Part 15

... Erik oli noussut, mutta Joán tarttui hänen käteensä...

Salista ei kuulunut vain suosionosoituksia, siellä huudettiin ja kiljuttiin, yhtenä myllerryksenä.

»Nyt sinä soitit tanskaksi», sanoi Erik puristaen Joánin kättä.

»Soitinko?»

Ja esirippu laski ja nousi.

Tuolla kulki kaupanhoitaja Gerdan takana...

Esirippu nousi jälleen.

»Kuka hän on?» kysyi Joán, samalla kuin kumarsi yleisölle.

»Kuka?»

»Kaupanhoitaja...»

»Hänkö... hän on kaupanhoitaja», vastasi Erik.

Ja esirippu laski, mutta sen täytyi jälleen nousta. Oli kuin he olisivat huutaneet vain huutamisen itsensä vuoksi, ja he paukuttivat kohotettuja käsiään. Mutta äkkiä, keskellä salia, kiipesi kelloseppä penkille — kahden piti häntä auttaa —ja hälinän ja huutojen täyttämässä ilmassa kaikui hänen äänensä kuin torvi:

»Ja sitten, eläköön puheenjohtaja!»

»Voi ei», pääsi Gerdalta, ihan ääneen, ja hän painui aivan isänsä selän turviin.

Mutta Erik nauroi.

»Niin, eläköön puheenjohtaja», huusi hän heiluttaen kättään, ja Joán yhtyi:

»Eläköön puheenjohtaja! Eläköön!» huusi hän yli koko salin. Kaikki nousivat ja heiluttivat hattu jaan:

»Eläköön hän!»

Joán huusi sen vielä kerran.

Mutta kelloseppä, joka seisoi penkillään, punaisena ja topakkana kuin kukko, huusi jälleen:

»Nostakaa hänet!»

Ja eläköönhuudot raikuivat, ja ihmiset nauroivat.

Mutta Gerda juoksi taiteilijahuoneeseen.

»Nyt saa riittää», sanoi Erik, ja esirippu laski.

Joán oli juossut pieniä portaita alas ja seisoi Gerdan edessä.

»Heräsivätkö he?» kysyi hän.

»Ketkä?»

»Eteläjyllantilaiset.»

Salissa taputettiin käsiä — ja alettiin uudelleen, aivan kuin tahdissa.

»Ettekö nähnyt heitä?» sanoi Gerda, ja oli kuin hymy olisi valaissut kaikkea, mitä hän tai Joán sanoi.

»En», sanoi Joán, »olin unohtanut heidät».

Ja jälleen hämmentyneinä tai liian iloisina he olivat taas vaiti, samalla kuin hälinä salissa häipyi — kunnes Gerda sanoi, ja hänen puhuessaan äkillinen surumielisyys verhosi hänen äänensä:

»Niin, tämän illan — muistamme kauan.»

Ja aivan kuin pelästyneenä oman äänensä sävyä, jonka hän itse oli kuullut, hän lisäsi ja koetti hymyillä:

»Täällähän niin harvoin tapahtuu mitään.»

Ylhäällä lavalla Erik tapaili jälleen äskeistä pientä masurkkaa.

Gerda (joka ehkä Joánin tavoin ajatteli satoja ajatuksia eikä ehkä ainoatakaan, ja kuuli eikä kuullut) sanoi kääntäen päänsä flyygeliin päin:

»On kuin he itkisivät tanssiessaan.»

»Niin», sanoi Joán, mutta hänen äänensä kuului onnelliselta.

Pöydällä oli ohjelmalehti: _Joán Ujházy-konsertti_ oli siinä, isoin kirjaimin. Gerda otti sen, ja aivan toisella äänensävyllä (ehkä Joánin lausuman »niin»-sanan kaiku oli sen muuttanut) hän luki hymyillen:

»Joán Ujházy.»

Joán seisoi hänen olkansa takana ja katseli kuten hän valkeata lehteä.

»Joán Aage Ujházy», sanoi hän hymyillen.

»Aage?» Gerda oli kääntänyt kasvonsa.

»Niin», sanoi Joán, »minun nimeni on myös Aage».

»Aage», kertasi Gerda.

»Niin.»

Gerda päästi kädestään valkean lehden, ja se putosi liinalle.

»Nyt kai meidän pitää mennä.»

»Niin», sanoi Joán ja huusi ääneen: »Erik, nyt menemme kotiin.»

Erik Holstein ei sitä kuullut, ja tuokion he kuuntelivat molemmat Chopinin masurkkaa. Joán oli ottanut orkideat käteensä...

III

1.

»Erik», huusi Joán, ja vielä iloisemmin, »mennään kotiin».

»Niin», sanoi Erik hypähtäen pystyyn, »olemmeko kutsutut?»

»Kyllä, tahdotteko tulla?» sanoi Gerda.

»Kyllä vain, jumaliste», sanoi Erik, syöksyi alas portaita ja kulautti kurkkuunsa viimeisen-edellisen samppanjapisaran, samalla kuin ovi aukaistiin ja rouva Jespersen tuli sisään, miehensä seuraamana.

»Saako miehenikin teitä kiittää?» sanoi hän.

»Hän tekee sen lyhyesti.»

»Niin», sanoi pastori, »kiitos», ja hän puristi ensin Joánin kättä. »Mutta niin ette te soitakaan joka päivä.»

»En, herra pastori, se on totta», sanoi Joán, »sitä en tee».

»Kiitos, pikku Gerda», sanoi pappi ja puristi hänenkin kättään, samalla kuin rouva Raabel, joka oli nähnyt taiteilijahuoneen oven avoimena, luiskahti sisään, kuumeisen innostuksen puna poskipäillään, ja sanoi, hiukan kostein suupielin:

»Se oli sitä mitä odotimmekin, suuren maailman taidetta... suuren maailman taidetta», ja hän piteli Joánin molempia käsiä liian pitkän ajan käsissään.

Tohtori oli tullut perässä, ja kauppias piteli ovea kansanopistonjohtajalle ja herra ja rouva Laarentzenille. Koko huone täyttyi, ja kaikki kiittelivät.

»Se oli ihana hetki», sanoi johtaja, »tanskalaiset sävelet tekivät hyvää. Nehän ovat sentään meitä lähinnä.»

»Niin, ne olivat sydänsointuja», sanoi rouva Laarentzen.

Kreivi Holstein sai käsiinsä berliniläisen.

»Kaksi pulloa», sanoi hän osoittaen samppanjaa.

Pastori Jespersen oli pysähtynyt hänen eteensä.

»Teidän pitäisi vaalia lahjojanne, herra hovijahtimestari.»

»Vaalia ja vaalia, herra pastori...»

»Niin, minusta tuntuu», sanoi pastori, »että sillä ainakin rikastuttaisi omaa itseään».

Mutta rouva Raabel sanoi Joánille melko äänekkäästi:

»Niin, me musiikki-ihmiset saamme kai kuitenkin myöntää, että Mendelssohn sentään on ennen kaikkia muita...»

Tohtori Raabel seisoi herra Laarentzenin edessä.

»Rakas tehtailija», sanoi hän, »minä istuin ja sanoin itselleni toistin sitä itselleni: meidän eteemme on avautunut maailma».

He seisoivat kaikki vierekkäin ja puhelivat. Joán oli mennyt aivan seinän viereen (mutta hymyili taukoamatta ja kuunteli, vaikk'ei mitään kuullut), kun taas rouva Raabel, jolla oli ainainen tarve saada kosketella hänen käsiään, puhui Mendelssohnin kappaleen yksityiskohdista, jotka tuo rakas kapellimestari todellakin oli tulkinnut toisin.

»Mutta senhän määrää jokaisen oma käsitystapa», sanoi hän.

Berliniläinen oli ollut alhaalla ja huutanut, että tuotaisiin samppanjaa, ja herra Jensen toi sitä juoksujalkaa.

»Kuka sen on tilannut?» huusi herra Olesen auttamaan tarjoilussa.

»Kreivi», huusi Jensen.

»Niin kyllä», huusi Olesen, »mutta kumpi?» Mutta herra Jensen oli jo poissa.

»Kirjoitamme sen konserttimestarin laskuun», sanoi Olesen sisäkölle, joka oli kutsuttu sinne tarjoilupöydän ääreen.

Ja pari vierasta, jotka olivat kaivaneet puput esille, alkoi nauraa hohottaa tarjoilukaapin edessä.

Kreivi Holstein kaatoi laseihin.

»Herra tehtailija. Olkaa hyvä, herra johtaja.»

Kansanopistonjohtaja seisoi herra Haacken vieressä, joka vakuutti tulleensa syvästi liikutetuksi vanhoista sävelistä.

»Dänische Lieder», sanoi hän, »alte dänische Lieder — nicht wahr?»

Rouva Raabel, joka oli saanut lasin hänkin, sanoi Gerdalle, joka seisoi isänsä vieressä:

»Kiitos, neiti Johansen, kiitos — sillä teitähän meidän on kiitettävä, ikävä kyllä. Mutta ensi kerralla on Musiikkiyhdistyksen vuoro. Sillä nyt me uskallamme.»

»Mutta», sanoi hän ja hymyili herra Johansenille, »kaikki kädet eivät osaakaan muuttaa kullaksi kaikkea, mihin ne koskevat».

Joka sopessa juteltiin. Opistonjohtaja jatkoi herra Haacken kanssa puhettaan kansanlauluista. »Nehän ovat meidän omiamme», sanoi hän, »eikä vieras luonnollisestikaan» — mutta siinä samassa tohtori kilisti lasiaan: hän tahtoi tällä paikalla, niin, itse paikalla, itse taistelupaikalla vielä kerran...

Tohtori ei päässyt pitemmälle.

Kelloseppä tulla tupsahti portaita alas.

»Niin, minä täällä», sanoi hän ja tarttui lasiin. »Kiitos», sanoi hän Joánille, »se oli suurenmoista... Mutta te, herra hovijahtimestari, olette sankari, kerrassaan.»

Hän kohotti lasinsa.

»Niin, sillä ne me tunsimme», sanoi hän, ja kaikki nauroivat, ja tohtori yritti jatkaa:

»Ehkä me näin, vielä taistelupaikalla ollessamme, vielä kerran...»

»Juomme hovijahtimestarin maljan», sanoi Joán.

»Ei, mutta kuulkaahan», huusi Larsen.

»Niin, herra hovijahtimestarin maljan», sanoi Gerda.

»Tietysti», sanoi tohtori, joka oli nykäissyt kalvosintaan niin että se oli irtautunut, samalla kuin Joán kohotti lasiansa kolme kertaa niinkuin unkarilainen, joka huutaa 'éljen', ja huusi:. »Eläköön Erik!» Ihmiset huusivat eläköötä ja kilistelivät laseja. »Hurrataanpas vielä», huusi Larsen, ja kaikki hurrasivat kolmesti.

»Jumaliste», sanoi Larsen ja kilisti lasia, »minä en vaan koskaan osaa kuunnella tuota laulua Elsestä ilman että vedet tulee silmiin».

»Terve, herra, konserttimestari.»

He joivat maljoja, kaksittain.

Joán painoi yhä lasiaan Erikin lasia vastaan.

»Niin, kiitos tästä päivästä, Joán», sanoi Erik.

Hovijahtimestarin kasvot värähtivät äkkiä, ja hän huipensi huuliaan, ennenkuin joi siemauksen:

»Sillä, Josse, eivät ne kaikki päivät ole juhlapäiviä — tässä maassa.»

»Herra hovijahtimestari» — tulija oli rouva Raabel, kädessä lasi — »se oli _musiikkia_... se oli musiikkia... nyt te ette enää voi välttää Musiikkiyhdistystä».

Tohtori Raabel, joka oli kohottanut pulloa ja katsonut, oliko siinä vielä ainetta, kaatoi laseihin ja sanoi:

»Se oli hämmästyttävää, aivan hämmästyttävää. Vaimoni kertasi lakkaamatta: se on todellista musiikkia, todellista musiikkia.»

Rouva Laarentzen, joka seisoi pöydän ääressä, sanoi äkkiä rouva Raabelille, hitaasti ja ystävällisesti ja osoittaen hyasintteja:

»Nuo ovat neiti Luckowin hyasintteja... tunnen ne väristä.»

»Niin, rouva Laarentzen», vastasi rouva Raabel ja näytti liikutetulta, »ne olivat neiti Luckowin viimeinen ystävällinen lahja lääkärilleen».

»Ja nyt ne ovat koristaneet pientä juhlatilaisuutta. Niin, me _kuulimme_», sanoi rouva Raabel kääntyen Gerdaan, joka oli kiskaissut kukat esiin herra Olesenin jäähdyttimestä.

»Ehkä me nyt mennään», ehdotti kauppias, joka ei pitkään aikaan ollut puhunut mitään.

»Niin», sanoi Joán, »mennään».

Toiset menivät edellä salin poikki.

»Täällä on pimeää», kuiskasi Joán, »varokaa».

Ja hän törmäsi penkkejä vastaan.

»Minä tunnen paikat», sanoi Gerda.

»Siinä on penkki!» Ja Joán ojensi käsivartensa, aivan kuin olisi tahtonut tarjota sitä Gerdalle.

»Minä kuljen seinäviertä.»

»Missä te olette?» huusi Holstein heidän takanaan.

»Täällä», sanoi Joán.

»Hitto vieköön, miksi täällä on sammutettu?» kiroili Erik.

»Kun kaikki nyt on ohi», sanoi Gerda, joka oli sulkenut silmänsä.

Hänen rinnallaan, pimeässä, vastasi Joán kuiskaten:

»Ei.»

Mutta hän ei tietänyt, kuuliko Gerda, eikä hän voinut nähdä tytön kasvoja.

»Olitteko kukat?» sanoi Erik heidän takanaan.

»Otimme», sanoi Joán puristaen kädessään orkideoja.

»Mistä te saatte sellaisia kukkia, niin kauniita?» kysyi Joán pimeässä.

»Vejlestä.»

»Tehän saatte Vejlestä ihan kaikki.»

»Niin saamme.»

Ja äkkiä, erilaisella äänellä, matalasti, Gerda lisäsi:

»Nyt teidän äitinne syntymäpäivä on kohta loppunut.»

»Niin on.»

He olivat aivan oven suussa.

»Kuka siinä?» kysyi Joán, joka oli koskettanut miehen hartioihin.

»Petersen», vastasi eräs ääni. »Kauppias Johan sen lähetti minut näyttämään teille tietä.»

Kaupanhoitaja raapaisi tulta tulitikkuun.

»Tässä on kaksi askelmaa», sanoi hän, ja tulitikun valo valaisi kolmia kasvoja.

»Kiitos», sanoi Joán, ja neiti Gerda seurasi heitä.

Rouva Jespersen seisoi vielä eteisessä, jossa oli valoisaa, ja puki vaatteita ylleen.

»Entä herra Haacke?» kysyi Gerda äkkiä ja kääntyi katsomaan, aivan kuin valo olisi tehnyt hänet emännäksi jälleen.

»Oi, hänet on rouva Raabel kutsunut.»

»Kotiinsako?» sanoi Erik ja nauroi, tunkien käsivarttaan päällystakin hihaan.

»Ei», sanoi rouva Jespersen ja nauroi kuin Erik. »Johanseneille.»

He tulivat pihalle, herrat ja naiset pyörivät ajopelien ympärillä, ja hevoset kuopivat.

»Hyvää iltaa, rouva Jespersen», kaikui eräs naisääni vaunuista. »Voi kuinka se oli... »

Ja nainen vaikeni äkkiä nähdessään Joánin.

Rouva Jespersen nauroi. »Niin», sanoi hän osoittaen vaunuja, »nyt on matkavaivat edessä. Nyt he saavat ajaa muutamia peninkulmia.»

»Ihmisparat», sanoi Joán.

»Ei toki», sanoi papinrouva, ja aivan kuin olisi seurannut kokonaista ajatusjaksoa, hän lisäsi: »Oikeastaan taiteilijat eivät ole kiitollisia.»

»Kuinka niin?»

»Niin, sillä miten siunattua mahtaakaan olla, kun voi antaa toisille niin paljon iloa.»

Valonhäivähdys kulki Joánin kasvojen yli, ja hän kääntyi:

»Neiti, missä te olette?»

»Täällä», sanoi Gerda, joka antoi ohjeet kaupan hoitajalle, mitä viinejä oli noudettava kellarista herroille.

He tulivat kadulle. »Danmark»-hotellin ikkunat olivat avoimet, niin että äänet kaikuivat tielle. Sisimmäisestä huoneesta kantautui pianon ääni.

Joán oli pysähtynyt heidän alkaessaan laulaa:

Ja yö se muistiinne palautuu, kun läksimme linnasta; häly silloin vaikeni kaikki muu, kun yö oli puolessa. Hän huusi: Ennenkuin kello lyö taas kakstoista, meidän se on, me voitamme, kerran kaikkoo yö, uus huomen on huoleton. Näät kentällä nukkuu Olaf Rye.

»Mitä ne oikein laulavat?» kysyi Joán, joka seisoi Gerdan ja rouva Jespersenin välissä.

»Laulua Olaf Ryestä», vastasi rouva Jespersen.

»Sitä ne aina laulavat — nuo tuolta etelästä.»

»Hänestäkö, joka kaatui?»

»Niin.»

Sisällä-olijat kertasivat säkeistön, ja nuo kolme jäivät seisomaan kadulle.

»Millaiset sanat siinä on?»

Rouva Jespersen lausui ne:

Me voitamme, kerran kaikkoo yö, uus huomen on huoleton. Näät kentällä nukkuu Olaf Rye.

»Katsokaa, tähtiä», sanoi hän kohottaen kasvonsa, »miten paljon niitä on!»

»Niin», sanoi Gerda, eivätkä hänen kosteat silmänsä niitä nähneet.

He seisoivat tuokion.

Sitten sanoi Joán, ehkäpä vain jotakin sanoakseen:

»Kuinka loistava onkaan yksi niistä.»

»Niin», sanoi rouva Jespersen, ja he seisoivat kaikki kasvot kohotettuina, »se on Venus».

»Niin on», sanoivat Gerda ja Joán yhteen ääneen.

»Mutta milloinkaan» — ja Joán melkein kuiskasi — »en ole nähnyt niin ihania tähtiä kuin Bosporilla».

»Kaikkialla te olettekin ollut», sanoi rouva Jespersen, joka taukoamatta tuijotti taivaalle.

»Olen»... ja Joán hymyili. »Mutta nyt tahdon jäädä kotiin.»

»Kotiinko?» Gerda oli kääntänyt kasvonsa. »Kuinka niin?»

»Sillä nyt tahdon tehdä ihmisiä onnellisiksi», sanoi Joán katsoen häntä kasvoihin.

Rouva Jespersen katseli yhä taivasta:

»Voiko ihmisiä tehdä onnellisiksi?»

Muudan mies, joka kulki heidän perässään, livahti hiukan ontuen heidän ohitseen.

»Niin, minä menen teille, neiti Johansen», sanoi hän, »tulen kutsumatta. Mutta isänne luo, sen tiedän, olen aina tervetullut.»

»Niin», sanoi Gerda, joka oli hätkähtänyt, »nyt mekin tulemme».

Ontuva kulki edelleen, Johansenin portille.

»Kuka hän oli?» kysyi Joán, seuraten katseellaan vinoselkäistä miestä.

»Maisteri», vastasi Gerda kulkien nopeaan, »hänellä on talo täällä».

Mutta Joán sanoi, katsahtaen Johansenin ikkunaruutuihin:

»Kunpa siellä ei olisi niin monta!»

»Kyllä siellä on», sanoi Gerda yhtä matalalla äänellä kuin hänkin.

Ehkä he luulivat, ettei rouva Jespersen kuulisi mitä he sanoivat, mutta tämä sanoi rehevällä äänellään:

»Siellä on koko paikkakunta. — Niistä, kreivi Ujházy, ei niinkään pääse irti.»

He tulivat käytävään, ja portaitten alapäässä sanoi Gerda (aivan kuin täällä, portaitten ensiaskelmilla, kaikki hänen huolensa illan onnistumisesta olisivat olleet häntä vastassa) vetäen syvään henkeään:

»Mutta he tulivat sentään, kaikki.»

»Kuinka niin, kaikki?» kysyi Joán, jääden seisomaan.

»Niin», sanoi Gerda pyörittäen päätään, »emmehän tietäneet, tahtoivatko Musiikkiyhdistyksen jäsenet tulla, kun konserttia ei pidetty siellä».

»Kuinka paljon teillä onkaan ollut ajateltavaa», sanoi Joán.

»Niin», hymyili Gerda;

Kulkiessaan ylös portaita sanoi Joán:

»Mutta onko tämä kaikki ollut sitä — mitä te kuvittelitte?»

Gerda viivytteli.

»Se on ollut toista», sanoi hän, ja sanat tulivat hiukan kompastellen.

»Tai», sanoi hän, ja puhui hieman hengästyneenä, liikutettuna tai tunteen vallassa, josta hän tuskin oli tietoinen ja jota vastaan hän kuitenkin taisteli. »Ehkä tiedän sen vasta — — — parin viikon kuluttua.»

»Parin viikon?» ja Joán nauroi hyvin hiljaa.

»Niin», sanoi Gerda kuin äsken, »minä tarkoitan... eihän koskaan tiedä millaista jokin on ollut, ennenkuin sitä on saanut ajatella».

Mutta Joán sanoi, ja jokainen sana tuli nopeasti, mutta selvään:

»Sen tietää mitä on _tapahtunut_.»

Joánin huulet olivat avoimet, ja hän hengitti syvään.

»En minä — — — niin luulen», sanoi Gerda, ja he olivat ovella.

»No, Jumalan kiitos», sanoi rouva Jespersen, »nyt täällä on enemmän tilaa».

Kaikki ovet olivat auki, ja herrat istuivat ylt'ympäri virvoitusjuomalasiensa ääressä. Oli kuin he olisivat olleet hengästyneitä, ja he oikoivat jäseniään eivätkä puhuneet paljoa.

»Ettekö tahtoisi levätä hiukan?» kysyi rouva Jespersen.

»Kiitos», sanoi Joán kuin ihminen, jonka ajatukset ovat muualla, ja hän näki äkkiä kaikki kasvot ympärillään. »Täällä on enemmän kuin tuonoin.»

»Ei», sanoi rouva Jespersen (kurkistettuaan toisiin huoneisiin, jonne naiset, hiukan siistittyään itsensä, olivat saapuneet), »täällä on samat kuin äskenkin».

»Niinkö?»

He menivät kauppiaan huoneeseen, jossa ei ollut ketään.

»Täällä on hiljaista», sanoi Joán ja antoi katseensa vaistomaisesti vaeltaa pitkin noita vanhoja ja jykevätekoisia huonekaluja.

»Niin on», sanoi rouva Jespersen. »Tuossa on paikkakunnan rahakaappi.»

»Ja tuossa Karen Postin sohva», jatkoi hän viitaten kädellään.

Hän astui ikkunan luo. Hotellista kuului lakkaamatonta äänten sorinaa ja laulua. Vielä yhdet ajopelit vyöryivät pois. Ihmiset istuivat niissä äänettöminä.

Rouva Jespersen sanoi Joánille, joka seisoi hänen vieressään:

»Nyt he istuvat ja ajattelevat kaikkea mitä on tapahtunut.»

»Ajattelevat kaksi viikkoa», sanoi Joán, eikä rouva Jespersen ymmärtänyt hänen äänenpainoaan.

»Ah, tällainen ilta tuulettaa koko paikkakunnan.»

Joán, joka hillitsi olemuksensa levottomuutta sanoi:

»Mutta täkäläiset ihmisethän harrastavat kaikkea, vai kuinka?»

»Harrastavat», sanoi rouva Jespersen, piirtäen aivan kuin ympyrän ikkunapieleen.

»Kaikkea.»

»Mutta tämä on ollut ihanaa Gerdalle», sanoi hän ja katsoi eteensä, »ja sitä hän saattaa tarvita. Olo tässä talossa on käynyt hänelle raskaaksi sen jälkeen kuin onnettomuus tapahtui.»

»Onnettomuus tapahtui?»

»Niin, kun Emilie lopetti päivänsä.»

»Sisarko? Surmasiko hän itsensä?»

Rouva Jespersen kääntyi:

»Voi, ettekö sitä tietänyt—no niin, miten olisittekaan...»

»Mutta», sanoi hän taas, puhuen hitaasti, »Gerda on käynyt hyvin läheiseksi isälle, ja hänen vaikutuksestaan on isän luonteen kovuus paljon pehmennyt. Ja mitä mieheeni ja minuun tulee — totisesti en tiedä, kuinka jaksaisin kaiken kantaa, ellei meillä olisi Gerdaa. Niin ihanaa kuin täällä onkin, on mieheni asema hyvinkin vaikea.»

Hän oli vaiti tuokion ja sanoi, ajatukset jälleen Gerdassa:

»Kunpa hän vain tulisi onnellisemmaksi kuin talon muut lapset. — Oletko siellä, Gerda?» rouva Jespersen kääntyi.

Gerda-neiti seisoi kynnyksellä ruiskuttaen hajuvettä.

»Tuo on jo sairaalloista, Gerda, tuo ainainen ruiskuttaminen», nauroi rouva Jespersen.

Mutta Joán oli kurottanut kätensä häntä päin.

»Annatteko hiukan minullekin?»

Gerda astui hitaasti lähemmä ja ruiskutti eau de colognea hänen käsilleen.

»Ei, kasvoihin», sanoi rouva Jespersen, »sitten sen tuntee».

Gerda kohotti pulloa, ja hieno sadesuihku valeli Joánin poskia.

»Kiitos, kiitos», sanoi Joán ja katseli Gerdan pieniä kasvoja.

»Ei, ei, silmiä kirvelee», huudahti hän ja hieroi niitä kosteilla käsillään, niin että silmiä kirveli vielä enemmän.

»Niin» — ja rouva Jespersen nauroi — »mutta vähän ajan perästä ne tulevat niin kirkkaiksi».

»Niin», huusi kreivi Holstein kynnykseltä, »koettakaa saada hänet aukaisemaan silmänsä, neiti. — Kaikilla Ujházyilla», jatkoi hän, »on silmät puoliummessa».

»Ja koko Gerda-neidin suvussa on silmät suuret», sanoi Joán, ja oli kuin hänen äänensä olisi tahtonut pidättää Gerdaa tämän mennessä.

Erik ja Joán jäivät kahdenkesken ikkunan viereen.

Sitten sanoi Joán, käsi ikkunanlaudalla:

»Kuinka sen asian laita oikein oli — tiedäthän — neiti Gerdan sisaren?»

»Hänen sisarensa... niin, hän hukuttautui. Se oli kai jossakin Espergærdessä— tai mikä sen paikan nimi oikein oli.»

»Niin kyllä — — mutta miksi hän hukuttautui?»

»Sitä en jumaliste tiedä. Hänen asiansa eivät liene olleet mitenkään hullusti. Mutta hän oli jostakin saanut päähänsä tulla ylioppilaaksi. Ja kun hän oli tullut ylioppilaaksi ja kun hänen piti opiskella edelleen, ei hän enää voinutkaan _enempää_, kertovat ihmiset.»

»Ja sitten hän teki itsemurhan», sanoi Joán hitaasti.

»Niin», sanoi Erik, »sitten hän hukuttautui».

Erik oli vaiti tuokion.

»Se oli kyllä surullista. Mutta Johansen saattoi kyllä ansaita rangaistuksen — vaikka hänellä tosin on jo pojassaan rangaistusta kyllin. — Niin», jatkoi Erik katsoen tielle, »kukapa ei olisi ajatellut hukuttautua... seisoessaan ja tuijottaessaan joskus yli veden... ja elämän».

Joán ei luultavasti kuunnellut, vaan seurasi toista ajatusyhtymää.

»Neiti Gerda raukka», kuiskasi hän.

Ja hän astui pari askelta, aivan kuin olisi aikonut mennä Gerdan luo.

»No niin», sanoi Erik seuraten perästä, »eihän _hänen_ pidä suorittaa sitä tutkintoa».

»Hänen kohtalonsa on kai jo ratkaistu», jatkoi hän.

Joánin kasvot sävähtivät äkkiä.

»No nyt sinä olet kiikissä», kuiskasi Erik. Sillä ovessa he törmäsivät suoraan rouva Raabelia vastaan.

»Ah», sanoi rouva, »täällähän on vilpoista».

»Niin, täällä on ilmaa», sanoi Erik ja hiipi »ilman» kohdalla tiehensä.

»Ah niin», sanoi rouva, »on kuin veri pakkaisi päähän monien ajatusten mukana, mutta ne nousevat jälleen ja tulevat vastustamattomasti... tämäntapaisina iltoina».

»Niin, rouvahan on itse opiskellut musiikkia?» sanoi Joán, jonka silmät, etsien, harhailivat muissa huoneissa.

»Olen», sanoi rouva Raabel, »Leipzigissä, kaksi vuotta. Se oli ihanaa aikaa — silloin ihminen toivoi. Mutta sekin, jolla on _lahjat_, tarvitsee hyvää onnea. Beethoven oli minun suurmestarini. Ja kun ei kuulu niihin, jotka ovat valmiit tinkimään vaatimuksistaan, ja kun asuu pienessä maassa, missä monet tuntevat itsensä kutsutuiksi ja missä kutsumattomat usein tuppautuvat enimmin esiin, jää toisten alle.»

»Niin, niin voi tapahtua», sanoi Joán rouva Raabelille, joka puhui kuin ihminen, joka on saanut odottaa kauan.

»Ja lahjakkaat jäävät pienimmiksi», sanoi hän. »Tietysti minäkin annoin pari konserttia... mutta sitten sitä sanoo itselleen, kun ei tahdo tinkiä vaatimuksistaan: kätke mieluummin leiviskäsi — omaa itseäsi varten, eikö totta, kalliiksi omaisuudeksesi... Mutta tietysti, joskus, silloin kun kuulee muita — sen ymmärrätte parhaiten te, joka olette kuullut niin paljon niinsanottua musiikkia silloin nousevat ajatukset jälleen mieleen ja alkavat hiljalleen kalvaa: niin, elämän tiet ovat ihmeelliset.»

»Niinpä kyllä», sanoi Joán (_tuolla_ Gerda puheli Erikin kanssa), »elämä voi kuljettaa meitä merkillisesti».

»Niin», sanoi rouva Raabel, ja Joánin äänenpaino teki hänet aivan kuin sydämellisemmäksi; »elämä on kuin nuotta... siinä on silmiä, joihin me jäämme riippumaan... niin, sitä ette te saata ymmärtää, sillä tehän kuulutte niihin, joita kohtaan elämä on ollut hyvä. Se kävi ilmi — se kävi ilmi tänä iltana, soitostanne... Sillä korva, se on toki säilynyt, herra kreivi...»

Rouva Raabel oli vaiti tuokion verran. Ehkäpä hän odotti tunnustusta korvasta...

»Mutta», sanoi hän, huiskuttaen koko ajan omituisesti päätään, aivan kuin kärpäset olisivat kiusanneet häntä ohimoilla. »Mutta sitten sitä joutui naimisiin...Minulle, _kaksinaisine_ lahjoineni, oli valinta aivan erikoisen vaikea, sillä minähän myös maalaan ja vieläpä asetin näytteille Charlottenburgissa. Ah, saatoin herätä yöllä, ja silloin kutsui Beethoven — — oletteko sitä kokenut? — — voi niin, tietysti, kun jokin sävelmä ei anna rauhaa ja kun siitä ei pääse eroon...»

»Mutta», jatkoi hän, tehden ajatuksissaan jälleen hyppäyksen, »isäni sanoi usein, ja Jumala tietää oliko hän ehkä oikeassa: sinä hapuilet ja siirryt yhdestä toiseen, tyttöseni, sen vuoksi ettet uskalla tehdä lopullista ratkaisua».

»Kaikki riippuu uskaltamisesta», sanoi Joán.

»Niin», sanoi rouva Raabel.

»Mutta nythän minä olen naimisissa», alkoi hän jälleen, »ja elämä kuluu yhteisissä harrastuksissa — sillä Jumalan kiitos, meillä on yhteisiä harrastuksia».

»Niin», sanoi Joán (Gerda seisoi nyt pianon luona, ja Erik oli istuutunut sen ääreen).