ikään on päässyt lapsenkirjoista ja palannut semmoiseen paikkaan, jossa häntä on totuttu aina näkemään ja aina pitämään lapsena. Tarpeettomasti hän venytti puhettansa, vältti käyttämästä sanaa "isä kulta", kerran sanoi oikein "isä ukko", tosin kyllä vain hampaitten välitse; kaasi liiallisessa hajamielisyydessä lasiinsa enemmän viiniä kuin oli aikonut juodakaan, mutta joi pohjaan. Prokôfjitsh se, huuliaan pureskellen, ei hellittänyt hänestä silmiänsäkään. Heti illallisen jälkeen erottiin.

-- On se hieman lystikäs mies tuo sinun enosi, -- puheli Bazârow Arkâdille, istuen yönutussa hänen vuoteensa vieressä ja imien piipunnysäänsä. -- Aatteles mikä keikarimaisuus maalla! Entäs kynnet, entäs kynnet: valmiit näyttelyyn.

-- Sinähän et tiedä, -- vastasi Arkâdi, -- että hän oli aikoinaan koko leijona. Joskus minä kerron sinulle hänen historiansa. Hänhän oli kaunis mies; pani naisten päät pyörälle.

-- Vai niin! Vanhalta muistilta siis. Täällä vaan pahaksi onneksi ei ole ketä viehättää. Arkâdi Nikolâitsh, eikös se ole naurettavaa tuo tuommoinen?

-- Kenties, mutta hän on todellakin hyvä mies.

-- Muinais-aikainen ilmiö! Mutta sinun isäsi on kelpo poika. Turhanpäiten hän sentään runoja lukee, ja tokkopa tilanhoitoakaan ymmärtänee, mutta hyvä mies.

-- Kultainen mies kerrassaan.

-- Huomasitko, että hän aristelee?

Arkâdi puisti päätään, ikäänkuin ei olisi itsekin aristellut.

-- Merkillistä väkeä, -- jatkoi Bazârow, -- merkillistä väkeä nuo vanhat romantikot! Hermostonsa kiihottavat ihan ärtymykseen asti... silloin on tietysti tasapainokin tiessään. Mutta hyvää yötä nyt! Minun huoneessani on englantilaiset pesuvehkeet, mutta ovi ei mene lukkoon. No niin ... kannattaahan sitä tuollaista pitää ... noita englantilaisia pesuvehkeitä, se on progressia.[8]

Bazârow läksi pois, mutta mieluisa tunne valtasi Arkâdin. Suloista on vaipua uneen armaassa kotitalossa, tutussa vuoteessa peitteen alla, jonka valmistamisessa rakkaat kädet ovat vaivaa nähneet, kukaties vanhan hoitajattaren kädet, nuo lempeät, hyväntahtoiset, väsymättömät kädet. Jegôrowna muistui hänelle mieleen, ja hän toivotti vanhalle muorille ikuista rauhaa... Oman itsensä edestä hän ei rukoillut.