Part 2

-- Ka, Wasili Andrejitsh, minnekäs teitä viedään! -- kysyi Esa, joka haisi kovasti viinalle.

-- Gorjatshkinoonhan se oli aikomus...

-- Ja tänne jouduitte! Malahovoonhan teidän olisi ajaa pitänyt.

-- Niinpä olisi pitänyt, vaan ei osuttu, -- sanoi Wasili Andrejitsh seisauttaen hevosta.

-- Nöyrä hevonenhan tämä on, -- sanoi Esa, katsellen hevosta ja vetäen tottuneella käden liikkeellä häntäsolmun kovemmalle.

-- Kai sitte tänne yöksi jäätte, vai?

-- Eikä, välttämättä keritä pitää.

-- Niin näkyy pitävän. Vaan kukas tämä on? Ka, Nikitahan se on!

-- Kenkäs sitte? -- vastasi Nikita. -- Vaan mitenkäs sitä, hyvä mies, on ajettava, ett'ei taas eksyttäisi.

-- Missä sitä tässä eksyy? Kääntyy takaisin suoraan tietä myöten ja sitte, kun ulos tulette, niin yhä vaan suoraan. Vasemmalle ei pidä kääntyä. Vasta kun suurelle tielle tulette, niin ottakaa vasemmalle.

-- Käännytäänkö sitä suurelta tieltä kesä- vai talvitietä? -- kysyi Nikita.

-- Talvitietä. Kun tulette ulos, niin siinä on paikalla pensaikko, vastapäätä pensaikkoa vielä iso puu seisoo, ja siitä se sitte tie lähtee.

Wasili Andrejitsh käänsi hevosen takaisin ja ajoi kylän läpi.

-- Olisitte ennemmin yöksi jääneet! -- huusi Esa heidän jälkeensä. Mutta Wasili Andrejitsh ei vastannut hänelle, vaan riennätti hevosta. Viisi virstaa, joista kaksi metsätietä, tuntui hänestä helposti ajetuilta, varsinkin koska tuuli oli ikäänkuin tyyntynyt ja lunta oli laannut satamasta.

Ajettuaan takaisin tasaista kylätietä sen pihan kautta, jossa vaatteet nuoralla riippuivat kuivamassa, saapuivat he jälleen kovasti humisevien pajupensaiden luo ja ajoivat ulos lakealle kedolle. Tuisku ei ollut tauonnut, vaan näyttipä vielä kiihtyneenkin. Tie oli aivan ummessa ja ainoastaan viitoista saattoi tietää, ett'ei ollut eksynyt. Mutta viittojakin oli vaikea edessäpäin huomata, sillä tuuli oli vastassa.

Wasili Andrejitsh käänteli päätään ja tähysteli viittoja, vaan antoi hevosen juosta, luottaen siihen. Eikä hevonen eksynytkään, vaan kulki kääntyen milloin oikealle milloin vasemmalle sen mukaan kuin tunsi tien jalkojensa alla tekevän mutkia. Sillä lailla näkyivät viitat aina milloin oikealla, milloin vasemmalla, vaikka tuisku ja tuuli yltyivätkin.

Näin ajoivat he kymmenen minuutin verran, kun hevosen edessä yht'äkkiä näkyi jotakin mustaa, joka liikkui tuulen ajamassa viistossa lumiverkossa. Ne oli muita samaa tietä ajavia. Rusko oli ehättänyt heitä ja satutteli kavioillaan edessä kulkevien rekien kannaksiin.

-- Ajakaa sivu... ai... edellepäin! -- huudettiin reestä.

Wasili Andrejitsh lähti ajamaan sivu. Reessä istui kolme miestä ja nainen. Ne näkyivät olevan juhlaväkeä. Yksi miehistä piiskasi hevosta vitsalla. Toiset kaksi huitoivat käsillään ja huusivat jotakin. Nainen, joka oli peitetty moniin vaatteisiin ja luminen, istui rauhallisesti re'en perällä.

-- Keitä olette? -- huusi Wasili Andrejitsh.

Kuului epäselvä vastaus.

-- Keitä olette, sanon minä.

Yksi miehistä huusi jälleen minkä jaksoi, mutta sittenkään ei voinut erottaa mitään, keitä he olivat.

-- Aja! Elä laske edelle!

-- Juhlaväkeä näkyvät olevan.

-- Anna mennä! Aja, Simo! Aja sivu! Aja!

Reet iskivät yhteen ja olivat vähällä tarttua kiinni toisiinsa, vaan vieraat jäivät vähitellen jälelle.

Jonkun aikaa kuului vielä uupuneen hevosen läähötystä ja talonpoikain juopuneita huutoja, vaan sitte katosivat nekin kuulumattomiin. Ja ylt'ympäri ei erottanut mitään muuta, kuin korvissa vinkuvaa tuulta ja väliin reen jalaksien narahdusta tien nietoksilla.

Tämä kohtaus teki Wasili Andrejitshin iloisemmaksi ja rohkaisi häntä, ja hän ajoi, viitoista välittämättä, reippaammin, luottaen hevoseen.

Nikitalla ei ollut mitään tekemistä ja hän nukahti. Yht'äkkiä hevonen sitte seisahtui ja Nikita oli pudota nenälleen.

-- Taaskaan ei ajeta oikein, -- sanoi Wasili Andrejitsh.

-- Mitenkä niin?

-- Viittoja ei näy. Varmaan ollaan taaskin poissa tieltä.

-- Jos on tie kadoksissa, niin etsiä pitää, -- vastasi Nikita lyhyesti, nousi ja meni jälleen, keveästi astuen jalat sisään päin, lumessa kävelemään. Hän käveli kauan, milloin kadoten silmistä, milloin taas näkyen, ja palasi vihdoin takaisin.

-- Tässä ei ole tietä, ell'ei edessä ole, -- sanoi hän istuutuen rekeen.

Alkoi jo tulla ihan hämärä. Tuisku ei yltynyt, vaan ei vähentynytkään.

-- Jospa e'es niitä miehiä kuuluisi, -- sanoi Wasili Andrejitsh.

-- Eipähän tavottaneet, varmaan siis ollaan etäälle joutuneet tieltä. Tahikka ehkä he ovat ajaneet syrjään, -- sanoi Nikita.

-- Minnekäs sitte ajetaan? -- kysyi Wasili Andrejitsh.

-- Antaa hevosen kulkea, -- sanoi Nikita. -- Kylläpähän viepi perille. Antakaa ohjat tänne!

Wasili Andrejitsh antoi mielelläänkin ohjakset pois, sillä hänen käsiään alkoi palella villaisissa kintaissa.

Nikita otti ohjakset, joita vaan piteli käsissään ollenkaan liikuttelematta, ja luotti iloisena lempihevosensa viisauteen. Hevonen alkoikin todenperään vähitellen kääntää, mutkitellen milloin toiselle milloin toiselle puolelle ja kuunnellen vuoron toisella vuoron toisella korvalla.

-- Pitää olla ääneti, -- sanoi Nikita. -- Näetsen mitä tekee. Mene, mene, minne tiedät! Noin, noin.

Alkoi tuulla takaapäin ja tuli lämpöisempi.

-- Sekös on viisas, -- jatkoi Nikita mielissään hevosesta. Kirgisiläinen hevonen on väkevä, mutta tuhma.

Vaan katsos, mitä tämä korvillaan tekee. Ei mitään telekraahviakaan tarvitse, virstan päähän aistitsee.

Eikä kulunut puolta tuntiakaan, kun edessä todellakin häämöitti jotakin mustaa, metsäkö vai kylä, ja oikealla näkyi jälleen viittoja. He olivat silminnähtävästi taas saapuneet tielle.

-- Tämähän on taas sama Grishkino, -- sanoi Nikita yht'äkkiä.

Todella olikin nyt heistä vasemmalla sama riihi, jonka katolta pyrysi lunta ja sama nuora, jossa ne vaatteet riippuivat kuivamassa yhtä tuimasti tuulen pieksettävinä.

Taas saapuivat he lantaiselle kyläntielle, taas oli tyynempi, lämpimämpi ja iloisempi, taas kuului ääniä ja laulua, taas alkoi koira haukkua. Oli jo niin pimeä, että muutamista ikkunoista näkyi valkea.

Keskellä kylää Wasili Andrejitsh käänsi hevosen ison talon luo ja seisautti portille.

-- Kutsuhan Taras ulos, -- huusi hän Nikitalle.

Nikita meni lumisen valaistun ikkunan luo, jonka valossa kimalteli tanssivia lumihiutaleita, ja koputti piiskan varrella.

-- Kuka siellä? -- kysyi ääni sisältä.

-- Kauppias Brehunov, -- vastasi Nikita. -- Käyhän ulos kotvaksi aikaa.

Ikkunasta poistuttiin sisällä ja parin minuutin perästä kuului, kuinka tuvan kiinni jäätynyt ovi aukesi, sitte naksahti ulko-oven säppi ja ovea pidellen, ett'ei sitä tuuli tempaisi, näyttäytyi sieltä vanha valkopartainen mies, korkea lakki päässä ja lyhyt turkki valkoisen pyhäpaidan päällä hartioilla, ja hänen jälessään nuorempi mies, punainen mekko yllään ja nahkasaappaat jalassa.

-- Tehkää niin hyvin, -- sanoi ukko.

-- Me tässä on ajettu eksyksiin, -- sanoi Wasili Andrejitsh; -- oli aikomus päästä Gorjatshkinoon, vaan nyt tänne teille jouduttiin. Täältä kerran jo lähdettiin ja taas takaisin palattiin.

-- Vai niin eksyitte, -- sanoi vanhus. -- Pekka, mene porttia aukaisemaan, -- kääntyi hän punamekkoisen nuoren miehen puoleen.

-- No, kyllä, -- vastasi mies iloisella äänellä ja juoksi porstuaan.

-- Ei me, veli kulta, yöksi jäädä, sanoi Wasili Andrejitsh.

-- Minnekäs te nyt yöllä lähdette? Olkaa täällä huomiseksi.

-- Vallan mielellänikin olisin, vaan pitää lähteä.

-- Lämmitelkäähän sitte edes! Paraiksi samovaarin aikaan kerkisitte, -- sanoi ukko.

-- Lämmitellä kyllä voipi, -- sanoi Wasili Andrejitsh, -- pimeämpihän ei kuitenkaan tule, kun kuukin nousee, vaan valoisampi. Käydään sitte sisään lämmittelemään, Nikita.

-- Mikäs siin' on, voihan sitä lämmitellä, -- sanoi Nikita, joka oli hyvin viluissaan ja sitä vaan toivoikin, että pääsisi uunille kohmettuneita jäseniään oikomaan.

Wasili Andrejitsh meni vanhuksen kanssa tupaan ja Nikita ajoi hevosen Pekan aukaisemasta portista pihaan ja sitte, hänen osotuksensa mukaan, liiterin katoksen suojaan seisomaan. Tunkio oli katoksen alla niin korkea, että vempele hipaisi orteen. Kanat kukkoineen, jotka jo olivat asettuneet orrelle, alkoivat tyytymättöminä kaakattaa ja käydä raaputtelivat ortta pitkin. Lampaat, pelästyneinä ja nalkutellen kavioillaan kovaa tunkiota myöten, hurahtivat syrjään. Koira, joka näkyi olevan aivan nuori, äityi armottoman kimakkaasti ja vihaisesti haukkumaan vierasta.

Nikita puhutteli kaikkia, pyysi kanoilta anteeksi ja lohdutteli heitä, ett'ei toista kertaa enää vaivaa, soimasi lampaita, että he pelästyvät itsekään tietämättä mitä, ja tyynnytteli lakkaamatta koiraa sillä aikaa, kun sitoi kiinni hevosta.

-- Nyt se hyvä tulee, -- sanoi Nikita ja paukutteli lumen vaatteistaan. -- Sekös yhä haukkuu! -- lisäsi hän koiralle. -- Ole jo tuossa, hölmö! Herkiä! Itseäsi vaan vaivaat, -- sanoi hän. -- Eihän tässä varkaita ole, vaan omia miehiä.

-- Niin se on, kuin on sanottu, että talolla on kolme neuvonantajaa, -- sanoi nuori mies, paiskaten voimakkaasti katoksen alle sen ulkopuolelle jääneen reen.

-- Mitenkä niin neuvonantajat? -- sanoi Nikita.

-- Niin on Paulsonin kirjassa sanottuna: kun varas taloon pyrkii, haukkuu koira ja se merkitsee, että silmät auki! Kun kukko laulaa, niin se merkitsee, nouse ylös! Kun kissa peseytyy, niin se tietää, että rakas vieras tulee, jota pitää kestitä, -- puheli nuori mies.

Pekka oli lukutaitoinen ja osasi melkein ulkoa ainoan hänellä olevan, Paulsonin kirjoittaman kirjan. Ja kun hän oli pikkuisen ryypännyt, niin kuin sillä kertaa, niin hän hyvin mielellään mainitsi siitä lauseita, jotka hänestä olivat tilaisuuteen sopivia.

-- No, just' niin se on, -- sanoi Nikita.

-- Tuli se maar' vilu tiellä? -- kysäisi Pekka.

-- Eipä tuo ilmankaan ole, -- sanoi Nikita. Ja he menivät pihan poikki porstuan kautta tupaan.

IV.

Talo, johon Wasili Andrejitsh poikkesi, oli kylän rikkaimpia. Siihen kuului viisi jako-osuutta ja vuokrattuna oli vielä maata muualtakin. Siinä oli kuusi hevosta, kolme lehmää, kaksi hiehoa ja noin parikymmentä lammasta. Perhekunnassa oli kaikkiaan 22 henkeä, joista neljä nainutta poikaa, kuusi lapsenlasta, joista Pekka yksin oli nainut, kaksi lapsenlapsenlasta, kolme orpoa ja neljä miniätä. Se oli yksi niitä harvoja taloja, joka vielä pysyi jakamattomana; mutta siinäkin jo kauan oli olemassa sisällistä eripuraisuutta, joka, kuten ainakin, oli saanut alkunsa akkaväestä ja välttämättä piakkoin oli saava ja'on toimeen. Kaksi poikaa oli Moskovassa vedenvetäjänä, yksi oli sotamiehenä. Kotona olivat nyt vaari, mummo, isännöivä poika ja pyhäksi Moskovasta kotia tullut toinen poika sekä kaikki naiset ja lapset; paitsi omaa väkeä oli vielä vieraana naapuri, kylänvanhin.

Tuvan pöydän kohdalla riippui kattolamppu, joka valaisi kirkkaasti pöydällä olevat teeastiat, viinapullon ja kylmät ruo'it sekä ylänurkan, jossa riippui Jumalan kuvat ja molemmin puolin niitä muita kuvia. Pöydän nenässä istui, musta lyhyt turkki yllään, Wasili Andrejitsh, imien jäätyneitä viiksiään ja tarkastellen ihmisiä ja tupaa mulkoilevilla raukan silmillään. Paitsi häntä istui pöydän ääressä valkopartainen, kaljupäinen vanhus, valkoinen kotikuteinen mekko päällään, hänen vieressään, puettuna hienoon kattuunimekkoon, jyhkeäselkäinen ja -harteinen poika, joka oli pyhäksi tullut Moskovasta kotiin, ja vielä toinen poika, leveäharteinen vanhin veli, joka oli isäntänä talossa, sekä laiha, punatukkainen kylänvanhin.

Miehet olivat juuri, ryypättyään ja haukattuaan, rupeamaisillaan teetä juomaan ja samovaari jo alkoi kiehua humista lattialla uunin luona. Lavereilla ja uunilla näkyi lapsia. Penkillä istui nainen kätkyen ääressä. Vanha muori, jonka kasvot olivat täynnä ryppyjä joka suunnalle ja huuletkin ryppyiset, kestitsi Wasili Andrejitshiä.

Nikitan tullessa tupaan muori juuri tarjosi Wasili Andrejitshille viinaa, jonka oli kaatanut paksuun lasiin.

-- Elkää nyt, Wasili Andrejitsh, eihän sitä miten ilman, pitää toki onneksi juoda, -- sanoi vaari.

Viina ja sen haju saivat Nikitan kovin hämille, varsinkin nyt, kun hän oli viluinen ja väsynyt. Hän rypisti otsaansa ja, ravisteltuaan lumen takistaan ja vaatteistaan, asettui Jumalan kuvia vastapäätä, ja ikäänkuin ketäkään näkemättä, kolme kertaa teki ristinmerkin ja kumarsi kuville, kääntyi sitte vanhaan isäntään päin, kumarsi ensin hänelle, sitte muille pöydän ääressä istuville, sitte naisille, jotka seisoivat uunin luona, ja toivotti onnellisia pyhiä. Ja sitte hän alkoi riisua päällysvaatteitaan, vilkaisematta pöytään päin.

-- Oletpas sinä, hyvä ystävä, kuurassa, -- sanoi vanhin veli, katsellessaan Nikitan huurteisia kasvoja, silmiä ja partaa. Nikita riisui kauhtanansa, puisteli vielä sitä, ripusti lähelle uunia ja meni pöydän luo. Hänelle tarjottiin myöskin viinaa. Se oli minuutti tuskallista taistelua. Hän oli vähällä ottaa lasin ja kallistaa tuoksuavan kirkkaan nesteen suuhunsa. Mutta hän katsahti Wasili Andrejitshiin, muisti valansa, muisti viinaan menettämät saappaansa, muisti tynnyrintekijän, joka eli hänen vaimonsa kanssa, muisti poikansa, jolle kevääksi oli luvannut ostaa hevosen, huo'ahti ja kieltäytyi juomasta.

-- Minä en juo, kiitän nöyrimmästi, -- sanoi hän otsaansa rypistäen ja istui penkille toisen ikkunan luo.

-- Mitenkäs se niin on? -- kysyi vanhin veli.

-- En juo, siinä kaikki -- sanoi Nikita silmiään nostamatta ja, katsoen kieroon viiksiinsä ja partaansa, sulatteli niistä jääpuikkoja.

-- Ei sen kelpaa juoda, -- sanoi Wasili Andrejitsh, pureksien vesirinkeliä ryypyn jälkeen.

-- No teetä sitte, -- sanoi ystävällinen muori. Olet maar' ihan viluissasi, mies parka? -- Mitä te, tytöt, samovaarin kanssa kuhnustelette?

-- Jo on valmis, -- vastasi nuorin nainen ja pyyhkäistyään vaatteella kiehuvan samovaarin, kantoi sen vaivoin pöydän luo, kohotti ja jyskäytti pöydälle.

Sillä aikaa Wasili Andrejitsh kertoi, miten he olivat eksyneet tieltä, miten kaksi kertaa olivat palanneet samaan kylään ja miten tiellä tapasivat juopuneita. Isäntäväki ihmetteli, selitteli, missä ja minkä tähden he olivat eksyneet ja ketkä ne juopuneet olivat ja neuvoi, miten oli ajettava.

-- Moltshanovkaan kyllä lapsikin löytää, pitää vaan osata kääntyä suurelta tieltä, missä pensaikko näkyy. Vaan te ette sinne asti ajaneet! -- puheli kylän vanhin.

-- Olkaahan yötä. Tytöt kyllä vuoteen valmistavat, -- kehoitteli muori.

-- Ja aamulla on oikein mainio lähteä, -- vakuutteli vaari.

-- En voi, velikulta, asiat vaativat! -- sanoi Wasili Andrejitsh, -- minkä tunnissa menettää, usein ei saa vuodessa takaisin, -- lisäsi hän muistaen metsän ja kauppiaat, jotka voivat ehtiä ennen häntä. -- Ehkä sitä perille päästään? -- sanoi hän kääntyen Nikitan puoleen.

Nikita ei vastannut pitkään aikaan, vaan oli yhä sulattavinaan jääpuikkoja parrastaan ja viiksistään.

-- Kun ei taaskin eksyttäisi tieltä, -- sanoi hän synkästi. Nikita oli synkkänä siitä syystä, että hänen teki armottomasti mieli viinaa ja ainoa, joka saattoi tämän halun sammuttaa, oli tee, vaan teetä hän ei vielä saanut.

-- Kunhan vaan käänteesen päästään, niin ei sitte enää eksytä, metsän kauttahan sitte tie käypi perille asti, -- sanoi Wasili Andrejitsh.

-- Se on teidän vallassanne, Wasili Andrejitsh, lähdetään sitte vaan, -- sanoi Nikita, ottaessaan hänelle tarjotun lasin teetä.

-- Juodaan teetä ja sitte matkalle.

Nikita ei sanonut mitään, pyöritti vaan päätään ja, kaadettuaan varovasti teetä lautaselle, alkoi lämmitellä sen höyryssä kylmiä käsiään. Puraistuaan sitte pikkuruisen murusen sokeria, kumarsi hän isäntäväelle ja sanoi:

-- Teidän terveydeksenne, -- ja särppi suuhunsa lämmittävää nestettä.

-- Kun olisi joku käänteesen asti saattanut, -- sanoi Wasili Andrejitsh.

-- Se käypi kyllä laatuun, -- sanoi vanhin poika.

-- Pekka valjastaa hevosen ja saattaa käänteesen saakka.

-- Valjasta sitte, hyvä mies. Kyllä minä siitä kiitokset suoritan.

-- Mitä te joutavia, -- sanoi ystävällinen muori. Oikein mielellämmehän se tehdään.

-- Pekka, mene valjastamaan tamma, -- sanoi vanhin poika.

-- No, kyllä, -- sanoi Pekka hymyillen ja siepattuaan heti naulasta lakkinsa, juoksi valjastamaan.

Sillä aikaa kuin hevosta valjastettiin kääntyi puhe siihen, mihin oli pysähtynyt silloin, kuin Wasili Andrejitsh ajoi ikkunan luo. Vaari valitteli kylänvanhimmalle kolmatta poikaansa, joka ei ollut lähettänyt hänelle pyhäksi mitään, vaan vaimolleen ranskalaisen huivin.

-- Ei ne kelpaa nuoret enää mihinkään, -- sanoi vaari.

-- Eivät kelpaakaan, -- sanoi kylänvanhin. Liian ovat viisaiksi tulleet. Djemotshkinin poika, näet, kun isältään käsivarrenkin mursi. Kaikki, näämmä, vaan liiasta viisaudesta johtuu.

Nikita kuunteli, tarkasteli läsnäolevia ja näkyi tahtovan myöskin ottaa osaa puheesen, mutta joi niin innokkaasti teetä, että kerkesi vaan myöntävästi nyökäytellä päätään. Hän joi lasillisen toisensa perästä ja hänen tuli yhä varimpi ja parempi olla. Puhetta kesti kauan yhä samasta asiasta, omaisuuden jakamisen turmiollisuudesta, eikä se näköjään ollut pelkkää yleistä puhetta, vaan asia koski jakoa siinä talossa, jota jakoa vaati toinen poika, siinä jurona ja ääneti istuva. Se näkyi olevan kipeä kohta ja tämä kysymys kiinnitti kaikkien osallisten mieliä, vaikka he vieraiden läsnäolon takia eivät ryhtyneet asiata pohtimaan. Mutta lopulta vaari ei malttanut mieltään, vaan sanoi itkevällä äänellä, ett'ei hän anna jakaa, niin kauan kuin elossa on, ja että talo hänellä on Jumalan kiitos hyvä, mutta jos se jaetaan, niin kaikki mierolle joutuvat.

-- Ihan niinkuin Matvejevin perheen kävi, -- sanoi kylänvanhin. -- Oli heilläkin hyvä talo, vaan kun jaettiin, niin ei yhdelläkään mitään ollut.

-- Niinikään sinäkin tahdot, -- kääntyi vaari poikansa puoleen.

Poika ei vastannut mitään ja tukala äänettömyys seurasi. Äänettömyyden keskeytti Pekka, joka jo oli valjastanut hevosen ja pari minuuttia tätä ennen oli palannut tupaan ja koko ajan hymyili.

-- Semmoinen se on Paulsonin kirjassa satukin, sanoi hän. -- Antoi isä kerran pojilleen vastan taitettavaksi. Yhdellä kertaa eivät saaneet poikki, vaan vitsoittain taittamalla se oli helppoa. Niin tässäkin, -- sanoi hän, hymyillen, suu leveänä. -- Hevonen on valmis! lisäsi hän.

-- Kun on valmis, niin lähdetään, -- sanoi Wasili Andrejitsh. -- Vaan jakoon elä suostu, vaari! Sinä olet omasi ansainnut ja sinä olet siis sen haltiakin. Valita rauhantuomarille. Kyllä se järjestyksen näyttää.

-- Niin juonittelee, niin juonittelee, -- valitti vanhus yhä itkevällä äänellä, -- ett'ei sen kanssa mihin pääse! Ihan on kuin riivattu!

Nikita, joka sillä aikaa oli juonut viidennen lasillisen teetä, ei kuitenkaan pannut lasiaan lautaselle ylösalasin [Kun venäläinen talonpoika panee teelasinsa ylösalasin lautaselle, on se merkki, ett'ei hän tahdo lisää. Suom.], vaan syrjälleen, toivoen, että hänelle kaadetaan vielä kuudes. Mutta samovaarissa ei ollut enää vettä eikä emäntä tarjonnut hänelle lisää, kun Wasili Andrejitshkin jo rupesi pukeutumaan. Nikitakin siis nousi ylös, pani takaisin sokeriastiaan sokeripalasensa, josta oli puraissut joka puolelta, pyyhki takinliepeesen hiestä märkiä kasvojansa ja meni pukemaan kauhtanan päälleen.

Pukeuduttuaan hän raskaasti huo'ahti, kiitti isäntäväkeä, hyvästeli ja astui lämpöisestä, valoisasta tuvasta ulos pimeään, kylmään porstuaan, johon tuuli ulvoen tunkeutui ja tuisku ajoi lunta, sekä sieltä ulos pimeälle pihalle.

Turkki päällä seisoi Pekka hevosineen keskellä pihaa ja saneli hymyillen runoa Paulsonin kirjasta. Nikita kuunteli ja nyökäytteli hyväksyvästi päätään ohjaksia selvitellessään.

Vaari tuli saattamaan Wasili Andrejitshiä ja toi lyhdyn porstuaan valaistakseen hänelle, mutta tuuli puhalsi sen heti sammuksiin. Ja pihallakin huomasi, että tuisku oli yltynyt kovemmaksi.

"Onpas nyt ilma!" ajatteli Wasili Andrejitsh; "ehk'ei päästäkään perille, vaan kuitenkaan ei voi jättää, -- asiat vaativat. Ja kun jo kerran ollaan lähdössäkin. Talon hevonenkin jo on valjaissa tuossa. Päästään kai, Jumalan avulla." Vanha isäntä arveli myöskin, ett'ei pitänyt lähteä; mutta hän oli jo pyytänyt jäämään, vaan häntä ei toteltu. "Ehkä minä vaan vanhuuttani pelkään, ja he kyllä perille pääsevät", arveli hän. -- "Ja ainakinhan ajoissa maata päästään ilman puuhitta."

Pekka näki myöskin, että oli vaarallinen lähteä, ja häntä pelotti, mutta hän ei tahtonut sitä millään lailla näyttää, vaan oli olevinaan rohkea eikä muka pikkuistakaan pelännyt. Nikitan ei tehnyt ollenkaan mieli lähteä, mutta hän oli ammoin jo oppinut olemaan ilman omaa tahtoa ja palvelemaan muita. Näin ollen ei mikään pidättänyt lähteviä.

V.

Wasili Andrejitsh astui reen luo, löysi sen töintuskin pimeässä, istuutui siihen ja tarttui ohjaksiin.

-- Ajakaa edellä! -- huusi hän. Pekka, seisten polvillaan liistereessä, päästi hevosen menemään. Rusko, joka jo monasti oli hirnunut, tuntien tamman edessään, lähti perässä ja he tulivat ulos tielle. Taaskin he ajoivat kylän lävitse samaa tietä ja saman pihan kautta, jossa ne jäätyneet vaatteet riippuivat, vaikk'ei niitä nyt voinut nähdä, saman riihen vieritse, joka nyt jo melkein kattoon asti oli kinoksen peitossa ja josta lakkaamatta tuprusi lunta ja sitte samojen synkästi ja alakuloisesti valittavien ja humisevien pajupensaiden sivuitse. Ja taas saapuivat he samalle yltäyleensä ryöppyävälle lumiulapalle. Tuuli oli niin kova, että kun se kävi sivustapäin ja ajajat risteilivät sitä vastaan, niin se kallisteli rekeä syrjälleen ja vei hevosta tiepuoleen. Pekka ajaa karitteli säyseällä tammallaan edessäpäin ja tuontuostakin huuteli reippaasti. Rusko potkaisi perässä.

Ajettuaan siten noin kymmenen minuuttia, Pekka kääntyi ja huusi jotakin. Tuulen takia ei siitä saanut selkoa Wasili Andrejitsh eikä Nikita. Mutta he arvasivat, että olivat saapuneet tien käänteesen. Pekka toden perään käänsikin oikealle ja tuuli, joka oli ollut syrjäinen, alkoi käydä vastaan, ja oikealla puolen häämöitti lumen läpi jotain mustaa. Se oli pensaikko käänteessä.

-- No, Jumalan haltuun!

-- Suur' kiitos, Pekka!

-- Myrsky taivon mustaks' peittää, -- huusi Pekka ja katosi näkyvistä.

-- Sitäkös on runoniekka, -- sanoi Wasili Andrejitsh ja nykäisi ohjaksia.

-- Oikein soma poika, -- sanoi Nikita.

He ajoivat eteenpäin. Nikita, joka oli hyykistäytynyt ja vetänyt päänsä hartioihin niin, että hänen vähäinen partansa verhosi kaulan, istui ääneti ja koetti pysytellä ruumiissaan teen juonnilla saamansa lämmön. Edessä hän näki aisain suorat viivat, jotka yhtämittaa näyttivät hänen silmissään maantieltä, hevosen liikkuvan takapuolen ja solmuun sidotun hännän, jota tuuli aina sivullepäin painoi, ja etempänä edessäpäin korkean vempeleen ja hevosen nyökkyvän pään ja kaulan hulmuavine harjoineen. Silloin tällöin vilahti hänen silmissään joku viitta, josta hän tiesi heidän vielä olevan tiellä, ja hänellä ei siis ollut mitään tekemistä.

Wasili Andrejitsh ajoi itse hevosta ja antoi sen itsensä pysytelläidä tiellä. Mutta vaikka Rusko olikin saanut kylässä puhaltaa, niin se kuitenkin juoksi vastahakoisesti ja ikäänkuin käänteli syrjään, niin että Wasili Andrejitshin täytyi muutaman kerran ohjata sitä tielle.

"Tuossa on oikealla viitta, tuossa toinen, tuossa kolmas", luki Wasili Andrejitsh, -- "ja kas tuossahan on edessä metsä", ajatteli hän, katsellen jotakin edessä häämöttävää mustaa. Mutta se, mikä hänestä näytti metsältä, olikin vaan pensas. He sivuuttivat pensaan, ajoivat vielä noin parikymmentä syltä, -- ei ollut neljättä viittaa eikä metsää.

"Siinä paikassa pitää tulla metsä", ajatteli Wasili Andrejitsh ja, viinan ja teen innostamana, ajoi hän pysäyttämättä. Nöyrä ja hyvä luontokappale totteli ja juoksi milloin hölkytellen, milloin ravia sinne, minne ajettiin, vaikka tiesikin, että viedään ihan väärälle suunnalle. Kului noin kymmenen minuuttia ja metsää vaan ei näkynyt.

-- Taaskin jouduttiin pois tieltä, -- sanoi Wasili Andrejitsh, seisauttaen hevosen.