Part 1

ISÄT JA LAPSET

Romaani

Kirj.

IVÁN TURGÊNJEV

Venäjänkielestä suomensi Samuli S.

WSOY, Porvoo, 1906.

Iván Sergêjewitsh Turgênjew.

Kirjallishistoriallisia piirteitä.

"Minä olen Lännen-ihailija (zâpadnik)", sanoo Turgênjew itsestään.

"Rakas on minulle Länsi", sanoo Potûgin, hänen mielipiteittensä edustaja romaanissa "Savua".

Siinä yksi peruspiirteitä Turgênjewin kirjailija-luonteessa.

Rakas oli hänelle Länsi, Lännen sivistys ja tämän sivistyksen pohjalle rakentunut yhteiskunnallinen elämä, vapamielisine laitoksineen. Hänen jo pienestä pitäen saavuttamansa taito saksan- ja franskankielessä, hänen tieteellisen sivistyksensä alustus Moskovan ja sittemmin Pietarin yliopistossa avasi hänelle akkunan Länteen, ja Lännessä tutkimuksiansa jatkaessaan ja sikäläisiin oloihin tutustuttuaan hän tämän akkunan kautta katseli isänmaatansa, näki entistä selvemmässä valossa sen monet puutteet ja kärsimykset ja oppi entistä palavammin sitä rakastamaan. Ellei hän olisi ollut niin harras Lännen ihailija, ei hän olisi ollut niin sydänjuuriaan myöten venäläinen.

Toinenkin oli olemassa syy, joka hänet ikäänkuin työntämällä työnsi Lännen helmaan. Se oli tämä:

Hän oli lapsuutensa ja poikavuotensa elänyt niinä aikoina, jolloin maaorjuus vallitsi kaikessa kamalassa voimassaan. Omassa kodissaankin hänellä oli yhtämittaa silmäinsä edessä tuo täydellinen itsenäisyyden suistaminen vapaaksi luodussa ihmisessä, tuo oman tahdon kaikinpuolinen polkeminen herran tahdon alle, tylyys, kidutus, jota maaorja alituiseen sai kärsiä. Maaorjan kanssa isäntä tai emäntä sai menetellä aivan mielensä mukaan, ostaa ja myödä ja panettaa sotaväkeen ja piestä ja rääkätä häntä. Varsinkin ne maaorjat, jotka oli otettu kartanon palvelusväeksi (_dvorôvyje_), olivat _orjia_ sanan täydellisessä merkityksessä.[1]

Turgênjewin äiti oli sen-aikuisia tyypillisiä tilan-omistajattaria: äärimmilleen aristokraatinen, loistavaan, hovintapaiseen elämään tottunut ja samalla säälimättömän julma alustalaisiansa kohtaan. Poikanen näki ja kuuli myötäänsä noita tallissa tapahtuvia eksekutioneja.[2]

Sanalla sanoen, Turgênjew oli kasvanut, kuten itse sanoo, "keskellä lyöntejä ja rääkkäyksiä". Kaikki tuo jätti häneen sammumattoman inhon maaorjuus-laitosta kohtaan. Hänen hyvä ja inhimillisyydelle herkkä sydämensä ei sietänyt sellaisia oloja. Senvuoksi hän läksi hengittämään Lännen raittiimpaa ilmaa ja imi sieltä sen ehjän sivistyksen, ja laajan, vapamielisen katsantokannan, joka ilmenee hänen teoksissaan.

Siitä syystä hän oli Lännen ihailija, siksi oli hänelle Länsi rakas.

* * * * *

Turgênjewin elämänhistoria on oikeastaan hänen teostensa historiaa. Hänen omassa elämässään ei ole mitään silmiinpistäviä vaiheita eikä jyrkkiä käänteitä. Siitä siis vain moniahta sana.

Ivan Sergêjewitsh Turgênjew syntyi 9 p:nä marraskuuta 1818 (u.l.) Orjôlin kaupungissa, missä hänen isänsä, översti kyrasiireissa, siihen aikaan rykmentteineen majaili. Äiti, Varvâra Petrówna Lutôvinow, rikkaan tilan-omistajan tytär, oli myötäjäisiksi tuonut taloon suuria maatiloja. Piakkoin T:n syntymisen jälkeen -- vanhempi veli oli silloin kaksivuotias -- isä otti eron sotapalveluksesta ja asettui perheineen Spáskojen maatilalle Orjôlin läänissä.

Ensimmäisen opetuksensa T. sai kotonaan, jossa pojalle pidettiin (ja usein vaihdeltiin) franskalaisia ja saksalaisia guvernöörejä ja opettajia, "koti-djátjkoja" ja hoitajattaria (njánjkoja) kotiorjista. Vuonna 1833, siis ainoastaan 15 vuoden vanhana, T. suoritti tutkinnon Moskovan yliopistoon, kirjoittautuen sen filologiseen tiedekuntaan. Filosofialla ei siihen aikaan Moskovassa ollut omaa katedraa, sillä rautakeisari ei "sietänyt filosofiaa". Siirryttyään vuoden perästä Pietarin yliopistoon, hän suoritti siellä kandidaatitutkinnon v. 1837.

Seuraavana vuonna hän läksi Berliniin, ja tutki sikäläisessä yliopistossa historiaa ja Hegelin filosofiaa. Jonkun aikaa kotona oltuansa, hän v. 1840 läksi uudestaan Berliniin ja viipyi siellä, tutkimuksiansa jatkaen, kokonaisen vuoden.

Vuosi 1842 teki hetkellisen käänteen T:n elämässä. Hän riitaantui silloin äitinsä kanssa, niinkuin kerrotaan, seuraavasta syystä. Hänen oli määrä saapua kotiansa Spaskojeen, ja äiti oli hänelle varustanut juhlalliset tuliaiset: asettanut monilukuiset kartanon palveliat riviin moisiolle vievän tien varsille. Heidän oli määrä, heti kuin edeltä lähetetyt ratsumiehet tuovat tiedon vaunujen lähenemisestä, tervehtiä nuorta herraa "äänekkäästi ja riemukkaasti". Nuori herra tuli, mutta, nähtyään nuo turhamaiset valmistukset, närkästyi, käänsi aisat kesken tietä toisapäin ja palasi Pietariin. Tätä ei korskea äiti milloinkaan voinut antaa pojalleen anteeksi, vähensipä hänen vuosirahansakin melkoisesti.

Siitä oli seurauksena, että T:n täytyi ruveta omin neuvoin hankkimaan varoja. Hän astui silloin palvelukseen virkamiehenä erityisiä asioita varten sisäasiain ministeriössä. Mutta virkamieheksi ei runoilijasta ollut. Hän oli peräti huolimaton ja epätarkka toimissaan, lueskeli virkatunneilla George Sandin romaaneja, sepitteli runoja ja kertoili hauskoja tarinoita virkatovereilleen. Kolmatta vuotta "palveltuaan", hän otti virkaeron kolleginsihteerin arvoisena.

Nyt alkoi jo kirjallinenkin toimi olla tuotteliasta, niin että hän tuli jotenkin hyvin toimeen, kunnes v. 1850 äiti kuoli, ja T. veljensä kanssa peri suuret maatilat. Ensi työkseen hän silloin päästi kaikki maaorjat vapaiksi ja v. 1861 luovutti talonpojille viidennen osan moision maita.

* * * * *

Turgênjewin ensimmäinen, suurempaa huomiota puoleensa vetänyt teos oli runoelma _"Parâsha"_, jonka hän nimimerkillä T.-L. (= Turgênjew-Lutôvinov) 1843 julkaisi eri kirjana. Venäjän silloinen suurin kirjallinen autoriteeti Belinski antoi siitä erittäin kiittävän arvostelun, aavistaen nuoressa tekijässä suuria kirjallisia lahjoja.

"Parâsha" aukaisi tien, jota myöten T. läksi astumaan -- emme sano ainoastaan maineen ja kuulun kukkuloille, vaan Venäjän sivistyneen yleisön ja koko kirjallisen maailman kunnioituksen ja kiitollisuuden pystyttämään pyhäkköön.

Näissä lyhyissä piirteissä meidän täytyy rajoittua puhumaan vaan T:n tärkeimmistä ja suurimmista teoksista.

Vuonna 1847 ilmestyi Sovremjénnikissä kertomus _"Horj i Kalînytsh"_, joka heti kohta herätti tavatonta huomiota, se kun kosketteli venäläisen talonpoikaisen rahvaan oloja, sen tarpeita, monia huolia ja vähiä iloja. Vuosina 1847-51 ilmaantui samallaisia kertomuksia yhä useammin, yleisön suosion alati kasvaessa. Tekijä, joka vielä käytti nimimerkkiä T.-L., tuli tunnetuksi koko maassa, varsinkin sen jälkeen kuin hän v. 1852 oli julaissut nämä kertomukset eri teoksena kahdessa niteessä nimellä _"Metsämiehen muistelmia"_.

Omituisena seikkana mainittakoon, että "Metsämiehen muistelmat" ilmestyivät samana vuonna kuin Gôgol kuoli: nero jätti kunniakkaan sijansa ja tärkeän tehtävänsä toiselle nerolle. Ja myöntäminen onkin, että "Mets. muistelmat" ovat täydennystä Gôgolin "Kuolleisin sieluihin", ja "Revizôriin". Gôgol se äänekkäässä naurussansa suree ja purevassa ivassansa itkee kansansa raskaita, sydäntä-viiltäviä epäkohtia _pinnalla_, virkamiehistössä; Turgênjew luo nerollansa näkyviin nuo tuskalliset epäkohdat _sisässä_, itse kansassa.

Mutta se, jossa nämä yleisön ihailemat Muistelmat eivät herättäneet myötätuntoisuutta, vaan päinvastoin epäluuloja ja pelkoa, oli santarmihallitus ja yleensä sanoen korkeat viran-omaiset. He olivat jo kauan aikaa hioneet hampaitansa näitä kertomuksia vastaan, jotka rohkenivat niin arveluttavan julkeasti moittia olevia oloja, kajoten maaorjuuteen, tuohon laitokseen, jota silloisina despotismin aikoina pidettiin valtakunnan vahvuutena ja voimana. Sitä paitsi T:n läheinen tuttavuus useampien sellaisten henkilöitten kanssa jotka polisin silmissä olivat vahingollisia (Gôgol, Belínski, Herzen y.m.), ja hänen pitkäaikainen olonsa ulkomailla, varsinkin oleskelu Parisissa v. 1848, tuona itsevaltiuden aatteille niin hirvittävänä vuonna, oli omiansa saattamaan häntä "epäluotettavain" kirjoihin. Hänen mittansa oli täysi; tippanen vielä, niin se valahtaa yli laitojensa. Ja se tippanen tuli.

Gôgol, yksi noita korkeitten viranomaisten silmätikkuja ja elämänrauhan häiritsijöitä, kuoli helmikuussa 1852, ja Turgênjew kirjoitti hänestä kauniit, lennokkaat, itsessään sangen viattomat muistosanat, mutta Pietarin sensuuri ei antanut niille painolupaa. T. julkaisi kirjoituksensa silloin Moskowskia Vjêdomostissa, johon sensuuri sen päästi. Mutta siitä huolimatta, että kirjoitus oli saanut asianomaisen luvan, Turgênjew kumminkin otettiin kiinni ja sai istua kolmisen viikkoa arestissa polisivartiossa ja lähetettiin senjälkeen asumaan maatilallensa Spáskojeen, sillä määräyksellä, ett'ei saa poistua sieltä mihinkään. Tämä "kotiaresti" ei kumminkaan näy olleen kaikkein ankarinta laatua, koskapa hän sieltä myötäänsä käväisi milloin Pietarissa, milloin Moskowassa. Tämän kolmivuotisen sulkeissa-olonsa aikana hän kirjoitteli ahkeraan, julaisten tuon tuostakin pienempiä kertomuksia.

Vuonna 1855 hän jälleen läksi ulkomaille ja matkusteli Europpaa ristiin rastiin, asuntoa pitäen milloin Baden-Badenissa, milloin Parisissa. Suurempia teoksia alkoi häneltä nyt ilmestyä tuhkatiheään, niinpä v. 1856 _"Rûdin"_, ja _"Faust"_, v. 1858 _"Asja"_, v. 1859 _"Aatelispesä"_ ja v. 1860 _"Aattona"_.

_"Rûdinissa"_ Turgênjew luo ilmi todellisen kuvan venäläisestä tilan-omistajasta 40-luvulta. Ylevä mieli, hyvää hapuileva tahto, jonkunlainen ritarillisuus, mutta samalla sydänjuurissa asti asuva kiintymys maaorjuuden oloihin, "bârinin" (herran) tavat ja elämänlaatu, epäröivä tahto, "kotkan sydän ja kotkan äly, mutta siivet lyhyet, leikatut", -- siinä Rûdin. Samantapaisia tyypejä esittää _"Aatelispesäkin"_.

Tulemme sitten T:n elämälle ja Venäjän kirjallisuuden historialle niin merkilliseen vuoteen 1862, jolloin helmikuun vihkossa aikakauslehteä "Rúski Vjêstnik" ilmestyi T:n romaani _"Isät ja lapset"_.

Tuskin on mikään kirja Venäjällä herättänyt niin paljon melua, väitteitä ja vastaväitteitä, suuttumusta, kiihkoa, eripuraisuutta. "Isät" suuttuivat, heidät kun oli kuvattu muka niin mitättömiksi; "lapset", jotka äskettäin olivat T:ssa ihailleet "maaorjuuden kukistajaa", syyttivät häntä nyt "vapauden asian kavaltajaksi". Sana "nihilisti",[3] jonka T. oli tässä romaanissaan tuonut ensi kertaa julkisuuteen, iski kuin räiskivä raketti keskelle hyörivää ja pyörivää, vapauden aamukoittoon joko ilolla tai kauhulla katselevaa, mutta keinoista vapauden saamiseen niin kerrassaan epätietoista ja keinoista sen ehkäisemiseen muka niin varmaa yleisöä. Se levisi kuin kulovalkea kaikkialle ja tuli kunnia- tai pilkkanimeksi -- aina sitä myöten, missä piireissä sitä käytettiin, -- sille pivolliselle nuorukaisia, miehiä ja naisia, joka kypsymättömin voimin siihen aikaan näytteli heikosti laadittua prologia Venäjän suureen, nykyjään kenties katastrofin kynnyksellä liikkuvaan, veriseen revolutionidraamaan. Tällainenko -- kysyttiin -- tällainenko on Venäjän intelligensinuoriso, tällaistako tympeytynyttä, tunteensa tylsistänyttä joukkiota, ilman uskoa, ilman ihanteita, valmiina kieltämään kaikki, tunnustamatta mitään, valmiina kukistamaan kaikki, varaamatta mitään sijaan?

Nuo kiihkoisat moittijat -- niinkuin moni pintapuolinen lukija nytkin -- olivat liian hätäisesti punninneet tämän romaanin merkityksen tai oikeammin Bazârowin, jonka ympärille koko kertomus ryhmittyy. Sellaista luonnetta, kuin Bazârow, pidettiin todellisuudessa mahdottomuutena, karrikatyyrinä ja väitettiin tekijän inhoavan sankariansa. Erehdystä. "Bazârow", sanoo T. itse, "on minun lempilapseni, jonka kuvaamiseen olen tuhlannut kaikki käytettävissäni olevat värit. Bazârow, tuo älykäs, sankarimainen olento -- hänkö karrikatyyri?"

Bazârow on voimallinen, kuolemaa vääjäämätön henki, joka peittelee omia epäilyksiänsä kylmän, tylyn ivan verhoon. Hänen maailmankatsantonsa näyttää ensi silmäyksellä niin vakaalta ja varmalta, mutta itse asiassa on toisin. Hän epäröi, hän hapuilee, hän kaipaa omassa itsessään jotain ehjempää. Hän ei päästä sydämensä pyhäkköön ketään, hän kätkee tunteensa usein liiankin räikeitten, loukkaavain lauselmain alle. Bazârow on kieltämysten mies, mutta kärsii sanomattomasti tuossa kieltämyksessään. "Hän etsii, hän ikävöi, mutta sanomattomassa itserakkaudessaan ja ylpeydessään hän ei päästä valituksiaan ja kyyneleitään ilmi." Hän on pohjaltaan sittenkin ristiriitaisten vakaumusten raastama ja sellaisena traagillinen henkilö. Hän kuolee kieltämyksen miehenä, päästämättä viimeisilläänkään ketään katsahtamaan sydämensä sisimpiin.

* * * * *

Vuonna 1867 ilmestyi T:n kuuluisa romaani "Savua", joka sekin sai osakseen paljon vastalauseita, herättämättä kumminkaan enää sellaista kiihkoa kuin "Isät ja lapset". Tässä romaanissaan hän ruoskii, nimenomaan ruoskii Venäjän slavofiileja, heidän pintapuolisia puhkuilemisiaan, suurisuisuuttansa, kansan muka ihailemista ja kansan sittenkin jättämistä entiseen pimeyteen. Kaikki nuo venäläisten reformaatori-viikkoisten kovaääniset kuuseen kurkottamiset ilman todellisen sivistyksen vankkaa pohjaa, kaikki ne T:n mielestä ovat -- savua, savua, savua!

Loput 68-lukua Turgênjew oli ahkerassa työssä, julaisten harva se vuosi ainakin jonkun pienemmän kertomuksen. Vuonna 1870 hän muutti Parisiin, jossa sitten oli hamaan kuolemaansa asti, silloin tällöin vain pistäytyen kotimaassaan. Uudella vuosikymmenellä Venäjänmaassa alkanut uusi liike, tuo "kansaan meneminen" ja sosialistinen propaganda, veti suurissa määrin T:n huomiota puoleensa. Siitä hän sai aiheen uuteen suureen romaaniinsa _"Uudistalo"_ (Now), joka ilmestyi v. 1877 ja herätti elleihän enää melua, niin ainakin terveellistä, vilkasta keskustelua, koskapa se, niinkuin muutkin T:n romaanit, kajosi ydinkohtiin Venäjän sekä korkeitten säätyjen että yhteisen kansan elämässä.

"Isäin ja lasten" synnyttämä kiihko ja viha oli jo aikaa sitten antanut sijaa kunnioitukselle ja rakkaudelle tätä suurta, luovaa neroa kohtaan, jonka edessä Lännenkin kirjallinen maailma paljasti päänsä. Vuonna 1879, jolloin hän käväisi Moskovassa ja Pietarissa, koko sivistynyt yleisö osoitti hänelle riemukkaasti juhlivaa kunnioitusta. Vielä riemukkaampi vastaan-otto tuli hänen osakseen Moskovassa v. 1880, jolloin hän Púshkinin muistopatsaan paljastajaisissa piti muistopuheen Púshkinista.

Seuraavina vuosina ilmestyi häneltä vielä useampia pienempiä kirjoituksia, joissa nuo jo väsähtymään ruvenneet siivet vielä kerran oikaisivat itsensä täyteen lentoon. Mutta vähitellen luonto alkoi vaatia omaansa. Kova tauti (koi selkärangassa) oli jo kauan aikaa tehnyt salaista, tuskia tuottavaa työtä, ja 3 p:nä syyskuuta 1883 Turgênjew nukkui kuoleman uneen huvilassaan Bougivalissa lähellä Parisia. Hänen ruumiinsa laskettiin lepoon Pietarissa 9 p:nä lokakuuta ruhtinaallisilla juhlallisuuksilla. Hautajaissaattoon otti osaa kokonaista 179 lähetyskuntaa erillaisista seuroista ja yhdistyksistä, yliopistoista, oppilaitoksista. Pietarin kaupunki perusti suuren vainajan muistoksi kaksi kansakoulua ja yliopistoon stipendirahaston. Koko Venäjänmaan sivistynyt yleisö -- valitettavasti emme saata sanoa koko kansa, sillä synkässä pimeydessä se kulkee tänäänkin vielä, -- itki sinä päivänä suuren mestarinsa poislähtöä. Ja syystäkin. Hänhän oli kansallinen kirjailija sanan parhaimmassa merkityksessä ja semmoisena kansallensa voimallinen opettaja ja kasvattaja.

Mutta ulkomaalainenkin kunnioittaa hänessä suurta runoilijaa. Niin aito venäläisiä kuin hänen luomansa henkilöt ovatkin, niin paljon niissä silti on yleis-inhimillistä. Ihmissydämillähän sisimmissään on kaikkialla niin paljon yhtäläisyyttä, heimolaisuutta, erillaisimpainkin kansakuntain jäsenillä niin tutkimattoman monta yhtymäkohtaa.

Turgênjewin henkilöt ovat mestarin käden muovaamia, huolekkaasti ja hellällä rakkaudella valmistettuja ja siloteltuja pienimpiä yksityiskohtiaan myöten. Ne ovat kuin marmoriin veistetyitä taideluomia, mutta ne elävät, kärsivät, nauttivat, vihaavat, rakastavat. Sivuhenkilötkään eivät ole hämäräisiä utukuvia, vaan elävinä, ehjinä lukijan eteen esiintyvät eivätkä mielestä hevin häivy.

Turgênjewin stiili on verrattoman sujuvaa: tuntuu kuin jok'ainoa lause, jok'ainoa sana olisi uudestaan ja taas uudestaan pyöristelty, hiottu. Hänen dialoginsa on niin mestarillisen johdonmukaista ja luontevaa, että meille, kankeille suomalaisille, juuri meille, olisi siinä kohden sangen paljon varteen otettavaa. Ja sitä paitsi: Venäjän olojen tunteminen on meille suomalaisille äärettömän tärkeätä, mutta sen nykyisistä oloista emme pääse täysin selville, ellemme tunne sen entisiä oloja, joitten johdonmukaisia, historiallisen välttämättömyyden tuloksia nykyiset ovat. Ja nuo 40-, 50-, 60- ja 70-luvun venäläiset luonteet ja ajatustavat, toiveet ja pyrkimykset, jotka nykyinen polvi on perinnökseen saanut, heiastuvat Turgênjewin teoksista selväpiirteisinä kuin rannan puut tyynestä vedenpinnasta. Meidän täytyy syventyä sen kansan maailmankatsantoon ja ajatustapaan, tutustua sen kansan henkiseen kykyyn ja voimaan, jonka kanssa me olemme niin läheisessä yhteydessä, ja siinä kohden on meillä parhaimpia opastajia juuri _Turgênjew_.

Sortavala, Haavus, 27 p. heinäkuuta 1906.

_K. Suomalainen_.

I.

-- No, Pjotr, eikö näy vieläkään?

Näin kysyi 20 p:nä toukokuuta 1859 palvelijaltaan muuan herrasmies, näöltään hiukan viidennelläkymmenellä, yllään tomustunut paltto ja ruudukkaat housut, astuen paljain päin ulos majatalon kuistille X:n viertotien varrella.

Palvelija oli nuori, pulleaposkinen, reipas mies, vaaleita untuvia alaleuassa, silmät pienet, himmeät. Kaikki, mitä hänessä oli, sinikivi-renkaasta toisessa korvanlehdessä ja pomadalla voidellusta, monivärisestä tukasta aina kohteliaisin ruumiinliikkeisin asti, sanalla sanoen kaikki hänessä tiesi uusinta, täydellisentynyttä sukupolvea.

Varsin suopeasti hän katsahti maantielle ja vastaukseksi lausui:

-- Ei todellakaan näy vielä.

-- Ei vainen näy?

-- Ei näy, -- toisti palvelija. Huokaisten herra istahti lavitsalle.

Tuossa hänen istuessaan, jalat ristissä lavitsan alla, miettiväisenä katsellessaan ympärillensä, me esitämme hänet lukijalle.

Hänen nimensä on Nikolai Petrôwitsh Kirsânow. Viidentoista virstan päässä majatalosta on hänellä hyvä maatila, jossa on kaksisataa sielua[4] elikkä, niinkuin hän nyttemmin -- pyykitettyään alustalaisten maat erikseen hovin maista ja perustettuansa "farmin" -- tapaa sanoa: jossa on kaksituhatta desjätinaa[5] maata. Hänen isänsä, sotakenraali vuodelta 1812, puolisivistynyt, karkea, mutta hyvänsävyinen mies, oli koko ikänsä kantanut päivän hellettä, ollen ensin brigadin, sittemmin divisionan päällikkönä, alati sijoitettuna maaseuduille, missä hän korkean virka-arvonsa nojalla olikin varsin valtava persona. Nikolai Petrôwitsh, niinkuin vanhempi veli Pâvelkin, josta edempänä tulee puhe, oli syntynyt Etelä-Venäjällä ja saanut neljäntoista vuoden vanhaksi saakka kasvatuksensa kotona, ympärillään halpahintaisia kotiopettajia ja ketteriä, mutta matelevia adjutantteja ynnä muuta rykmenttiin ja staabiin kuuluvaa väkeä.

Hänen äitinsä, omaa sukuansa Koljâzin, tyttönä nimeltä Agathe, mutta kenraalskana Agatokleija Kuzjmînishna Kirsânov, oli yksi noita "maatushka-komandirshoja" (kenraalska emo-armaita), piti päässään upeita pitsitanuja ja kävi kahisevissa silkkileningeissä, aina ensimmäisenä astui kirkossa esiin ristiä suutelemaan, puhui äänekkäästi ja paljon, salli lasten tulla aamusilla suutelemaan äidin kättä, yöksi kävi heitä siunaamassa, -- sanalla sanoen oli elämäänsä kaikin puolin tyytyväinen.

Nikolai Petrôwitsh ei ollut tunnettu erityisestä urhoollisuudestaan, olipa saanut jänishousun pilkkanimenkin, mutta kenraalin poikana piti hänen tietysti, niinkuin velimiehenkin oli käynyt, astua sotapalvelukseen. Mutta poika sattui taittamaan jalkansa juuri samana päivänä kuin tieto tuli hänen pääsystänsä kadettikouluun. Kaksi kuukautta hän sai virua vuoteessa, ja niin hänestä siten koko iäkseen tuli tuommoinen hiukan "ykskolmatta". Isälle ei muu neuvoksi kuin huiskaise kättä ja päästä poika sivilialalle.

Kun poika sitten parahiksi oli täyttänyt kahdeksantoista vuotta, niin isä läksi viemään häntä Pietariin ja pani hänet siellä yliopistoon. Kaikeksi onneksi veli pääsi samaan aikaan upseeriksi kaartiin. Nuoret miehet rupesivat sitten asumaan yhdessä. Taampaa piti heitä Pietarissa silmällä äidin setä, Iljâ Koljâzin, muuan korkea virkamies.

Isä palasi vaimonsa ja divisionansa luokse. Sieltä hän silloin tällöin vain lähetti pojilleen neljännes-arkin harmaata paperia, joka oli kirjavaksi piirretty uhkealla kruununkirjurin käsialalla. Tällaisen neljännes-arkin lopussa koreili huolellisesti pyöristetyissä "kierrekaarteissa" sanat: "Pjotr Kirsânow, kenraalimajori".

Vuonna 1835 Nikolai Petrôwitsh erosi yliopistosta, suoritettuaan kandidaatitutkinnon. Samana vuonna isäkin sai eron, jonkun huonosti onnistuneen katselmuksen takia, ja muutti vaimoineen Pietariin. Tuskin oli ukko ennättänyt vuokrata itselleen talon lähellä Taurian puistoa ja kirjoittautua jäseneksi englantilaiseen klubiin, kun äkkiä sai halvauksen ja kuoli. Agatokleija Kuzjmînishna seurasi pian miestään; hän ei voinut tottua syrjäiseen elämään pääkaupungissa; virkaeroa seuranneen olemuksen yksitoikkoisuus, se se häntä suretti, ja se se hänestä lopunkin teki.

Sillä välin oli Nikolai Petrôwitsh -- vanhempainsa vielä eläessä ja koko lailla heidän mieltänsä pahoittaen -- ennättänyt rakastua entisen kortteerin-isäntänsä Prepolovenski nimisen virkamiehen tyttäreen, somaan ja, kuten sanotaan, valistuneesen impeen, joka luki vakavia kirjoituksia aikakauslehtien "Tiedetten" osastosta. Nikolai Petrôwitsh nai hänet heti suruajan loputtua, luopuen samalla keisarillisten maatilain ministeristöstä, jonka kirjoihin isä oli saanut hänet suositusten avulla merkityksi. Ja niin hän sitten vietti onnen päiviä Mâshansa kanssa Pietarissa ensin maalla lähellä Metsäopistoa, sittemmin kaupungissa, pienessä asunnossa, jossa oli puhtaat portaat ja kylmänpuoleinen vierashuone, ja vihdoin maaseudulla. Sinne hän lopulti kokonaan siirtyikin, ja siellä hänelle pian senjälkeen syntyi poika, Arkâdi.

Hauskaa ja hiljaista oli aviopuolisojen elämä: tuskin he milloinkaan toistensa luota luopuivat. Yhdessä sitä luettiin, yhdessä soitettiin nelikätisiä kappaleita pianolla ja laulettiin duettoja. Rouva kasvatteli kukkasia ja piti huolta siipikarjasta; herra pistäysi välistä metsällä ja hoiti maatilaa. Arkâdi poika kasvoi ja varttui -- hauskasti ja hiljaisesti hänkin.

Kymmenen vuotta vierähti kuin unennäkö. Vuonna 1847 Kirsânowin rouva kuoli. Leski tuskin jaksoi kestää tätä iskua: tukka kävi harmaaksi moniaassa viikossa. Oli jo lähtemäisillään ulkomaillekin suruansa haihduttamaan, mutta silloin koitti vuosi 1848, ja hänen täytyi väkisinkin palata takaisin maalle. Oltuansa siellä sitten kauan aikaa toimetonna, hän ryhtyi voimaanpanemaan maatilallansa kaikenlaisia uudistuksia.

Vuonna 1855 hän vei poikansa yliopistoon ja vietti hänen kanssaan kolme talvea Pietarissa, pysyen melkein yhtämittaa kotona ja koettaen tehdä tuttavuuksia Arkâdin nuorten toverien kanssa. Viime talveksi hän ei enää kyennyt Pietariin, ja niinpä me toukokuussa 1859 tapaamme hänet aivan harmaapäisenä. Posket on hänellä turpeanlaiset, selkä hiukan kumarassa. Siinä hän nyt vuottelee poikaansa, joka on saanut kandidaatin-arvon, niinkuin isäkin aikoinaan.

Palvelija oli kohteliaisuudesta siirtynyt portin taa -- vai siksikö vain niin lie tehnyt, ett'ei tarvitsisi tässä olla herran silmäin alla -- ja pistänyt piippuun. Nikolai Petrôwitsh rupesi pää nuokallaan katselemaan kuistin lahonneita portaita. Isohko, kirjava kananpoika astua tepasteli niitä myöten, kovasti kopautellen suuria, keltasia varpaitaan; tuhrautunut kissa virnaili lyyhistyksissä kaidepuita vasten, epäsuopein silmin katsellen kananpoikaa. Päivä paistoi koko terältä... Majatalon puolipimeästä porstuasta tuli lämpimäisleivältä.

Mietteissään siinä istuskeli Nikolai Petrôwitsh. "Poika -- kandidaatina ... Arkâsha..."