Part 16

Pjotr sen sijaan heltyi niin peräti, että painautui hänen olkapäätänsä vasten ja rupesi itkemään, kunnes Bazârow sai jäähdyttäneeksi hänet kysymällä: sattuiko "sulta silmät märkään paikkaan?" Dunjâshan täytyi oikein juosta lehtoon, liikutustansa salatakseen. Mutta kaiken tämän surun ja murheen pääsyy nousi rattaille, sytytti sikarinsa ja läksi tiehensä. Kun sitten neljännellä virstalla tienkäänteessä Kirsânowin hovi uusine herraskartanoineen jälleen ilmeni hänen näkyviinsä suorassa viivassa, silloin hän vain sylkäisi, murahtaen: "Senkin kirotut herrassikiöt". Sen sanottuaan hän kääräysi tiviimmin vaippaansa.

* * * * *

Pâvel Petrôwitshin tila parani pian, mutta vuoteessa hänen täytyi olla viikon päivät. Hän kesti, niinkuin hän sanoi, "sotavankeutensa rasitukset" jotenkin kärsivällisesti, mutta paljon hänellä vaan oli päänvaivaa toaletti-asioista, ja myötäänsä hän käski polttamaan huoneessa odekolonia. Nikolai Petrôwitsh luki hänelle ääneen aikakauslehtiä. Fênitshka passaili häntä kuin ennenkin, kantaen hänelle milloin lihalientä, milloin limonaadia tai pehmeiksi keitetyitä munia, salaista kauhua kumminkin tuntien joka kerta kuin hänen huoneesensa astui. Pâvel Petrôwitshin odottamaton menettely oli säikäyttänyt talossa kaikki, Fênitshkan semminkin. Prokôfjitsh se yksin ei ollut millänsäkään, vaan selitteli, kuinka hänenkin aikanaan herrat pruukasivat tapella, "aatelismiehet nimittäin keskenänsä, mutta tuollaisia turskia hulttioita ei muuta kuin tallissa pieksättivät".

Omatunto tuskin lainkaan soimasi Fênitshkaa, mutta ajatus äskeisen riidan oikeasta syystä vaivasi häntä kumminkin aika ajoin. Pâvel Petrôwitshkin se katseli häneen niin kummallisesti, niinkin, että Fênitshka, seljinkin häneen seisoessaan, tunsi hänen katseensa ruumiissaan. Hän oli laihtunut alituisesta sisällisestä levottomuudesta ja -- niinkuin laita tavallisesti on -- käynyt entistänsä somemmaksi.

Aamulla kerran Pâvel Petrôwitsh, tuntien olevansa varsin reipas, siirtyi vuoteesta sohvalle. Nikolai Petrôwitsh oli käväissyt kysymässä hänen vointiansa ja lähtenyt puimaväkeä katsomaan. Fênitshka toi kupin teetä ja, asetettuaan sen pöydälle, yritti lähteä pois, mutta Pâvel Petrôwitsh pidätti hänet.

-- Minnekäs teillä on kiire, Feodôsia Nikolâjewna? -- virkkoi hän; -- onko teillä jotain tehtävää?

-- Ei... Olisin käynyt vain teetä kaatamassa.

-- Kyllä Dunjâsha tulee siellä yksinäänkin toimeen. Istukaa nyt hiukkasen täällä sairaan miehen luona. Minulla olisi puhumista teidän kanssanne.

Fênitshka istahti ääneti nojatuolin laidalle.

-- Kuulkaas, -- virkkoi Pâvel Petrôwitsh, viiksiänsä kierrellen; -- minun on jo kauan aikaa tehnyt mieli kysyä teiltä: näyttää niinkuin te pelkäisitte minua; onko niin?

-- Minäkö?

-- Te juuri. Te ette milloinkaan katso minua silmiin, ikäänkuin omatunto ei olisi teillä oikein puhdas.

Fênitshka punastui, mutta katseli puhujaan. Tämä näytti hänestä niin kummalliselta, että Fênitshkalla alkoi sydäntä hiukan kouristaa.

-- Onhan teidän omatuntonne puhdas? -- kysäisi Pâvel Petrôwitsh.

-- Miks'eikäs se olisi puhdas? -- kuiskasi toinen.

-- Vähänkös niitä on syitä? Vaikka kenenkäpäs edessä te syyllinen olisittekaan? Minunko? Se ei ole luultavaa. Jonkun toisenko tässä talossa? Mahdotonta sekin. Veljenikö edessä sitten? Mutta tehän rakastatte häntä, niinhän?

-- Rakastan.

-- Kaikestako sielusta ja kaikesta sydämestä?

-- Minä rakastan Nikolai Petrôwitshia kaikesta sydämestäni.

-- Todellakin? Katsokaapas minuun, Fênitshka! (Tällä nimellä hän puhutteli häntä ensi kertaa.) Tiedättehän, että valhe on suuri synti.

-- Minä en valehtele, Pâvel Petrôwitsh. Ellen minä saa rakastaa Nikolai Petrôwitshia, niin ei minun maksa elääkään.

-- Ettekä vaihda häntä kehenkään?

-- Kehenkäs minä voisin hänet vaihtaa?

-- Vähänkös niitä on? Vaikkapa esimerkiksi siihen herraan, joka täältä läksi.

Fênitshka nousi istuviltaan.

-- Hyvä Jumala! Miksikä te minua kidutatte, Pâvel Petrôwitsh? Mitä minä olen teille tehnyt? Kuinka te saatatte sellaista puhua?

-- Fênitshka, -- virkkoi Pâvel Petrôwitsh murheellisella äänellä, -- näinhän minä...

-- Mitä te näitte?

-- Siellä ... lehtimajassa.

Fênitshka punastui hivusmartoa ja korviaan myöten.

-- Olikos se minun syytäni? -- sai hän vaivoin sanotuksi.

Pâvel Petrôwitsh kohottautui sohvassaan.

-- Ettekö te ole syypää? Ettekö? Ettekö ensinkään?

-- Nikolai Petrôwitshia minä rakastan, häntä yksin, ja häntä olen aina rakastanutkin! -- lausui Fênitshka äkkiä voimallisesti, vaikka itku oli tukahduttaa häneltä äänen. -- Mutta se, minkä te näitte, niin ihan minä vielä viimeisellä tuomiollakin sanon, ett'ei siihen ole minun syytäni ensinkään, eikä ollutkaan, ja ihan minä tahtoisin kuolla tällä hetkellä, koska minua saatetaan epäillä semmoisesta, että minä olisin Nikolai Petrôwitshille, hyväntekijälleni...

Mutta siinä hänet ääni petti, ja samassa hän tunsi Pâvel Petrôwitshin ottaneen häntä kädestä ja puristavan sitä... Fênitshka katsahti häneen ja tunsi kivettyvänsä siihen paikkaan. Pâvel Petrôwitsh oli entistä kalpeampi; hänen silmänsä paloivat kirkkaina, ja -- mikä kaikesta ihmeellisintä -- raskas, yksinäinen kyynelkarpalo vieri pitkin hänen poskeansa.

-- Fênitshka! -- kuiskasi hän ihmeellisen herttaisesti, -- rakastakaa, rakastakaa vainenkin veljeäni! Hän on niin hyvä, niin kelpo mies. Älkää kavaltako häntä kenenkään tähden koko maailmassa; älkää kuunnelko kenenkään puheita! Ajatelkaas: mikä saattaisi olla sen kauheampaa kuin rakastaa, olematta itse rakastettu! Älkää hyljätkö milloinkaan minun veli parkaani!

Fênitshkan silmät olivat kuivuneet, -- niin hämillänsä hän oli. Mutta silloin hän vasta neuvottomaksi kävi, kun Pâvel Petrôwitsh, itse Pâvel Petrôwitsh nosti hänen kätensä huulilleen ja painautui siihen, suutelematta sitä ja välisti vain vavahtelemalla huokaisten.

"Herrainen aika!" ajatteli Fênitshka, "eihän hän vaan hourine!"

Mutta sillä hetkellä vavahteli Pâvel Petrôwitshissa koko hänen entinen, hukkaan mennyt elämänsä.

Portaat alkoivat narahdella nopeitten askelten alla. Hän sysäsi Fênitshkan luotaan ja heitti päänsä takaisin pielukselle. Ovi aukeni, ja kynnykselle ilmaantui Nikolai Petrôwitsh iloisena, raikkaana, punaposkisena. Mitja, yhtä raikkaana ja punaposkisena kuin isänsäkin, hypähteli pelkässä paidassa hänen rintansa päällä, haraten paljailla jaloillaan kiinni hänen maalaispalttonsa suuriin nappeihin.

Fênitshka syöksi samassa hänen luokseen, kietoi kätensä sekä hänen että pojan kaulaan ja painoi päänsä hänen olkapäähänsä. Nikolai Petrôwitsh kummastelemaan: Fênitshka, kaino ja hiljainen, ei ollut vielä milloinkaan hyväillyt häntä kolmannen henkilön läsnäollessa.

-- Mikä sinun on? -- kysäisi hän ja, vilkaisten veljeensä, antoi Mitjan Fênitshkalle.

-- Ethän vaan voine huonommin? -- kysyi hän, astuen Pâvel Petrôwitshin luokse.

Toinen painoi päänsä batistiseen nenäliinaan.

-- En ... muutoin minä vaan... Päinvastoin, minun on nyt paljoa parempi.

-- Taisit vainenkin nousta liian aikaisin sohvalle. No, minnes sinä? -- lisäsi Nikolai Petrôwitsh, kääntyen Fênitshkaan, mutta tämä oli jo ennättänyt paiskata oven perässään kiinni. -- Minä aioin juuri näyttää sinulle pulskaa prinssiäni; hänen tuli ikävä setäänsä. Minkästähden hän vei pojan pois? Mutta mikä sinua oikeastaan vaivaa? Tapahtuiko täällä jotain teidän välillänne?

-- Veli! -- lausui Pâvel Petrôwitsh juhlallisesti. Nikolai Petrôwitsh hätkähti. Hänen tuli äkkiä niin tukala olla -- ei tiennyt itsekään miksi.

-- Veli! -- toisti Pâvel Petrôwitsh; -- lupaa täyttää yksi pyyntö.

-- Mikä pyyntö? Puhu!

-- Se on varsin vakava; siitä minun ymmärtääkseni riippuu koko sinun elämäsi onni. Olen tässä koko ajan punninnut sitä, mitä nyt aion sinulle sanoa... Veli, täytä velvollisuutesi, rehellisen ja jalomielisen miehen velvollisuus, tee loppu pahennuksesta ja huonosta esimerkistä, jota sinä, ihmisistä parhain, muille osoitat.

-- Mitäs tarkoitat, Pâvel?

-- Nai Fênitshka... Hän rakastaa sinua ja on poikasi äiti.

-- Sanotko sinä niin, Pâvel? Sinäkö, jota minä aina olen pitänyt sellaisten avioliittojen järkähtämättömänä vastustajana! Sinäkö puhut niin! Mutta etkö tiedä, että minä yksinomaa kunnioituksesta sinua kohtaan olen ollut täyttämättä sitä, mitä sinä niin täydellä syyllä sanot velvollisuudekseni?

-- Turhaanpa sinä minua tässä asiassa kunnioitit, -- vastasi Pâvel Petrôwitsh, surumielisesti myhähtäen. -- Rupeanpa luulemaan, että Bazârow oli sittenkin oikeassa, moittiessaan minua aristokraatisuudesta. Ei, rakas veli, ei meidän auta enää olla olevinamme ja arvella maailmasta, että me muka olemme jo liian vanhoja ja hiljaisia, ja että paras meidän on vetäytyä syrjään hyörinästä ja pyörinästä. Me ryhdymme, juuri niinkuin sinä sanoit, täyttämään velvollisuuttamme, ja saatpas nähdä, että vielä me onnenkin saamme kaupanpäällisiksi.

Nikolai Petrôwitsh riensi syleilemään veljeänsä.

-- Sinä olet lopullisesti saanut silmäni auki! -- huudahti hän. -- Ilmankos minä aina sanoin, että sinä olet kaikkein hyväntahtoisin ja viisain mies maan päällä, mutta nyt minä huomaan sinun olevan yhtä järkevänkin kuin jalomielisen.

-- Hiljaa, hiljaa! -- keskeytti Pâvel Petrôwitsh. -- Älähän revi auki haavaa tuolta samaiselta järkevältä veljeltäsi, joka viidenkymmenen vanhana taisteli duellia kuin hyväkin vänrikki. No niin, asia on päätetty... Fênitshkasta tulee minun kälyni ... _belle soeur_.

-- Armas, armas veli! Mutta mitähän Arkâdi sanonee?

-- Arkâdiko? Ihastuu ja riemastuu tietysti. Avioliitto tosin ei käy yhteen hänen principiensä kanssa, mutta se on hivelevä yhdenvertaisuuden tuntoa hänessä. Ja todellakin, vielä tässä nyt kasteja _au dix-neuvième siècle!_

-- Voi sua Pâvel, Pâvel! Annas kun vielä kerran suutelen sinua. Älä pelkää; kyllä minä varon.

Veljekset syleilivät toisiansa.

-- Mitäs arvelet, olisikohan nyt jo heti ilmoittaa Fênithskalle sinun aikomuksesi? -- kysäisi Pâvel Petrôwitsh.

-- Mikäpäs kiire sillä? -- vastasi Nikolai Petrôwitsh. -- Vai oliko teillä puhetta siitä?

-- Puhettako meillä? _Quelle idée!_

-- No niin. Tulehan ensin ihan terveeksi; eihän tuo asia meiltä mihin karkaa. Pitää punnita ja miettiä tyyten tarkoin...

-- Mutta olethan päättänyt?

-- Tietysti ja kiitän sinua kaikesta sydämestäni. Ja nyt minä jätän sinut. Sinun pitää levähtää; kaikenlainen mielenliikutus on sinulle vaarallista... Kyllä tästä vielä ennätämme haastella... Nuku, kultaseni, ja tehköön Jumala sinut terveeksi!

* * * * *

"Mistähän se veli minua oikeastaan kiittelee?" ajatteli Pâvel Petrôwitsh, jäätyään yksikseen. -- "Ikäänkuin ei asia riippuisi hänestä? Mutta heti hänen naituansa minä lähden jonnekin kauemmas, Dresdeniin tai Firenzeen, ja jään sinne, kunnes henki lähtee."

Pâvel Petrôwitsh kostutti otsaansa odekolonilla ja pani silmänsä kiinni. Kirkas päiväpaiste valaisi hänen kauniita laihtuneita kasvojaan... Hänen päänsä oli vaipunut pielukselle kuin kuolleen... Ja elämätä vaillahan hän olikin.

XXV.

Nikóljskojen hovin puutarhassa, penkillä tuuhean saarnin siimeksessä, istuivat Kâtja ja Arkâdi. Fifi, oli käynyt pitkälleen lähelle heitä, käännettyään solakan ruumiinsa siihen somaan asemaan, joka metsämiesten kesken on tunnettu nimellä "jänönloiko".

Ääneti olivat niin Arkâdi kuin Kâtjakin. Edellisellä oli puoleksi-avattu kirja kädessä, jälkimmäinen kouraili korista siihen jääneitä vehnäleivän murenoita ja viskeli niitä pienelle perhekunnalle varpusia, jotka tavallisella arjistelevalla julkeudellaan virskuttaen hyppivät ihan hänen jalkainsa juuressa. Hiljainen tuuli heilutteli saarnin lehtiä, saaden sekä tumman polun pinnalla että Fifin keltaisessa seljässä vaaleita, kullankarvaisia täpliä elähtelemään edestakaisin. Yhtenäinen siimes verhosi Arkâdin ja Kâtjan; silloin tällöin vain välähti kirkas juova Kâtjan tukassa.

Vaiti he olivat kumpainenkin, mutta juuri siinä, millä tapaa he olivat vaiti ja millä tavoin he rinnatusten istuivat, siinä juuri ilmeni luottava tutun-omaisuus: näytti kuin ei kumpainenkaan olisi ajatellut naapuriansa, itse asiassa sittenkin tuntien mielihyvää hänen läsnäolostansa. Muuttuneet he olivat kasvoiltaankin siitä saakka kuin heidät viimeksi näimme: Arkâdi näytti levollisemmalta, Kâtja vilkkaammalta, rohkeammalta.

-- Eikö teidänkin mielestänne, -- virkkoi Arkâdi, -- tämän puun venäläinen nimi _"jâsenj"_ ole erittäin sattuva: ei ole toista puuta, jonka lävitse ilma kuultaisi niin keveästi ja kirkkaasti (_jâsno_) kuin sen.

Kâtja katsahti ylös ja virkkoi: "Kyllä".

"Eipäs tämä", ajatteli Arkâdi; "eipäs tämä minua moiti siitä, että puhun _kauniisti_."

-- Min' en pidä Heine'stä, -- lausui Kâtja, silmillään viitaten Arkâdin kädessä olevaan kirjaan, -- ei hän miellytä minua nauraessaan eikä itkiessäänkään; silloin vain minä pidän hänestä, kun hän on mietteissään ja murheellinen.

-- Minua hän taas miellyttää nauraessaan, -- virkkoi Arkâdi.

-- Tuo on teissä vielä vanhoja jälkiä satirillisesta suunnastanne...

"Vanhoja jälkiä!" -- ajatteli Arkâdi; "olisipa nyt Bazârow kuulemassa tuota!"

-- Malttakaas! -- liitti Kâtja. -- Kyllä me teidät vielä toisellaiseksi muutamme.

-- Kuka? Tekö?

-- Kukako? Sisko ja Porfíri Platônitsh, jonka kanssa te ette enää kinastele, ja täti, jota te toissapäivänä saatoitte kirkkoon.

-- Mutta eihän minun sopinut kieltäytyä. Mitä taas Anna Sergêjewnaan tulee, niin muistattehan, kuinka hän monessa asiassa oli yhtä mieltä Jevgênin kanssa.

-- Sisko oli silloin hänen vaikutuksensa alaisena, niinkuin tekin.

-- Niinkuin minäkin? Olenko minä sitten mielestänne jo päässyt hänen vaikutuksensa alaisuudesta?

Kâtja ei vastannut.

-- Kyllä minä tiedän, -- jatkoi Arkâdi; -- te ette milloinkaan pitänyt hänestä.

-- Min' en osaa arvostella häntä.

-- Tiedättekös mitä, Kâtjerîna Sergêjewna? Niin usein kuin kuulenkin teiltä tuon vastauksen, en sitä kuitenkaan usko. Ei ole sitä ihmistä, jota ei kukin meistä osaisi arvostella! Tuo on veruketta vaan.

-- No sitten sanon teille, että hän ... vähät siitä, ett'en hänestä pidä, mutta minä tunnen, että hän on vieras minulle, niinkuin minäkin hänelle ... ja vieras olette hänelle tekin.

-- Kuinka niin?

-- Mitenkäs minä sanoisinkaan? ... Hän on raatelevaisia, te ja minä kesyjä.

-- Olenko minäkin kesy? Kâtja nyökäytti päätään. Arkâdi raapaisi korvallistaan.

-- Kuulkaas, Kâtjerîna Sergêjewna; tämänhän voisi oikeastaan panna pahakseen.

-- Tahtoisitteko te sitten olla raatelevainen?

-- Raatelevainen en, mutta väkevä, tarmokas.

-- Ei siksi tahtomalla tulla... Tuo teidän ystävänne, esimerkiksi, hän on tahtomattansakin sellainen.

-- Hm! Te arvelette niinmuodoin, että hänellä oli suuri vaikutus Anna Sergêjewnaan?

-- Oli. Mutta siskoa ei voi kukaan kauan pitää vallassaan, -- lisäsi Kâtja puoliääneen.

-- Miksikä niin luulette?

-- Hän on hyvin ylpeä ... ei vainenkaan ... hän pitää itsenäisyyttään niin kalliina.

-- Kukas sitä ei kalliina pitäisi? -- kysyi Arkâdi, vaikka hänen mielessään samalla sävähti: "mitäpäs sillä oikeastaan tekee?"

Ja Kâtjankin mielessä sävähti: "mitäpäs sillä oikeastaan tekee?"

Nuorille ihmisille, jotka usein ja ystävällisesti seurustelevat keskenänsä, johtuu alinomaa mieleen samoja ajatuksia.

Arkâdi myhähti ja, siirtyen lähemmäs Kâtjaa, virkkoi kuiskaamalla:

-- Tunnustakaapas vaan: te pelkäätte häntä hiukan.

-- Ketä?

-- Siskoanne.

-- Entäs te? -- kysyi Kâtja vuorostaan.

-- Minäkin; huomatkaa, mitä sanon: _minäkin_.

Kâtja häristi hänelle sormeansa.

-- Sepä kummallista, -- sanoi hän. -- Sisko ei ole koskaan ollut teille niin suopea kuin juuri tähän aikaan, nyt paljoa enemmän kuin ensi kertaa täällä käydessänne.

-- Vai niin?

-- Ettekö ole huomannut sitä? Ettekö ole hyvillänne siitä?

Arkâdi vaipui ajatuksiinsa.

-- Millähän minä olisin saattanut ansaita Anna Sergêjewnan suosion? Kenties sillä, että toin hänelle äiti vainajanne kirjeet.

-- Sillä kanssa, ja on niitä muitakin syitä, mutta en sano, mitä.

-- Miks'ette?

-- En sano.

-- Oo, tiedänhän sen: te olette hyvin itsepäinen.

-- Niin olenkin.

-- Ja tarkkasilmäinen.

Kâtja katsahti syrjästä Arkâdiin.

-- Kenties. Harmittaako se teitä? ... Sanokaas mitä te ajattelette nyt?

-- Minä ajattelen, että mistähän teihin on tullutkaan tuo tarkkasilmäisyys, ja sitä teissä todellakin on. Tehän olette niin arka, epäluuloinen; tehän vierotte kaikkia...

-- Minä olen ollut niin paljon yksinäni; pakostakin siinä tulee miettiväiseksi. Mutta vieronkohan minä kaikkia?

Arkâdi loi kiitollisen silmäyksen Kâtjaan.

-- Tuo saattaa kyllä olla totta, -- sanoi hän sitten; -- mutta harvoinpa tuota mietinnän lahjaa tapaa ihmisissä, joilla on sellainen asema kuin teillä, minä tarkoitan, jotka ovat niin varakkaita; heidän, niinkuin tsaarienkin luokse on työläs päästä.

-- Enhän minä ole rikas.

Arkâdi tuli ymmälle eikä ensi hätään käsittänyt Kâtjaa. "Niin vainenkin", ajatteli hän itsekseen; "tilahan onkin sisaren." Tuo ajatus ei ollut hänelle vastenmielinen.

-- Kuinka te sanoittekaan niin sievästi.

-- Mitä niin?

-- Sievästi sanoitte vaan, niin suoraan, kainostelematta, kiekailematta. Minä nimittäin luulin kuin luulinkin, että siinä ihmisessä, joka tietää ja sanoo olevansa köyhä, asuu joku omituinen tunne, jonkunlaista ylvästelyä.

-- En minä ole mitään sellaista kokenut, ja siitä kiitän siskoani. Minä mainitsin varallisuudestani vaan kun siksi sanaksi sattui.

-- Niin, mutta tunnustakaapa vaan, että teissäkin on palanen tuota äsken mainitsemaani ylvästelyä.

-- Esimerkiksi?

-- Esimerkiksi, ettehän te ... suokaa anteeksi tällainen kysymys ... tokkohan te menisitte naimisiin rikkaan miehen kanssa?

-- Jos häntä hyvin rakastaisin... En, enpä luullakseni menisi sittenkään.

-- Sepä se! -- huudahti Arkâdi ja tuokion kuluttua lisäsi: -- miks'ette?

-- Siks' että laulussakin lauletaan nuorikoista, jotka ovat eri maata.

-- Te kukaties tahtoisitte hallita ja vallita tahi...

-- Eikö mitä! Mitä siitä olisi? Päinvastoin minä olen valmis alistumaan; eriasteisuus se vaan on raskasta, mutta kunnioittaa itseänsä ja alistua, sen minä käsitän. Se on onnea, mutta olla tois-arvoisessa asemassa... Ei, hyvä on näinkin.

-- Hyvä on näinkin, -- toisti Arkâdi. -- Niin, niin, -- jatkoi hän, -- ilmankos te olette yhtä verta Anna Sergêjewnan kanssa. Te olette samallainen oman kannan ihminen kuin hänkin, mutta te olette umpeampi. Minä olen varma siitä, ett'ette te milloinkaan ensimmäisenä lausu tunnettanne ilmi, olkoon se kuinka voimallinen tai pyhä tahansa...

-- Kuinka saattaisi toisin ollakaan? -- kysyi Kâtja.

-- Ja yhtä älykäskin te olette; teissä on yhtä paljon luonnetta kuin hänessä, ellei enemmänkin...

-- Älkää suinkaan verratko minua siskoon, -- virkkoi Kâtja hätäisesti; -- se on minulle peräti epäedullista. Te näytte unohtaneen, että sisko on sekä kaunotar että älykäs ja ... teidän varsinkaan, Arkâdi Nikolâitsh, ei pitäisi puhua tuolla tavalla ja vielä noin vakavan näköisenä.

-- Mitäs tuo merkitsee: 'teidän varsinkaan'? Ja mistä te päätätte, että minä lasken leikkiä?

-- Tietysti te laskette leikkiä.

-- Niinkö luulette? Mutta entäs jos minä puhuinkin vakaumuksestani? Entäs jos minä mielestäni en käyttänyt vielä tarpeeksikaan voimallisia sanoja.

-- En ymmärrä teitä.

-- Todellakin? Nytpä huomaan arvanneeni teidän tarkkasilmäisyytenne äsken liian korkealle.

-- Mitenkä?

Arkâdi käänsi päänsä toisaanne eikä vastannut mitään. Kâtja haki korin pohjalta vielä muutamia murenoita ja rupesi viskelemään niitä varpusille, mutta hänen kätensä heilahdus oli liian voimakas: varpuset pyrähtivät pois, ennättämättä siepata nokkaansa yhtään sirua.

-- Kâtjerina Sergêjewna! -- lausui Arkâdi äkkiä; -- teille se kaiketikin on yhdentekevää, mutta tietäkää, ett'en minä teitä ikinä vaihtaisi siskoonne, eikä siinä kyllä, vaan en kehenkään koko maailmassa.

Hän nousi ja läksi kiireimmiten pois, ikäänkuin itsekin säikähtäen kieleltä kirvonneita sanojansa.

Mutta Kâtjalta vaipui sekä kori että kädet syliin, ja kauan aikaa hän vielä pää kallellaan katseli pois rientävää Arkâdia. Vähitellen alkoi hienon hieno puna nousta hänen kasvoihinsa, mutta huulille ei hymy noussut, ja tummissa silmissä asui neuvottomuus ja muuan toinenkin tunne, jolla ei vielä ollut nimeä.

-- Oletko yksin? -- kuului hänen läheltänsä Anna Sergêjewnan ääni. -- Arkâdin kanssahan sinä näyt äsken lähteneen puutarhaan.

Hätäilemättä siirsi Kâtja katseensa sisareen, joka hienossa, jopa huolellisenkin hienossa puvussa seisoi polulla, avatun päivänvarjonsa kärjellä liikutellen Fifin korvaa. Hätäilemättä Kâtja vastasikin:

-- Yksin olen.

-- Näenhän minä sen, -- virkkoi toinen nauraen.

-- Hän läksi siis omaan huoneesensa?

-- Niin.

-- Luitteko yhdessä?

-- Niin.

Anna Sergêjewna otti Kâtjaa leuasta ja kohotti hänen päätään.

-- Ettehän toki riitaantuneet?

-- Emme, -- virkkoi Kâtja, hiljalleen siirtäen syrjään sisarensa käden.

-- Kuinka juhlallisesti sinä vastailet! Minä luulin tapaavani hänet täällä; aioin pyytää häntä kanssani kävelemään. Sitä hän itsekin minulta usein pyytää. Sinulle tuotiin kaupungista kengät, menehän koettelemaan niitä; minä huomasin jo eilen, että entiset ovat jo koko lailla kuluneet. Yleensä sin'et kiinnitä tarpeeksi huomiota tuohon seikkaan, vaikka sinulla on herttaisen somat, pienet jalat. Kädet on sinulla sievät nekin ... mutta suuret; silloin ei saa unohtaa somia, pieniä jalkojaan. Vaikka ... ethän sinä mikään koketti ole.

Anna Sergêjewna läksi edelleen astumaan tietä pitkin, kahisuttaen kaunista leninkiänsä. Kâtja nousi penkiltä, otti Heinen ja läksi hänkin -- ei kumminkaan kenkiään koettelemaan.

"Somat, pienet jalat", ajatteli hän, verkalleen ja keveästi nousten päivänpaisteessa kuumiksi paahtuneita terrasin kiviportaita myöten. -- "Somat, pienet jalat", sanotte te... No kyllä hän vielä niitten juureen laskeutuukin.

Mutta silloin häntä hävetti samassa, ja hän riensi juoksujalkaa ylös.

Arkâdi oli astumassa käytävää myöten omaa huonettansa kohti, kun hovimestari tapasi hänet ja ilmoitti herra Bazârowin istuvan hänen huoneessaan.

-- Jevgênikö! -- äännähti Arkâdi itsekseen, melkein kauhistuen. -- Joko siitä on kauankin kuin hän tuli?

-- Vast'ikään saapuivat ja sanoivat niin jotta ei pidä ilmoittaa heistä Anna Sergêjewnalle, vaan käskivät saattaa suoraa päätä teidän huoneesenne.

"Olisikohan jotain onnettomuutta tapahtunut kotona?" ajatteli Arkâdi ja juostuaan kiiruimman kaupassa portaita ylös, tempasi oven yhdellä nykäyksellä auki. Bazârowin ulkomuoto sai hänen mielensä heti levolliseksi, vaikka kokeneempi silmä varmaankin olisi tuon odottamattoman vieraan yhä vieläkin tarmokkaassa, nuivahtaneessa olennossa huomannut sisällisen levottomuuden merkkejä. Pölyinen viitta hartioillaan ja lakki kourassa hän istui ikkunalaudalla, eikä kohonnut sijaltaan silloinkaan kuin Arkâdi äänekkäästi huudahtellen riensi hänen luokseen ja kavahti kaulaan.

-- Sepä odottamatonta! Mistäpäin nyt puhaltaa? -- haasteli hän, hyörien ja pyörien huoneessaan, niinkuin ainakin ihminen, joka itsekin luulee iloitsevansa ja tahtoo sitä muillekin osoittaa. -- Onhan siellä kotona kaikki hyvin? Ovathan kaikki terveinä eikö niin?

-- Kaikki on siellä hyvin, mutta eivät kaikki ole terveitä, -- virkkoi Bazârow. -- Mutta älä törise nyt, vaan käske tuoda minulle sahtia ja istu ja kuuntele, mitä minä sinulle ilmoitan moniaissa, mutta toivoakseni kyllin voimakkaissa lauseissa.

Arkâdi vaikeni, ja Bazârow kertoi hänelle duellistansa Pâvel Petrôwitshin kanssa. Arkâdi hämmästyi, jopa tuli murheelliselle mielellekin, mutta ei pitänyt tarpeellisena ilmaista sitä, kysyi vaan, eikö sedän haava todellakaan ole vaarallinen. Kuultuaan, että haava on erinomaisen intressantti, ei kumminkaan lääketieteellisessä suhteessa, hän pakotti itsensä myhähtämään, mutta sydämessä tuntui niin tukalalta, jopa hävettikin. Näytti kuin Bazârow olisi ymmärtänyt hänet.