Part 12

-- Saattaa olla, saattaa olla, -- puheli hän; -- en rupea kiistämään. Ja mokomakin kiistäjä, minä! Virkaeron saanut staabin lääkäri, _volatuu_,[15] nyt maanviljelijän kirjoissa. Minä palvelin teidän vaarinne brigadissa, -- kääntyi hän jälleen Arkâdiin. -- Niin, niin! Yhtä ja toista sitä jo olen minäkin ennättänyt maailmassa nähdä! Olen ollut seuroissa jos minkälaisissa ja pitänyt kanssakäymistä ties kenen kaikkien kanssa! Minä, juuri tämä sama minä, jonka nyt suvaitsette nähdä edessänne, minä olen koetellut ruhtinas Wittgensteinin ja Zhukowskin pulssia! Ja ne taas, ne siellä eteläisessä armeijassa, neljännentoista päivän herrat, ymmärrättehän, -- Vasili Ivânowitsh puristi huulensa yhteen sangen merkitsevällä tavalla, -- ne minä tunsin ihan joka miehen. No niin no, minun toimeni oli ihan poskessa: pidä huolta lansetistasi, mies, ja sillä hyvä! Mutta teidän vaari vainaanne oli sentään kunnon mies, sotilas kantapäästä kireesen.

-- Ja aika aasi, san' niin! -- lausui Bazârow veltosti.

-- Mutta, Jevgêni, millaisia sanoja sinä käytätkään! Hyväinen aika! Kenraali Kirsânow ei tietysti ollut niitä...

-- Heitä, veikkonen, jo koko mies, -- keskeytti Bazârow. -- Tänne tultaessa minä mielikseni katselin sinun koivikkoasi; kylläpäs ovat puut kasvaneet!

Vasili Ivânowitsh vilkastui.

-- Niin, mutta katsopas, millainen minulla on puutarha! Omin käsin on istutettu jok'ikinen puu. Ja hedelmiä on ja marjoja kaikenlaista ja rohtoryytejä. Puhukaa te, nuoret herrat, mitä hyvänne, mutta ukko Paracelsus se sittenkin lausui pyhän totuuden: _in herbis, verbis, et lapidibus_. Minähän, niinkuin tiedät, olen jo luopunut, praktikasta, mutta pari kertaa viikossa täytyy sentään panna vanha varsa valjaisin. Yks ja toinen tulee vammojaan valittamaan, no eihän niitä henno niskapäästä pellollekaan ajaa. Köyhäkin välisti pyytää apua. Eikä täällä ole lääkäreitä ensinkään. On täällä, tiedän, muuan naapuri, virasta eronnut majori ... ihmisiä sekin parantelee. Minä kyselen ihmisiltä: onkos se mies yhtään lääketiedettä lukenut? Eihän se niitä ole lukenut, sanovat, enemmän noin filantroopiasta vain... Ha-ha-ha! Filantroopiasta! Mitäs semmoisesta sanot? Ha-ha-ha!

-- Fétjka! Pane piippuun! -- virkkoi Bazârow tuikeasti.

-- On täällä sentään toinenkin tohtori, -- jatkoi Vasili Ivânowitsh melkein epätoivoisena; -- saapuu sairaan luokse, kun sairas jo on _ad patres_. Palvelija ei päästä enää tohtoria sisään: ei tarvitse muka enää. Toinen hämmästyy ja ällistyy ja tiedustelee: "Nikottikos sitä teidän herraa, ennenkuin kuoli?" -- "Nikotti!" -- "Oikeinko kovasti?" -- "Oikein kovasti." -- "Jaha, no se on hyvä se!" ja sitten läkkä pois. Ha-ha-ha!

Ukko nauroi yksinään. Arkâdi koetti myhähtää. Bazârow veti vain savua henkeensä.

Keskustelua kesti tähän suuntaan puolen tunnin verran. Arkâdi ennätti sillä välin käväistä katsomassa huonettansa. Se oli saunakamari, mutta muutoin varsin rauhallinen ja puhdas. Vihdoin astui Tanjûsha sisään, ilmoittaen päivällisen olevan valmiin.

Vasili Ivânowitsh nousi ensimmäisenä pystyyn.

-- Lähdetään, hyvät herrat! Pyydän nöyrimmästi anteeksi, jos olen ikävystyttänyt teitä. Emäntä kenties paremminkin teidät tyydyttää.

Päivällinen, niin hätäpikaa kuin olikaan laitettu, oli erinomaisen hyvä, jopa runsaskin. Viini vaan oli, niinkuin sanotaan, hiukan suunniltaan: melkein musta sherry, jonka Timofêitsh oli ostanut tuttavaltaan kauppiaalta, maistui -- ei ihan vaskelta eikä ihan hartsilta, mutta sillä välin. Kärpäset pitivät peliänsä nekin. Jokapäiväisissä oloissa aina joku renkipoika pantiin huiskimaan niitä lehvällä pois, mutta tällä kertaa Vasili Ivânowitsh oli kieltänyt hänet tulemasta, peljäten nuoren sukupolven moitteita. Arina Vlâsjewna oli ennättänyt koristautua: pannut päähänsä korkean, silkkinauhaisen tanun ja heittänyt hartioilleen sinertävän kuosikkeille kudotun shaalin. Itkuun hän hyrähti taas heti, nähtyään Jenjûshansa, mutta tällä kertaa ei aviopuolison tarvinnut häntä kiellellä: kiiruimman kaupassa hän pyyhkäisi pois kyyneleensä, jott'ei shaali tuhraantuisi.

Nuoret herrat aterioitsivat vain kahden, sillä vanhukset olivat jo aikaa sitten syöneet päivällistä. Pöydässä passaili Fétjka, jonka nähtävästikin oli työläs liikkua oudoissa saappaissa, ja häntä avusteli muuan nais-ihminen, kasvot miehekkäät ja toissilmäinen, nimeltä Afisushka, joka talossa toimitti emäntäpiian ja kanamuorin ja pesuakan virkaa. Vasili Ivânowitsh käveli koko ajan lattiata pitkin, niin peräti onnellisen, melkein autuaallisen näköisenä, haasteli, kuinka huolestuttavia epäilyksiä hänessä on herättänyt Napoleonin politiika, ja kuinka perin sekava Italian kysymys nykyjään on. Arina Vlâsjewna ei kiinnittänyt mitään huomiota Arkâdiin eikä tarjoillut hänelle. Hän istui, nyrkillään tukien pyöreitä kasvojaan, jolloin turpeat, tummanpunaiset huulet ja luomamerkit poskilla sekä silmäkulmissa saivat sangen hyväntahtoisen ilmeen. Semmoisena hän istui, lakkaamatta katsellen vain poikaansa ja yhä huokaillen. Hän olisi niin hirmuisen kernaasti mielinyt saada tietää, kuinka kauan poika aikoo olla kotona, mutta ei uskaltanut kysyä häneltä. "Annas kun sanoo: kaksi päivää", ajatteli hän, ja silloin kouristi sydäntä niin kipeästi. Paistin jälkeen Vasili Ivânowitsh puikahti ulos ja palasi sitten, mukanaan avattu puolikas sampanjaa.

-- Kas niin! -- huudahti hän. -- Erämaassahan sitä eletään, mutta on meillä sentään semmoista, millä saatamme juhlallisina hetkinä sydäntämmekin ilahduttaa!

Hän täytti kolme pokaalia ja ryyppylasin, esitti sitten maljan "verrattomaan vieraitten kunniaksi" ja joi pokaalinsa yhdessä vedossa, sotilaan tapaan, ja pakotti Arina Vlâsjewnankin tyhjentämään lasinsa viimeiseen tippaan.

Tuli sitten sylttien vuoro. Arkâdi, joka inhosi imelää, katsoi kumminkin velvollisuudekseen maistaa neljää vast'ikään keitettyä eri lajia, sitä suuremmastakin syystä, kun Bazârow puolestaan jyrkästi kieltäytyi niistä, sytyttäen sikarin. Ja sitten ilmestyi pöytään teetä kerman ja voin ja rinkelien kanssa, ja sitten Vasili Ivânowitsh vei koko seuran puutarhaan, nauttimaan illan ihanuutta. Penkin ohi kulkiessaan hän kuiskasi Arkâdille: "Tässä minun on tapani vaipua filosofillisiin mietelmiin, katsellessani, kuinka aurinko mailleen menee; niinhän erakon tulee ja sopii. Tuolla kauempana on muutamia minun istuttamiani puita, Horation lempipuita."

-- Mitä ne on? -- kysyi Bazârow, kuultuaan isän viimeiset sanat.

-- Mitäkö? ... Akaasioita tietysti. Bazârowia rupesi haukottamaan.

-- Taitaapa jo ollakin aika matkamiesten vaipua Morfeon helmaan, -- virkkoi Vasili Ivânowitsh.

-- Toisin sanoen: panna maata, -- liitti Bazârow. -- Sangen järkevä ajatus. Aikapa jo todellakin.

Bazârow suuteli äitiänsä otsaan, hyvää yötä sanoessaan. Eukko sulki hänet syliinsä ja sitten salavihkaa, hänen selkänsä takana siunasi häntä. Vasili Ivânowitsh saattoi Arkâdin hänen huoneesensa ja toivotti hänelle "senkaltaista siunauksesta runsasta lepoa, jota minäkin sain nauttia menneinä onneni päivinä." Ja sangen hyvä Arkâdin olikin nukkua saunakamarissaan: siellä haisi mintulle, ja kaksi sirkkaa siellä uunin raossa riksuttivat kilpaa ja niin nukuttavasti. Vasili Ivânowitsh läksi sitten omaan kabinettiinsa ja oikaisihe sohvalle pojan jalkopäähän, valmiina juttelemaan hänen kanssaan, mutta Bazârow lähetti hänet heti pois, sanoen tahtovansa nukkua nyt. Unettoman yön hän kumminkin vietti hamaan aamuun asti. Silmät selkoseljällään hän tuijotti äkeänä pimeyteen: lapsuuden muistoilla ei ollut valtaa hänen ylitsensä, eikä hänen sitä paitsi ollut vielä onnistunut päästä viimeisten kokemustensa katkerista tunnelmista.

Arina Vlâsjewna rukoili ensin kyllältänsä ja haasteli sitten kauan aikaa Anfisushkan kanssa, joka seisoi kuin suolapatsas emäntänsä edessä, katsoa sirristäen häneen ainoalla silmällään ja kuiskimalla ilmituoden kaikki huomionsa ja mielipiteensä Jevgêni Vasiljewitshistä. Äiti paralla oli ilosta, viinistä ja sikarinsavusta pää ihan pyörällä. Vasili Ivânowitsh yritti puhelemaan hänen kanssaan, mutta -- kättään vaan huiskasi.

Arina Vlâsjewna oli entis-ajan aatelisrouvia, sitä oikeata maata. Hän olisi ollut omiansa elämään kaksisataa vuotta sitten, muinais-moskovalaisina aikoina. Hän oli erittäin jumalinen ja tunteellinen. Hän uskoi kaikenmoisia tunnustähtiä, povaamisia, manauksia, unia. Hän uskoi mielipuolten yliluonnollisia voimia, tonttuja, metsänhaltijoita, pahaenteisiä kohtauksia, taudinpanentaa, luotti kansan lääkkeisin, kiirastorstain suoloihin,[16] uskoi, että nyt on maailman viimeiset ajat käsissä. Hän oli vakuutettu siitä, että jos pääsiäis-yönä kynttilät iltakirkossa eivät sammu, niin tattarista tulee hyvä vuosi, ja että sieni lakkaa kasvamasta niin kohta kuin ihmissilmä on sen nähnyt. Hän uskoi, että piru rakastaa asuskella vetten tykönä, ja että jokaisella juutalaisella on veritäplä rinnassa. Hän kammosi hiiriä, tarhakäärmeitä, sammakoita, varpusia, verimatoja, ukkosta, kylmää vettä, läpivetoa, hevosia, pukkeja, punatukkaisia ihmisiä ja mustia kissoja. Tupasirkat ja koirat olivat hänen mielestänsä saastaisia eläimiä. Hän ei syönyt vasikanlihaa, ei kyyhkysiä, ei krapuja, ei juustoa, ei parsaa, ei maapäärynöitä, ei jänistä, ei arbuusia, sillä leikattu arbuusi muistuttaa Johannes Kastajan päätä; ostereista puhuessaan häneltä ihan pintaa karmi. Herkuille hän oli herkkä ja piti ankaraa paastoa; makasi kymmenen tuntia vuorokaudessa eikä käynyt levolle lainkaan, milloin Vasili Ivânowitshilla kivisteli päätä. Ainoa kirja, minkä hän oli lukenut, oli "Aleksisa eli tölli salolla;" kirjeitä hän kirjoitteli yhden, korkeintaan kaksi vuodessa, mutta talouden asiat, hedelmäin kuivaamiset ja sylttien keitännät hän tunsi tarkoin, vaikk'ei omin käsin kajonnut mihinkään, vastenmielisesti muutoinkin liikuskellen.

Arina Vlâsjewna oli sangen hyväsydäminen eikä lainkaan, verrattain sanoen, typerä. Hän tiesi, että maailmassa on herrasväkeä, joitten velvollisuus on käskeä, ja alhaista kansaa, jonka velvollisuus on palvella; senpä vuoksi hän ei vieronut matelevaisuutta eikä polvistumisiakaan edessänsä. Alamaisiansa hän kumminkin kohteli lempeästi ja säveästi, ei päästänyt kerjäläistä kertaakaan ilman almua luotaan eikä panetellut ketään, vaikka juoruilikin toisinaan. Nuorempana hän oli ollut sangen soma, oli soitellut klaveeria ja puhunut vähän franskaakin, mutta monivuotisten vaellustensa aikana miehensä kanssa, jolle hän oli mennyt vastoin tahtoansa, hän oli ennättänyt rapistua ja unohtanut sekä musikit että franskat. Poikaansa hän rakasti ja pelkäsi sanomattomasti. Talonhoidon hän oli jättänyt kokonaan Vasili Ivânowitshin huostaan eikä itse enää puuttunut mihinkään, ja jos ukko joskus rupesi puhumaan suunnittelemistaan reformeista ja uusista aikeistansa, silloin eukko voivottelemaan, nenäliinaansa huiskauttaen ja säikäyksestä kohotellen silmäkulmiansa yhä ylemmäs ja ylemmäs. Epäluuloinen hän myöskin oli, varoi alinomaa jotain suurta onnettomuutta ja hyrähti itkuun heti kuin joku murheellinen asia mieleen muistui...

Sellaiset naiset alkavat meillä jo joutua sukupuuttoon. Jumala ties, pitäiskö siitä olla hyvillään!

XXI.

Aamulla herättyänsä, Arkâdi avasi akkunan, ja ensimmäinen esine, mikä hänen silmiinsä pisti, oli Vasili Ivânowitsh. Ukko penkoi uutterasti kaalismaassa, yllään nenäliinalla vyötetty bukaralainen yönuttu. Huomattuaan nuoren vieraansa, hän nojautui lapioonsa ja huudahti sotilaan tapaan:

-- Jumala varjelkoon! Kuinka suvaitsitte nukkua?

-- Erittäin hyvin, -- vastasi Arkâdi.

-- Minäpä täällä, kuten näette, muinaisen Cincinnaton lailla laitan lavoja syysnaurista varten. Nyt on aika jo semmoinen -- ja Jumalan olkoon siitä kiitos! -- että itsekunkin täytyy elatuksensa hankkia kättensä työllä; muihin ei ole luottamista: puuhaa ja ponnista itse. Ja siksipä Jean Jacques Rousseau onkin oikeassa. Puolituntia sitten te, arvoisa herra, olisitte nähnyt minut aivan toisenlaisessa positionissa. Tuli muuan ämmä valittamaan "sydämen-tautia", niinkuin se heidän puheessaan kuuluu, me sanomme sitä dysenteriaksi, niin hänellepä minä ... mitenkäs minä nyt oikein sopivasti sanoisinkaan? ... minä sisälle vuodatin häneen opiumia. Toiselta muijalta otin hampaan pois... Tälle minä ehdotin etherisationia, mutta eihän se suostunut. No niin, kaikkea tämmöistä minä teen _anamatjoor_.[17] Vaikka mitäpäs kummaa siinä: minähän olen plebeiji, _homo novus_ ... en ole perinnöllistä aatelia ... toista se on se meidän emäntä... Mutta ettekö tahtoisi tulla tänne siimekseen, hengittämään ennen teetä raikasta ilmaa?

Arkâdi tuli ulos hänen luoksensa.

-- Tervetultua vielä kerta, -- lausui Vasili Ivânowitsh, nostaen kätensä sotilaalliseen tapaan tahraisen patalakkinsa laitaan. -- Te, sen tiedän, olette tottunut loistavaan elämään, mukavuuksiin kaikenlaisiin, mutta totisesti tämän maailman mahtavatkin välisti katsovat soveliaaksi viihtyä lyhyen hetkisen matalankin mökin katon alla.

-- Hyväinen aika! -- huudahti Arkâdi, -- mitäs maailman mahtavia minä olen? Enkä minä ole tottunut loistoonkaan.

-- Älkääs nyt, älkääs nyt, -- lausui Vasili Ivânowitsh, herttaisesti mutistaen suutaan. -- Vaikka minut on jo siirrettykin arkistoon, niin olen minä jo sentään siksi nuohonut tätä maailmaa, että lennosta linnun tunnen. Minä olen tavallani psykologi, minä, ja fysionomisti kanssa. Ellei minulla olisi ollut tätä, uskallan sanoa, lahjaa, niin jo minä aikoja sitten olisin ollut mennyttä miestä, jo ne tuhaksi olisivat jauhaneet minut, miehen vähäpätöisen. Sanonpa teille mairittelematta: se ystävyys, jonka huomaan vallitsevan teidän ja poikani välillä, ilahduttaa minun sydäntäni. Minä kohtasin hänet vastikään. Tapansa mukaan, joka teille kyllä tunnettua olla mahtaa, hän hyppäsi ylös sangen varhain ja läksi samoilemaan maita mantereita... Sallikaa udellani: oletteko jo kauankin tuntenut Jevgêniä?

-- Viime talvesta.

-- Ja-ha. Ja sallikaas vielä kysyäni -- mutta emmekö me istuisi? -- Sallikaa minun, isän, aivan suoraan kysyä: mitä te arvelette Jevgênistä?

-- Teidän poikanne on huomattavimpia miehiä, mitä ikinä olen kohdannut, -- vastasi Arkâdi vilkkaasti.

Vasili Ivánowitshin silmät aukenivat äkkiä suuriksi, ja poskille lehahti puna. Lapio kirposi häneltä kädestä.

-- Te siis arvelette... -- yritti hän.

-- Minä olen vakuutettu... -- puuttui Arkâdi puheesen; -- että teidän pojallanne on loistava tulevaisuus edessään. Hän on tekevä teidän nimenne kuuluisaksi. Siihen päätökseen tulin jo ensi kohtauksestamme.

-- Kuinka ... mitenkä se kävi? -- sai Vasili Ivânowitsh vaivoin sanotuksi. Riemuisa myhäily oli vetänyt erilleen hänen leveät huulensa eikä niistä enää kadonnutkaan.

-- Tahdotteko tietää, kuinka me ensi kertaa kohtasimme toisemme?

-- Niin ... ja yleensäkin...

Arkâdi rupesi kertomaan ja puhui Bazârowista vielä lämpimämmin ja innokkaammin kuin sinä iltana, jolloin hän tanssi masurkkaa rouva Odintsôwin kanssa.

Vasili Ivânowitsh kuunteli häntä, kuunteli, niisteli nenäänsä, pyöritteli nenäliinaa kämmeniensä välissä, yski, pöyhötteli tukkaansa... Ei malttanut lopulti enää mies: kumartui Arkâdin puoleen ja suuteli häntä olkapäähän.

-- Te olette onneni mitan täyttänyt kukkuroilleen, -- puheli hän, hymyilemistään hymyillen. -- Minä, se minun täytyy sanoa teille, minä ... jumaloitsen poikaani, eukosta puhumattakaan: äiti kuin äiti, tietäähän sen, mutta en minäkään uskalla ilmilausua tunteitani hänen kuultensa, minä tiedän, ett'ei semmoinen häntä miellytä. Hän ei voi sietää minkäänlaisia tunteenpurkauksia. Moni ihan moittiikin häntä sellaisesta luonteen lujuudesta, se kun muka tietää ylpeyttä tai sydämen tylyyttä, mutta eihän hänen kaltaisiansa ihmisiä sovi mitata tavallisella arssinalla, eihän? Toinen, esimerkiksi, olisi vanhemmiltaan yhä vaan kiskonut ja kiskonut varoja, mutta hän, aatelkaas, hän ei ikipäivinä ole liikaa kopekkaa ottanut, jumaliste!

-- Hän on omaa voittoa pyytämätön, rehellinen mies, -- virkkoi Arkâdi.

-- Niin juuri, omaa voittoa pyytämätön. Ja minä, Arkâdi Nikolaitsh, min'en ainoastaan jumaloitse häntä, minä olen ylpeä hänestä, ja koko minun kunnianhimoni kohdistuu siihen, että hänen biografiassansa kerran lukisi nämä sanat: "pelkän staabilääkärin poika, jonka etevät lahjat isä kumminkin jo aikaisin osasi huomata ja pani kaikki alttiiksi hänen kasvattamiseksensa..."

Ukolta katkesi ääni...

Arkâdi puristi hänen kättänsä.

-- Mitäs te luulette, -- kysäisi Vasili Ivânowitsh, oltuaan hetkisen aikaa ääneti, -- ei suinkaan hän lääketieteen alalla ole saavuttava sitä mainetta, jota te hänelle ennustatte?

-- Tietysti ei, vaikka hän siinäkin on oleva etevimpiä tiedemiehiä.

-- Milläs sitten, Arkâdi Nikolaitsh?

-- Sitä on vaikea sanoa, mutta mainio mies hänestä vaan tulee.

-- Mainio mies hänestä tulee! -- toisti ukko ja vaipui ajatuksiinsa.

-- Arina Vlâsjewna käskivät kutsumaan teelle, -- lausui Anfisushka, astuessaan heidän ohitsensa, suuri vadillinen täynnä kypsiä vaapukoita.

Vasili Ivânowitsh hätkähti.

-- Tuleeko kylmää kermaa vaapukkain kanssa?

-- Tulee.

-- Niin, mutta katso, että olisi kylmää. Älkää kursailko, Arkâdi Nikolaitsh, ottakaa vaan lisää. Missä se Jevgêni viipyy?

-- Tääll' ollaan, -- kuului Bazârowin ääni Arkâdin kamarista.

-- Ahaa! Menit ystävätäsi tapaamaan, mutta myöhästyitkin, amice; me olemme tässä jo tarinoineet kauan aikaa. Mutta lähdetäänpäs nyt teetä juomaan, äiti käski. Minun pitäisi sitä paitsi puhua sinun kanssasi eräästä asiasta.

-- Mistä niin?

-- Tääll' on muuan talonpoika, joka sairastaa ikterusta.

-- Keltatautiako, niinkö?

-- Niin, kroonillista ja peräti itsepäistä ikterusta. Minä olen määräillyt hänelle rantasappea ja kuismaa, olen käskenyt syömään porkkanoita, olen antanut soodaa, mutta kaikki nämä ovat vain palliativisia keinoja; pitäisi saada jotain repäisevämpää. Kyllähän sinä naurat lääketieteelle, mutta olenpa vakuutettu, että saan sinulta asiallisia neuvoja. Mutta siitä tuonnempana. Nyt käydään teetä juomaan. Vasili Ivânowitsh hyppäsi ketterästi pukilta ja alkoi hyräellä "Robertista":

Ja lain ja lain ja lain me laadimmekin: Jo rie... jo rie... jo riemu raikukoon.

-- Merkillinen vilkkaus! -- virkkoi Bazârow, astuen akkunan äärestä pois.

* * * * *

Tuli puolipäivä. Aurinko paahtoi tiheän, vaalean pilviharson takaa. Hiljaisuutta kaikkialla. Kukot vain kiukkuisesti kiekahtelevat toisillensa tuolla kylässä, herättäen jokaisessa, ken niitä kuunteli, omituista tuskaa ja ikävän tunnetta, ja jostain pitkän puun latvasta kajahteli myötäänsä haukanpojan piipitys, ikäänkuin itkien ketä luoksensa kutsuisi. Arkâdi ja Bazârow loikoivat maassa pienen heinäruon siimeksessä, levitettyään allensa pari sylyllistä kahisevan kuivia, mutta yhä vieläkin vehreitä, hyvänhajuisia heiniä.

-- Tuo haapa tuolla, -- puheli Bazârow, -- muistuttaa minulle mieleen lapsuuden päiviä. Se kasvaa kuopan laidalla -- siinä oli ollut aikoinaan tiilivaja -- ja siihen aikaan minä olin vakuutettu, että tuossa kuopassa ja haavassa on jonkunlainen taikavoima: minun ei tullut koskaan ikävä, istuissani siellä. En ymmärtänyt silloin sitä, että min'en ikävöinyt juuri siitä syystä kuin olin lapsi. Nyt minä olen täysikasvuinen; eipäs tehoakaan enää taika.

-- Kuinka kauan sinä olet viettänyt täällä yhteensä? -- kysyi Arkâdi.

-- Pari vuotta perättäin; sittemmin käytiin täällä pistäymällä vain. Kululla oltiin yhtämittaa. Enimmin sitä sentään kaupungeissa vetelehdittiin.

-- Onko tämä kartano jo miten vanha?

-- Vanha se on. Vaari sen rakensi, äidin-isä.

-- Mikä hän oli?

-- Hitto ties. Sekundimajori tai jotain sellaista. Palveli Suvorowin armeijassa ja myötäänsä kertoi retkistään Alppien yli. Valehteli kaiketikin.

-- Ilmankos teillä onkin vierashuoneessa Suvorowin muotokuva. Minä pidän paljon tällaisista rakennuksista kuin teidän, vanhan-aikuisista, lämpöisistä; niissä on joku erityinen tuoksukin.

-- Pyhimysten kuvain lamppuöljy ja maitokamari, ne ne löyhkää, -- sanoi Bazârow haukotellen. -- Entäs sitä kärpästen paljoutta näissä armaissa pikku rakennuksissa! Hyh!

-- Sanopas, -- virkkoi Arkâdi hetken kuluttua, -- ei suinkaan sinua lapsena kovalla pidetty?

-- Näethän, millaiset minulla on vanhemmat. Ei ankaruutta alunkaan.

-- Rakastatko heitä, Jevgêni?

-- Rakastan, Arkâdi.

-- He rakastavat sinua niin kovasti. Bazârow ei vastannut mitään.

-- Tiedätkös, mitä minä tässä ajattelen? -- sanoi hän, heittäen kädet niskan taakse.

-- En tiedä. Mitä niin?

-- Näin minä aattelen: hätäkös minun vanhempieni on eläessä? Isä kuusikymmentä vuotta vanha ja sittenkin vaan yhä hommaa, puhuu "palliativisista" keinoista, parantelee ihmisiä, osoittaa jalomielisyyttä talonpoikia kohtaan: elämä kuin silkkiä vain. Ja hyvä on äidinkin olla: hänen päivänsä on niin täyteen ahdettu kaikenlaista puuhaa, hohhoijaamista ja voivoijaamista, ett'ei jouda muuta miettimäänkään, mutta minä...

-- Mutta sinä?

-- Niin, minä: tässä mä nyt virun ruon suojassa... Kovin on kapea tämä sija, minkä minä täytän, niin peräti pikkuruinen, verrattuna muuhun avaruuteen, missä minua ei ole, ja millä ei ole mitään tekemistä minun kanssani; ja se aikakin, mikä minun onnistuu elää, on niin mitätön sen iankaikkisuuden rinnalla, missä minua ei ollut eikä tule olemaankaan... Ja tässä atomissa, tässä matemaatillisessa pisteessä veri sittenkin kiertokulkuansa pitää, ja aivot työtään tekevät, jotain tavoitellen... Kauheata sekasotkua! Jonnijoutavaa!

-- Maltas: tuo, mitä nyt sanoit, soveltuu yleensä joka ihmiseen.

-- Oletpa oikeassa, -- yhtyi Bazârow. -- Minun tarkoitukseni olikin sanoa, että heillä, minun vanhemmillani näes, on kädet täynnä työtä, oma mitättömyys ei heitä huolestuta, ei se tunnu heistä ilkeältä ... mutta minä ... min'en tunne muuta kuin ikävää ja kiukkua.

-- Kiukkuako? Miksikäs kiukkua?

-- Miksikö? Sinäkö kysyt: miksikä. Oletko sitten unohtanut?

-- Muistan kyllä kaikki, mutta sittenkään en myönnä olevasi oikeutettu kiukkuun. Sinä olet onneton, olkoon niin, mutta...

-- He-hee, Arkâdi Nikolâjewitsh! Sinähän, huomaan ma, käsität rakkauden niinkuin kaikki muutkin uusimmat nuoret miehet: tipu, tipu, kanaseni, tipu! mutta kun vain tuo kanaseni alkaa lähestyä, niin käpälämäkeen! -- En minä ole sellainen. Vaan riittää jo tätä. Mitä ei voi muuksi muuttaa, siitä on häpeä puhuakin. -- Hän kääntyi kyljelleen. -- Kas tuossa muurahainen, uljas poika, vetää retuuttaa puolikuollutta kärpästä. Kisko, veikkonen, kisko! Äläkä välitä, jos toinen haristelee vastaan; käytä hyödyksesi sitä, että sinulla eläimenä on oikeus olla tuntematta sääliä; toisin meidän, ihmisten muka, jotka ovat oman itsensä mutkistaneet ja murtaneet jos mihin päin.

-- Paras mies tuollaista puhumaan! Milloinka sinä olet itseäsi murrellut?

Bazârow nosti päänsä.

-- Silläpä minä ylpeilenkin. Ei ole oma käsi tätä miestä murtanut; niinpä ei naikkonenkaan häntä murra. Amen! Ja sen pituinen se! Tästä asiasta et kuule minulta enää sanaakaan.

Ystävykset loikoivat jonkun aikaa ääneti.

-- Niin -- alkoi Bazârow taas --; kummallinen olento se vaan on, tuo ihminen. Kun syrjästäpäin ja kauempaa katselee tätä umpeata elämää, mitä täällä "isät" viettävät, niin mitäpäs sen parempaa luulisi kaipaavankaan? Syö ja juo ja tiedä menetteleväsi aivan sääntöjen mukaan, kaikkein viisaimpaan viisiin. Mutta eipäs vaan: ikäväksi pistää. Tahtoisi saada tekemistä ihmisten kanssa, vaikkapa haukkuakin heitä, kunhan vaan olisi tekemisissä niitten kanssa.

-- Elämä pitäisi järjestää sillä tavalla, että jok'ainoa silmänräpäys siinä olisi tärkeä, -- lausui Arkâdi miettivästi.

-- Äläs muuta! Tärkeys, vaikka tuultakin pieksäisi, maistaa makealta. Ja vielä se tärkeyskin miten kuten mukiin menisi ... mutta se jokapäiväisyys, se jokapäiväisyys!

-- Jokapäiväisyyttä ei ole olemassa sille, joka vaan ei ota sitä tunnustaakseen.

-- Hm ... Sinä lausuit _toisapäisen yleisen puheenparren_.

-- Mitenkä? Mitä sinä tuolla nimityksellä tarkoitat?

-- Tätä juuri: jos sanoo, esimerkiksi, että sivistys on hyödyllistä, niin se on yleinen puheenparsi; mutta jos sanoo, että sivistys on vahingollista, niin se on toisapäinen yleinen puheenparsi. Se kuuluu hiukan uljaammalta, mutta merkitsee itse asiassa aivan samaa.

-- Mutta missäs se totuus on, kummallako puolen?