Part 10

-- Mutta muistattehan te, kuinka te kerran vakuutitte minulle, ett'ei kirja voi korvata ... en muista enää, kuinka te sanoitte ... mutta tiedättehän, mitä minä tarkoitan ... Oletteko unohtanut?

-- Minkäs sille mahtaa! -- virkkoi Bazârow.

-- Miksikä te lähdette? -- kysyi rouva Odintsôw hiljaisemmalla äänellä.

Bazârow katsahti häneen. Anna Sergêjewna oli heittänyt päänsä nojatuolin selkämystä vasten ja pannut kädet ristiin rinnalleen. Ne olivat paljaat kyynäspäätä myöten. Huoneessa paloi yksi lamppu, sekin suojattu paperista leikellyllä verholla. Tässä valossa Anna Sergêjewna näytti tavallista kalpeammalle. Avara, valkoinen leninki verhosi häntä pehmoisilla laskoksillaan, jalkaterät, ristissä nekin, tuskin pistivät esiin.

-- Miksikäs minä jäisinkään? -- vastasi Bazârow. Rouva Odintsôw käänsi päätään hiukan syrjään.

-- Kuinka niin: "miksikä?" Eikö teidän ole hauska täällä? Vai luuletteko, ett'ei teitä täällä kukaan ikävöisi?

-- Siitä olen varma.

Anna Odintsôw oli ääneti hetken aikaa.

-- Te olette väärässä. Sitä paitsi, minä en usko teitä. Tuo ei ollut teiltä täyttä totta.

Bazârow istui yhä liikahtamatta.

-- Jevgêni Vasiljewitsh! Miksikä te olette ääneti?

-- Mitäpäs minä sanoisin? Ei ihmisiä yleensäkään maksa ikävöidä, saatikka minua.

-- Miksikä niin?

-- Minä olen vakava mies, ei minusta ole hauskuutta kellekään. Enkä minä osaa puhuakaan.

-- Nyt vaaditte mielistelyjä minulta Jevgêni Vasiljewitsh.

-- Ei ole minun tapojani. Tiedättehän te itsekin, että minä olen mahdoton elämän siroihin puoliin, niihin, joita te niin suuressa arvossa pidätte.

Rouva Odintsôw puraisi nenäliinansa kolkkaa.

-- Te saatte ajatella mitä tahdotte, mutta minun tulee ikävä teitä, lähdettyänne.

-- Jääpihän tänne Arkâdi, -- virkkoi Bazârow. Toinen kohautti hiukan olkapäitään.

-- Minun tulee ikävä, -- toisti hän.

-- Todellakin? Ei sitä ikävää kauan kestä kumminkaan.

-- Miksikä niin luulette?

-- Siksi, että te itse olette sanonut tuntevanne ikävää silloin vaan, kun teidän järjestystänne häiritään. Te olette asettanut elämänne niin erehtymättömän säännölliseksi, ett'ei siinä saa sijaansa ikävä eikä kaiho eikä mitkään raskaat tunteet.

-- Minä olen siis mielestänne erehtymätön ... se on, olen niin säännölliseksi järjestänyt elämäni?

-- Niin juuri. Nytkin esimerkiksi: kello lyö muutaman minutin perästä kymmenen, ja minä tiedän ennakolta, että te ajatte minut pois.

-- Enkä aja, Jevgêni Vasiljewitsh. Te saatte jäädä. Avatkaa tuo ikkuna. Täällä tuntuu hiukan umpealta.

Bazârow nousi ja sysäsi akkunaa. Jyskähtäen se lensi selkoseljälleen... Hän ei luullut sen aukenevan niin helposti. Sitä paitsi hänen kätensäkin vapisivat. Pimeä, lempeä yö katsahti huoneesen: tuolla kaukana kupuili musta taivas, hiljaa humisivat puitten latvat, ja sisään huhahteli puhtaan ulko-ilman raikas tuoksu.

-- Laskekaa uudin alas ja käykää istumaan, -- virkkoi Anna Sergêjewna, -- mieleni tekee haastella teidän kanssanne, ennenkuin lähdette. Kertokaas jotain omasta itsestänne; te ette puhele itsestänne milloinkaan.

-- Minä koetan keskustella teidän kanssanne hyödyllisistä asioista, Anna Sergêjewna.

-- Kovinhan te olette vaatimaton... Mutta minä haluaisin saada tietää jotain teistä, teidän perheestänne, isästänne, jonka tähden te nyt aiotte jättää meidät.

Bazârow ajatteli itsekseen: "Minkähän vuoksi hän tuollaista puhelee?" Mutta ääneensä hän virkkoi:

-- Mitäpäs hauskuutta siitä, varsinkaan teille? Me olemme halpaa väkeä me...

-- Ja minä teidän mielestänne aristokraati, niinkö? Bazârow nosti silmänsä häneen.

-- Niin! -- lausui hän liioitellun räikeästi. Anna Sergêjewna naurahti.

-- Vähänpä te näytte minua tuntevan, vaikka vakuutattekin kaikkien ihmisten olevan toistensa kaltaisia ja arvelette, ett'ei maksa vaivaa oppia heitä tuntemaan. Joskus minä kerron teille elämäni historian ... mutta kertokaa te ensin omanne.

-- Vähänkö tunnen? -- toisti Bazârow. -- Kenties niinkin. Kenties joka ihminen on todellakin arvoitus. Niinpä esimerkiksi tekin: tehän vierotte seuraa, se rasittaa teitä ja -- sittenkin olette kutsunut tänne kaksi ylioppilasta asumaan. Miksikä te, älykäs ja kaunis nainen ... miksikä elätte maalla?

-- Kuinka? Kuinka te sanoittekaan? -- puuttui rouva Odintsôw vilkkaasti puheesen -- Kaunisko?

Bazârowin kulmat rypistyivät.

-- Se on yhdentekevä, -- murahti hän. -- Tarkoitukseni oli sanoa, ett'en minä oikein käsitä, miksikä te olette asettunut maalle.

-- Ette käsitä ... mutta jotain te kaiketikin luulette syyksi siihen.

-- Kyllä ... minä luulen teidän yhtämittaa pysyvän samassa paikassa siitä syystä, että olette hemmotellut itsenne, että te liiankin paljon pidätte prameudesta, mukavuudesta, lainkaan välittämättä mistään muusta.

Rouva Odintsôw myhähti taaskin.

-- Te ette siis ensinkään luule, että minua voi mikään viehättää?

Bazârow katsahti häneen kulmainsa alta.

-- Uteliaisuudesta kenties, ei muutoin.

--Todellakin? Nyt minä ymmärrän, miksikä me vedämme yhtä: tehän olette samallainen kuin minäkin.

-- Vedämme yhtä... -- jupisi Bazârow kolealla äänellä.

-- Niin... Minähän unohdin, että te aiotte lähteä.

Bazârow nousi. Himmeästi paloi lamppu hämärtyneessä, hyvänhajuisessa, yksinäisessä huoneessa; silloin tällöin liikahti uudin akkunassa, ja huoneesen hulvahteli yön hurmaava raikkaus ja kuului sen salaperäinen kuiskina. Rouva Odintsôw ei liikauttanut jäsentäkään, mutta salainen mielenkuohu hänet valtasi... Se valtasi Bazârowinkin, joka äkkiä tunsi olevansa kahden kesken nuoren, ihanan naisen kanssa...

-- Minne nyt? -- virkkoi Anna Sergêjewna verkalleen.

Toinen vaipui tuolilleen, sanaakaan sanomatta.

-- Vai olen minä vainenkin teidän mielestänne, tyyni, veltostunut, hemmoteltu olento, -- jatkoi Anna Sergêjewna samallaisella äänellä, hellittämättä silmiään akkunasta. -- Minä puolestani tiedän olevani onneton.

-- Tekö onneton? Minkätähden? Saatatteko te välittää halpamaisista juoruista?

Rouva Odintsôw rypisti kulmiaan. Häntä harmitti, että toinen oli sillä tavoin hänet käsittänyt.

-- Nuo juorut eivät minua edes nauratakaan, Jevgêni Vasiljewitsh, ja liiaksi olen ylpeä, salliakseni niitten häiritä minun rauhaani. Minä olen onneton siitä syystä, ett'ei minussa ole elämän halua, elämän harrastusta. Te katselette minua epäilevin silmin, ajatellen: tuollaista puhuu aristokraati, joka on yltäänsä pitseissä ja istuu samettisessa nojatuolissa. En tahdo salatakaan: minä rakastan sitä, mitä te sanotte prameudeksi, ja samalla minussa on sangen vähän elämisen halua. Selittäkää tämä ristiriitaisuus niinkuin tahdotte. Mutta ... pelkkää romantismiahan se teidän silmissänne onkin.

Bazârow puisteli päätään.

-- Te olette terve, riippumaton, rikas... Mitäs te vielä tahtoisitte?

-- Mitäkö tahtoisin? -- toisti rouva Odintsôw. -- Minä olen väsynyt, olen vanha, olen mielestäni jo elänyt niin kauan. Niin, minä olen vanha, -- lisäsi hän, hiljalleen vetäen mantiljan kolkkia paljaitten käsiensä yli. Heidän katseensa kohtasivat toisensa, ja Anna Sergêjewna punastui hiukan. -- Minulla on takanani jo niin paljon muistoja: elämä Pietarissa, rikkautta, sitten köyhyyttä, sitten isän kuolema, sitten ulkomaan matka, niinkuin tapa on... Muistoja on paljo, mutta muistettavaa ei mitäkään, ja edessäni on pitkän pitkä tie määräänsä vailla... Ilmankos ei tee mieli lähteä liikkeellekään!

-- Pettymystäkö siis? -- kysyi Bazârow.

-- Ei, -- vastasi rouva Odintsôw verkalleen. -- Mutta minä en ole saanut tyytymystä... Luulisinpa, että jos voisin oikein lujasti kiintyä johonkin asiaan...

-- Teidän tekee mielenne rakastua, -- keskeytti Bazârow, -- mutta rakastua te ette voi, ja siinä teidän onnettomuutenne.

Rouva Odintsôw rupesi tarkastamaan mantiljansa hihoja.

-- Enkö voi rakastua? -- virkkoi hän.

-- Tuskin. Mutta turhaanpa minä sitä onnettomuudeksi sanoin. Päinvastoin: se ihminen se pikemmin säälittää, jolle tuo seikka sattuu.

-- Sattuu ... mikä niin?

-- Että rakastuu.

-- Mistä te sen tiedätte?

-- Kuulemalta, -- vastasi Bazârow tuimasti, mutta itsekseen hän arveli: "Sinä kiekailet. Sinun on ikävä, ja paremman puutteessa kiusottelet minua vain, mutta minullapa..." Ja todellakin: Bazârowin sydän se oli niin täynnä kuohua.

-- Sitäpaitsi, -- jatkoi hän ääneen, kumartuen koko ruumiillaan ja heilutellen nojatuolin helttoja, -- te olette kukaties liian vaativainen.

-- Ehkä. Minun mielestäni: joko kaikki tahi ei mitään. Elämä elämästä. Ken minulta elämäni otti, antakoon omansa minulle, mutta samalla myös säälittelemättä, ehdottomasti. Kernaammin olen ilman.

-- No niin, -- virkkoi Bazârow; -- sehän varsin oikeudenmukainen ehto. Kummastelen vain, miksikä te ... miksikä te ette vielä ole löytänyt sitä, mitä halajatte.

-- Onko sitten teidän mielestänne niin helppo antautua kokonaan mille hyvänsä?

-- Ei olekaan, jos rupeaa harkitsemaan ja yhä parempaa odottelee ja yhä oman itsensä hintaa nostaa, se on: itseänsä kalliissa arvossa pitää; mutta antautua empimättä -- se on varsin helppoa.

-- Kuinka olisi mahdollista olla pitämättä omaa itseänsä arvossa? Ellen minä ole minkään veroinen, kukapa silloin minun alttiuttani kaipaisi?

-- Se ei kuulu minuun; ottakoon toinen selvän, minkä verran hintaa minulla on. Pääasia on osata antautua.

-- Niinhän te puhutte, -- sanoi rouva Odintsôw, -- niinkuin olisitte kaikkea tuota kokenut.

-- Siks' sanaks' vain, Anna Sergêjewna. Tiedättehän te, että ne ovat outoja minulle tuommoiset asiat.

-- Mutta osaisitteko te antautua?

-- En tiedä; en tahdo kerskailla.

Anna Sergêjewna ei puhunut mitään. Ääneti oli Bazârowkin. Pianon säveleitä kuului vierashuoneesta tänne saakka.

-- Soitteleeko se Kâtja vielä näin myöhään? -- virkkoi rouva Odintsôw.

Bazârow kohosi tuoliltaan.

-- Myöhäpä onkin jo. Teidän on aika käydä levolle.

-- Malttakaa; minnekäs teillä on kiire? ... minun täytyy sanoa teille vielä sananen.

-- Mikä niin?

-- Malttakaa! -- kuiskasi rouva Odintsôw.

Hän kiinnitti katseensa Bazârowiin ja näkyi huolellisesti tarkastavan häntä.

Bazârow käväisi kerran poikki lattian, lähestyi sitten äkkiä häntä ja virkkoi "hyvästi", pusertaen hänen kättänsä niin lujaa, että toinen oli parahtaa. Sen tehtyään hän meni pois.

Anna Sergêjewna nosti litistyneet sormensa huulilleen, puhalsi niihin pari kertaa, mutta kavahti sitten äkkiä nojatuolistaan ja läksi kiireisin askelin astumaan ovea kohti, ikäänkuin aikoen kutsua Bazârowia takaisin... Sisäkkö astui huoneesen, kantaen vesikarahvia hopeisella tarittimella. Rouva Odintsôw pysähtyi, lähetti palvelijan pois, istahti jälleen ja vaipui mietteisinsä jälleen. Palmikko kiertyi auki, tummana käärmeenä pudoten hänen hartioilleen.

Kauan vielä paloi lamppu Anna Sergêjewnan huoneessa, ja kauan hän istui liikahtamatta, silloin tällöin vain pyhkäisten sormillaan käsiänsä, joita öinen kylmyys hiljaa karmiskeli.

Kaksi tuntia myöhemmin Bazârow astui makuuhuoneesensa, saappaat kasteesta märkinä, tukka pörrössä, yrmeänä koko mies. Arkâdi istui kirjoituspöydän ääressä, kirja kädessä, nuttu napitettuna ylös asti.

-- Vieläkö sinä olet valveilla? -- virkkoi Bazârow melkein kuin harmissaan.

-- Kauanpa sinä istuitkin tänä iltana Anna Sergêjewnan kanssa, -- sanoi Arkâdi puolestaan, toisen kysymykseen vastaamatta.

-- Istuin kaiken sen aikaa kuin te Katerina Sergêjewnan kanssa soittelitte pianoa.

-- En minä soittanut, -- sai Arkâdi sanotuksi, mutta vaikeni sitten. Hän tunsi kyyneleitä kiertyvän silmiin, mutta ei olisi tahtonut itkeä pilkallisen ystävänsä nähden.

XVII.

Huomenissa, rouva Odintsôwin tullessa teepöytään, Bazârow istui kauan aikaa kumartuneena teekuppinsa ylitse, mutta nosti äkkiä silmänsä häneen... Anna Sergêjewna kääntyi hänen puoleensa, niinkuin tämä olisi häntä nyäissyt. Bazârow huomasi silloin hänen käyneen hiukan kalpeammaksi sitten viime yön. Anna Sergêjewna vetäysi pian omaan huoneesensa eikä tullut esille ennenkuin aamiaiselle.

Aamusta aikain oli sataa tihustellut; mahdoton oli lähteä ulos, ja siksipä koko seura kokoontuikin vierashuoneesen. Arkâdi otti esille viimeisen numeron jotain aikakauskirjaa ja rupesi lukemaan. Ruhtinatar näytti, niinkuin hänen tapansa oli, ensi alussa hämmästyvänsä: eihän vaan muka tuolla nuorella miehellä liene jotain säädytöntä mielessä; mutta rupesi sitten vihaisesti katsoa tuijottamaan Arkâdia, joka ei tuosta kumminkaan sen enempää välittänyt.

-- Jevgêni Vasiljewitsh! -- sanoi Anna Sergêjewna. -- Tulkaa minun huoneeseni... Minun pitäisi kysyä teiltä jotain... Te mainitsitte eilen erään teoksen...

Hän nousi ja läksi ovea kohti. Ruhtinatar katsahti ympärilleen, sellainen ilme kasvoissaan, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "Katsokaas, katsokaas, kuinka minua kummastuttaa!" ja rupesi jälleen katsoa tuijottamaan Arkâdiin. Mutta tämä korotti äänensä, vaihtoi silmäyksen vieressään istuvan Kâtjan kanssa ja jatkoi lukemistaan.

Rouva Odintsôw astui kiirein askelin huoneesensa. Bazârow seurasi häntä joutuisaan, silmiään nostamatta, korvaansa vain tavoitellen tuossa edessä liukuvan silkkileningin hienoa humua ja kahinaa. Rouva Odintsôw vaipui samaan nojatuoliin, jossa eilenkin oli istunut, ja Bazârow kävi hänkin entiselle paikalleen.

-- Mikäs sen kirjan nimi nyt olikaan? -- kysäisi Anna Sergêjewna hetkisen kuluttua.

-- _Pelouze et Frémy, "Notions générales"_, -- vastasi Bazârov. -- Sopii suositella teille myöskin _Ganot'in "Traité élémentaire de physique expérimentale"_. Siinä ovat kuvat selvemmät, ja muutoinkin tämä oppikirja...

Rouva Odintsôw ojensi kätensä.

-- Jevgêni Vasiljewitsh, älkää panko pahaksi, mutta en minä teitä tänne kutsunut oppikirjain tähden. Minä tahtoisin uudistaa eilisen keskustelumme. Te läksitte pois niin äkkiä... Vai tuntuuko tämä ikävältä teistä?

-- Olen käskettävissänne, Anna Sergêjewna. Mistäs me eilen haastelimmekaan?

Rouva Odintsôw katsahti häneen syrjästä ja sanoi:

-- Me puhelimme muistaakseni onnesta. Minä kerroin teille omasta itsestäni. Niin vainenkin, tulin nyt maininneeksi sanan "onni". Sanokaas: mistä se tulee, että silloinkin, kun me nautimme esimerkiksi musikista, hauskasta illasta, keskustelusta sympaatisten ihmisten kanssa, että silloinkin kaikki tuo tuntuu enemmän viittaukselta johonkin äärettömään onneen jossain kaukana kuin todelliselta onnelta, toisin sanoen: meidän nauttimamme onni ei oikein onnelta tunnu. Mistä se tulee? Vai kenties te ette mitään sellaista tunnekaan?

-- Sanoohan sananparsi: kylän kakku makeampi, -- vastasi Bazârow. -- Ja sitä paitsi, sanoittehan te eilen, ett'ette ole saanut tyydytystä. Minulle ei tuommoiset asiat tosiaankaan johdu mieleenkään.

-- Ne näyttävät teistä kukaties naurettavilta?

-- Ei niinkään, mutta eivät vaan johdu mieleen.

-- Todellakin? Tiedättekös, minun tekisi mieleni päästä selville, mitä asioita _te_ ajattelette?

-- Kuinka? En ymmärrä teitä.

-- Kuulkaahan: minä olen jo kauan sitten aikonut puhua suuni puhtaaksi. Tarpeetonta on minun sanoa, senhän te itsekin tiedätte, ett'ette te ole jokapäiväisiä ihmisiä. Te olette vielä nuori, koko elämä on edessänne. Mihinkä te valmistautte? Millainen odottaa teitä tulevaisuus? Minä tarkoitan: mihinkä loppumäärään te pyrjitte, minnekä kuljette, mitä teillä on sisimmissänne? Sanalla sanoen: kuka te olette? mikä te olette?

-- Tuo on sangen kummallista, Anna Sergêjewna. Tiedättehän, että minä tutkin luonnontieteitä, ja mikä minä olen...

-- Niin, mikä te olette?

-- Olenhan jo tiedoksi tehnyt, että minä olen kihlakunnanlääkärin alku.

Anna Sergêjewna teki kärsimättömän liikkeen.

-- Miksikä te tuommoista puhutte? Ette te usko sitä itsekään. Arkâdi olisi saattanut vastata niin, mutta ette te.

-- Minkäs puolesta Arkâdi...

-- Olkaa jo! Kuinka olisi mahdollista, että te tyytyisitte niin vaatimattomaan toimintaan? Ja itsehän te yhtämittaa vakuutatte, että lääketiede on teistä nähden olemattomissa. Ja teistäkö, kaikessa itserakkaudessanne, teistäkö kihlakunnanlääkäri! Te vastaatte minulle tuolla tavoin, päästäksenne vain minusta, siitä syystä vain, ett'ette minuun luota. Mutta tiedättekös, Jevgêni Vasiljewitsh: minä voisin ymmärtää teitä, sillä minä olen ollut köyhä ja itserakas, niinkuin tekin; minä olen kenties käynyt samallaiset kokemukset kuin tekin.

-- Kaikki tuo on sangen kaunista Anna Sergêjewna, mutta ... suokaa anteeksi ... min'en yleensä ole tottunut lausumaan julki sisimpiäni, ja teidänhän ja minun välilläni on niin pitkä matka...

-- Mikä matka? Joko te taas sanotte minua aristokraatiksi? Lakatkaa tuosta jo, Jevgêni Vasiljewitsh! Olenhan luullakseni jo todistanut teille...

-- Ja sitä paitsi, -- keskeytti Bazârow, -- miksipä ruveta puhumaan tulevaisuudesta, joka suurimmaksi osaksi ei riipu meistä? Jos sattuu tilaisuus saada jotain aikaan -- oli menneeksi, ellei, niin on ainakin siitä mieli hyvä, ett'ei ennalta ole turhaan suutansa piessyt.

-- Tuttavallista keskustelua te sanotte suunpieksämiseksi... Vai tarkoitatteko, ett'en minä, naisena, ansaitse teidän luottamustanne? Tehän halveksitte meitä kaikkia.

-- Teitä, Anna Sergêjewna, en halveksi, ja sen te tiedätte.

-- En, min'en tiedä mitään... Mutta olkoonpa niinkin: minä käsitän, miksikä teistä tuntuu vastenmieliseltä puhua tulevasta toiminnastanne; mutta se, mikä teissä nyt liikkuu...

-- Liikkuu! -- toisti Bazârow, -- niinkuin minä olisin hyväkin valtakunta tai yhteiskunta! Joka tapauksessa, ei se ole mitään sen kummempaa. Ja toiseksi: voiko sitten ihminen aina julkilausua kaiken sen, mitä hänessä "liikkuu"?

-- En ymmärrä, miksikä ei voisi julkilausua kaikkea, mistä sydän on täynnään.

-- Voitteko _te_? -- kysäisi Bazârow.

-- Voin, -- vastasi Anna Sergêjewna, hetken epäröityänsä.

Bazârow painoi päänsä alas.

-- Te olette onnellisempi minua.

Anna Sergêjewna katsahti häneen kysyvästi ja virkkoi sitten:

-- Sanokaa mitä hyvänsä, mutta jotain minussa on, joka sanoo, ett'emme suotta ole sattuneet yhteen, ja että meistä tulee vielä hyvät ystävät. Minä olen varma siitä, että tuo ... kuinka ma sanoisin?... tuo mielenjännitys, tuo pidätteleiminen teissä vihdoin haihtuu.

-- Vai olette te huomannut minussa jotain pidätteleimistä ... ja vielä ... kuinkas te sanoittekaan? ... mielen-jännitystä?

-- Niin.

Bazârow nousi ja astui akkunaan.

-- Ja tahtoisitte tietää, mikä on syynä tähän pidätteleimiseen, tahtoisitte tietää, mitä minussa liikkuu, niinkö?

-- Niin, -- toisti rouva Odintsôw jonkinlaisella, hänelle itselleenkin vielä selittämättömällä kammolla.

-- Ettekä suutu?

-- En.

-- Ettekö? -- Bazârow seisoi seljin häneen. --

Niin tietäkää sitten, että minä rakastan teitä tyhmästi, mielettömästi... Se teidän nyt onnistui saada ilmi.

Rouva Odintsôw ojensi eteenpäin molemmat kätensä, mutta Bazârow painoi otsansa ruutua vasten. Hän oli tukehtua; hän vapisi koko ruumiissaan. Mutta tämä ei ollut nuorukaisen arkuuden väristystä; se, mikä hänet oli vallannut, ei ollut ensimmäisen tunnustuksen salaista kauhua; intohimo hänessä kuohui, ankara ja raskas ... intohimo, joka vivahti vihaan, kenties oli samaa sukuakin kuin se... Hän sekä hirvitti että säälitti Rouva Odintsôwia.

-- Jevgêni Vasiljewitsh, -- lausui hän, ja välitön hellyys helähti hänen äänessään.

Bazârow kääntyi kiivaasti ympärinsä, heitti häneen kiihkeän, ahmivan katseen, sieppasi häntä sitten molemmista käsistä ja veti hänet rintaansa vasten.

Rouva Odintsôw ei voinut heti irtaantua hänen syleilystään, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän jo seisoi kaukana nurkassa, sieltä katsellen Bazârowia. Tämä oli syöstä häntä kohti...

-- Te ymmärsitte minut väärin, -- kuiskasi rouva Odintsôw hätäisesti, kauhistuneena. Jos toinen olisi askeleenkaan vielä astunut, niin hän olisi varmaankin parkaissut.

Bazârow puraisi huultaan ja läksi pois.

Puolen tunnin perästä palvelustyttö toi Anna Sergêjewnalle lapun Bazârowilta. Siinä oli yksi rivi vain: "Pitääkö minun lähteä tänään, vai saanko jäädä huomiseksi?" -- "Miksikä lähteä? Minä en ymmärtänyt teitä; te ette ymmärtänyt minua." Niin vastasi hänelle Anna Sergêjewna, mutta mielessänsä hän mietti: "Enhän minä ymmärtänyt itseänikään."

Päivällisiin saakka hän ei tullut näkyville. Huoneessansa hän käveli yhtämittaa edestakasin, kädet seljän takana, silloin tällöin pysähtyen milloin akkunaan, milloin peilin eteen ja verkalleen pyyhkäisten nenäliinalla kaulaansa, jossa hän yhä vain oli näkevinään polttavan täplän. "Mikä", kyseli hän itseltään, "mikä minut saattoi 'saamaan ilmi', kuten Bazârow sanoi, hänen sisimpänsä, ja enköhän minä ollut jotain aavistellut?"...

-- Minä olen syypää, -- lausui hän ääneensä, -- mutta sitähän en osannut ennalta arvatakaan.

Hän vaipui mietteisinsä ja punastui, muistellessaan, kuinka melkein petomaiselta Bazârow oli näyttänyt kasvoiltaan, syöstessään häntä kohti...

-- Vai? -- huudahti hän äkkiä, pysähtyen ja kutrejansa heilauttaen... Hän näki peilissä kuvansa: tuo kenossa oleva pää, salaperäinen hymy, joka leijaili puoleksi suljettujen, puoleksi avonaisten silmäin ja huulten ympärillä, -- se näkyi haastavan hänelle jotain sellaista, mistä hän itsekin joutui hämille.

-- Ei! -- päätti hän viimein. -- Jumala ties, minne tämä olisi vienytkään. Ei ole leikkimistä tällaisen asian kanssa... Oma rauha se on sentään parasta maailmassa.

Eikä hänen rauhansa ollutkaan häiritty, mutta pahaksi hänen mielensä sentään kävi, ihan hän itkahtikin kerran, itsekään tietämättä, miksi, ei ainakaan kärsimästänsä loukkauksesta. Ei hän tuntenut olevansa loukattu; pikemmin hän tunsi olevansa syyllinen. Moninaisten epäselväin tunteitten vallassa, tietäessään elämän kiitävän kiireesti tiehensä, jotain uutta hapuillen, -- sellaisena hän oli pakottanut itsensä menemään siihen ja siihen rajaan asti, oli pakottanut itsensä katsahtamaan tuon rajan toisellekin puolen ... ja sieltä oli astunut hänen näkyviinsä -- ei edes pohjaton kuilukaan, vaan tyhjyyttä ... tai jotain niin muodotonta...

XVIII.

Niin voimakas kuin rouva Odintsôw olikin suistamaan tunteitansa, niin vähän kuin ennakkoluulot saivatkaan valtaa hänen ylitsensä, niin oudolta hänestä sittenkin tuntui, tullessaan päivällispöytään. Aterian aikana ei tapahtunut kumminkaan mitään erinomaista. Porfíri Platônitsh oli saapuvilla hänkin ja kertoi kaikenlaisia juttuja. Hän oli vast'ikään palannut kaupungista ja tiesi muun muassa kuvernöörin, Bourdaloue'n, antaneen erityisten tointen virkamiehille käskyn kantaa kannuksia siltä varalta, että hän lähettäisi heidät ratsain jollekin kiireiselle asialle. Arkâdi puheli puoliääneen Kâtjan kanssa ja osoitti diplomaatisesti kohteliaisuuksia ruhtinattarelle. Bazârow oli tuikean näköinen eikä puhunut halaistua sanaakaan. Rouva Odintsôw katsahti häneen pari kertaa suoraan, ei salavihkaa: Bazârowin silmät tuijottivat alas, jok'ainoa piirre hänen ankarissa, äreissä kasvoissaan tiesi ylenkatseellista päättäväisyyttä. "Ei, ei, ei!" ajatteli rouva Odintsôw.

Päivällisen jälkeen Anna Sergêjewna läksi koko seuran mukana puutarhaan. Huomatessaan Bazârowin tahtovan puhutella häntä, hän astui pari askelta syrjään ja pysähtyi. Bazârow lähestyi häntä, yhä vieläkin silmät maassa ja virkkoi kolealla äänellä:

-- Minun täytyy pyytää teiltä anteeksi, Anna Sergêjewna. Te olette suutuksissanne minuun ja syystäkin.

-- En, Jevgêni Vasiljewitsh, en ole suutuksissani teihin mutta minun on paha mieli.

-- Sitä pahempi. Kaikissa tapauksissa olen saanut tarpeeksi rangaistusta. Minun tilani, senhän myöntänette, on peräti hassu. Te kirjoititte minulle: "miksikä lähteä?" Mutta minä en saata enkä tahdokaan jäädä. Huomenna ei minua enää täällä ole.

-- Jevgêni Vasiljewitsh, miksikäs te...

-- Miksikö lähden?

-- Ei, en minä sitä aikonut sanoa.

-- Tehty mikä tehty, Anna Sergêjewna ... ja ennemmin tai myöhemmin piti käydä näin. Minun tulee siis lähteä. Tiedän yhden ainoan ehdon, joka saisi minut jäämään, mutta se on mahdottomissa. Ettehän te ... suokaa julkeuteni anteeksi ... ettehän te minua rakasta ettekä koskaan voikaan rakastaa?

Bazârowin silmät leimahtivat mustain kulmain alta. Anna Sergêjewna ei vastannut mitään. Hänen mielessään sävähti: "Minä pelkään tuota miestä."

Bazârow näytti ymmärtäneen hänen ajatuksensa.

-- Hyvästi! -- virkkoi hän ja läksi kulkemaan taloa kohti.