Part 11

Anna Sergêjewna astui verkalleen perässä, kutsui luokseen Kâtjan ja otti häntä käsivarresta. Eikä hän sitten enää koko sinä iltana eronnutkaan sisarestaan. Korttipöytään hän ei käynyt, naurahtelihan vain usein, mikä ei ensinkään ollut sopusoinnussa hänen kalpeitten, levottomain kasvojensa kanssa. Arkâdi oli ymmällä ja tarkasteli häntä tarkastelemistaan, niinkuin nuorten on tapa, nimittäin tuon tuostakin kysäisten itseltään: mitähän tuo nyt oikeastaan on?

Bazârow sulkeutui huoneesensa, mutta tuli sentään teepöytään. Anna Sergêjewnan teki mieli sanoa hänelle joku hyvä sana, mutta ei tiennyt, mitenkä käydä pakinoille hänen kanssaan.

Odottamaton tapaus pelasti hänet pulasta. Hovimestari ilmoitti herra Sítnikowin tulleen.

Vaikea on sanoin kuvata, millaisena kukonpoikasena tuo nuori progressisti tulla pyrähti huoneesen. Luontaisella tungettelevaisuudellaan hän oli päättänyt lähteä maalle naisen luokse, jota hän tuskin tunsikaan, ja joka ei milloinkaan ollut kutsunut häntä, mutta jonka luona, mikäli hän oli saanut tietää, parhaillaan vierailee niin älykkäitä miehiä, hänen läheisiä tuttaviaan. Nyt häntä kumminkin alkoi jänistää ihan sydänkettoja myöten. Jo ennakolta ulkoa opituista anteeksi-pyytelemisistä ja tervehdyksistä ei tullut yhtään mitään; sen sijaan hän alkoi ladella jotain varsin typerää: Jevdóksia Kúkshin muka lähetti hänet tiedustamaan, mitenkä Anna Sergêjewna jaksaa ... ja Arkâdi Nikolaitshkin on aina puhunut hänelle erinomaisen kattavasti ja... Siihen hän sitten takertuikin ja joutui lopulti niin hämilleen, että istui oman hattunsa lyttyyn.

Kosk'ei häntä kumminkaan kukaan ajanut pois, vieläpä Anna Sergêjewna esitti hänet tädilleen ja sisarelleenkin, niin rohkaisi hän taas mielensä, ja nytkös mies soittamaan suutaan. Tympeyden esiintyminen on välisti varsin hyödyllistäkin elämässä: se höllittää liian korkealle viritetyt kielet, raitistaa itseensäluottamuksen tai itsensä-unohduksen tunteita, muistuttaen olevansa läheistä heimoa heille. Sítnikowin tulo teki koko elämän tylsemmäksi ja -- luontevammaksi; kukin söi entistä tukevamman illallisen, ja puolituntia tavallista aikaisemmin lähdettiin levollekin.

-- Nyt minun sopii -- virkkoi Arkâdi sängystään Bazârowille, joka hänkin oli riisuutunut, -- nyt minun sopii toistaa ne sanat, jotka sinä kerran lausuit minulle: "Miksikä sinä olet niin alakuloinen? Olet kai täyttänyt jonkun pyhän velvollisuuden?"

Entisten ystävysten välillä oli jo muutaman päivän vallinnut jonkunlainen teeskennellyn vapaa molemmanpuolinen härnäily, joka aina tietää salaista tyytymättömyyttä tai sydämeen kätketyitä epäluuloja.

-- Minä lähden huomenna isä ukon luokse, -- murahti Bazârow.

Arkâdi kohosi vuoteessaan kyynäspäänsä nojaan. Nuo sanat herättivät hänessä sekä kummastusta että, ties mistä syystä, mielihyvääkin.

-- Vai niini -- virkkoi hän. -- Ja siksikö sinä olet niin alakuloinen?

Bazârow haukotteli.

-- Entäs Anna Sergêjewna? -- jatkoi Arkâdi.

-- Mitenkä niin?

-- Minä tarkoitan: päästääkö hän sinut lähtemään?

-- En ole ottanut pestiä häneltä.

Arkâdi vaipui mietteisinsä. Bazârow kävi pitkälleen ja kääntyi seinään päin.

Hetken aikaa vallitsi äänettömyys.

-- Jevgêni! -- huudahti Arkâdi äkkiä.

-- No?

-- Huomenna lähden minäkin. Bazârow ei vastannut mitään.

-- Mutta minä lähden kotia, -- jatkoi Arkâdi. -- Ajetaan ensin yhtä matkaa Hóhlowin syrjäkylään asti; siellä sinä sitten otat hevoset Fedôtilta. Olisihan minun hauska tutustua sinun vanhempiesikin kanssa, mutta pelkään tulevani vastuksiksi sekä heille että sinulle. Tulethan sinä sitten taas meille?

-- Teillehän minulta jäi kampsut, -- äänsi Bazârow, kääntymättä.

"Kummallista! -- arveli Arkâdi itsekseen. -- Hän ei lainkaan tiedustele, miksi minä lähden. Ja miksikä minä oikeastaan lähdenkään, ja miksi hänkään lähtee?" Hän ei osannut antaa tyydyttävää vastausta kysymykseensä; sydäntä vain alkoi pakottaa ja kalvaa. Hän tunsi, että hänen on oleva raskas erota täältä, jonne hän oli jo niin tottunut, mutta tunsi myös, että outoa hänen olisi tänne yksinkin jäädä.

"Jotain on heidän välillänsä tapahtunut", jatkoi hän taas miettimistänsä. "Mitäpäs minä tänne jään vetelehtimään Anna Sergêjewnan näkyviin, Jevgênin lähdettyä? Hän kyllästyy minuun kokonaan, ja minä menetän vihdoin viimeisetkin."

Hän rupesi luomaan eteensä Anna Sergêjewnan kuvaa. Vähitellen alkoi muitakin piirteitä astua näkyville nuoren lesken kauniitten kasvojen läpi.

"Sääli on Kâtjaakin!" kuiskasi Arkâdi pielukseen, johon jo tipahti kyynel... Äkkiä hän heilautti tukkaansa ja lausui ääneen:

-- Hittoko sen Sítnikowin tänne lennätti, senkin pöllön?

Bazârow liikahti vuoteessansa ja virkkoi.

-- Tyhmä sinä olet vielä, veikkonen, huomaan ma. Sítnikowit ovat meille välttämättömiä. Minulle, ymmärrätkö, ihminen, minulle ovat tarpeen nuo tolvanat. Vai jumalienko täällä pitäisi käydä savea sotkemaan?

"Vai niin!" ajatteli Arkâdi itsekseen, ja nyt vasta hänelle silmänräpäyksessä selveni koko tuo Bazârowin itserakkauden pohjaton kuilu. "Me muka siis olemme jumalia? Toisin sanoen sinä olet jumala, mutta minä... kunhan en vaan minä olisikin niitä tolvanoita!"

-- Niin! -- toisti Bazârow. -- Tyhmä sinä olet vielä.

Rouva Odintsôw ei lausunut mitään sanottavaa kummastelemista, kuultuaan huomenissa Arkâdin sanovan, että hänkin aikoo lähteä. Hän näytti hajamieliseltä ja väsyneeltä. Kâtja loi ääneti Arkâdiin vakavan katseen; ruhtinatar se oikein ristinmerkin teki shaalinsa alla, niin ett'ei Arkâdi sitä voinut huomata. Sítnikow sitä vastoin joutui ihan pyörälle päin. Hän oli vast'ikään tullut ruokasaliin uudessa, uhkeassa, tällä erää ei slavofiilisessä, puvussa; eilis-iltana hän oli hänen käytettäväkseen annetun lakeijan hämmästyttänyt suurella paljoudella mukaansa tuomia alusvaatteita, ja nyt -- toverit jättävät hänet! Hän tarpoi jalkojaan, pyörähti sinne ja pyörähti tänne, niinkuin takaa-ajettu jänis, ja äkkiä, melkein kauhistuen, melkein parkaisten julisti, että nyt sitä lähtee hänkin. Rouva Odintsôw ei ruvennut häntä pidättelemään.

-- Minulla on erittäin mukavat kaleskat, -- lisäsi tuo poloinen nuori mies, kääntyen Arkâdin puoleen. -- Minä vien teidät perille; Jevgêni Vasiljewitsh taas ottaa teidän tarantassinne. Siten se käy varsin mukavasti.

-- Hyväinen aika! Eihän meillä ole ensinkään yksi matka, ja minähän asun kaukana!

-- Ei se tee mitään, ei yhtään mitään; aikaa minulla on yltäkyllä, ja sitä paitsi on minulla sielläpäin asioitakin.

-- Viina-arenninko alalla? -- kysäisi Arkâdi, liiankin halveksivasti.

Mutta Sítnikow oli sellaisessa epätoivon tilassa, ett'ei edes naurahtanutkaan, niinkuin tavallisesti.

-- Minä vakuutan teille, että minun kaleskoissani istuu erittäin mukavasti, -- jupisi hän; -- kyllä me niihin mahdumme.

-- Älkäähän pahoittako msjöö Sítnikowin mieltä, -- virkkoi Anna Sergêjewna.

Arkâdi katsahti häneen ja nyökäytti merkitsevästi päätään.

Vieraat rupesivat tekemään lähtöä aamiaisen jälkeen. Sanoessaan jäähyväisiä Bazârowille, rouva Odintsôw ojensi hänelle kätensä ja virkkoi:

-- Tavataanhan vielä, eikö niin?

-- Kuten käskette, -- vastasi Bazârow.

-- Siinä tapauksessa tavataan.

Arkâdi astui ensimmäisenä kuistille ja nousi sitten Sítnikowin kaleskoihin. Hovimestari auttoi häntä kohteliaasti, mutta Arkâdin teki mieli kolhaista häntä tai purskahtaa itkuun. Bazârow istui tarantassiin.

Tultiin Hóhlowin syrjäkylään. Arkâdi ei puhunut mitään niinkauan kuin Fedôt, majatalon isäntä, valjasteli hevosia, mutta sitten hän astui tarantassin ääreen ja virkkoi Bazârowille, hymyillen entiseen tapaansa:

-- Jevgêni, ota minut mukaasi; minä lähden teille.

-- Käy istumaan, -- lausui Bazârow hampaittensa välitse.

Sítnikowilta, joka uhkeasti vihellellen astua tepasteli ajoneuvojensa ympäri, jäi suu auki, kuultuaan nuo sanat; muuta hän ei kyennyt tekemään. Arkâdi taas nosti varsin tyynesti kapineensa hänen kaleskoistaan, nousi Bazârowin viereen ja kumarrettuaan kohteliaasti tähän-astiselle matkatoverilleen, kiljaisi kuskille: "Anna mennä!" Tarantassi läksi liikkeelle ja katosi pian näkyvistä.

Sítnikow oli kerrassaan ällistynyt. Hän vilkaisi kuskiinsa: mies siinä leikillään ruoskansa siimaa heiluttelee sivuhevosen hännän kohdalla. Silloin Sítnikow hyppäsi kaleskoihinsa, huutaa jyräytti kahdelle ohi-kulkevalle talonpojalle: "lakit päähän, tolvanat!" ja läksi ajamaan kaupunkiin päin, jonne saapui sangen myöhään, ja jossa huomenna rouva Kúkshinin luona kaksi "korskeata, moukkamaista" matkatoveria saivat kuulla kunniansa.

Istuutuessaan tarantassiin Arkâdi puristi lujasti Bazârowin kättä eikä kotvaan aikaan puhunut mitään. Toinen näkyi ymmärtävän ja pitävän arvossa sekä tätä kädenpuristusta että tätä äänettömyyttä. Viime yönä hän ei ollut ummistanut silmäänsäkään, oli ollut polttamatta ja melkein syömättä jo monta päivää. Synkkänä ja räikeänä näkyi hänen profiilinsa syvälle painetun lakin alta.

-- Mitähän, -- virkkoi hän viimein; -- mitähän jos antaisit minulle sikarin... Ja katsohan, onko minun kieleni keltainen?

-- Keltainen on, -- vastasi Arkâdi.

-- Sepä se ... ei maista sikarikaan... Ei ole kunnossa kone.

-- Sinä olet todellakin muuttunut viime aikoina, -- virkkoi Arkâdi.

-- Vähät siitä. Hyvä tulee taas. Yksi seikka on ikävä; äiti se siellä kotona on niin helläsydäminen: ellei ole kasvattanut vatsaa ja ellei syö kymmenen kertaa päivässä, niin jo hän on surusta menehtyä. Isä se on sentään toista maata: sitä miestä on kyllä sihdattu ja seulottu. Ei, ei tule polttamisesta mitään, -- lisäsi hän, sinkauttaen sikarin maantielle.

-- Viiskolmattako virstaa on sinne sinun tilallesi? -- kysyi Arkâdi.

-- Niin on, mutta kysy tuolta älyniekalta.

Hän osoitti sormellaan kyytimiestä, Fedôtin renkiä.

Mutta älyniekka vastasi: "mikä sen virstarätingin tässä niin ties? eihän tät' o mitattu", ja sen sanottuaan hän taas rupesi torumaan keskihevosta, joka "päällään potkii huitoo", toisin sanoen: päätään viskoo.

-- Niin, niin, puheli Bazârow, -- läksy teille annettiin, o minun nuori ystäväni, yks opettavainen esimerkki. Hitto ties tätä kauheata roskaa! Ihminen se ihan rihmannenässä riippuu, ja pohjaton kuilu hänen allansa saattaa aueta minä hetkenä hyvänsä, ja sittenkin hän keksii itselleen senkin seitsemän harmia, tärvellen oman elämänsä.

-- Mihinkä sinä nyt vihjaat? -- kysyi Arkâdi.

-- En mihinkään; minä sanon suoraan, että me, sinä ja minä, olemme käyttäyneet sangen typerästi. Mitäpäs siitä sen enempää? Vaikka sen minä jo huomasin klinikassa; ken vammalleen äkäilee, se vammastaan pääsee, ihan varmaan.

-- En minä oikein ymmärrä sinua, -- sanoi Arkâdi; -- ei sinulla pitäisi olla valittamisen syytä.

-- Kosk'et minua oikein ymmärrä, niin minä teen nyt sinulle tiettäväksi kuin seuraa: minun mielestäni on parempi särkeä katukiviä, kuin antaa naisen valtaan vaikkapa vain sormensa pää. Se on tuommoista... -- Bazârow oli jo lausumaisillansa lempisanansa "romantismia", mutta pidättyi ja sanoi: -- roskaa. Sinä et usko minua nyt, mutta sen mä sinulle sanon: me jouduttiin sinun kanssas naisten seuraan, ja meistä tuntui hyvältä, mutta päästä irti moisesta seurasta -- se tuntuu kuin kylmä kylpy helteisenä päivänä. Ei miehisellä miehellä ole aikaa semmoisiin jonnijoutaviin; miehen pitää olla raju, niin sanoo espanjalainen sananlasku, ja oikeaan se osaakin. No niin, sinä, esimerkiksi, -- jatkoi hän, kääntyen kyytimieheen: -- sinähän olet kiltti poika; onko sinulla muijaa?

Mies näytti ystävyksille litteät kasvonsa, puolisokeat.

-- Muijaako? On maar. Kuinkas muuten?

-- Lyötkö sinä muijaas?

-- Jaa että lyönkö? Sattuuhan sitä semmoistakin. Ilman syytä ei ruukata.

-- No niin, niin. Entäs, lyökö muija sinua? Mies nykimään ohjaksista.

-- Johan sinä nyt jotain, barin! Yhä sinä vaan leikkiä lasket...

Hän oli nähtävästikin loukkautunut.

-- Kuulithan, Arkâdi Nikolâjewitsh! Mutta me, me saatiin selkään ... sitä se on kun ollaan sivistynyttä väkeä.

Arkâdi naurahti väkinäisesti, mutta Bazârow käänsi päänsä eikä enää koko taipaleella avannut suutansakaan.

Noissa viidessäkolmatta virstassa oli Arkâdin mielestä kokonaista viisikymmentäkin. Mutta kas tuolla, loivan mäen rinteellä astui jo esiin kylänpahainen, jossa Bazârowin vanhemmat asuvat. Kylän vieressä, keskeltä nuorta koivikkoa, tuli näkyviin olkikattoinen herraskartano. Ensimmäisen pirtin edustalla seisoi kaksi musikkaa lakit päässä, riitelemässä keskenään. "Sin' oot suuri sika", -- puhui toinen, -- "ja sittenkin sin' oot kehnompi pientä porsasta."

-- "Mutta sinun muijas on noita-akka", -- vastasi toinen.

-- Tuosta kanssakäymisen vapaudesta -- huomautti Bazârow Arkâdille, -- ja sujuvista sanasutkauksista sinä voit päättää, ett'ei minun isäni talonpoikia ahtaalla pidetä. Mutta tuollapa se isä itsekin tulee kuistille. Kuuli näet tiukuset. Hän se on, hän; tunnen jo ruumiin muodosta. Hoh-hoh! Kylläpäs on käynyt harmaaksi poloinen!

XIX.

Bazârow pisti päänsä ulos tarantassista. Arkâdi kurkisti ulos ystävänsä seljän takaa ja huomasi herraskartanon kuistilla kookkaan, laihan miehen, tukka pörröllään, nenä kotkan, ja yllään vanha sotaherran takki levällään. Siinä hän seisoi, jalat haarallaan, silmiänsä siristellen auringon paisteessa ja pitkä piippu suussa.

Hevoset pysähtyivät.

-- Viimeinkin! -- virkkoi Bazârowin isä, jatkaen polttamistaan, vaikka varsi se hyppi ja keikkui hyppysissä. -- Kömmi ulos, kömmi ulos, että päästään suuta antamaan.

Hän rupesi syleilemään poikaansa.

-- Jenjûsha! Jenjûsha! -- kajahti samassa vapiseva naisen-ääni. Ovi lensi selkoseljälleen, ja kynnykselle ilmestyi pullea, pienikasvuinen eukko, päässä valkoinen tanu ja yllään lyhyt, kirjava sielukka. Hän huudahti, horjahti ja olisi kaiketikin kaatunut, ellei Bazârow olisi saanut hänestä kiinni. Pienet, turpeat kädet kietoutuivat samassa pojan kaulaan, pää painui hänen rinnalleen, ja kaikki vaikeni. Kuului vain katkonnaisia nyyhkytyksiä.

Ukko Bazârow hengitti raskaasti ja siristeli silmiään entistä enemmän.

-- Älähän nyt, älähän nyt, Arîsha! Heitä jo valtaan! -- puheli hän, vilkaistuaan Arkâdiin, joka seisoi liikahtamatta tarantassin ääressä. Kyytimies se ihan oli päänsä kääntänyt toisaanne. -- Mitäs tuo nyt on tarpeen! Lakkaa jo, hyvä ystävä!

-- Voi Vasili Ivânowitsh! -- sopersi eukko. -- Vuosikausiinhan, ajast'aikoihinhan en ole nähnyt poikoani, kultaistani, Jenjûshenkaa... -- ja käsiään hellittämättä hän veti kyynelistä märät, rypistyneet, hellämieliset kasvonsa pojan rinnasta, loi häneen tuommoisen onnenautuaan, lystikkään katseen ja painui jälleen häneen kiinni.

-- No niin, niin, -- puheli Vasili Ivânowitsh, -- kyllähän tämä kaikki on sangen luonnollista asiain menoa, mutta eiköhän lähdettäis sisään? Jevgêni on tuonut vieraankin mukaansa. Suokaa anteeksi, -- lisäsi hän; kääntyen Arkâdiin ja hiukan raapaisten jalkaa, -- naisväen heikkoutta, nähkääs ... niin, ja sitten se äidin sydän kanssa...

Itsellään sillä välin sekä huulia vinoon veti että silmäkulmia nyki ja leuka tärisi ... mutta hän tahtoi nähtävästikin hillitä itsensä ja esiintyä erittäin tyynimielisenä.

Arkâdi kumarsi.

-- Lähdetään vainenkin sisään, äiti, -- virkkoi Bazârow, taluttaen hervahtanutta vanhusta sisään.

Laskettuansa hänet mukavaan nojatuoliin, Bazârow vielä kerran pikimmältään syleili isäänsä ja esitti sitten Arkâdin hänelle.

-- Erinomaisen hauska tutustua, -- puheli Vasili Ivânowitsh; -- mutta älkää pahaksi panko: meill' on täällä niin yksinkertaista, kenttäelämää kerrassaan. Arina Vlâsjewna, rauhoituhan toki, rakas ystävä. Mitäs tuo tuommoinen heikkous! Ties mitä arvoisa vieras tässä sinusta ajatteleekaan.

-- Hyvä ystävä, -- puheli eukko kesken itkujansa; -- ei ole minulla kunnia tietää teidän nimeänne ja...

-- Arkâdi Nikolâitsh! -- kuiskasi Vasili Ivânowitsh puoliääneen, arvokkaasti.

-- Älkää moittiko minua, hupakkoa. -- Eukko niisti nenäänsä, ja pyyhki vuoroin toista, vuoroin toista silmäänsä, päätään käännellen milloin puoleen milloin toiseen.

-- Antakaa minun anteeksi. Niin näet luulinkin, että kyllä maar minusta aika jättää, ennenkuin saan nähdä oman ku-u-u-ltaiseni!

-- Mutta saittepas sittenkin, armollinen rouva, -- puuttui Vasili Ivânowitsh puheesen. -- Tanjúshka! -- kääntyi hän sitten erääsen noin kolmentoista vuoden vanhaan paljasjalkaiseen tyttöön, joka arasti kurkisteli ovesta sisään, yllään heleänpunainen kattunaleninki, -- Tanjúshka! Tuo rouvalle lasi vettä, mutta tarittimella, kuulithan? Ja teitä, hyvät herrat, -- lisäsi hän vanhan-aikuista leikillisyyttä tavoitellen, -- sallikaa minun pyytää teitä virkaheiton veteraanin kabinettiin.

-- Annahan kun vielä edes kerran syleilen sinua, Jenjûshetshka, -- vaikeroi Arina Vlâsjewna. -- Bazârow kumartui hänen puoleensa. -- Ja kuinka sinusta on tullutkaan soma ja sorea!

-- No niin, ei nyt soma ja sorea, -- pisti Vasili Ivânowitsh väliin, -- vaan mies kuin mies, _homme fait_, niinkuin sanotaan. Ja nyt Arina Vlásjewna, kun olet kylläiseksi ravinnut äidinsydämen, nyt, toivoakseni, pidät huolta myös kalliitten vieraittesi ravitsemisesta, sillä, niinkuin hyvin tiedät, ei tyhjästä tytyä.

Eukko kohosi tuolistaan.

-- Heti paikalla, Vasili Ivânowitsh, heti paikalla on pöytä katettu; itse tästä pistäyn pyörähdän kyökissä ja itse panen samovaarinkin; kyllä minä huolen pidän, kyllä, kyllä. Enhän ole kolmeen ajast'aikaan häntä nähnyt, en syötellyt, en juotellut, onkos tämä laitaa?

-- Niinpä katsokin sitten, emäntäiseni, ettes lyö kättäsi poroon; mutta te hyvät herrat, olkaa hyvät ja seuratkaa minua. Kas tuossahan Timofêjitshkin tulee tervehtimään sinua, Jevgêni. Mielissään on kai hänkin, vanha narri. Vai mitä? Olethan mielissäsi, vanha narri? Niin, olkaa hyvä!

Ja Vasili Ivânowitsh astui hätiköiden edellä, laahustaen ja länttäisiä tohveleitaan lapsuttaen.

* * * * *

Hänen pienessä kartanossaan oli kaikkiansa kuusi pikkuruista huonetta. Yksi niistä, se, johon hän vei nuoret herrat, oli nimeltä kabinetti. Kahden akkunan välyksen täytti kokonaan kolmijalkainen pöytä, täyteen ahdettu pölystä mustuneita, melkein kuin savustettuja papereita. Seinillä rippui turkkilaisia pyssyjä, nagaikkoja, miekka, kaksi karttaa, muutamia anatomillisia piirustuksia, Hufelandin muotokuva, hivuksista kierretty seppel mustassa kehyksessä ja diplomi lasin alla. Paikoin kuopille painunut sohva, jonka päällyksessä näkyi siellä täällä reikiä, sijaitsi kahden mahdottoman suuren, visapuusta tehdyn kaapin välissä. Tämän hyllyillä oli epäjärjestyksessä kirjoja, rasioita, täytettyjä lintuja, purkkeja ja pulloja; yhdessä nurkassa seisoi rikkinäinen sähkökone.

-- Johan minä sanoin teille ennakolta, arvoisa vieras, -- puheli Vasili Ivânowitsh, -- että me elämme täällä niin sanoakseni nuotioilla...

-- Mitäs sinä nyt tuossa anteeksi pyytelet? -- keskeytti Bazârow. -- Kirsânow tietää vallan hyvin, ett'emme me ole Kroisoja, ja ett'ei sinulla ole palatsia. Mutta minnekäs tämä vieras pannaan? Siinä kysymys.

-- No mutta, Jevgêni! Onhan minulla tuolla sivurakennuksessa sangen kunnollinen kamari; siellä meidän vieras viihtyy varsin hyvin.

-- Vai olet sinä jo hankkinut kylkirakennuksenkin?

-- Kuinkas sitten? -- sekaantui Timofêitsh. -- Se justiisa, missä sauna on.

-- Se tahtoo sanoa saunan vieressä, -- liitti Vasili Ivânowitsh kiireesti. -- Nythän on kesäinen aika... Minä pistäyn tästä sinne ja pidän huolta, että panevat sen kuntoon. Ota sinä, Timofêitsh, ja tuo sillä välin kapineet sinne. Sinulle taas, Jevgêni, minä tietysti luovutan oman kabinettini. _Suum cuiqve_.

-- Kas niin! -- virkkoi Bazârow heti kuin isä oli mennyt ulos. -- Lystikäs äijä kerrassaan ja hyväntahtoinen peräti. Hiukan omituinen, niinkuin sinunkin, vaikka vähän toisella tavalla. Lörpöttää vaan liian paljon.

-- Äiti sinulla näyttää myöskin olevan herttainen ihminen, -- virkkoi Arkâdi.

-- Vilpitön ihminen. Saatpas nähdä, millaiset kelpo päivälliset hän meille laittaa.

-- Tänään ei teitä vuotettu, nuori herra, niin sillä viisiä ei tullut hankituksi lihaakaan, -- virkkoi Timofêitsh, tuotuaan vast'ikään sisään Bazârowin matkalaukun.

-- Tullaan sitä lihattakin toimeen. Kun ei, niin ei. Eikä se köyhyyskään, sanotaan, syntiä ole.

-- Kuinka monta maaorjaa sinun isälläsi on? -- kysäisi Arkâdi äkkiä.

-- Tila ei ole hänen, vaan äidin; viisitoista muistaakseni.

-- Kaksi kolmatta yksin lukein, -- tokaisi Timofêitsh tuikeasti.

Ulkoa kuului taas tohvelien latsutusta, ja Vasili Ivânowitsh ilmestyi jälleen.

-- Muutaman minutin kuluttua on teidän kamarinne oleva valmis vastaan-ottamaan teidät, -- huudahti hän juhlallisesti, -- Arkâdi ... Nikolâitsh ... niinhän kai teidän arvoisa isännimi on? Ja kas tässä teille passarikin, -- lisäsi hän, viitaten mukana tulleesen keropäiseen poikaseen, jolla oli yllään sininen, kyynäspäistä repaleinen kauhtana ja jalassa vieraat saappaat. -- Hänen nimensä on Fétjka. Ja taaskin minä toistan, vaikka poikani kielteleekin, älkää panko pahaksi. Piippuun hän kyllä osaa panna. Poltatteko te?

-- Sikareja parhaasta päästä, -- vastasi Arkâdi.

-- Ja siinä teette varsin järkevästi. Minäkin annan preferenssin sikareille, mutta täällä syrjäisissä seuduin on niitä sanomattoman vaikea saada.

-- Älähän enää ruikuta, -- keskeytti Bazârow taaskin. -- Istu kernaammin tuohon sohvaan, niin että saan katsella sinua.

Vasili Ivânowitsh istahti nauraen. Kasvoiltaan hän oli hyvinkin poikansa näköinen. Otsa vain oli matalampi ja kapeampi ja suu hiukan leveämpi. Sitä paitsi hän liikahteli alinomaa, olkapäitään kohautellen, ikäänkuin takki kainaloista puristaisi, räpytti silmiään, yskähteli ja liikutteli sormiaan, jota vastoin silmiinpistävänä puolena hänen pojassaan oli jonkunlainen välinpitämätön liikkumattomuus.

-- Älä muka ruikuta! -- toisti Vasili Ivânowitsh. -- Älä luulekaan, Jevgêni, että minä tässä aion saada, niin sanoakseni, vieraan sydäntä heltymään: nähkääs muka, millaisessa metsänkorvessa me asutaan. Minä olen päinvastoin sitä mieltä, ett'ei ajattelevalla ihmisellä ole metsänkorpea missään. Minä puolestani ainakin koetan mikäli mahdollista pitää huolta, ett'en niinkuin sanotaan, homehtuisi, ett'en jäisi ajastani jäljelle.

Vasili Ivânowitsh veti esille uuden, keltaisen nenäliinan, jonka oli ennättänyt pistää taskuunsa, käväistessään Arkâdin huoneessa. Sitä nyt huiskutellen hän jatkoi:

-- En nyt puhukaan siitä, että minä, jossain määrin tuntuvilla uhrauksillakin olen pannut talonpoikani veronalaisiksi ja antanut heille omat maani kahda-tuloille. Minä pidin sitä velvollisuutenani; siinähän jo pelkkä järkevyyskin on määrääjänä, vaikka moni muu tilan omistaja ei sellaista ole ajatellutkaan. Niin, en minä siitä puhu, vaan minä puhun tieteistä, sivistyksestä.

-- Niin, näkyyhän sinulla olevan "Terveyden ystävä" vuodelta 1855, -- virkkoi Bazârow.

-- Muuan vanha toveri lähettää sen numeroita tänne, -- kiiruhti Vasili Ivânowitsh selittämään. -- Mutta on meillä esimerkiksi frenologiastakin jonkun verran tietoja, -- lisäsi hän, kääntyen enemmän Arkâdin puoleen ja osoittaen kaapin päällä seisovaa pientä, neliskulmaisiin numeroituihin palasiin irti otettavaa kipsipäätä; -- eivätkä ole meille aivan outoja Schönleinit eikä Rademacheritkaan.

-- Vieläkös täällä maaseuduilla uskotaan Rademacheria? -- kysyi Bazârow.

Vasili Ivánowitshia rupesi yskittämään.

-- Täällä maaseuduilla... No niin, te, hyvät herrat, tietysti ymmärrätte nämä asiat paremmin; emmehän me teidän jäljissänne pysy. Tehän tulitte vahtivuoroon meidän jälkeemme. Niinhän minun nuoruudessani naurettiin Hoffmanneille, jotka saarnasivat humoralismia, ja BrowneiIle, jotka saarnasivat vitalismia, mutta aikoinaan olivat hekin pitäneet melua. Teillä on nyt joku toinen astunut Rademacherin sijaan, te polvistutte hänen edessään, mutta parinkymmenen vuoden perästä hänellekin kenties nauretaan.

-- Sinun lohdutukseksesi, -- virkkoi Bazârow, -- minä voin sanoa, että nykyaikoina me yleensä nauramme koko lääketieteelle emmekä polvistu kenenkään edessä.

-- Mitenkä niin? Tohtoriksihan sinä aiot?

-- Niin aion, mutta toinen asia ei estä toista. Vasili Ivânowitsh painoi keskisormellaan pari kertaa piipunpesää, jossa vielä oli kuumaa tuhkaa jonkun verran.