Part 18

-- On, Arkâdi, on minulla muitakin sanoja, mutta minä en lausu niitä, sillä se on romanttisuutta; toisin sanoen: tulis imeläksi ja äiteläksi. Mutta ota sinä ja nai pikemmin ja pane oma pesä kuntoon ja laita lapsia kasallinen. Niistä tulee kai poikia jo siitäkin syystä, etteivät synny ennen aikojansa, niinkuin sinä ja minä. Aha! Tuolla on, näen ma, hevosetkin jo valmiina. Matkaan nyt! Muille minä olen sanonut jäähyväiset... No niin, syleilläänkös, vai?

Arkâdi riensi entisen opetusmestarinsa kaulaan ja tulvana syöksähtivät kyynelet hänen silmistään.

-- Semmoista se on se nuoruus! -- virkkoi Bazârow tyynesti. -- Mutta minä luotan Kâtjerîna Sergêjewnaan. Pian hän saa sinut lohdutetuksi, usko pois.

Rattailta hän sitten vielä sanoi:

-- Terve nyt, veli! -- ja osoittaen naakkaparia, joka istui tallin katolla, hän lisäsi: -- Kas tuolla! Ottaos opiksi!

-- Mitäs tarkoitat?

-- Kuinka? Niinkö heikko sinä oletkin luonnonhistoriassa, vai oletko unohtanut, että naakka on kaikkein kunnioitettavin, perhettä rakastava lintu? Siinä sulle esikuva! ... Voikaa hyvin, signor!

Rattaat ratisemaan.

Bazârow oli puhunut totta. Illalla Kâtjan kanssa haastellessaan, Arkâdi unohti kokonaan opetusmestarinsa. Hän rupesi jo taipumaan Kâtjan tahdon alle, ja Kâtja huomasi sen eikä kummastellutkaan. Arkâdin piti lähteä huomenissa Mârjinoon Nikolai Petrôwitshin luo.

Anna Sergêjewna ei tahtonut häiritä nuoria. Säädyllisyyden vuoksi vain hän ei jättänyt heitä kauaksi aikaa olemaan kahden. Jalomielisesti hän piti tätiä loitommalla heistä, tuota vanhaa ruhtinatarta, joka, kuultuaan pian aikeissa olevista häistä, oli joutunut vetistelevään raivoon. Ensi alussa Anna Sergêjewna pelkäsi oman itsensä tähden, luullen, että hänestä on tuntuva hiukan raskaalta katsella muitten onnea, mutta kävikin aivan päinvastoin: tuo näky ei ainoastaan ollut häntä raskauttamatta, vaan huvittikin häntä, jopa vihdoin suloiseltakin tuntui. Se oli Anna Sergêjewnalle sekä mieluisa että mieltä masentava huomio.

"Oikeassa näkyy Bazârow sittenkin olleen", ajatteli hän: "uteliaisuutta, pelkkää uteliaisuutta, onnen tavoittelemista, itsekkäisyyttä"...

-- No lapset, -- sanoi hän ääneen, -- onko rakkaus tekemällä tehtyä tunnetta, onko?

Mutta Kâtja ja Arkâdi eivät edes ymmärtäneet hänen sanojaan. He vierastivat häntä, sillä keskustelu, jonka he vasten tahtoansakin olivat sattuneet kuulemaan, ei mennyt heidän muistostansa. Mutta pianpa Anna Sergêjewna sai heidät rauhoittumaan; eikä se hänelle vaikeaksi käynytkään: hän rauhoittui itsekin.

XXVII.

Vanhain Bazârowien ihastus poikansa äkkinäisestä kotia-tulosta oli sitä suurempi, mitä vähemmin he olivat osanneet odotella häntä. Arina Vlâsjewnalle tuli sellainen kiire kouraan, ja hän juoksenteli ja pyörähteli talossa kaikkialle sitä menoa, että Vasili Ivânowitsh vertasi häntä "metsäkanaseen": muorin lyhyen hartikan häntämäinen takalieve tekikin sen, että hänessä oli jotain linnun-omaista. Ukko itse se muhisi vain, pureskellen piippunsa merenpihkaisen hammasluun syrjää, ja sormet kaulan ympärillä pyöritteli päätään puoleen ja toiseen, ikäänkuin koetellen istuukohan se pää oikein lujasti paikoillaan, vuoroin taas äkkiä avaten suunsa selkoseljälleen ja nauraen äänettömästi.

-- Minä aion olla täällä kokonaista kuus viikkoa, ukko, -- sanoi Bazârow hänelle. -- Minä tahdon tehdä työtä, niin että ole hyvä äläkä häiritse minua.

-- Niin vähän aion sinua häiritä, ettäs unohdat, miltä mä näytänkään! -- vastasi Vasili Ivânowitsh.

Ja sanansa hän pitikin. Hän sijoitti poikansa jälleen omaan kabinettiinsa, kartteli häntä, melkeinpä piilottelemiseen saakka, ja esteli vaimoansakin kaikista helläin tunteittein purkauksista.

-- Katsos, muori kulta, -- puheli hän, -- Jenjûshkan ensi kertaa täällä käydessä me menettelimme niin, että hän hiukan kyllästyi meihin; nyt sitä pitää olla viisaampi.

Arina Vlâsjewna myönsi tuon, mutta vähänpä se häntä lohdutti, sillä poikaansa hän ei nähnyt kuin ateriain aikana eikä lainkaan uskaltanut käydä pakinoille hänen kanssaan.

-- Jenjûshenjka! -- yritti hän välisti, mutta tuskin toinen ennättää päätänsäkään kääntää, niin jo muori nypistelemään työlaukkunsa nauhoja ja jupisee: -- niin, ei vainenkaan, muutoin minä vaan.

Ja sitten hän menee Vasili Ivânowitshin luo ja puhuu, käsi leuan alla:

-- Kuinkahan sitä, kultaseni, sais tietää, mitä Jenjúsha tänään tahtoo päivälliseksi, kaaliako vai borshia?[24]

-- Olisit kysynyt häneltä.

-- Panee pahakseen.

Pianpa sentään Bazârow itsekin lakkasi sulkeutumasta huoneesensa. Työn kuume oli hänestä "kirvonnut" ja sen sijaan oli tullut alakuloinen ikävä ja äänetön levottomuus. Kummallinen väsymys ilmeni kaikissa hänen liikkeissään; käyntikin, ennen niin varma ja rohkeasti rientävä, oli muuttunut. Ei hän enää retkeillyt ulkona yksinänsä, vaan rupesi hakemaan seuraa, joi teetä vierashuoneessa, käveli kaalismaassa Vasili Ivânowitshin kera, leikki "tuppisuuta" hänen kanssaan, piippua poltellen; kerranpa kysäisi, mitenkä isä Aleksei jaksaa.

Vasili Ivânowitsh oli ensi alussa iloinen tuosta, mutta ei hänen ilonsa kauan kestänyt.

-- Jenjûsha huolestuttaa minua, -- puheli hän hiljaa vaimolleen. -- Ei hän juuri ole nureissaan eikä äkäinen, se ei niin vaarallista olisikaan; mutta hänen on paha mieli, hän suree, ja se se on kauheata. Ei puhu mitään; ottais edes ja toruis meitä. Laihtuu vaan, ja kasvojen värikin on niin pahannäköinen.

-- Voi hyvä isä kuitenkin! -- kuiskaili eukko. -- Ripustaisinhan minä hänelle taikapussinkin kaulaan, mutta eihän hän salli.

Vasili Ivânowitsh koetti joskus kaikkein varovaisimmalla tavalla tiedustella häneltä hänen töistään, terveydestään, Arkâdista ... mutta Bazârow vastaili etenkehdaten, ja kerran, huomatessaan isän koettelevan päästä kaartamalla ja kuurtamalla jonkun asian perille, harmissaan virkkoi:

-- Mitä sinä minun ympärilläni hiiviskelet kuin varpaisillas? Hullumpaahan tämä tapa on kuin entinen.

-- No niin, niin; muutoin minä vaan! -- kiiruhti vastaamaan poloinen Vasili Ivânowitsh.

Yhtä vähän oli hyötyä hänen politillisistakin viittauksistaan. Kerrankin hän otti puheeksi piakkoin tapahtuvan talonpoikain vapauttamisen, progressin, toivoen herättävänsä myötätuntoisuutta pojassaan, mutta tämä vaan kylmäkiskoisesti virkkoi:

-- Satuin tuossa eilen astumaan aitoviertä ja kuulin silloin, kuinka kylänpojat täällä, entisten laulujen asemasta, hoilottivat tällaista: "Aika tulee vallan varmaan; sytän rakkautesta lyö"... Siinä se sinun progressisi.

Välisti Bazârow läksi kylään juttelemaan talonpoikain kanssa, tapansa mukaan ivaten ja härnäillen heitä.

-- Kuulehan nyt, -- puheli hän musikalle, -- annapas kuulla, millaiset sinulla on mielipiteet elämästä. Teissähän se kuuluu olevan Venäjänmaan koko voima ja tulevaisuus; teistähän -- sanotaan -- teistähän se alkaa historiassa uuden uutukainen ajanjakso; teiltähän me vasta saammekin sen oikean kielen ja lait.

Musikka ei vastannut tuohon mitään tai jupisi jotain tähän tapaan: "Niin, kyllä me voidaankin ... sillä niinkuin nyt senkin puolesta ... että millaiset meillä mitenkin on kohtalon meiningit."

-- Sanopas sinä minulle: mikä se mir[25] oikeastaan on? -- keskeytteli Bazârow, -- ja sekö se on se samainen mir, joka kolmen kalan seljässä seisoo?

-- Se on maa, näetkös, hyvä herra, joka kolmen kalan seljässä seisoo -- selitteli musikka rauhoittavasti, patriarkallisen hyväntahtoisella soinnulla äänessään; -- mutta niinkuin nyt tämä meidän mir, niin sillä on vastassaan herran tahto, sillä te olette meidän isiä. Ja mitä kireemmälle herra vetää, sitä mieluisampaa musikalle.

Kerrankin, moisen puheen kuultuaan, Bazârow kohautti halveksivasti olkapäitään ja kääntyi pois, ja talonpoikakin meni matkoihinsa.

-- Mistä se haasteli? -- kysyi häneltä toinen, keski-ikäinen ja äkeännäköinen musikka, joka kaukaa, pirttinsä kynnykseltä, oli nähnyt hänen keskustelevan Bazârowin kanssa, -- rästeistäkö vai?

-- Vai rästeistä, veli veikkonen! -- vastasi ensimmäinen musikka, eikä ollutkaan hänen äänessään enää rahtuakaan taanoisesta patriarkallisesta soinnusta; siinä kuului nyt omituinen penseä äreys. -- Muutoin vaan jaaritteli niitä näitä; kieltä miehellä kutkutti kai. Arvaahan ne, herran puheet. Mitä nyt yks semmoinen ymmärtää?

-- Mitä ne ymmärtää! -- virkkoi toinen, ja sitten he, lakkiaan korjattuaan ja vyötään laskien alemmas, rupesivat haastelemaan omista asioistaan ja tarpeistaan.

Ah! Tuo olkapäitään halveksivasti kohotellut ja musikkain kanssa keskustelemaan taitava Bazârow (siitähän hän oli kerskaillut, kinaillessaan Pâvel Petrôwitshin kanssa), tuo itseensä luottava Bazârow ei aavistanutkaan, että hän oli heidän silmissään sittenkin vain tuommoinen hassahtava narri...

Vihdoin hän sentään löysi työmaata itselleen. Vasili Ivânowitsh sattui kerran hänen läsnäollessaan sitomaan erään talonpojan haavoittunutta jalkaa, mutta ukon kädet vapisivat niin, ett'ei saanut kääreitä paikoilleen. Poika kävi hänelle silloin avuksi, ja rupesi siitä pitäin olemaan osallisena isän praktiikassa, alinomaa kumminkin ivaillen sekä omia määräämiänsä lääkkeitä että isäänsä, joka heti pani ne käytäntöön. Mutta Bazârowin pilkkapuheet eivät lainkaan saaneet Vasili Ivânowitshia lannistumaan, päinvastoin hän oli niistä mielissään. Pidellen tahraantunutta aamunuttuaan kahden sormen vatsansa kohdalla ja piippua imeskellen, hän nautinnokseen kuunteli poikansa puheita, ja mitä enemmin niissä ilmeni äreyttä, sitä hyväntahtoisemmin isä onnensa ylenpalttisuudessa nauraa hohotti, tuoden silloin näkyviin mustat hampaansa, jok'ainoan. Mielikseen hän toistelikin näitä, hyvinkin tympeitä ja tyhjänpäiväisiä komppasanoja. Niinpä hän, esimerkiksi, monta päivää perätysten myötäänsä hoki, ilman vähintäkään aihetta: "jaha, se oli semmoinen jutku" siitä syystä vaan, että poika, kuultuansa hänen käyneen aamukirkossa, oli käyttänyt noita sanoja.

-- Jumalan kiitos! Jo alkaa reipastua, -- kuiskasi hän vaimolleen; -- niin näet sätti minua tänään, ett'oikein oli lysti kuulla!

Se ajatus sitä vastoin, että hänellä on nyt moinen apulainen, tuotti ukolle sulaa riemua, täytti hänet ylpeydellä.

Joskus esimerkiksi saapui joku ämmä, miehen ärmäkkä yllä ja sarvisäpsä päässä, valittamaan, että "kovin kupeista repii ja raapii", (osaamatta oikein itsekään selittää, mitä hän noilla sanoilla tarkoittaa). Silloin ukko, antaessaan hänelle pullollisen Goulardin vettä tahi laakerisalvaa, puheli:

-- Sinun, muori rukka, sinun pitäisi jok'ikinen hetki kiittää Herraa Jumalaa siitä, että nuori herra on nyt kotona, sillä nyt sinua parannellaan sen kaikkein tieteellisimmän ja uusimman metodin mukaan, ymmärrätkös? Tuossa nyt Ranskan keisari Napoleon, niin ei näet silläkään ole semmoista lääkäriä.

Ämmä tuosta kumartelemaan ja poveansa penkomaan, missä hänellä oli neljä munaa pyhkimen kolkkaan käärittynä.

Kerran taas Bazârow veti hampaan eräältä ohikulkevalta kangaskauppiaalta, ja vaikka hammas oli tavallista laatua, niin Vasili Ivânowitsh otti sen talteen kuin minkäkin harvinaisen esineen. Usein hän näytteli sitä isä Alekseille, myötäänsä puhellen:

-- Katsokaas näitä tällaisia juuria! Mikä voima sillä meidän Jevgênillä! Rättisaksa se ihan ilmaan kohosi... Annas, että olis ollut tammi, niin ylös vaan, ei auta!

-- Sangen kiitettävää! -- virkkoi viimein isä Aleksei, tietämättä oikeastaan, mitä sanoa ja mitenkä päästä irti tuosta haltijoihinsa joutuneesta ukosta.

Naapurikylän talonpoika toi kerran Vasili Ivânowitshin luokse veljensä, joka sairasti lavantautia. Mies poloinen makasi suullaan olkien päällä rattailla, ihan henkitoreissaan. Ruumis oli ykäänsä mustissa täplissä, ja tajutonna hän oli ollut jo kauan aikaa. Vasili Ivânowitsh pahoitteli, ett'ei kenenkään ollut johtunut mieleen aikaisemmin kääntyä lääketieteeltä apua hakemaan, ja ilmoitti, ett'ei tässä ole enää mitään pelastuskeinoa. Eikä ennättänytkään enää veli saada potilasta kotia saakka hengissä: rattaille sairas kuolikin.

* * * * *

Kolme päivää myöhemmin astui Bazârow isänsä huoneesen, tiedustaen, onko hänellä hornankiveä.[26]

-- On. Mitäs sillä?

-- Pitäis polttaa pikkuinen haava.

-- Kessä?

-- Minussa.

-- Mitenkä? Sinussako haava? Millainen haava? Ja missä?

-- Sormessa, tuossa noin. Kävin tänään naapurikylässä, siellä, mistä ne sitä lavantautista täällä käyttivät. Ties miksikä ne tahtoivat, että tehtäisiin ruumiin-avaus, ja minulla kun ei ole enää pitkään aikaan ollut tilaisuutta sellaiseen harjoitukseen...

-- No?

-- Niin pyysin kihlakunnanlääkäriltä lupaa siihen, no, -- ja leikkasin sormeeni.

Vasili Ivânowitsh kalpeni äkkiä ja sanaakaan sanomatta riensi huoneesen, josta heti palasi lapis kädessään.

Bazârow otti sen ja oli lähtemäisillään pois.

-- Älä Herran nimessä! -- huudahti Vasili Ivânowitsh. -- Anna minun itseni tehdä se.

Bazârow naurahti.

-- Kylläpäs se praktikka vaan sinua huvittaa.

-- Älähän vainenkaan laskettele leikkiä. Näytähän sormesi. Eihän tuo haava suuri ole... Koskeeko?

-- Paina lujemmin, älä pelkää. Vasili Ivânowitsh pysähtyi.

-- Mitäs arvelet, Jevgêni, eiköhän olisi parempi, jos poltettais raudalla?

-- Se olisi pitänyt tehdä jo aikaisemmin; nyt ei ole oikeastaan hornankivestäkään apua. Jos kerran olen tartunnan saanut, niin nyt on jo liian myöhäistä.

-- Kuinka niin ... myöhäistä... -- sai Vasili Ivânowitsh tuskin sanotuksi.

-- No niinpä niin: siitähän on jo viidettä tuntia. Vasili Ivânowitsh poltti vielä hiukkasen haavaa.

-- Eikös kihlakunnanlääkärillä ollut lapista?

-- Ei.

-- No mutta, herrainen aika! Lääkäri on, eikä ole miehellä niin välttämätöntä kapinetta!

-- Olisitpa nähnyt, millaiset on miehellä veitset, -- virkkoi Bazârow ja läksi pois.

Hamaan iltaan asti ja koko seuraavankin päivän Vasili Ivânowitsh koetti keksiä jos minkälaisia tekosyitä, pistäytyäkseen poikansa kamariin. Ei hän haavasta virkkanut sanaakaan, koettipa puhua kaikkein kaukaisimmistakin asioista, mutta sen ohella hän kumminkin niin itsepintaisesti katsahteli poikaansa silmiin ja niin levottomasti seurasi hänen liikkeitään, että Bazârow menetti malttinsa ja uhkasi lähteä pois. Ukko antoi hänelle sanansa, pysyä levollisena, varsinkin kun Arina Vlâsjewnakin, jolta hän tietysti oli salannut koko asian, alkoi ahdistella häntä: miks'et muka makaa yöllä ja mikä sulle on tapahtunut?

Kokonaista kaksi päivää Vasili Ivânowitsh koetti pysyä lujana, vaikka Jevgênin kasvot, joihin hän myötäänsä katsahteli salavihkaa, olivatkin hänestä kaikkea muuta kuin hyvännäköiset ... mutta kolmantena päivänä päivällispöydässä istuttaessa, hän ei kestänyt enää. Bazârow istui ääneti, ruokaan kajoamattakaan.

-- Miks'et sinä syö, Jevgêni? -- kysyi hän, koettaen olla niin huolettoman näköinen kuin suinkin. -- Ruoka on, luullakseni, hyvin laitettua.

-- Ei haluta; siks' en syö.

-- Ei ole ruokahalua, niinkö? Entäs pää? -- lisäsi hän aralla äänellä, -- kivistääkö päätä?

-- Kivistää. Miks'ei sitä kivistäisi?

Arina Vlâsjewna oikaisihe ja hörkisti korviaan.

-- Älähän nyt suutu, Jevgêni, -- jatkoi isä, -- mutta etköhän sallisi minun koetella pulssiasi?

-- Sanon minä sulle koettelemattaskin, että minussa on kuume.

-- Onko viluttanutkin?

-- On viluttanutkin. Lähden tästä ja käyn pitkälleni. Lähettäkää minulle lehmus-teetä. Lienen vilustunut.

-- Ilmankos minä kuulin sinun viime yönä yskivän, -- virkkoi Arina Vlâsjewna.

-- Vilustunut kai, -- toisti Bazârow ja läksi.

Anna Vlâsjewna rupesi puuhaamaan teetä lehmuksen kukkasista, mutta Vasili Ivânowitsh meni viereiseen huoneesen ja kourasi ääneti tukkaansa.

Bazârow ei sinä päivänä enää noussutkaan ja vietti koko yönkin raskaassa, raukeassa horrostilassa. Yöllä kello yhden maissa hän avasi ponnistaen silmänsä ja nähtyään pyhimyskuvain lampun valossa isän kallistuneen hänen ylitsensä, käski hänen mennä pois. Toinen totteli, mutta palasi varpaisillaan heti takaisin, kätkeysi puoleksi kaapinoven taakse, sieltä sitten lakkaamatta katsellen poikaansa. Arina Vlâsjewna ei pannut maata hänkään. Myötäänsä hän, hiukan vaan raottaen ovea, tuli kuuntelemaan, mitenkä Jenjûsha hengittää ja vilaukselta katsahtamaan Vasili Ivânowitshia. Ei hän nähnyt miehestään kuin toisen puolen kyyristynyttä selkää, mutta sekin tuntui jonkun verran helpottavan.

Aamulla Bazârow koetti nousta, mutta päätä rupesi huimaamaan, nenästä alkoi vuotaa verta, ja hän pani jälleen pitkäkseen. Vasili Ivânowitsh palveli häntä sanaakaan sanomatta. Arina Vlâsjewna tuli sisään ja kysyi, kuinka hän voi.

-- Paremmin, -- vastasi Bazârow, kääntyen seinään päin.

Vasili Ivânowitsh huitomaan käsiänsä hänelle; toinen puraisi huultaan, jott'ei purskahtaisi itkuun, ja läksi huoneesta.

Tuntui kuin koko talo olisi synkistynyt; huoli asui kaikkien kasvoilla; omituinen hiljaisuus sai vallan kaikkialla. Pihasta vietiin pois kylälle muuan kelokaulainen kukko, joka ei pitkään aikaan voinut käsittää, miksikä häntä tällä tapaa kohdellaan. Bazârow makasi edelleen kasvot seinään päin. Vasili Ivânowitsh koetti kääntyä hänen puoleensa, kysellen kaikenlaista, mutta ne kun vain uuvuttivat Bazârowia, niin ukko lyyhistyi äänetönnä nojatuoliinsa, silloin tällöin vaan sormiansa naksautellen. Hän läksi vähäksi aikaa puutarhaan, seisoi siellä kuin kuvapatsas, ikäänkuin sanomaton hämmästys olisi hänet siihen paikkaan jähmettänyt (hämmästyksen ilme ei ylipäätänsäkään hänen kasvoiltaan kadonnut) ja palasi jälleen poikansa luokse, koettaen kartella vaimonsa tiedusteluja. Kerran Arina Vlâsjewna vihdoinkin otti häntä kädestä ja virkkoi katkonnaisesti, melkein uhkaamalla: "Mutta mikäs häntä vaivaa?" Toinen hätkähti silloin ja koetti pakottaa itsensä myhähtämään, mutta kauhukseen huomasi ruvenneensakin nauramaan. Aamulla varhain hän jo oli pannut noutamaan lääkäriä, annettuaan siitä ennalta tiedon pojalleen, jott'ei tämä sitten lääkärin tultua suuttuisi.

Bazârow kääntyi äkkiä vuoteessaan, loi isäänsä tirkistelevän, tympeän katseen ja pyysi juotavaa.

Vasili Ivânowitsh ojensi hänelle vettä ja koetteli ohimennen hänen otsaansa. Se oli hehkuvan kuuma.

-- Ukko, kuule, -- lausui Bazârow käheällä äänellä ja hitaasti; -- asiat on huonolla kannalla nyt. Minä olen saanut tartunnan, ja muutaman päivän perästä saat haudata minut.

Vasili Ivânowitsh horjahti, niinkuin kuka olisi häntä lyönyt jalkoja vasten.

-- Jevgêni! -- äännähti hän. -- Mitäs sinä puhutkaan? Herrainen aika! Sinä olet vilustunut...

-- Älä nyt, -- keskeytti hänet Bazârow, kiirehtimättä. -- Ei lääkäri saa puhua tuolla tapaa. Täss' on kaikki tartunnan oireet, sen kyllä tiedät.

-- Missäs ne oireet ... ne tartunnan oireet, Jevgêni hyvä?

-- Mitäs nää sitten on? -- vastasi Bazârow, nostaen paitansa hihaa ja näyttäen isälle pahaenteisiä, punaisia täpliä iholla.

Vasili Ivânowitsh säpsähti ja kelmeni kauhusta.

-- No niin ... jospa niinkin olisi... -- virkkoi hän viimein -- jospa... vaikkapa nyt ... jotain tuollaista tartuntaa...

-- Pyemiaa, -- auttoi poika.

-- No niin ... jotain epidemiaa...

-- _Pyemiaa_ -- toisti Bazârow tuikeasti ja selvästi. -- Vai joko olet unohtanut luentovihkosi?

-- No olkoon niin, olkoon niin... Mutta me parannamme sinut.

-- Juttuja kans! Mutta ei siitä nyt ole puhe. En olisi odottanut kuolevani niin pian; tämmöinen sattuma se, totta puhuen, tuntuu sangen ilkeältä. Äiti ja sinä saatte nyt käyttää hyväksenne sitä seikkaa, että uskonto on teissä voimallinen. Nyt on teillä tilaisuus panna se koetukselle... Mutta minun tekisi mieli pyytää sinulta yhtä asiaa. Huomenna tai ylihuomenna minun aivoni, niinkuin tiedät, ottavat virkaeron. En ole nytkään ihan varma siitä, puhunenko selvästi. Koko ajan, minkä tuossa makasin, olin näkevinäni punaisten koirien juoksentelevan ympärilläni ja sinun käyneen asentoon, niinkuin tetrin edessä... Tuntuu kuin olisin humalassa. Ymmärrätkös sinä kaikki, mitä minä puhun?

-- Hyväinen aika, Jevgêni! Sinähän puhut aivan niinkuin puhua pitää.

-- Sitä parempi. Sanoit lähettäneesi hakemaan tohtoria... Oman mielesi sillä hyvität ... hyvitähän sitten minunkin mieleni: lähetä viesti.

-- Arkâdi Nikolâitshilleko?-- puuttui ukko puheesen.

-- Mille Arkâdi Nikolâitshille? -- virkkoi Bazârow, ikäänkuin jotain muistellen. -- Niin, sillekö lellipojalle? Ei, anna hänen olla rauhassa: hänestä on tullut naakka nyt. Älä pelkää, ei tämä vielä ole hourailua. Mutta panehan sana rouva Odintsôwille, Anna Sergêjewnalle. Täälläpäin on senniminen tilan-omistajatar, tiedäthän? -- Vasili Ivânowitsh nyökäytti päätään. -- Sanokoon viestinviejä niin, että Jevgêni, se Bazârow, pyysi sanomaan terveisiä ja ilmoittamaan kohta kuolevansa. Teetkö sen?

-- Teen... Mutta onko se nyt mahdollista, että sinä kuolisit ... sinä, Jevgêni? ... Aatteles itsekin? Missäs se oikeus ja kohtuus sitten on maailmassa?

-- En tiedä, mutta panehan se viesti.

-- Heti paikalla, ja itse kirjoitan kirjeenkin.

-- Ei, ei tarvitse kirjoittaa mitään: sano vaan, että lähetti terveisiä; muuta ei. Ja nyt minä lähden taas niitten koirieni luokse. Merkillistä! Tahtois kiinnittää ajatuksensa kuolemaan, mutta ei tule mitään. Silmissä vain punanen täplä näkyy ... siinä kaikki.

Raskaasti hän jälleen kääntyi seinään päin.

Vasili Ivânowitsh läksi ulos sairaan huoneesta ja, makuukammioon päästyään, lyyhähti samassa polvilleen pyhimysten kuvain eteen.

-- Rukoile, Arina, rukoile! -- parahti hän, -- meidän poikamme on kuoleman kielissä.

Tohtori saapui, -- se sama jolla ei ollut hornankiveä, -- tutki sairaan ja neuvoi noudattamaan odottavaista metodia, lausuen samalla pari sanaa parantumisen mahdollisuudesta.

-- Oletteko milloinkaan nähnyt, että ihminen minun tilassani _ei_ olisi lähtenyt Elysiumin kentille? -- kysyi Bazârow, samassa kädellään äkkiä tarttuen sohvan edessä olevan raskaan pöydän jalkaan, ja tärisyttäen pöytää ja siirtäen sen paikoiltaan.

-- Sitä voimaa! -- virkkoi hän. -- Yhä se on jäljellä vielä, mutta kuolla pitää! ... Ukko se on edes ennättänyt vieraantua elämästä, mutta minä... Niin, menepäs nyt ja kiellä kuolema; se kieltää sinut ja siinä se! ... Kuka siellä itkee? -- lisäsi hän hetken kuluttua. -- Äitikö? Äiti rukka! Ketähän hän nyt rupeaa ruokkimaan erinomaisilla borsheillaan? Entäs, sinä Vasili Ivânowitsh? Iniset, luullakseni, sinäkin! No, ellei kristin-usko tehoa, niin ole filosoofi, stooiko tai jotain sellaista! Sinähän kehut olevasi filosoofi, vai?

-- Mikä filosoofi minä olen! -- äännähti Vasili Ivânowitsh, kyynelten myötäänsä vieriessä pitkin poskia.

Bazârow kävi hetkestä hetkeen yhä huonommaksi. Tauti yltyi pikaiseksi, niinkuin tavallisesti käy kirurgillisten saastutusten jälkeen. Muistiansa hän ei vielä menettänyt; hän ymmärsi kaikki mitä puhuttiin. Hän otteli vielä tautinsa kanssa.

-- En tahdo ruveta hourailemaan -- sopotteli hän, nyrkkejänsä puristellen. -- Mitä joutavia! -- Mutta sitten taas tuli yhteen menoon: -- no niin, kahdeksan, siitä pois kymmenen, mitenkäs paljon se on?

Vasili Ivânowitsh se astuskeli kuin mielipuoli, ehdotellen milloin keinoa, milloin toista, saamatta aikaan mitään; peittelihän vaan myötäänsä pojan jalkoja. "Hikihuppuun ... oksetinta ... sinappitaikinaa vatsalle ... iskeä suonta"... Niin hän puheli ponnistellen. Tohtori, jonka hän pyysi jäämään, yhtyi kaikkeen tuohon, juotteli sairaalle limonaadia, pyytäen itselleen vuoroin piippua, vuoroin "vahvistavaista ja lämmittäväistä", toisin sanoen viinaa. Arina Vlâsjewna istui pienellä jakkaralla ovensuussa, silloin tällöin vain lähtien siitä toiseen huoneesen rukoilemaan. Pari päivää sitten oli toalettipeili luiskahtanut hänen käsistään ja särkynyt: se oli hänen mielestään paha enne. Itse Anfísushkakaan ei osannut sanoa hänelle yhtään mitään. Timofêitsh oli lähtenyt rouva Odintsôwin luokse.

Raskas oli sairaalla yö... Ankara kuume rasitti häntä. Aamun tullen helpotti hiukan. Hän pyysi Arina Vlâsjewnaa kampaamaan hänen tukkaansa, suuteli hänen kättään ja hörppäsi pari kulausta teetä. Vasili Ivânowitsh elpyi hiukan.

-- Jumalan kiitos! --hoki hän; -- nyt on kriisi ... nyt on kriisi.