Part 2

MANU. En ollenkaan! Mutta minä olen viisaampi kuin velimies ja teen tällaiset riidanaiheet turhiksi jo ennen naimisiin menoa. Te naiset olette niin oikukkaita kapineita, että teidän päähänne voi pälkähtää vaikka minkälaisia hassuja vaatimuksia.

EEVA. Luuletko, ettei meille naimisissa ollessamme sitten riitaa tulisi ollenkaan. Riiteleväthän Maija ja Anttikin joka päivä.

MANU. Kyllä ihmisillä riidanaiheita aina niin paljon riittää, ettei ikävä tule, mutta emmehän me viitsi samaa toramyllyä jauhattaa, kuin veljet ja kälyt. Enkä minä aijo sinua työllä tappaa. Jos et jaksa, niin otetaan apulainen.

EEVA (Manun kaulaan hypäten). Sinä olet aina niin hyvä!

MANU (sieppaa Eevaa vyötäisistä ja alkaa lennättää ympäri huonetta laulaen: "heippa reippa rallaa, häät on joutumallaan j.n.e.").

EEVA. Päästä herran tähden irti! Joku tulee! Näin vilahduksen ikkunasta ja porstuassa kolistellaan. Mitä tietä minä nyt pakoon pääsen?

MANU. Hyppää tuosta ikkunasta ulos!

EEVA. Kun ehtisin! (Menee Mamin auttamana ikkunasta ulos.)

MANU (kävelee vihellellen lattialla. Kalle tulee).

MANU (Kallelle). Mitäs töitä minä nyt tekisin?

KALLE. Ota tuo ruuanlaitto huoleksesi ja pane pataan riisiryyniä. Hoida sitten tulta, niin että pian kiehuu.

MANU. Kyllä minä puita panen, että on tuli kuin juhannuskokko. -- Kuinka paljon niitä ryynejä pannaan?

KALLE. En minä tiedä. Pane nyt arviokaupalla.

MANU (hakee pöytäkaapista ryynipussin ja kaataa pataan sekä korjailee tulta).

ANTTI (syöksyy sisään suuri, mustaksi palanut leipä kädessä). Kuulehan naapuri! Mitä minä nyt teen, kun nämä leivät paloivat aivan karrelle?

KALLE. Kuinka sinä sillä tavalla?...

ANTTI. No, kun minä paistoin niitä ensin kolme tuntia, eikä ottanut ollenkaan kuorta tullakseen, niin lämmitin uunin uudelleen vähän pontevammin, ja nyt ne eivät ehtineet olla kuin kymmenen minuttia, kun korventuivat, peevelit, tuon näköisiksi.

KALLE. Ovatpa nyt sitten ainakin kypsiä.

ANTTI. Ovat, ja niin perinpohjaisesti, että sisältäkin näyttävät kuin sysihauta. Mitä minä nyt Maijalle sanon, kun hän kotia tulee?

KALLE. Sano, että palanut on terveellistä vatsalle.

ANTTI. Ei näitä voi laskea hampaidenkaan lävitse. Hulluinta vain on, että meillä ei ole leipää ollenkaan. Etkö sinä voisi lainata edes päivälliseksi.

KALLE. Lainaan kyllä ja annan vielä hyvän neuvonkin. Hautaa palaneet leipäsi jonnekin ja laita taikina uudelleen. Sano sitten Maijalle, ettet ole ehtinyt leipoa vielä ollenkaan.

ANTTI (lyö Kallea olalle). Kiitos, naapuri! Sinä olet aina hyvä auttamaan.

KALLE. Ei kestä, ei kestä. Ainahan sitä lähimäistä niin paljon autetaan. Tule mukana aittaan, niin saat leivät. (Menevät.)

MANU (hämmentelee pataa ja laulelee):

"Keitä sä kultani kahvia, ja keitä kattilalla; viimeisen kerran astelen sun kamarisi lattialla."

(Puhuu.)

Kylläpä tämä on sakeaa.

KALLE (kurkistaa ikkunasta sisälle). Kuinka puuro joutuu?

MANU. Hyvin, mutta tulee niin kovaa, ettei upottaisi, vaikka hevonen päällä seisoisi. (Hämmentää voimainsa takaa.)

KALLE. Lyö vettä sekaan, että löysenee.

MANU. Eikös siihen pitäisi panna maitoakin?

KALLE. Mistä sitä panee? Tuota -- tarkoitan -- että tuleehan riisiryyneistä valkoista muutenkin. Vai mitä sinä luulet?

MANU. Enhän minä tiedä, mutta kyllä Reeta pani aina maitoakin.

KALLE. Ne naiset ovat aina sellaisia tuhlareita. Näytetään niille nyt, että saa sitä hyvää vähemmälläkin. (Poistuu.)

MANU. Niin kyllä, kun taitaa. (Panee vettä pataan.) Mikähän ihmeellinen soppa tästä mahtaa tulla?

KALLE (tulee puita sylissä). Pane vain runsaasti puita hellaan, että joutuu. Tässä on.

MANU. Kyllä pannaan. (Lisää puita.)

KALLE. Minä asetan astiat pöydälle, mene sinä hakemaan leipää ja silakoita.

(Manu menee ulos ja Kalle ottaa hyllyltä vateja ja lautasia, asettaen ne pöydälle).

KALLE. Siatkin kuuluvat siellä kiljuvan nälissään. Pahusko sitä joka paikkaan ehtii ja kaikkea muistaa. Lennätän niille vaikka tuon likaveden. (Ottaa likaämpärin nurkasta ja menee.)

MANU (tulee tuoden leipää ja silakkalautasen). Mikä täällä niin oudosti haisee? (Menee hämmentämään pataa.) Täältä padasta se tulee. (Menee ikkunaan ja huutaa.) Veli! Veli! Kalle! Kalle!

KALLE (ulkona). Mikä on hätänä?

MANU. Puuro on ruvennut savuamaan ja haisemaan niin kamalasti.

KALLE (hyökkää sisään, menee maistamaan puuroa kauhan kärjestä). Tuhat tulimmaista! Tämä on palanut pohjaan, ja niin pahasti, ettei sitä sikakaan vinkumatta syö.

MANU. Hukkaan meni hyvät humalat! Mitäs nyt tehdään?

KALLE. Otappa kiinni tuosta padan sangasta ja lennätä se järveen.

(Manu menee kiireisesti padan kanssa ulos.)

KALLE. Sinne se nyt meni järveen kalojen ruuaksi. Kyllä Reeta ähättelisi, jos tämän tietäisi. Eikä tässä nyt ehdi laittaa mitään muutakaan, ei yhtään mitään. (Istuu ja miettii.) -- Mutta kumma, ett'ei Reetaa kuulu, vaikka on kohta päivällisaika.

MANU (tulee). Sinne jätin padan järveen likoamaan. Niin oli puuro pohjaan pikiintynyt, ett'ei lähtenyt kaatamalla.

KALLE. Sanoppa nyt, mitä päivälliseksi laitetaan?

MANU (miettii). Jaa -- mitähän sitä nyt osattaisi? Vai laitettaisiinko niitä "veketaareja", joista pappilan maisteri puhui viimesunnuntaisessa kansanjuhlassa ja sanoi, että niitä on helppo laittaa.

KALLE. Mitä ne "veketaarit" ovat ja mistä niitä saa? Onko niitä Röyskölän osuuskaupassa?

MANU. En oikein tiedä. (Itsekseen.) Minähän puhelinkin Eevan kanssa melkein koko puheen ajan, niin etten paljonkaan kuullut. (Kallelle.) Eiköhän ne ole joitakin heinäntapaisia.

KALLE. Älä nyt taas hulluttele kesken kiirettä! Heiniä saisi Reeta syödä niitylläkin, ei hänen sitävarten tarvitsisi kotiin tulla.

MANU. Mutta olen minä kuullut joidenkin sellaisten syötävien nimiäkin: senaatti ja penaatti ja --

KALLE (tuskastuen). Olkoon niitä nyt vaikka mitä naattia tahansa. Ei tässä ole aikaa hullutuksiin, jos mielii jotain valmiiksi saada.

MANU. Mutta ei se maisteri leikillä puhunut. Aivan oli totinen, kun pappi pöntössään ja sanoi, että kasviruuat ovat terveellisempiä, kuin liharuuat.

KALLE. Johan me äsken laitoimme padallinen puhdasta kasviruokaa pappilan maisterin ahvenille.

MANU. Maisteri näkyikin olevan järvellä ongella, kun minä padan sinne vein. Jos nyt juoksisin pyytämässä häntä, että tulisi neuvomaan.

KALLE. Älä nyt juokse minnekään. Vielä tähän vieraita ihmisiä ilveilemään. Syököön maisteri vain heiniänsä lehmien kanssa kilpaa. Sen tuo on heinänsyöjän näköinenkin, laiha ja kalpea, kun luuranko. Herrat kyllä elävät heinilläkin, mutta talonpojalla pitää olla parempaa purtavaa. Lampaanreisi, tai siankinkku tässä terveydelle hyvää tekisi. Niin hitosti alkaa jo hiukaista tämä hyppääminen. -- Mene sinä nyt katsomaan, etteivät lehmät pääse taas apilapeltoon, ne kun nääs syövät "veketaaria" sieltäkin, mistä ei saisi omin lupinsa ottaa.

MANU. Nälkä minullakin on. En ole kunnolleen syönyt koko päivänä. (Menee.)

KALLE. Kenellä tässä ei olisi nälkä! Itsellänikin niin, että näköä haittaa. (Haukkaa leipää ja silakkaa. Puhuu suu täynnä.) Mitä ihmettä minä sille päivälliselle teen? Väki on kohta kotona, eikä minulla ole mitään valmista. (Lapsi kamarissa itkee.) Nyt se Veikkokin heräsi. (Menee kamarin ovelle, mutta kääntyy takaisin.) Huutakoon nyt vähän aikaa, eihän tuo niin vaarallista liene. Onhan se jo siksi iso, ettei enää napa repeä, ja paremmat keuhkot saa, kun hyvästi huutaa. Minä kasvatankin sitä järkiperäisesti. (Yhä vimmatumpaa porua kuuluu.) Tässä alkaa jo tulla kiirekin. Mihin sitä yksi ihminen ehtii, kun on kymmenen rautaa tulessa saman tien. (Lapsi kirkuu.) No, no! -- (Menee kamarin ovelle ja huutaa.) Ole vaiti siellä vähän aikaa! Ei minulla ole sinulle maitoa, ennenkun käyn kylästä lainaamassa. -- Tai varros vähän! Saat vettä ensi hätään. (Hakee tuttipullon ja panee siihen vettä.) "Vettä ne herrain hevosetkin juovat ja kauniin karvan kantavat." Sitäpaitsi -- vesi puhdistaa suoliston. (Vie pullon kamariin ja palaa tupaan.) No, on sen suu nyt tukittu joksikin aikaa. (Aikoo mennä ulos, mutta ovessa tulee mustalais-Kustaa vaimonsa ja tyttärensä kanssa vastaan.)

KUSTAA. Päivää, isäntä!

NAISET. Päivää, isäntä-kulta!

KALLE (hitaasti). Päivää! (Itsekseen.) Mikä nuokin nyt tuohon lennätti, parhaaseen kiireeseen. Mutta "missäs harakat, ellei siantappajaisissa".

KUSTAA. Toin nyt sen hevosen ja tulin perimään välirahoja.

KALLE. Hm! Se kauppa taisi tulla liian hätäisesti tehtyä. Parasta taitaa olla, että se peruutetaan, vallankin kun olen huomannut, että vain yrität siinä minua puijata.

KUSTAA. Ei, hertta-isäntä, ei sitä voi enää peroa. Kauppa kun kauppa! Tokihan nyt miehen sana on siksi pitävä, että siihen voi luottaa. Ja maailman parhaan hevosen saat.

KALLE (jyrkästi). Vie vain pois hevosesi ja paikalla! Minulla on kiire, enkä minä nyt jouda turhia jauhamaan.

KUSTAA. Anna kuitenkin joku markkanen purkajaisia.

NAISET (käsiään ojennellen). Anna, isäntä-armas, anna joku markkanen köyhille ihmisille! Anna, kultanen isäntä! Kyllä Jumala sinut siitä siunaa.

KALLE. Menkää pois! Minä alan jo suuttua.

AKKA (menee -pöydän ääreen ja alkaa syödä). Anna, isäntä-kulta, voita ja maitoa lisäksi, niin me syömme. Ei ole vielä koko päivänä syöty mitään. Tulkaa, Kustaa ja Miina, tulkaa syömään!

(Mustalaiset seisovat pöydän ympärillä ja syövät, yhä mankuen: hertta isäntä-kulta, anna maitoa, anna voita y.m. Lapsi kamarissa huutaa.)

KALLE (tukkii korviaan). Ettekö kuule, että oma lapsikin huutaa nälissään? Ulos, koko joukko, ja paikalla! (Mustalaiset mankuvat yhä. Naiset hameita ja röijyjä, Kustaa rahaa, vaatteita, kauroja j.n.e.)

KALLE (äkäisenä). Koska ei teitä saa muutoin lähtemään, niin täytyy kai ajaa. (Ottaa Kustaata niskasta ja taluttaa ovelle.) Sinä ensin!

KUSTAA (vastaan pannen). Mokomakin mies! Jo on hullumpi kun akkansa. Senkin tohvelirätti, juopporatti, marakatti! (Lyö Kallea.)

KALLE (suuttuen). Ulos! (Tyrkkää Kustaan ulos ovesta.)

AKKA (joka on silläaikaa siepannut naulasta Reetan hameen ja piilottanut saalinsa alle). Hyi, kirottu talo! (Syleksii.) Hyi, phyi, phyi! Tuollainen isäntä ei ole tupakkinaulan arvoinen. (Väistyy ympäri pöydän Kallen edellä, joka lähestyy häntä uhkaavan näköisenä.) Karvakuontalo! Maailman-Matti! Tuli talosi polttakoon, klinkkukinttu! Karhu karjasi kaatakoon, syntisäkki! Havukka lapsesi vieköön, pellonpeljätin! Kyllä minä sinut vielä noidun, senkin piikkiäes!

KALLE (akkaa tavottaen). No jopahan on pahus, ellen sinua ulos saa!

AKKA (poistuu kiireesti, työntäen tyttärensä edellään ja vielä mennessään haukkuen). Visukinttu, mörökölli!

KALLE. Sai siinä nyt kuulla kaikki nimet, mitä on mustalaisen almanakassa. -- Kaikellaisten kaupoissa minäkin olen ollut.

(Ulkoa kuuluu lasten parkumista: nälkä -- ruokaa!)

KALLE (itsekseen). Alkakaapas tekin, mukulat, nyt siellä vielä parkua, suuret lapset. (Huutaa ikkunasta.) Anna ja Eemeli, suunne kiinni ja paikalla! Leikkikää siellä vain siivosti!

(Parkuna ulkona lakkaa, mutta sen sijaan alkaa pikkulapsi huutaa kamarissa.)

KALLE. Ainako se Veikkokin jaksaa huutaa! (Puhuu ikkunasta pihalle.) Olkaa te nyt edes siellä siunaaman aikaa ääneti. Pian saatte ruokaa. (Menee kamariin.)

(Lapset alkavat ulkona taas itkeä ja huutaa kurkun täydeltä: nälkä -- ruokaa!)

KALLE (tupaan tullen). Joko se rääkyminen pihalla taas alkoi! (Ikkunasta.) Hävetkää vähän! -- Jos olette hiljaa, niin saatte heti syötävää. (Menee ottamaan hyllyltä piimäpyttyä, jolloin hylly astioineen tulee alas ja piimää räiskyy Kallen päälle.)

KALLE (suuttuneena). Kylläpä nuo mukulatkin osaavat kiusata! Kaikkea heidän tähtensä saakin päälleen. (Ikkunasta.) Menkää siitä etemmäs huutamaan! Ette siinä nyt nälkään kuole, vaikkei ruoka tässä silmänräpäyksessä olekaan suussanne.

(Pikkulapsi itkee).

KALLE. On se tuokin koko maanvaiva. Aina rääkyy. (Menee kamariin ja tulee hetken päästä kantaen kehtoa, jonka vie pihalle.)

(Tupaan tullen).

Olkoot nyt siellä, koko komppania, ja huutakoot, niin että kylä kaikuu. Mahtuuhan ääntä maailmaan. Ja nyt en minä enää välitä päivällisistä enkä muistakaan akkaväen hökötyksistä. On tämäkin nyt siivoa, olla tällainen piimäankka, miehinen mies. On onni, ettei kukaan ole näkemässä tätä sekamelskaa. Täytyy nyt vähän siivota edes --

MATKUSTAJA (tulee). Päivää! Kuljin tästä ohi ja kuulin pihaltanne niin kovaa lasten kirkunaa, etten voinut olla poikkeamatta katsomaan, mikä täällä on hätänä. Näytti siltä, että täällä ei olisi ketään kotona, kun lapset sellaista elämää saavat pitää.

KALLE (kädet puuskassa). Kuten näette, täällä nyt kumminkin ollaan kotona, ja hyvä kotimies onkin.

MATKUSTAJA. Kyllähän minä näen, että te mies olette, ja siksi juuri elämä ja huushollin pito täällä taitaakin olla sellaista, kun on.

KALLE. Mikä tällä elämällä on hätänä?

MATKUSTAJA. Kuulkaahan, teidän pitäisi mennä uudelleen naimisiin tai hommata tänne joku muu naisihminen. Ymmärtäähän sen, ettei miesten pitämä talous aina niin hääviä ole.

KALLE. Kiitoksia neuvoista, joita en ole pyytänyt. Mutta kyllä minä luullakseni tehtäväni itsekin tiedän. Sitäpaitsi olen tästälähtien tyytyväinen omaan vaimooni. Ei tarvitse neuvoa toista ottamaan.

MATKUSTAJA (itsekseen). Tuo mieshän taitaa olla vähän höperö. Parasta mennä pois ennenkuin hän saa raivokohtauksen. (Peräytyy ovelle.) Tästä täytyy käydä ilmoittamassa naapureille. (Kallelle.) Tietysti te itse asianne parhaiten tiedätte. Hyvästi! (Menee.)

KALLE. Kun hyvin menet, niin paremmin pääset. -- Tuota vielä puuttui! Nyt se tietysti juoruaa näkemistään pitkin kylää. -- Jaa-ah! On tämäkin elämää! En jaksa enää ajatella enkä tehdä yhtään mitään. Tämä päivä on ollut elämäni raskain. Väsyttää niin armottomasti. (Käy penkille makaamaan.)

Väliverho.

Kolmas näytös.

Sama huone ja samassa kunnossa. Kalle nukkuu penkillä, torjuen unissaan kärpäsiä. Alkaa sitte ensin kuorsata ja sen jälkeen puhua unissaan.

KALLE. Ooh -- ooh! Tänne -- tänne! Ei -- ei -- hyvät ihmiset -- pelastakaa Reeta ensin! (Herää ja nousee nopeasti istualleen, hieroo silmiään ja katselee ympärilleen.) Kah! Untahan se taisi ollakin koko tulipalo! Mutta perin selvä uneksi. Koko tämä talo oli olevinaan ilmiliekeissä, joku tuli minua pelastamaan, mutta minä tahdoin, että hän pelastaisi ensin vaimoni. -- (On hetken ääneti ajatuksissaan.) Missähän ihmeessä se Reeta viipyy, kun ei tule jo kotia. Täytyy tässä kiireesti siivota huone, ennenkuin hän saapuu, ja parasta lienee ottaa lapsetkin sisälle ihmisten silmistä. Jokohan ne ovat nukkuneet, kun ei kuulu porua pihalta enää? (Katsoo ikkunasta.) Eihän niitä näy missään! (Menee ulos ja tulee hetken päästä takaisin.) Herra varjele, nehän ovat kaikki kadonneet! Jokohan kävi mustalaisen kirous toteen? Mitä ihmettä Reeta nyt sanoo? Enkä minä tässä kunnossa ollen voi niitä etsimäänkään mennä. On parasta, että ensin siistin itseni ja pirtin. Ja siihen saakin tämä homma minun puolestani loppua. Missähän niiden räsyt ja luudat ovat? (Menee ulos.)

REETA (tulee). Kuinkahan uskallan Kallelle kaikki ilmoittaa? (Itkee.) Paljasta vahinkoa vain olen saanut aikaan, enkä osaa edes arvioida vahinkojen suuruutta. (Katselee ympäri pirttiä.) Mutta eipä taida täälläkään olla asiat kovin hyvässä kunnossa, näkeehän sen kaikesta. (Menee hellan luo.) Hellakin kylmänä eikä tietoa päivällisestä, vaikka pian on ilta käsissä. Jaa-hah! Kyllä minäkin nyt puoleni pidän. -- Missähän lapset ovat ja kuinka Veikkoparka voinee? (Menee kamariin.)

(Antti ja Kaisa tulevat sisään puhellen.)

ANTTI. Ei täällä näy olevan ketään kotona. Ja sen näköinen siivo kun täällä on?

KAISA. Jo toki minä olen monta kertaa sanonut, että mistä sillä Kallella riittää kärsivällisyyttä, kun sillä on niin huono emäntä, joka ei tee tehtäviään ja vielä kaikesta turhasta suutansa soittaa. Jos minä olisin ollut samallainen ja miesvainajalleni aina saarnannut, niin johan se olisi pannut minut matalaan hirteen. On se tämä Reeta aika risti miehelleen. Myötäänsä pärmänttää. Onko sitten kummaa, että mies on usein kotoa poissa? Ja tiedättekös, että aina on Reetalla sillä aikaa kahvikekkereitä ja vieraita tupa täynnä, porstua puolillaan. Jo toki me olemme Alitalon emännän kanssa monta kertaa sanoneet, että kuinkahan kauvan se talo tuollaista elämää kestää, kun tekee kuperkeikan.

ANTTI. Mutta ettekös te, sinä ja Alitalon emäntä, ole juuri parhaita Reetan kahviystäviä?

KAISA. No heh, sen takia minä juuri tiedänkin tämän talon asiat kuin viisi sormeani. Minullehan se Reeta aina kaikki salaisuutensa uskoo. Tässä kerrankin hän kertoi että -- --

REETA (kamarista tullen). Kerro pois vain, Kaisa. Kyllä minä olen kuullut kaikki juttusi.

KAISA (yskii hämillään). Tuota -- enhän minä muuta -- sanoin vain, että se Alitalon emäntä -- -- --

REETA. Parasta on, ettet puhu mitään. Kyllä sinut nyt tunnen.

KAISA. Niin, eihän minulla mitään asiaa tainnut ollakaan, muuten vain poikkesin pikimältään, kun olin tästä ohi kulkemassa Alitaloon. Eikä minulla nyt ole aikaa viipyäkään. Hyvästi! (Menee.)

ANTTI. Eikö Kalle ole kotona?

REETA. Ei häntä sisällä kumminkaan näy, jos ei ulkona liene.

ANTTI. Olisi ollut vähän asiaa. (Menee.)

REETA (yksin). Sellaistako se Alitalon emännän ystävyys on ollutkin? Hyvä tietää! (Istuu ja miettii.) Nyt minulle selkenee paljon asioita. Kun oikein ajattelen, niin eiköhän tuon Kaisan puheessa ollut paljon perääkin. Eihän Kalle ensiaikoina sellainen ollut kuin nyt, mutta minä olen aina tahtonut pitää oman pääni, vaikka olisi ollut nuppineulasta puhe. Aina minä toruin ja morkkasin, ja vihdoin hän tuli sellaiseksi, ett'ei piitannut puheistani mitään. Tuhlari minä olen myöskin ollut. Niin että kyllä minussakin syitä on. Kun nyt saisin Kallen kanssa oikein asiat puhutuksi, niin ehkäpä kaikki tulisi hyväksi jälleen. Mutta se vanha Aatami, se ei tahtoisi mitenkään alistua myöntämään olleensa väärässä. Jospa Kalle ottaisi asian ensin puheeksi, niin olisi minunkin helpompi vikani myöntää.

KALLE (tulee luuta kädessä). En löytänyt niitä lattiariepuja. (Ottaa esiliinan edestään ja alkaa pyyhkiä piimää lattialta.) On tämäkin peliä. En vain enään toista kertaa rupeaisi -- -- (Huomaa Reetan, yskii.)

(Kumpikaan ei puhu vähään aikaan mitään, katselevat vain noloina toisiaan.)

KALLE. Onko suoniitty jo niitetty?

REETA (nolona). Ei ole alotettukaan.

KALLE. Mitäs sinä sitten olet tehnyt?

REETA. Enpä ole tehnyt juuri mitään, kun en niitä työkalujakaan osannut teroittaa. Vein viikatteet pajaan ja käskin yksin tein niitä vähän lyhentää, kun ne minusta tuntuivat niin hankaloilta käsitellä. Sill'aikaa menin Toiskan muorin luo kahville ja kytkin ruunan maantien viereen aitaan ohjasten peristä. Mutta se ei malttanutkaan seisoa paikoillaan, vaan rupesi ruohoa haparoidessaan vänkäämään taaksepäin, tempoen ohjakset kireämmälle ja riuhtoen itsensä viimein nurin maantien ojaan. Siinä se sitten rikkoi valjaat ja taittoi aisan, niin että minun täytyi ilman ajopelejä taluttaa se kotiin, kun selässäkään en osannut istua. Niin että siihen se minun heinäntekoni päättyi.

KALLE. Voi sinua vaivaista! Ja vielä viikatteetkin pilasit! Taisi lisäksi ruunakin loukata itsensä?

REETA. Kolmella jalallahan tuo sitte kompuroi. Ja haava sillä on kupeessa. Mutta miksi sinäkin aivan kiusaksi annoit sen minun ajettavakseni, kun tiesit, että se on sellainen hullu, ettei voi pysyä alallaan.

KALLE. Sellaista se sinun isännöimisesi on! Turkanen, että ruunakin parhaalla työajalla -- --

REETA. Mutta minkälaista sinä itse olet saanut aikaan? Ensiksikin olet itse tuon siivoinen ja entä tupa sitten? Ei täällä ennen tuollaista sekamelskaa ole ollut. Ja missäs on päivällinen?

KALLE. Minä viis päivällisistä! Hoida itse sellaiset tehtävät!

REETA. Ja minä viis hevosista! Hoida itse konisi!

KALLE. Kuka käski sinun ruveta kuvattelemaan?

REETA. Kukas sinun käski? Itsehän tuota aina rähiset, että naisilla ei ole paljonkaan huolta ja hommaa.

KALLE. Pahempaa porua sinä minun työttömyydestäni pidit.

REETA (tyyntyen). Taitaa olla syytä sysissä, jos sepissäkin.

KALLE Hm!

REETA. Missä lapset ovat?

KALLE. En minä tiedä.

REETA. Etkö sinä tiedä, missä lapset ovat?

KALLE (kävelee lattialla ääneti).

REETA. Missä Veikon kehto on, kun ei sisällä ole?

KALLE. Se on pihalla.

REETA. Sinnekö sinä, jumalaton, olet lapsen laittanut. (Menee ulos.)

KALLE (yksikseen). Missähän helkkarissa ne lapset ovat? Alkaa jo itseänikin pelottaa.

REETA (tulee itkien sisälle). Kehto on kyllä pihalla, mutta ei siinä Veikkoa ole. Sano nyt suoraan, missä lapset ovat?

KALLE. Johan sanoin, etten tiedä.

REETA. Ei, nyt tämä peli pitää loppua! Minä menen etsimään lapsia. -- Mihin minun parempi hameeni tuosta naulasta on joutunut?

KALLE. Lienee omilla jäljilläsi, sillä minä en kumminkaan ole siihen koskenut.

REETA. Tuohon se varmasti jäi, kun aamulla lähdin.

KAEEE. Vai olisikohan se mustalaisakan kelmi -- --

REETA. Onko täällä käynyt mustalaisia?

KALLE. Kävihän noita.

REETA. No jo sinä olet koko kuvatus! Annat selvällä päivällä mustalaisten puhdistaa koko talon.

EEVA (tulee huppuun kääritty pikkulapsi [nukke] sylissä ja jälessään kaksi noin 6-7 ikäistä lasta, poika ja tyttö). Päivää taloon! Tulin tuomaan nämä lapsukaiset kotia. Eräs matkustaja toi ne meille. Sanoi ohi kulkiessaan löytäneensä ne pihalta huutamasta, ja kun täällä ei ollut näkynyt keitään naisihmisiä, niin hän tuli etsimään meiltä niille hoitoa.

REETA. Veikko-parka! Onkohan tuo saanut edes syödäkään tänään?

EEVA. Kyllä minä syötin ne kaikki.

REETA. Annetaan sille nyt sentään vielä vähän maitoa. (Ottaa kannun ja menee ulos.)

KALLE. Mitähän se nyt sanoo kun ei maitoa olekaan? (Menee ikkunan luo ja katselee ulos, palaa sitte penkille istumaan.) Hoh-hoo! (Huokaa.)

EEVA (hyssyttelee lasta.)

REETA (palaa). Missä tämänpäiväinen maito on, kuu ei aitassa ole?

KALLE. Se on lehmien mukana metsässä.

REETA. Mitä!? Ovatko ne saaneet jäädä lypsämättä?

KALLE (ei puhu mitään).

REETA. Kyllä on kotimies! Ei millään ole mitään tolkkua. Ole sinä, Eeva, niin hyvä ja hae lehmät kotia, täytyyhän ne saada lypsetyksi. (Ottaa lapsen Eevalta.)

EEVA. Kyllä minä ne noudan ja autan teitä vielä lypsämisessäkin. (Menee.)

(Seuraa äänettömyys. Kalle istuu pää käsien varassa pöydän päässä. Reeta vie lapset kamariin. Sitten Kalle ottaa naulasta puhtaan takin ja pukee sen yllensä ja istuu taasen penkille. Reeta tulee ja istuu selin Kalleen. Kumpikin koettaa salaa vilkaista toiseensa.)

REETA (hiljaa). Kalle!

KALLE (hiljaa). Mitä?

REETA. Tuota noin, -- että -- etköhän sinä sentään vähän paremmin miehestä käy kuin minä.

KALLE. Joko nyt on alkanut sinustakin siltä tuntua?

REETA. Johan minä -- --

KALLE. Minäkin luulen, että sinä osaat vähän paremmin emännöidä, kuin minä.

REETA. Kalle, annatko minulle anteeksi -- että -- että -- (purskahtaa itkuun.)

KALLE (menee Reetan viereen). Reeta, eiköhän minullakin ole saman verran anteeksipyydettävää? (Niistää nenäänsä.)

REETA. Kyllä sinä sittenkin olet kelpo mies, niinkuin minä silloin morsiamena ollessani luulin.

KALLE. Ja sinä aivan niinkuin se entinen Luhtalan Reeta, jota minä niin rakastin, etten olisi voinut keneenkään muuhun vaihtaa.

REETA (lähestyen Kallea ja puhuen hellällä, itkunsekaisella äänellä). Kalle, muistatkos, kuinka me silloin, -- niihin aikoihin -- -- --

KALLE (koppaa Reetan syliinsä). Muistan! Eiköhän se näin ollut?

REETA (Kallen rintaan nojaten). Nyt minä en ymmärrä, kuinka me olemme voineet tuottaa toisillemme niin paljon harmia, ja kiusaa.

KALLE. Kummalliselta se minustakin nyt tuntuu.

REETA. Emmeköhän liene tarpeeksi tunteneet toisiamme?

KALLE. Tai emme ole tarpeeksi tunteneet itseämme ja omia virheitämme. Olemme nähneet raiskan toisen silmässä, mutta emme malkaa omassamme.

REETA. Niin, niin! Minun osaltani varsinkin olisi tarvis paljon parannusta ja mielenmuutosta. Kaikki onkin ollut oikeastaan minun syytäni.

KALLE. Ei, Reeta! Minä sinut olen sellaiseksi saanut. Mutta tästälähtien olen toinen mies. Sinun mielesi ei saa enää koskaan minun vuokseni kovettua. Uskothan minua Reeta?

REETA (luottavasti). Uskon!