Part 13

-- Missä? Minä vastaan kuin kaiku: missä?

-- Oletpa alakuloisella tuulella tänään, Jevgêni.

-- Oikeinko? Päivä se kai tässä miehen pilalle paahtaa, eikä vaapukoitakaan pitäisi syödä niin paljon.

-- Siinä tapauksessa lienee paras hiukan nukahtaa, -- virkkoi Arkâdi.

-- Kenties, mutta älä sitten katselekaan minua: nukkuvan ihmisen naama näyttää aina typerältä.

-- Eikös sinun ole yks'kaikki, mitä muut sinusta ajattelevat?

-- Enpä oikein tiedä mitä tuohon sanoa. Oikean ihmisen ei pitäisi olla tuosta tietävinäänkään. Oikea ihminen on se, joka ei anna aihetta ajattelemiseen, vaan jota pitää joko totella tai vihata.

-- Kummallista! Minä puolestani en vihaa ketään, -- lausui Arkâdi, jonkun aikaa mietittyänsä.

-- Minä taas puolestani hyvin monta. Sinä olet hempeä henki, vesivelli; sinusta sitten vihaajaksi! .... Sinua jänistää, sinä luotat liian vähän itseesi...

-- Entäs sinä, -- keskeytti Arkâdi; -- luotatko sinä itseesi? Hyvinkö arvaat korkealle oman itsesi?

Bazârow oli tuokion aikaa vaiti.

-- Kun kohtaan sellaisen ihmisen -- puhui Bazârow harvalleen, -- joka ei minun edessäni sano pass, silloin minä muutan mielipiteeni omasta itsestäni. Vihata! Niinpä sinä, esimerkiksi, sanoit tänään, astuissasi meidän kylänvanhimman Filípin tuvan ohitse -- tupa puhdas ja soma semmoinen -- sanoit, että silloin Venäjä vasta saavuttaa täydellisyytensä, kun vihoviimeiselläkin musikalla on tuommoinen asunto, ja että jokaisen täytyy työskennellä sen päämäärän saavuttamiseksi... Mutta minun pisti vihakseni tuo vihoviimeinen musikka, tuommoinen Filíp tai muu Sîdor, jonka tähden minun pitää ponnistella hiki hatussa, ja joka tuskin kiitostakaan minulle sanoo ... ja viis minä hänen kiitoksistaan! ... No niin, hän rupeaa asumaan puhtaassa pirtissä, ja minusta rupeaa takkiainen kasvamaan, -- entäs sitten?

-- Ole jo, Jevgêni! ... Sinua kuunnellessa täytyy väkisinkin myöntää niitten olevan oikeassa, jotka moittivat meitä prinsippien puutteesta.

-- Niinhän sinä puhut juuri kuin setäsi. Prinsippejä yleensä ei ole olemassa. Etkös sitä tähän saakka ole hoksannut? Prinsippejä ei ole, mutta aistimuksia on. Niistä riippuu kaikki.

-- Mitenkä niin?

-- Sitenkä niin. Minä, esimerkiksi, olen kieltoperäisellä kannalla, sillä siihen minut saattaa aistimus. Minun on hauska kieltää, minun aivoni ovat sellaiset rakenteeltaan -- ja siinä se! Miksikä minua miellyttää kemia? Miksikä sinä syöt mielelläsi omenata? Aistimuksesta taaskin. Sama juttu justiin. Sen syvemmälle ihmiset eivät pääse. Tätä ei sinulle sano joka mies, enkä minäkään enää toista kertaa sitä sinulle sano.

-- Vai niin? Rehellisyys -- sekin on siis aistimusta?

-- Mitäs se ois?

-- Mutta, Jevgêni! -- virkkoi Arkâdi murheellisella äänellä.

-- Mitä? Vai niin? Eikö miellytä? -- keskeytti Bazârow. -- E-hei, veikkonen! Kun kerran olet päättänyt niittää maahan kaikki tyyni, niin älä karta omia kinttujaskaan! ... Mutta, jopa sitä on tarpeeksi filosofioitu. "Luonto löyhyttää unen äänettömyyttä", sanoi Púshkin.

-- Ei hän ole sellaista milloinkaan sanonut, -- virkkoi Arkâdi.

-- No, ellei ole sanonut, niin hänen olisi sopinut tai pitänyt sanoa niin, runoilija kun oli. Niin vainenkin, sotapalveluksessa se mies varmaankin oli.

-- Púshkin ei ollut ikinä sotilaana.

-- No, mutta hänellähän on joka sivulla: "Taisteluun, taisteluun, Venäjän kunnia kutsuu!"

-- Puita heiniähän sinä mätät omasta päästäsi. Parjaustahan tuo tuommoinen on!

-- Parjausta? Entäpä sitten? Kylläpäs keksi sanan, minua muka pelottaakseen! Parjaa sinä ihmistä minkäs jaksat, kymmenen kertaa enemmän hän sietäis.

-- Parast' on, kun käydään maata, -- virkkoi Arkâdi harmissaan.

-- Mitä suurimmalla mielihyvällä, -- vastasi Bazârow.

Mutta ei nukuttanut kumpaakaan. Omituinen, vastenmielinen tunne kouristi sydäntä kumpaiseltakin. Viiden kuuden minutin perästä he avasivat silmänsä ja katsahtivat toisiinsa, sanaakaan sanomatta.

-- Katsopas, -- virkkoi äkkiä Arkâdi, -- tuolla irtautui vaahterasta kuiva lehti, ja nyt se putoaa maata kohti; sen liikkeet muistuttavat täydellisesti perhosen lentoa. Eikös tuo ole omituista: Murheellisin masennus ja kuolema aivan samanlaista kuin hilpein ilo ja elämä!

-- O minun ystäväni, Arkâdi Nikolâjewitsh! -- huudahti Bazârow. -- Yksi pyyntö vain: älä puhu kauniisti.

-- Puhun, niinkuin osaan... Tuohan on lopulti despotismia. Minulle johtui tuo ajatus mieleen; miks' enkäs saisi sitä lausua ilmi?

-- Niin. Mutta miks' enkäs minäkin saisi lausua ajatustani ilmi. Minä arvelen, että puhua kauniisti on säädytöntä.

-- Mikäs se sitten on säädyllistä? Haukkuminenko?

-- Ohoo! Sinähän, näen mä, aiot lähteä tallustamaan setäsi jälkiä. Kuinka iloiseksi tuo idiooti tulisikaan, jos kuulisi nyt sinua!

-- Miksikä sinä sanoitkaan Pâvel Petrôwitshia?

-- Sanoin häntä aivan asianmukaisesti: idiootiksi.

-- Mutta tuohan on sietämätöntä! -- huudahti Arkâdi.

-- Kas, kas! Sukulaisuuden tunne elähti ja älähti, -- virkkoi Bazârow tyynesti. -- Sitkeässä se vaan istuu, sen olen huomannut. Ihminen on altis kieltäymään vaikka mistä, hän luopuu mistä ennakkoluulosta hyvänsä, mutta mennä tunnustamaan, että esimerkiksi velimies, joka toisilta nenäliinoja puhaltelee, on varas -- se käy yli hänen voimainsa. Ja todellakin: _minun_ veljeni, nähkääs, _minun_ ... ja hänkö ei olisi nerojen nero? ... Mahdotonta.

-- Minussa elähti vain oikeamielisyyden tunne eikä ensinkään sukulaisuus, -- tiuskasi Arkâdi. -- Mutta kosk'et sinä sitä tunnetta ymmärrä, kosk'ei sinussa ole sitä "aistimusta", niin et sinä osaa sitä arvostellakaan.

-- Toisin sanoen: Arkâdi Kirsânow seisoo liian korkealla minun ymmärrykselläni käsittää. -- Kumarrun ja vaikenen.

-- No mutta, Jevgêni! Tällä tapaahan me oikein riitaannumme.

-- Kuules, Arkâdi! Teepäs mulle mielihyvä: riitaannutaanpas kerrankin oikein kunnon lailla ... niin että silmät päässä pyörii, niin että siihen paikkaan pakahtuu.

-- Mutta siitähän saattaa loppujen lopuksi...

-- Tulla tappelu, niinkö? -- keskeytti Bazârow. -- Entäs sitten? Tässä näin, kahisevain heinäin päällä, keskellä tällaista idyllisyyttä, syrjässä maailmasta, ja kaukana ihmisten silmistä, -- käyhän se laatuun. Mutta et sinä minulle piisaa. Minä kuristan sinua kurkusta heti kohta...

Bazârow levitti pitkät ja luisevat sormensa... Arkâdi kääntyi, varustautuen suotta-aikoja vastarintaan muka... Mutta ystävän kasvot näyttivät niin pahaenteisiltä, tuossa vääristyneitten huulten hymyssä ja säihkyvissä silmissä ilmeni niin täyden toden uhka, että Arkâdia väkisinkin rupesi pelottamaan.

-- Ahaal Tännekös herrat ovat lymynneetkin! -- kajahti samassa Vasili Ivânowitshin ääni, ja esiin astui vanha staabilääkäri, yllään kotitekoinen aivinainen takki ja päässä olkihattu, kotitekoa sekin. -- Minähän tässä etsin ja etsin teitä... Mainionpa olette valinneetkin paikan ja mieluisassa askartelette toimessakin. Maata "maassa" ja katsella "taivasta". Siinä, tiedättekös, on joku erityinen merkitys!

-- Minä katson taivaasen silloin vain kuin tekee mieli aivastaa, -- murahti Bazârow, -- lisäten puoliääneen Arkâdille: -- Sääli, että tuli väliin.

-- Älähän nyt enää, -- kuiskasi Arkâdi, salavihkaa puristaen ystävänsä kättä. -- Mutta eihän ajan pitkään mikään ystävyys saata estää tällaisia yhteentörmäyksiä.

-- Tässä minä teitä katselen, nuoret ystäväni, -- puheli sillä välin Vasili Ivânowitsh, päätään nyökytellen ja kädet päällekkäin nojautuen erääsen sangen ovelasti väännettyyn, omatekoiseen keppiin, johon koukun asemesta oli leikattu turkkilaisen pää, -- katselen teitä enkä kyllääni saa. Mikä voima teissä, mikä nuoruuden kukoistus! Kuinka paljon kykyä, talangeja! Sanalla sanoen Castor ja Pollux!

-- Heh-heh! Ihan jo mytologiaan huippasi! -- virkkoi Bazârow. -- Heti näkee, ken aikoinaan on ollut latinassa luja. Antoihan ne sinulle hopeamitalinkin latinalaisesta aineesta, vai mitä?

-- Dioscurot, Dioscurot! -- toisti Vasili Ivânowitsh.

-- Älähän nyt, isä, älähän rupea hempeäksi.

-- Yhden ainoan kerran vain näin pitkästä, pitkästä aikaa, -- jupisi ukko. -- Muutoin, enhän minä teitä, hyvät herrat, lähtenyt hakemaan, puhuakseni teille komplimentteja, tulin ensiksikin ilmoittamaan, että pian käydään päivälliselle, ja toiseksi tahdoin sinulle, Jevgêni, jo ennakolta antaa tiedoksi... Sinä olet ymmärtäväinen mies, tunnet ihmiset, tunnet naisväenkin, ja senpä vuoksi ... et pane pahaksesi... Äiti näet tahtoi toimituttaa kirkossa kiitosrukouksen sinun tulosi johdosta. Älä aattelekaan, että minä pyydän sinua läsnäolemaan siinä; se on toimitettu jo, mutta isä Aleksei...

-- Pappiko?

-- No niin, se meidän kirkkoherra. Hän näes ... hän tulee meille päivälliselle... En osannut sellaista arvatakaan, enkä minä edes kehoitellutkaan ... ties miten se näinpäin kääntyi ... hän ymmärsi minut väärin... Niin no, ja sitten Arina Vlâsjewnakin... Sitä paitsi hän on sangen hyvä ja järkevä mies.

-- Eihän hän minun osaani poskeensa pistä, vai? -- kysyi Bazârow.

Vasili Ivânowitsh nauramaan.

-- Johan sinä nyt!

-- Muuta minä en vaadikaan. Pöytään minä olen valmis käymään kenen kanssa hyvänsä.

Vasili Ivânowitsh korjasi hattuansa.

-- Tiesinhän sen jo ennakolta, -- lausui hän, -- että sinä olet yläpuolia kaikkien ennakkoluulojen. Ja mitäpäs sinusta puhuukaan ... eihän niitä ole minullakaan, vaikka olen jo vanha ukko, kahdennella seitsemättäkymmentä. (Vasili Ivânowitsh ei rohjennut tunnustaa, että hän itsekin oli halainnut kiitosrukouksen pitämistä... Hän oli yhtä jumalinen kuin vaimonsakin.) Mutta isä Aleksei tahtoisi mielellään tutustua sinun kanssasi. Sinä miellyt häneen ihan varmaan, saatpa nähdä. Ei hän pane vastaan, vaikka pistettäis niinkuin korteiksikin eikä ... mutta tämä vain näin meidän kesken -- vaikka piippuunkin.

-- Niin no, päivällisen perästä lyödään nakkia, ja minä voitan hänet puti puhtaaksi.

-- Peräst' kuuluu, peräst' kuuluu. Ei se suussa, mikä huulilla.

-- Mitä? Ettäkö sinäkin vielä vanhalta muistiltasi? -- kysäisi Bazârow erityisellä äänenpainolla.

-- Ettes häpeä, Jevgêni... Mikä ollutta, se mennyttä. No niin, minä olen valmis tämän arvoisan vieraamme kuullen tunnustamaan, että nuorempana minussa kyllä oli tämä intohimo, mutta jopa se maksoi, jos maistuikin! ... Kylläpäs tänään päivä paahtaa. Sallikaa istahtaa viereenne, hyvät herrat. Enhän häirinne?

-- Ette suinkaan, -- vastasi Arkâdi.

Vasili Ivânowitsh laskeutui ähkien maahan.

-- Kovin tämä teidän nykyinen asemanne tässä, arvoisat herrat, -- aloitti hän -- kovin se muistuttaa mieleeni entistä sotilas-uraani, elämää nuotioilla... Näin sitä ennenkin laitettiin haavansitomo jonnekin heinäruon suojaan ... kiitti Jumalaa, kun edes sellaisenkaan paikan sai. -- Ukko huokasi. -- Paljon sitä minäkin jo olen aikoinani nähnyt, paljon. Niinpä esimerkiksi, jos suvaitsette, juttelen teille erään soman kohtauksen niiltä ajoilta, jolloin rutto raivosi Bessarabiassa...

-- Ja jostako sinä sait Wladimirin? -- puuttui Bazârow puheesen. -- Vanha juttu, tuttu juttu. Mutta kuulehan, miks'et sinä kanna sitä?

-- Johan minä sanoin sinulle, ett'ei minussa ole ennakkoluuloja, -- murahti Vasili Ivânowitsh (eilis-iltana vasta hän oli ratkottanut takistaan punaisen nauhan pois) ja rupesi kertomaan tapausta ruton ajoilta. -- Mutta hänpä nukkuu jo, -- kuiskasi hän äkkiä Arkâdille, osoittaen poikaansa ja myhähtäen hyväntahtoisesti. -- Jevgêni! -- lisäsi hän sitten ääneensä. -- Nouse pois: käydään päivälliselle.

Isä Aleksei, kookas ja pyylevä, tukka tuuhea, huolellisesti kammattu, punasinervä vyö silkkisen papisviitan ympärillä, näytti olevan varsin vikkelä ja näppärä mies. Hän riensi ensimmäisenä puristamaan Arkâdin ja Bazârowin kättä, ikäänkuin jo ennakolta ilmoittaen ymmärtävänsä varsin hyvin, ett'eivät he hänen siunaustansa kaipaa ja käyttihe ylipäänsäkin sangen suoravaisesti. Ei hän itseään häväissyt eikä muitakaan suututtanut; teki tilaisuuden sattuessa pilkkaa seminaarin latinasta ja puolusti arkkipiispaansa; joi kaksi lasillista viiniä, mutta kieltäytyi kolmannesta; otti vastaan Arkâdin tarjoaman sikarin, mutta ei ruvennut polttamaan sitä, kotia sanoi vievänsä. Hiukan vastenmielistä oli hänessä vain se, että myötäänsä kohotteli kättänsä verkalleen ja varovasti, saadakseen kärpäsiä kiinni kasvoiltaan ja välistä likisti ne siinä kuolijaiksi.

Korttipöytään hän sanoi hyvin tyynesti käyvänsä lystin vuoksi, mutta tuo lysti päättyi siihen, että hän voitti Bazârowilta 2 ruplaa 50 kopekkaa pankossa -- Arina Vlâsjewnan talossa ei ollut vihiäkään hopealaskusta. -- Äiti se yhä edelleen istui poikansa vieressä, peliin osaa ottamatta, yhä edelleen poski nyrkin nojassa, nousten vain tuon tuostakin käskemään, että vieraille tuotaisiin sitä tai tätä hyvää. Hän ei uskaltanut hyväillä poikaansa, eikä tämäkään rohkaissut häntä siihen. Ja olihan Vasili Ivánowitsh varoittanut emäntäänsä "häiritsemästä häntä, sillä nuori väki näet ei ole kovinkaan kärkäs semmoiseen."

Turha on sanoakaan, mitä kaikkea päivällispöydässä tänään oli tarjolla: Timofêitsh oli omassa personassaan jo aamunhämärissä ajaa jyristänyt hankkimaan jotain erityistä tsherkassilaista lihaa; kylänvanhin oli hevoskyydissä käynyt toiselta haaralta hakemassa mateita, kiiskiä ja krapuja; pelkistä sienistä oli kylän ämmille maksettu 42 kopekkaa vaskessa.

Mutta Arina Vlâsjewnan silmät, jotka hellittämättä olivat kiintyneet Bazârowiin, puhuivat muutakin kuin pelkkää rakkautta ja hellyyttä: niissä ilmeni uteliaisuuden ja pelvon sekaista murhettakin, ilmeni omituinen, hiljainen moite. BazârowilIa puolestaan ei ollut aikaa ruveta ottamaan selkoa, mitä nuo silmät puhuvat: harvoin hän äitinsä puoleen kääntyi, silloinkin vain lyhyesti kysäisten jotain. Kerran hän pyysi äitinsä kättä "onneksi" ja Arina Vlâsjewna laski hiljaa pienen, pehmeän kätensä hänen leveille ja kankeille kämmenilleen.

-- No niin, -- kysäisi äiti, kotvasen kuluttua, -- eikö tehonnut?

-- Kahta hullummin rupesi käymään, -- vastasi toinen, välinpitämättömästi naurahtaen.

-- Hyö riskeeraavat sangen paljon, -- virkkoi isä Aleksei ikäänkuin osaa-ottavasti, silittäen kaunista partaansa.

-- Napoleonin ohjesääntö, bâtjushka, Napoleonin ohjesääntö, -- lausui Vasili Ivânowitsh, lyöden ässän pöytään.

-- Sepä hänet vihdoin veikin pyhän Helenan saarelle, -- virkkoi isä Aleksei, kaataen valtilla hänen ässänsä.

-- Etkö suvaitsisi viinamarja-vettä, Jenjûsha? -- kysyi Arina Vlâsjewna.

Bazârow kohautti vaan olkapäitään.

* * * * *

-- Ei! -- lausui Bazârow seuraavana päivänä Arkâdille, -- pois minä lähden täältä huomispäivänä. Ikävä täällä on; tekisi mieli ryhtyä työhön, mutta mahdotonta. Lähden tästä teille taas; sinnehän minulta jäivät kaikki preparaatitkin. Teillä saattaa ainakin sulkeutua työhuoneesensa. Entäs täällä? Isä se myötäänsä vakuuttelee: "minun kabinettina on sinun vallassasi, siellä ei sinua kukaan häiritse", mutta itse hän yhä vaan ympärilläni pyörii. Eikä sitä oikein ilkeäkään sulkeutua häneltä kamariinsa. Ja äiti kanssa! Minä kuulen, kuinka hän seinän takana huokailee ja ikävöitsee minua, mutta kun menen hänen luokseen, niin ei hänellä ole mitään minulle sanomista.

-- Kovin hänen tulee nyt paha mieli, -- virkkoi Arkâdi; -- isän myös.

-- Tulenhan minä vielä takaisin.

-- Milloinka?

-- Kun lähden Pietariin.

-- Ylen on minun sääli äitiäsi.

-- Mitenkä niin? Marjoillaanko lumosi pojan, vai? Arkâdi painoi päänsä alas.

-- Sin' et tunne äitiäsi, Jevgêni. Hän on kelpo nainen, eikä siinä kyllä: hän on älykäskin nainen, usko pois. Tänään me haasteltiin hänen kanssaan puolisen tuntia, ja varsin järkevästi, ja intressanttia hänen puheensa olikin.

-- Minusta varmaankin juttelitte pitkin ja poikin.

-- Puhuttiin muustakin kuin sinusta.

-- Saattaa olla. Sinä nähnet enemmin, kun katselet syrjästä. Jos nainen saattaa ylläpitää keskustelua puolisen tuntia, niin sehän on todellakin hyvä merkki. Mutta pois minä lähden sittenkin.

-- Vaikeaksi sinun käy ilmoittaa heille aikomuksesi. He puolestaan yhä vain keskustelevat siitä, mitähän me muka kahden viikon perästä rupeamme tekemään.

-- Vaikeaksipa kyllä. Ja hittoko minut vielä riivasi härnäämään isää: äsken hän ruoskitutti erään veron-alaisen talonpoikansa ja oikein siinä tekikin ... niin, niin, älä katso minuun tuollaisella kauhistuksella ... oikein hän siinä teki, sillä mies oli varas ja patajuoppo; mutta isä ei olisi mitenkään suonut, että se minullekin olisi, kuten sanotaan, tietä annettu. Hän nolostui kauheasti, ja nyt minä vielä pahoitan hänen mielensä... No, vähät siitä; kylläpähän helpottaa, kun aika tulee.

Bazârow sanoi: "vähät siitä", mutta päivä kului umpeen, ennenkuin hän viimeinkin päätti ilmoittaa aikeensa Vasili IvânowitshilIe. Vasta illalla, sanoessaan hyvää yötä, hän haukotellen virkkoi:

-- Niin ... olin vähällä unohtaa. Lähetäpäs huomenna meidän hevosia Fedôtin luokse holliin.

-- Lähteekös herra Kirsânow meiltä pois?

-- Lähtee, ja minä lähden mukaan. Vasili Ivânowitsh pyörähti ympärinsä.

-- Sinäkö lähdet?

-- Niin, se on välttämätöntä. Toimitahan, ole hyvä, ne hevoset.

-- Kyllä, -- änkytteli ukko, -- holliin, jaha ... mutta ... mutta ... mitenkäs tämä nyt oikein?...

-- Minun pitää lähteä Arkâdin luokse vähäksi aikaa. Sieltä palajan taas tänne.

-- Niin, niin, vähäksi aikaa ... jaha -- Vasili Ivânowitsh veti nenäliinan taskustaan ja niistäessään painui melkein maahan asti. -- Miksikäs ei? ... saadaanhan ne hevoset ... saadaan. Minä luulin sentään, että sinä olisit täällä ... kauemminkin. Kolme päivää... On se sentään kolmen vuoden perästä hiukan liian lyhyt aika, liian lyhyt, Jevgêni!

-- No mutta sanoinhan minä sinulle, että tulen takaisin. Minun ei auta, minun pitää lähteä.

-- Pitää... No niin! Velvollisuus ennen kaikkea... Jaa, niin hevosiako! Kyllä ... Arina ja minä, emmehän me tosin sellaista osanneet aavistaakaan. Vast'ikään hän pyysi naapurista kukkasia: olis huoneesi koristanut. -- Vasili Ivânowitsh ei maininnutkaan siitä, kuinka hän joka aamu, päivän koittaessa, tohvelit vain paljaissa jaloissaan, seisoi neuvottelemassa Timofêitshin kanssa, veti vapisevin käsin esille rikkinäisiä seteleitä, yhden toisensa perästä, määräillen hänelle ostoksia kaikenlaisia, ja liiatenkin pannen painoa ruokatavaroille ja punaiselle viinille, joka näkyi kovasti miellyttäneen nuoria herroja. -- Pääasia on vapaus; se se on minunkin periaatteeni ... jokainen tehköön niinkuin hyväksi näkee, ei ketään...

Hän vaikeni äkkiä ja läksi ovea kohti.

-- Pian tavataan taas, isä, ihan varmaan.

Mutta Vasili Ivânowitsh kädellään vain viittasi ja meni menojaan. Makuukammioon tultuaan, hän huomasi vaimonsa jo nukkuvan ja rupesi sopottamalla lukemaan rukouksiansa, jott'ei herättäisi häntä. Mutta Arina Vlâsjewna heräsi sittenkin.

-- Sinäkö se olet, Vasili Ivânowitsh? -- kysyi hän.

-- Minä, eukkoseni.

-- Jenjûshanko luota tulet? Minä, tiedätkös, olen tässä pelkäillyt: lieneekö hänen oikein mukava maata sohvalla? Käskinhän minä Anfîsushkan nostamaan sinne sinun kenttämatrassisi ja uusia tyynyjä kanssa; olisin antanut hänelle meidän höyhenpatjankin, mutta hän muistaakseni ei suvaitse pehmeätä alustaa.

-- Ole rauhassa, muori kulta. Kyllä hänen on siinä varsin mukava. -- O Herra Jumala, armahda meitä syntisiä, -- jatkoi hän puoliääneen rukoustansa. Hänen oli sääli vanhaa emäntäänsä: hän ei hennonnut yöksi ilmaista hänelle, mikä sydänsuru häntä uhkaa.

* * * * *

Bazârow ja Arkâdi läksivät huomenissa. Aamusta aikain vallitsi koko talossa masentunut mieli. Anfîsushka se myötäänsä pudotteli astioita maahan. Fetjkakin oli neuvoton eikä lopulta osannut sen parempaa kuin otti ja riisui saappaat jaloistaan. Vasili Ivânowitsh hyöri ja pyöri enemmän kuin koskaan ennen: koetti nähtävästikin olla rohkealla mielin, puhui kovalla äänellä ja tömisteli jalkojaan, mutta posket oli miehellä lerpallaan, ja katse se myötäänsä siipaisi poikaa.

Arina Vlâsjewna itkeä tihusteli hiljaa. Hän olisi joutunut aivan suunniltaan eikä olisi kyennyt itseään hillitsemään, ellei mies jo aamulla varhain olisi kokonaista kaksi tuntia koetellut häntä tyynnytellä. Mutta kun Bazârow, monta monituista kertaa vakuuteltuansa, että hän viimeistään kuukauden kuluttua palajaa takaisin, vihdoinkin oli irtaantunut pidättelevistä syleilyistä ja noussut tarantassiin, -- kun hevoset läksivät liikkeelle ja kellot alkoivat kilkatuksensa ja pyörät pyörinänsä, -- kun ei enää niitäkään näkynyt, ja pölypilvetkin olivat hälvenneet, -- kun Timofêitsh, selkä kokonaan kyyryssä, horjuen läksi astumaan pientä koppiansa kohti, -- kun vanhukset olivat jääneet yksin omaan taloonsa, joka sekin näytti äkkiä lyyhistyneen ja ränsistyneen, -- silloin Vasili Ivânowitsh, joka vielä moniahta silmänräpäys sitten niin uljaasti oli heiluttanut nenäliinaansa, vaipui tuolille, ja pää retkahti rinnalle.

-- Jo hylkäsi meidät kuin hylkäsikin, -- änkytteli hän. -- Hylkäsi. Ikävystyi aikojansa täällä meidän kanssamme. Yksin olen nyt, yksin kuin orpo! -- toisti hän monta kertaa, ojentaen joka kerta kätensä, etusormi sojossa.

Silloin Arina Vlâsjewna astui hänen luokseen, painoi harmaan päänsä hänen harmaata päätänsä vasten ja puhui:

-- Minkäs sille tekee, Vâsja! Irti lohkeaa talosta poika kuin leivästä kannikka. Niin on poika kuin havukka: teki mieli -- lensi luo; teki mieli -- lensi pois; mutta sinä ja minä, me olemme kuin kaksi homesientä puunkolossa rinnatusten, emmekä liikahdakaan. Ja niin minä en koskaan luovu sinun luotasi, niinkuin et sinäkään minun luotani luovu.

Vasili Ivânowitsh veti kädet kasvoiltansa ja syleili vaimoansa, elämänsä toveria, syleili lujasti kuin ennenkin, nuoruuden päivinä: Arina oli lohduttanut häntä hänen murheessansa.

XXII.

Ääneti, silloin tällöin vain vaihtaen sanan ja toisen, ystävykset saapuivat Fedôtin talolle. Bazârow ei ollut oikein tyytyväinen itseensä. Arkâdi ei ollut tyytyväinen häneen. Sitä paitsi kalvoi Arkâdin sydäntä tuommoinen omituinen, aiheeton kaiho, jota eivät tunne muut kuin hyvin nuoret ihmiset.

Kuski valjasti verekset hevoset tarantassin eteen, kiipesi pukille ja kysäisi:

-- Oikeallenkos lähtään vai vasemmalle?

Arkâdi hätkähti. Tie oikealle vei kaupunkiin ja sieltä kautta kotia, tie vasemmalle rouva Odintsôwin hovia kohti.

Hän vilkaisi Bazârowiin.

-- Jevgêni, -- kysyi hän: -- vasemmalleko? Bazârow kääntyi poispäin.

-- Mitä tyhmyyksiä nyt? -- murahti hän.

-- Tyhmyyksiä tietenkin, -- vastasi Arkâdi. -- Entäpä sitten? Eihän se ois meiltä ensi kertaa.

Bazârow veti lakin otsalleen.

-- Tee kuin tahdot, -- virkkoi hän viimein.

-- Ann'mennä vasemmalle! -- kiljaisi Arkâdi. Tarantassi läksi vierimään Nikóljskojeta kohti. Mutta nyt, kun ystävykset olivat päättäneet tehdä "tyhmyyksiä", nyt he keskustelivat vieläkin vähemmin, näyttivätpä melkein äkäisiltä.

Jo siitä päättäen, millä tavalla hovimestari otti heidät vastaan rouva Odintsôwin asunnon kynnyksellä, he huomasivat menetelleensä ajattelemattomasta antautuessaan hetkellisen oikun johdettaviksi. Heitä ei nähtävästäkään oltu odotettu. Vierashuoneessa he saivat istua kahden kesken jotenkin kauan ja jotenkin nolonnäköisinä. Rouva Odintsôw tuli vihdoin sisään. Hän tervehti heitä tavallisella herttaisuudellaan, kummastellen kuitenkin heidän pikaista palajamistansa, josta hän -- mikäli liikkeitten ja puheen hitaudesta huomasi -- ei ollut kovinkaan mielissään. Toiset taas kiiruhtivat ilmoittamaan poikenneensa tänne vain ohi mennen ja aikovansa kolmen neljän tunnin perästä jatkaa matkaa kaupunkiin. Rouva virkkoi siihen vain lyhyesti: "niinkö?", ja pyysi Arkâdia viemään terveisiä isälle ja lähetti noutamaan tätiä. Ruhtinatar astui sisään silmät unen sikkarassa, mikä loi erinomaisen äkäisyyden leiman hänen vanhoille, ryppyisille kasvoillensa. Kâtja oli huonovointinen, eikä tullut näkyviinkään omasta huoneestaan. Arkâdi huomasi äkkiä, että häntä oli vetänyt tänne aivan yhtä paljon Kâtjan tähden kuin itse Anna Sergêjewnankin. Neljä tuntia kului mitättömissä keskusteluissa niistä näistä. Anna Sergêjewna sekä kuunteli että puheli myhähtelemättä. Vieraita hyvästellessä vasta entinen ystävällisyys näkyi elähtävän hänen sydämessään.