Part 5

--Ei, ei hyvä Liisa!--Sinä olet huomannut, että olen usein ajatuksissani?--Minulla on täällä, näetkös, niin paljon toimeenpantavaa, josta ette aavistakaan. Te elätte täällä aivan tietämättä siitä, mitä suuressa maailmassa on tekeillä--

--Niin, Heikki, sanoi Liisa ujosti,--meillä on paljon sinulta oppimista. Olemmekin niin ikävöineet sinua kotiin.--Hän punehtui taas ja lähti tarjoittimineen.

Mistä kummasta Heikki olikaan saanut nuo sanat suuhunsa! Ne inhottivat häntä suunnattomasti. Eikä ainoastaan itse sanat, vaan se ääni, jolla hän ne lausui, hänen liikkeensä ja katsahduksensa Liisaan,--kaikki!

Se oli samaa kuin sanoa: te ette vielä ymmärrä antaa minulle kyllin paljon arvoa, te lähestytte liiaksi minua, te ette ole kylläksi ääneti minun seurassani.

Ja mitä oppimista Liisalla voisi olla Heikiltä!--Liisalla, jonka silmä niin rauhallisesti ja viisaasti katsoi pitkien silmäripsien välistä maailmaan ja jonka ulkonainen ujous pani aavistamaan semmoista pyhää hengen siveyttä----

Ja kuka täällä oikeastaan tarvitseekaan häntä? Kaikki he ovat terveitä ja iloisia. Heillä on oma maailmansa ja omat pyrintönsä, jotka ovat vieraat Heikille ja hänen maailmallensa.

Tämä vierauden tunne oli katkera. Se alkoi aina säälinä omaa elämää kohtaan--ikäänkuin ei kukaan olisi välittänyt, kuin kaikki olisivat hylänneet ja jättäneet yksinäisyyteen. Ja se loppui loukattuun ylpeydentuntoon: no niin, onhan minullakin maailmani!

Tuossa on Hegel levollisena levällään. Sinne hänen syvien ajatustensa joukkoon! Noitten äänettömien, suurten ajatusten maailmassa on kuin jumalien maailmassa. "Minun aikani ei ole vielä tullut."

Ja Heikki otti taas Hegelin eteensä ja tahtoi vajoutua siihen.

Mutta hän oli unohtanut, että hänellähän oli ollut edessänsä sama paikka jo monet ajat. Se oli vaikea ajatus, johon Heikki oli aina pysähtynyt kuin elämänsä tienhaaraan. Siinä sanottiin: "Filosofinen etsivä tutkimus näyttää, että järki äärettömänä voimana on substanssi, kaiken luonnollisen ja henkisen elämän loppumaton alkuaine, samalla kuin se äärettömänä muotona on tämän sisällyksensä toteutus."--Ja sitten tuli paljon samanlaista, mitä Heikki ei ymmärtänyt.--

Antti olisi hänen sijassaan vain pyyhkäissyt sormellaan pitkin tuota sivua ja parilla yleisellä sanalla päässyt koko vaikeudesta.--Mutta Heikki ei voinut täällä maalla niinkuin Helsingissä.----Kaikki ne paikat, jotka siellä olivat herättäneet suurinta innon hurmausta, joutuivat täällä kuivan järjen kohteiksi. Milloin niitä oli mahdoton käsittää, milloin niitä tahtoi arvostella ja verrata ja hylätä--ja joskus pyrki kylmä iva juuri siinä esille, missä filosofi oli korkeimmilleen innostunut. Täällä maalla Heikki arvosteli Hegeliä aivan niinkuin ne "innottomat" siellä Helsingissä.

Ja vähitellen, aivan huomaamatta, alkaa sydämeen hiipiä epäluottamus omaan kykyyn ymmärtää ja ajatella--

Ja sitä epäilystä kasvattaa kaikki--kaikki mikä on edessä, ympärillä ja takana. Se muuttuu kuin muuriksi, joka tuossa tuokiossa sortaa allensa niin, ettei jää mitään jäljelle.

Voimaa, voimaa--!

Mutta voimaa ei ole.

Sen voiman, jota Heikki tarvitsisi, pitäisi olla suurta, itsenäistä voimaa; sen pitäisi olla niin elävää, että se täällä maalla, yksinäisyydessä, riippumatta tovereista, voisi sielussa ylläpitää tuota intohimoa, joka yksin voi suurta synnyttää.----

Mutta semmoista voimaa ei täällä ole. Se jäi sinne toverien keskelle ylioppilassalin pilaristoon.

Täällä on vain hiljaisuutta--ääretöntä hiljaisuutta! Se hiljaisuus saattoi toisinaan Heikin aivan kuin suunnilta pois. Hän ei voinut ryhtyä mihinkään; istui vain eteensä tuijottaen. Ajatus ei pysynyt koossa. Toinen tuli, toinen meni, valtoinaan, omin päin. Toinen ivasi entisyyttä, toinen nauroi tulevaisuutta, häilyvinä, ristiriitaisina. Ja usein ne kiihottuivat kummalliseen sisälliseen taisteluun, joka loppui niinkuin ilman puutteeseen; siitä heräsi niinkuin ainajaisesta. --Ja hiljaisuus hienon hienosti sihisi korvaan, yhä vain uudestaan nukuttaen----

Ah, jos olisi heittää kaikki, kaikki!--Jos olisi heittää kaikki aatteet ja tulevaisuudet!--Jos olisi mennä isän ja Liisan luo ja sanoa: Ottakaa minut mitättömyyksineni! Älkää ajatelko minusta enempää kuin mitä olen. Minä olen vähäpätöisin, pienin pienistä!----

Silloin olisi kaikki ratkaistu, kaikki selvää ja iloista. Silloin olisi päässyt voitolle tuo tuttu, kaikkea pientä rakastava, tuo naisellisuus, jota ei kukaan tovereista aavistanut olevan Heikin sydämessä.--Ja hyvästi silloin kaikki aatteet! Ne eivät enää koskaan liikahtaisi.

Voimaa, voimaa--!

* * * * *

Päivän helle oli hiipinyt korkeimmilleen ja taivaan rantoja kiertelivät ukkospilvet. Avatun ikkunan pielessä surisi hämähäkinverkkoon sotkeutunut kärpänen. Mutta muuten ei kuulunut mitään,--eikä tuntunut tuulen henkäystäkään ilmassa.

Kaukaa se kuului ensin, ukkosen kumahtava jyminä.

Ja sen jälkeen vaikeni kaikki niin hiljaiseksi, että Heikki säpsähti.-- Oli kuin hän olisi ollut kahden kesken jonkun tuntemattoman voiman kanssa----

Mikä noita uhkaavia pilviä kiidättikään tännepäin semmoista vauhtia?-- Ne nousivat yhtenä suunnattomana vuorena, hajoilivat siellä kaukana ja vuoroin taas yhtyivät. Koko taivas nousi tännepäin. Ja seudut sen alla pimenivät.

Tuolla sentään vielä ruislaiho iloisena paistaa päivän valossa; toinen puoli järveä tuntuu vielä näkevän yllänsä sinistä taivasta.

Mutta nyt jo nekin synkistyvät. Musta vihuri syöksyy järven pinnalle, ja ruislaiho alkaa sotkuisesti lainehtia. Kaukainen sohina lähenee; se lähenee joka haaralta. Sen ääni kasvaa kasvamistaan.--Tuolla pimenee niityn yksinäinen kuusi; tuossa jo sammuu vihanta koivu ojan reunalla. --Ja sohina vain lähenee. Se tulee niin lähelle, että tuntuu kuin täytyisi sen tieltä peräytyä, se on ihan tuossa----salama leimahtaa, välkähtävä, repäisevä salama,--maata tärähyttää ankara jymäys--ja se jyrinä kiiriskelee kauas pitkin maita, entää joka vuorenloukkoon, joka soppeen, tuhansin kerroin kaiuttaen kaiken seudun.

Heikki sulki ikkunan, joka oli päästä säpeistään, kun tuuliaispää siihen ennätti.

Hän juoksi alas voidakseen tuvan ikkunasta muun väen mukana katsella rajuilman tuloa.

Mutta siellä ei ollut ketään, ei elävää sielua, vaikka oli päivällisaika.

Heikki pysähtyi keskelle tuvan lattiaa.

Syönti näkyi väeltä jääneen kesken. Tuossa pitkän ruokapöydän päässä oli jonkun piikatytön liina, niinkuin juostessa siihen jätetty. Piimäpyttyyn oli lusikka jäänyt ja toisia kiireessä viskattu mikä minnekin pitkin pöytää.--Ja ovi ulos selko selällään.

Mitähän tämä merkitsikään?

Ja Heikille selvisi samassa kaikki. Väki oli juossut niityille heiniä kokoamaan ennenkuin sade tulisi.

Ja hän, Heikki, seisoi tässä toimettomana, uneliaana, epäselvissä haaveiluissa, vietettyään koko päivän tyhjää toimittaen!--

--Minähän itse--ajatteli Heikki--olen asettanut niin, ettei täällä kukaan minua tarvitse! He eivät edes ole sanoneet minulle mitään heinistä.

Hän sulki tuvan oven ja juoksi niitylle ukkonen kintereillä.

Sade viipyi vielä pilvissä.

Kaikki väki olikin niityillä. Kilvan siellä koottiin ja nosteltiin heiniä.

Päästyään perille Heikki otti joutilaan haravan ladon kupeelta ja riensi väen luo. Siellä oltiin niin kovassa työn touhussa, etteivät muut huomanneetkaan Heikin tuloa kuin Liisa.

--Nosta minun kanssani tämä ruko, Heikki, sanoi hän Heikin ohi mennessään. Ja Heikki jäi siihen Liisaa auttamaan.

--Joudu, joudu, Heikki! huusi Liisa nauraen, ja vinha tuuli lennätteli hänen palmikkonsa ilmaan, irroitti päästä liinan ja nosti sen korkealle pyörteeseen. Jaska sai sen haravansa päähän ja sanoi siihen kompasanan, jota Heikki ei ymmärtänyt, ja kaikki rupesivat kohti kurkkua nauramaan. Se oli jotakin heidän välisiään. Liisa punehtui vähän ja löi leikillään haravan varrella Jaskaa takaa. Sitten hän taas tuli Heikin viereen haravoimaan.

Omituiselta tuntui Heikistä nyt ensi kerran ponnistella työssä kotiväen kanssa. Siinähän liikkui vakavana isäkin, omin käsivoimin nostellen suunnattomia sylillisiä heiniä.

Heikki auttoi häntäkin.

Oli niin outoa lisätä omat voimat isän voimiin. Heikki ei ollut koskaan tuntenut olevansa niin lähellä isää. Hän tunsi isää kohtaan lämpimämpiä tunteita tällä hetkellä kuin monena pitkänä vuonna. Näillä, juuri näillä omilla voimakkailla käsillään oli isä siis vienyt Heikkiä askel askeleelta eteenpäin, kouluttanut häntä ja hankkinut hänelle kaiken sen sivistyksen, josta Heikki oli niin ylpeä ja jonka hän asetti niin korkealle. Kuinka paljon yli oman tarpeen isä olikaan siis työtä tehnyt!--Ja siksi nyt hänen kanssaan heinärukoa nostaessa ei olisi mikään ponnistus tuntunut liian suurelta.--

--Olikohan isällä yhä vielä enemmän voimia kuin Heikillä?

Ja ensi kertaa Heikki tunsi Liisaakin lähestyneensä, vaikka tässä ei ennättänyt sanaakaan vaihtamaan. Mutta työskentely siinä vierekkäin toi heidätkin parissa hetkessä lähemmäksi toisiaan kuin he milloinkaan ennen olivat olleet.

Kaikki turha häveliäisyys oli paennut ja väli työväenkin kanssa kuin taiasta selvinnyt. Heikki saattoi olla muille apuna. Ja sentähden hän saattoi nauraa luonnollisesti ja heittää sanan sinne, sanan tänne vapaasti, yhtään ujostelematta.--Sanomattoman onnelliset olivat nämä hetket. Ne ennättivät vierittää kuin uuden elämän hänen eteensä.--

Kun vain nyt osaisi pitää kiinni tästä kaikesta, onnellisesta suhteesta!

Aatteet ja tulevaisuus--ne ikäänkuin katosivat tämän rinnalla!--Tämä oli totuus ja elämä!

Mutta samassa tuli sade; se tuli rankasti, taivaita tärisyttävän ukkosenjyrinän seuraamana. Työ oli keskeytettävä. Enin osa heiniä oli saatu latoon.

Väki meni ladon suojaan. Se palasi vasta sateen loputtua kotiin, jossa nauraen ja leikkiä laskien rupesi jatkamaan kesken jäänyttä piimän syöntiä.

Mutta päivä paistoi taas hajoavien pilvien lomasta. Ja virkoavan luonnon tuore henki täytti ilman.

* * * * *

Tämän jälkeen Heikki usein otti osaa väen töihin. Nyt oli niinkuin selvinnyt kaikki tyynni: piti vain osata tehdä itsensä tarpeelliseksi; piti tähystellä ja tarkastella, missä saattoi olla hyödyksi. Siellä missä miehiä oli kylläksi, siellä ei tarvinnut työhön tunkeutua,-- siellä vain, missä tarvittiin ja kaivattiin. Heikki oli erehtynyt siinä, että oli tahtonut antaa heille kysymättä heiltä, mitä he tarvitsivat: Hän oli tahtonut antaa heille vain sitä, mitä itse luuli heille tarpeelliseksi.

Tästedes hän tahtoi olla puhumatta heille kansallisuusaatteista. Hän tahtoi kuulostella mitä he tarvitsivat ja antaa vain mitä he pyytävät. Hän tahtoi olla pienin pienistä,--ja jos ylpeys pyrkisi taas vallalle, olisi sitä vastaan sodittava kaikin voimin.

Tämä oli nyt oleva hänen tiensä ja hänen elämänsä.

Ja vähitellen Heikki huomasi, että hän alkoi eläytyä jokapäiväisiin kotiaskareihin, jotka tyynesti ja rauhallisesti seurasivat toisiansa jättämättä koskaan työttömäksi ja aina neuvoen eteenpäin toisesta toiseen. Yhä harvemmin entiset repivät muistot tulivat mieleen. Ne alkoivat ruohottua kuin vanha hauta, jonka yllä keväinen elämä tekee parastaan saattaakseen kaiken entisyyden unohduksiin. Se oli semmoista viheriätä, sitkeätä luontoa; semmoista nykyhetkistä, keskipäivän valaisemaa todellisuutta. Tämän kaiken keskeltä oli joskus vaikeakin päästä entisiin muistoihin. Piti ummistaa silmät ja ajatelia kaasuvaloa ja ylioppilassalin pilareita. Silloin se tuli kaikki takaisin: Snellman, isänmaa, toverit, tulevaisuus. Mutta tuli vain erillisenä kuvana, jonka saattoi kuin kouraansa ottaa. Koko entinen olemus aatteineen päivineen, se liikkui ja oli sijoiltaan irti.

Mutta se uusi, vihreä, kotoinen maailma--se oli laajempi ja syvempi kuin Heikki olisi voinut aavistaa. Tämä maailma viittasi tietä ihan uudelle suunnalle; siitä alkoi elämä ihan toisaanne; siitä näytti pääsevän vaikka kuinka pitkälle.

Se alkoi aueta tältä puolelta siitä pitäen kuin Heikki talven tultua sai pienen, ruskean, mustasilmäisen hevosen omiin hoteisiinsa. Omituinen, sydämellinen suhde syntyi heti heidän välillensä. Heikki alkoi sitä ohjastella, mutta pysyi kumminkin enemmän oppilaan kannalla ja seurasi tyystin sen tapoja ja tahtia. Kun hän tahtoi jotakin omin päin, katsahti hevonen taaksensa, ja he katsoivat syvästi toisiansa silmiin. Vasta pitkien aikojen perästä, kun Heikki paremmin perehtyi talon ajoihin, oppi niitten kiireet ja kiireettömyydet, tunnusti hevonen mestarinsa ja antautui käskettäväksi.

Se työ, jota hevosen hoito alituisesti vaati, kiinnitti Heikkiä yhä enemmän tähän elukkaan. Sen mustissa silmissä avautui sen syvä, puhuva sielu, jota ei voinut olla ymmärtämättä ja rakastamatta ja jossa oli aina uutta näkemistä.

Mutta päästyään näin oman hevosensa olemuksen perille hän samassa oppi tuntemaan kaikki muut hevoset. Kuinka ne olivat erilaisia kaikki, erilaisia luonteeltaan ja tavoiltaan! Heidän eri nimensä peittivät taaksensa kukin oman omituisen suhteen ympäristöön, oman maailman, jota ei voinut sanoin selittää,--vain tuntea.--Ja niin tuo suuri lehmäkarjakin, jota Heikki oli tähän asti vain ajatellut yhdellä yhteisellä "karjan" nimellä, se näin lähempää tarkastettuna jakaantui lajeihinsa ja erosi vihdoin eri olennoiksi, joilla kullakin oli oma sisällinen luonteensa, siitä johtuvat tapansa ja oma elämäkertansa. Leena-karjakko ne tiesi kaikki, heidän ikänsä ja sukunsa ja syntynsä, ja puhutteli eri nimillä ja taputteli eri tavalla,--ja jos häneltä kyseli, niin hän kertoi lakkaamatta niin iloisena ja tyytyväisenä lehmistään, että kyynel tahtoi puhuessa hänen silmäänsä kiertyä...

Eniten Heikki sentään kummastui sitä maailmaa, joka hänelle avautui hänen tutustuessaan kotiväkeen. Hän oli ennen ajatellut vain yhteisesti myöskin "renkejä",--mutta se käsite katosi, kun hän ensi kertaa lähti heidän mukanansa pitkälle ajolle metsiin. Sieltä tultua oli hänellä vain Kalle, Jaska, Rönni, Iisakki ja vanha Manu, jota kaikki muut kunnioittivat,--mutta ei mitään "renkejä". Ja siitä asti hänen oli nyt heidänkin kanssaan mentävä sitä samaa tietä, joka oli hänet tutustuttanut hevoseen. Hän heitti kaiken mestaroimisen ja seurasi heitä oppilaana. Ja hän katsoi heitäkin silmiin ja näki heidän sielunsa. Ne olivat ihmisiä, semmoisia kuin Heikkikin. Ne olivat kaikki häntä vanhempia, ja hän tahtoi heille antaa vanhemmuuden kunnioituksenkin. Kuinka väärässä olivatkaan ne, jotka sanoivat, että tieto oikeuttaa herruuteen! Ne eivät varmaan olleet koskaan katsoneet silmiin niitä, joiden herroja he luulivat olevansa.

Loimottavan valkean ääressä Heikkikin tahtoi askarrella puhdetöitä väen kanssa.

Ja eräänä iltana hän toi viulunsa alas ja alkoi heille soitella.

Ja Heikki itsekin taas innostui rakkaaseen viuluunsa, jonka hän jo oli ollut hylätä.

Sen ääni kuului omituisen heleältä avarassa pirtissä, ja niin kummallisesti hajosivat sen kieliin muualta maailmasta kiintyneet muistot tähän niille outoon ympäristöön.

Eikä kukaan koskaan ollut niin tarkkaan hänen soittoansa kuunnellut. Kun Heikki katsahti ympärilleen, näki hän loimottavassa valossa hartaita kasvoja kaikkialla. Kaikki kuuntelivat niinkuin olisivat olleet jossakin pyhässä toimituksessa, suut auki äänettömässä kuuntelussa. Veistos oli jäänyt kesken ja kirves pysähtynyt.

Ja kun he kerran olivat kuulleet, ei Heikki saanut enää rauhaa heidän pyynnöiltänsä. Yhä uudestaan ja yhä uudestaan oli hänen soitettava. Niitä tuli sitten kuulijoita muualtakin. Sanoma Vuorelan maisterin soitosta levisi herättävänä ihmeenä miehestä mieheen, ja pyhäisin oli joskus suurin osa Vuorelan alustalaisia koossa.

Viulu oli semmoinen harvinainen kapine heille, jota vain vanhemmat ihmiset olivat kuulleet. Nuoremmalta kansalta se oli hävinnyt kuulumattomiin ruukin ajoista saakka. He olivat kuulleet vain käsiharmonikkaa.

Sentähden Heikin soittaessa kaikki heltyivät vanhan viulun sävelistä. Ja kun hän taukosi, alkoivat vanhemmat muistella, ilonkyynel silmässä, --ja nuoremmat pyysivät käsiinsä ja katselivat ja olisivat tahtoneet itse oppia sillä soittelemaan.

Ja niinpä tämän talven kuluessa Heikki selvästi tunsi tulevansa ympäristölleen yhä tarpeellisemmaksi. Mitä vähäpätöisemmäksi hän pyrki, sitä varmemmin keräännyttiin hänen ympärilleen ja sitä enemmän oli häneltä kyselemistä ja oppimista. Häntä kuunneltiin ja hänen tapojansakin seurattiin pienimpiin asti.

Kerran sanoivat isä ja Liisa, että väki oli ihan toiseksi muuttunut, että se oli kuin uudestaan luotua.

Pyhäinen rauha ja siveä hiljaisuus vallitsi Vuorelassa, joka uinui tutuissa piirteissään talven valkoisten luminietosten keskellä.-- Mutta tässä äänettömyydessä oli syvää henkeä, ja suuri elämä sykki sen alla...

* * * * *

Kaksi vuotta oli Heikki ollut maalla kotona, ennenkuin hän isän kanssa ensi kertaa kävi Niemelässä.

Kun siellä vietettiin veljentyttären häitä, kutsuttiin vuorelaisetkin pitoihin.

Silloin oli elonkorjuun aika ja kesä uhkuvassa täydellisyydessään.

Vuorelan isäntä oli kuitenkin ollut omassa työssään. Hän oli ruvennut uutta kaivoa valmistamaan,--kun kesäinen kuivuus oli uhannut kaikki vedet hävittää,--ja salvosteli itse arkkua sill'aikaa kuin kaksi muuta miestä nosti kaivoksesta soraa.--Paikan oli katsonut tunnettu kaivonkatsoja, repaleinen maantienkulkija. Heikki olisi kyllä tahtonut jonkin matkaa syrjemmälle, mutta katsoja ei ollut siihen myöntynyt; sanoi, että siinä vesi on paljon syvemmällä. Ei kuitenkaan hänenkään kaivoksestaan vettä vielä kuulunut, vaikka oltiin jo viidettä syltä syvällä. Siitä oli naurua ja puhetta piisannut koko talonväelle, kun illansuussa palattiin leikkuutöistä; jokainen toi esiin kokemuksensa ja tietonsa entisiltä ajoilta. Mutta vettä ei kuulunut.

Heikki oli par'aikaa työssään, kun Niemelästä tuli kutsut.

Se teki niin oudostuttavan, vieraan vaikutuksen. Oli niinkuin olisi hänen käsivartensa lyöty lamauksiin. Kirves vaipui hänen kädestään.-- Nytkö hänen siis tuli esiintyä Vuorelan nuorena isäntänä, esiintyä ulkomaailmalle ja sen arvosteltavaksi!

Niemelään oli paljon väkeä käsketty, läheltä ja kaukaa. Seudun kaikki varakkaimmat ja kuuluisimmat tilalliset olivat järjestään kutsutut. Eikä siksi Vuorelankaan väkeä oltu unohdettu. Heikki ajoi sinne isän kanssa talon vanhoissa hyväistuimisissa kääsyissä.

Ei niin suuria häitä oltu näillä seuduin ennen nähtykään. Eikä sen tapaisia. Sillä Niemelän häät olivat uuden kuosin mukaan laitetut, herrashäät. Vihittiin päivällisen aikaan, joka kohta syötiin. Eikä syödessä istuttu, vaan seistiin--niinkuin herrasväessä on tapana.-- Kertoivat, että ruukin patruunalla oli ollut samanlaiset häät, kun sieltä tytär pois naitettiin.--Eivät saaneet tulla sisälle muut kuin kutsuvieraat, jotka tiesivät ihmistapoja. Pappilan väki oli kunniasijalla, ja mustaan silkkiin pukeutunut Niemelän emäntä--talon entinen karjakko--piti heille seuraa sorminiveliään naksutellen. Muut vieraat seisoskelivat enimmäkseen seinämillä ja kävivät vuorotellen ruokaa suurelta pöydältä.

Niemelässä oli jo useita aikoja ollut palveluksessa kaksi kaupungista tuotettua piikaa. Ne ne olivat sinne nämä uudet tavat tuoneet. Sanottiin, että he olivat häätkin järjestäneet näin oudoiksi. Ja siinäpä ne hääräsivätkin itsevaltiaina keittiön ja ruokahuoneen välillä. Isäntäväen ei tarvinnut paikaltaan liikahtaa, vaan sai sekä isäntä että emäntä niinkuin vieraatkin noudattaa piikain ohjeita.

Muu Niemelän palvelusväki ei saanut sisällekään tulla. Ovesta vain tirkisteli, kun morsian tuli valkoisissaan sisälle viheriäinen kruunu päässä.

Niemelän piiat ja rengit olivat sekalaista väkeä. Isäntä tuskitteli ja kuritteli, mutta ei vain tahtonut kunnollista väkeä saada. Hän teki heidän hyväkseen paljonkin; piti säästökassaa ja vakuutti tapaturmalta, hankki sanomalehtiä ja muuta lukemista. Eikä sittenkään tahtonut mitään tulla. Ruukilla ne vain juoksivat, joivat ja hoilasivat, leikkivät sen kalpeakasvoisten, väsyneitten tyttöjen kanssa ja levittivät sairautta Niemeläänkin;--eikä niitä mikään olisi saanut kiintymään talon asioihin. Hyvä kun kuritus ja pelko varkaudesta esti.

"Raakuus ja sivistymättömyys eivät ole vielä kansastamme paenneet", lohdutteli sekä rovasti että patruuna. Rovasti neuvoi postillaa joka pyhä lukemaan, mutta patruuna vakuutti, että ankara kuri on ainoa apukeino.

Niemelä puolestansa huokasi ja arveli, että sekä postilla että kuri voidaan vallan hyvin yhdistää, käyttää niin hyvin toista kuin toistakin,--ja niin hän oli tehnytkin;--mutta itseksensä hän ajatteli tuolla toisella vaaralla olevaa vanhaa perintötaloa. Siellä ei isäntä väellensä postillaa lukenut, eikä siellä kuristakaan mitään tietty. Siellä eivät uuden ajan sivistystavat olleet päässeet pesiytymään eikä muuttamaan elämäntapoja niinkuin Niemelässä. Siellä elettiin vanhan kansan elämää, isäntä ja rengit söivät saman puurokupin äärestä ja veljeksinä kulkivat ulkotöissä.--Ja kumminkin oli siellä säilynyt kotoinen pyhä rauha. Rengit kammoivat ruukkia ja omalla kotimäellään heittivät pyhäisin kiekkoa.

Olisiko Vuorelan lukenut poika sittenkin vaikuttanut tuon kaiken! Niemelä oli luullut aluksi, ettei tuosta pojasta lähtisi Vuorelalle mitään kunniaa, kun se kuului olleen niin ujo ja hiljainen eikä tahtonut kunnan riitoihin ollenkaan sekaantua. Mutta Vuorela oli itsekin vetäytynyt kunnan asioista syrjään, ja kumminkin tunsi Niemelä nyt enemmän kuin koskaan, että Vuorela oli hänestä vienyt voiton.

Heikki oli Niemelään tultuansa hämmästynyt tämän talon ulkonaista asua. Kaikki oli järjestetty aivan herrasväen malliin. Salissa oli piano ja kukkia ylt'ympärinsä, sohvat, pöydät, valokuva-albumit ja matot. Snellmanin ja Yrjö Koskisen kipsiset rintakuvat tervehtivät häntä tuttuine kasvoineen. Hän ei ollut heitä koskaan tässä ympäristössä nähnyt; ja kumminkin he tuntuivat aivan hyvin täällä viihtyvän: olivatpa ihan kuin kotiutuneetkin korkeille jalustimilleen tuohon kukkien keskeen.

Heikki melkein säpsähti sitä vaikutusta, minkä Snellmanin kasvot häneen tekivät. Oli kuin tuo kipsikuva olisi ihan kuuluvasti sanonut hänelle: nuorukainen, aseta tarkoitusperäsi korkealle!

Ja Heikki oli tyytynyt kaivonarkkua salvostamaan!

Ei, ei, pois tuo ajatus! Se voisi myllertää jälleen kaikki rauhoittuneet tunteet--niin, koko ilon ja onnen!

Vastenmielistä oli Heikistä olo täällä.--Miksi hän tunsi itsensä niin sanomattoman epävarmaksi ja ujoksi! Hän ei olisi millään tahtonut kulkea salin poikki muitten katsoessa, ja hän melkein punastui, kun rovasti tuli häntä puhuttelemaan. Hän joutui hämilleen noiden puolisivistyneiden talonpoikaispohattain keskuudessa.

Heikki huomasi, ettei hän täällä suinkaan käyttäytynyt niinkuin häneltä odotettiin. Hän oli aluksi kaikkien huomion alaisena, ja monet kuiskutukset tarkoittivat selvästi häntä. Mutta vieraat tulivat vähitellen iloisemmiksi ja puhuivat kovaäänisemmin. Niemelän leveä hohotus kajahteli huoneissa, ja muutakin naurua kuului kaikkialta. Ja Heikki jäi istumaan itseksensä nurkkaan, ja hän tunsi kuinka hän vähitellen unohtui pois kaikkien mielestä.

Jospa hän olisi voinut jättää tämän kaiken heti ja lähteä pois. Hillitön koti-ikävä valloitti hänen mielensä. Siellä tuntui niin lämpimältä.----Siellä lähestyi aurinko jo Honkavaaraa; siellä par'aikaa Liisa kulki pihan yli käsivarret vastakkain rinnalla--ja lampaat tarhassa määkivät yhteen suuhun häneltä ruokaa, nousten toinen toistaan ylemmäksi aitaa vasten.----

Niemelä kulki samassa Heikin ohitse ja pysähtyi hänen eteensä täysi viinilasi kädessä.

--No, eikö meidän maisterille viini maistukaan, ha-ha-haa?

Kaikki katsoivat sinnepäin ja hiljenivät.

Heikki nousi ylös kilistämään ja punehtui. Ja näki sivumennen isänsä, jonka silmät kiinteästi tähystivät häntä ja seurasivat hänen käytöstään, ikäänkuin tahtoen sanoa: "Nyt, Heikki, nyt anna tulla!"-- Mutta Heikki vain hämmentyi yhä enemmän.

--No miltä maanviljelys tuntuu, ha-ha-ha-ha, nauroi Niemelä kädet puuskassa hänen edessään.--Nuorella isännällä on paljon oppimista, arvaan minä--ha-ha-ha? Tekisi ehkä mieli sentään Helsinkiin? Vai mitä? --Jaa, jaa, pappa on kova, pappa on kova, ha-ha-ha--.