# Isänmaa ## Part 12 Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/isanmaa-13682/index.md Yhdellä vain oli tavallinen huopahattu. Ja se olikin Heikin läheisempi tuttu. Se oli Eemil. Heikin nähtyään hän hyppäsi paikaltaan.--Kas vain! Heikki! Terve mieheen!--Ja kuinka pääkaupunkilaiseksi sinä olet käynyt! Enhän tahtonut sinua tuntea! Ja hän nyki ja reuhtoi lähentelevään tapaansa, niin että Heikin tuli vaikea olla noitten muiden vuoksi, jotka eivät olleet hänelle niin tuttuja. Eemil puhua mellasti aina niinkuin kaikki olisivat olleet saman perheen jäseniä. Hän oli kuin sokea kaikelle mikä maailmassa on ulkonaista arvokkuutta, tahallista kylmyyttä käytöksessä. Hän ei ymmärtänyt sitä ja laskeutui koko olennollaan niitten väliin, jotka olivat toisilleen vieraampia tai säilyttivät keskenään arvonsa mukaista suhdetta; laskeutui ja heti sekoitti kaikki suhteet, nimitti asioita kotoisilla nimillään ja ehdotteli liian aikaisin sinunmaljoja. Mutta Eemil ei onneksi istunut kauan. Hän nyykäytti seuralle hyvästiksi päätä ja katosi jotakin paperilippua liivintaskustaan hakien. Muut ottivat Heikin vastaan aivan toisella tavalla. Nousivat paikoiltaan tervehtiessä ja kuuntelivat huomaavaisesti mitä hänellä oli sanomista. Oli jotakin kohteliasta ja kunnioittavaa heidän käytöksessään. Ja samalla he näyttivät olevan hyvin uteliaita Heikin olennosta selkoa saamaan. Aivan kuin olisivat nyt vasta ensi kerran hänet nähneet. Heikki tunsi, että he oikeastaan saivat perin pohjin väärän käsityksen hänen henkilöstään;--semmoisen kuin hän olisi ollut elämän vastoinkäymisiä kokenut mies, joka tahtoo kaikella, mitä hän sanoo, laskea hienoa ivaa maailmasta ja ihmisistä ja niiden pyrinnöistä. Mutta samalla he juuri sen tähden näyttivät niin mielellään kuuntelevan häntä. Ja miksi Heikki olisikaan ilmaissut heille oikean itsensä? Saakoot vain väärän kuvan. Semmoisen, joka soveltuu hänen muuttuneeseen ulkomuotoonsa. Kun he siinä istuivat ja urkkivat hänen olentoansa, selvisi hänelle itselleen yhä enemmän mimmoisena hän nyt hetki hetkeltä painui heidän mieleensä. Ja samalla hänessä heräsi halu itse luoda ja muodostella tuota kuvaa;--pienimmistä erikoisuuksista suurimpiin ja tärkeimpiin luonteenpiirteisiin saakka: siitä, kuinka hän nosti lasin huulillensa tai käänsi päätänsä tai naurahti--siihen, mitä hän ajatteli yhteiskunnallisista kysymyksistä, mitä hän itse harrasti ja aikoi. Ja mallina tätä kuvaa luodessa olivat heidän ihanteensa,--ne, joihin he pyrkivät kaikilla liikkeillään ja ajatuksillaan. Heikki otti tarjotun sikarin vastaan. Hän sytytti sen miellyttävimmällä niistä tavoista, joilla oli nähnyt sikaria sytytettävän, eikä puhuessa aina ottanut suusta, vaan piteli paremmin siinä lähitienoilla. Ja mitä ajatuksiin tuli, niin piti etupäässä antaa vaikutus niinkuin ne olisivat jo vakaantuneet. Siksi piti puhua hillitysti, ei suinkaan vain innostua mistään. Ja ennen kaikkea oli vältettävä poikamaisuutta, joka niin helposti saattoi pujahtaa, jos ei muuhun niin johonkin lauseenkäänteeseen kesken vakavintakin keskustelua.--Omista pyrinnöistä ei juuri sopinut puhua. Mutta samassa piti kumminkin antaa selvästi tuntea, että takana oli varmaa yhteiskunnallisuutta. Ei kenenkään tarvinnut tietää, mikä oli se yhteiskunnallinen asema, johon tähtäili; mutta piti olla ihan tuntuvaa, että tähtäili.--Aatteissa eläminen ja isänmaasta puhuminen olisi tehnyt miehen ihan mahdottomaksi heidän silmissään. Piti päinvastoin asettua sille kannalle, että semmoinen saattoi tulla ainoastaan lyseon konventissa kysymykseen,--ja nauraa yläpuolelta, kun tuli puheeksi henkilöt, jotka vielä olivat niin lapsekkaita. Hän itsekin kiintyi omaan kuvaansa. Hänen mielessään oli niin selvänä, kuinka hän siinä istui sylinteri päässä sikarin savua luotaan puhallellen. Ja hän kiintyi erittäin siihen tapaan, millä hänen kuvansa lausui ajatuksensa, se on, mitä se ajatteli ja puhui. Peiliä ei ollut, mutta heidän silmistään näkyvä uteliaisuus sen hänelle kuvasti. Ja omituinen keveys ja ilo tuntuu sydämessä. Uusi, ennen olematon tulevaisuudenkuva väikyttelee muotojansa--paljoa lähempi ja helpommin saavutettava kuin kaikki entiset. Entä jos elämä ei olekaan jakso kärsimyksiä! Mikä pakko hänen onkaan sitä aina semmoiseksi ajatella! Ja Heikki kohautti hattuansa ja mitä sydämellisin hymy huulilla vastasi pöydän toisesta päästä esitettyyn maljaan. He näyttivät kiintyvän häneen yhä enemmän. Piiloon vain koko sisäinen maailma lapsekkaine haaveineen ja ihanteineen. Olli oli oikeassa! Fanny seurueineen lähti ja tuli kulkeneeksi ihan heidän pöytänsä ohitse. Heikki nousi vain paikaltaan ja nosti hattuansa. Fanny pysähtyi epävarmasti, niinkuin olisi tahtonut antaa hänelle tilaisuuden ojentaa kättä hyvästiksi. Ja lensi tulipunaiseksi, kun ei Heikki ojentanut. Mutta heidän mentyänsä selvisi Heikille samassa, ettei hän noiden rukkasten vuoksi suinkaan vielä ollut Fannyä kadottanut. VIII. Kahden vuoden kuluttua tämän jälkeen oli Heikki saanut tutkintonsa suoritetuksi ja valmisteli jo väitöskirjaansa. Hän oli kokonaan muuttunut entisestään. Ujous oli voitettu, ja Heikki oli toinen olento, toisen näköinen ja toisen luontoinen. Ja näin oli se viimeinen voitto tapahtunut: Joitakuita aikoja tuon kappeliretken jälkeen oli Eemil tullut Heikkiä tapaamaan,--oli tullut ihan hengästyneenä tapansa mukaan. --Kuulehan, Heikki, sanoi hän,--piäppä puhe ensi juhla-iltamassa! Ovat käskeneet minua toimittamaan puhujan--torstaista viikko--isänmaalle! Heikki tietysti säpsähti ja veri nousi hänen päähänsä. Mutta hänen onnistui salata se Eemeliltä. Eemil oli niitä harvoja, joiden Heikki aavisti tuntevan häntä ja hänen haaveitaan. Miksi Eemil nytkin olisi kääntynyt juuri hänen puoleensa, ellei tavallaan auttaakseen häntä. Se oli selvästi tuota Eemilin lähentelevää ystävyyttä, joka aina harmitti häntä. Eemil tietysti ajatteli, että koska pyrit suureksi mieheksi, niin tässä nyt tarjoan sinulle tilaisuuden kerrankin urasi aloittamiseen; ota pitääksesi puhe isänmaalle äläkä siinä turhia ujostele! Ja jos Heikki vain olisi antanut itsensä ilmi, olisi Eemil todella ruvennut selittämään hänelle, kuinka turhaa se ujous on, kuinka helposti se on voitettavissa ja niin edespäin. Hän näytti olevan siihen jo edeltäpäin aivan valmistunut. Mutta Heikki ei antanutkaan itseänsä ilmi, vaan vastasi Eemilille tyynesti, että jollei heillä ole ketään sopivampaa tiedossa, niin kyllä hän puolestaan mielellään tahtoo auttaa hyvää asiaa. Eemil oli katsahtanut häneen hyvin kummastuneena.--Oliko tuo Heikki! Heikkikö vastaansanomatta suostui esiintymään julkisesti suuressa iltamatilaisuudessa! Ja niin oli nyt Eemilkin harhateillä hänen suhteensa,--luuli, että Heikki oli sisäisesti yhtä paljon muuttunut kuin oli ulkonaisesti, ja sentähden muutti hänkin käytöksensä Heikkiä kohtaan, kohteli entistä kunnioittavammin häntä ja kyseli hänen mielipidettään kaikenlaisissa asioissa,--mitä ei ennen olisi koskaan tullut tehneeksi. Heikki säilytti tyynen rauhallisuutensa ja vastasi kaikkeen venytellen lauseitaan ja teeskennellen miettiväisyyttä. Mutta Eemilin lähdettyä oli häneen tullut masentava tuska. Hän olisi ollut valmis juoksemaan Eemilin jäljestä peruuttamaan lupauksensa. Hän oli luvannut mahdottomuuden. Ja kumminkin hän oli kuin naulattuna lattiaan, kun hänen piti lähteä. Joka hetki vei hänet yhä kauemmas peruuttamisen mahdollisuudesta, ja vihdoin se jäikin mahdottomuudeksi. Ei juuri voinutkaan enää peräytyä. Silloin vasta hän tuli ajatelleeksi, mistä hänen oikeastaan oli puhuttava. Ja kuta enemmän hän ajatteli, mitä hän tulisi sanomaan, sitä enemmän hänen mielensä musteni. Isänmaa oli kauan sitten unohtunut käsite Heikin maailmassa. Ei,--siinä oli vielä paljon muutakin kuin unohtuminen. Se käsite ei ollut saanut muistua, se oli tahallisesti mielestä vieroitettu. Sillä muistuessa se oli aina tuottanut eräänlaista kipua sydämeen. Vaikka Heikki olikin jo kauan sitten oppinut tässä asiassa asettumaan Ollin kannalle,--oli oppinut pitämään naurettavina isänmaallisia deklamatsioneja ja teko-urhoollisuutta ja myöntänyt itselleen, että kosmopolitismi on ainoa luonnollinen ja järjen kanssa sopusoinnussa oleva kanta,--nousi sittenkin mieleen joskus väikkyvä viheriäinen maa lehtoineen, laitumineen, karjoineen,--nousi kotoisten muistojen mukana ja herätti oman omituisen lämpönsä sydämeen ja sillä lämmöllään muistutti, että Heikin ympärillä nyt oli kylmä,--ja sulkeutui taas näkymättömäksi, jätettyään mieleen tuskaisen kaihon. Ja tällekö isänmaalle, jonka hän oli tahallaan unohtanut, hänen nyt oli julkisesti puhuttava! Se olisi ollut veristä valhetta hänen puoleltaan,--jokainen lause, joka sana! Mutta nyt taikka ei koskaan! Hän tunsi tämän kauhean tiehaaran. Hänen täytyi kerran voittaa itsensä. Sen piti tapahtua! Tietysti nytkin täytyi vain valehdella. Kaikki hajonneet muistot entisiltä ajoilta piti koota, kaikki rohkeimmat ajatukset, kaikki voimakkaimmat lauseet, jotka kehoittivat uhraukseen ja alistumiseen. Niitä oli muistossa vielä paljon. Ne olivat nyt vain kaikki sanoja, kun taas ne silloin vuotivat kuin elävästä hengen lähteestä. Piti valehdella, että ne tulevat sydämestä. Ja kun puhe sitten oli valmis, tiesi hän jo, että hän oli voittanut pahimman vastuksen. Mutta juhlapäivän iltana hän joi Ollin kanssa punssia. Ja kun puheenpidon aika tuli, nousi hän kylmänä ja rauhallisena puhujalavalle. Ujous oli aivan paennut. Jonkin lauseen perästä oli ääni vakaantunut. Hänen liikkeisiinsä oli tullut jotakin outoa vapautta. Niissä oli kuin jotakin Artturilta otettua. Hän tunsi, että häntä kuunnellaan. Ja hän nosti äänenpainonsa luonnottomiin. Viimeisiä sanoja sanoessaan vapisi hän innostuksesta. Korkealle kohottaen lasinsa hän vihdoin huusi eläköötä Isänmaalle. Ja siihen yhtyi juhlaväki kuin yhdestä suusta. Kun hän sitten astui alas puhujalavalta ja kulki väkijoukon läpi, tunsi hän kuinka ihmiset häntä katsoivat ja kyselivät toisiltaan hänen nimeänsä. Sisähuoneen ovensuussa oli Fanny. Hän pysäytti Heikin puhutellakseen häntä. Heikki puhutteli Fannyä niinkuin olisi jo vuosikausia vierinyt siitä heidän keskeisestään tapauksesta,--niinkuin hän puolestaan olisi sen joko unohtanut tai antanut anteeksi.--Fanny punastui usein puhuessaan. Ja kun hän punastui, niin ihojauhe näytti kuin irtautuvan hänen ihostaan.---- Heikki oli hänet kokonaan voittanut,--ihan kuin olisi voinut kietoa sormensa ympäri---- Olli, joka seisoi lähellä ja huomasi heidän keskustelunsa, otti Heikkiä kädestä, kun Heikki jätti Fannyn. --Hän on sinun! sanoi Olli varmalla voitonriemulla, ja hänen silmänsä kiilsivät ilosta ja punssista, jota oli juonut enemmän kuin kylläksi. Ja saatuaan Heikin ravintolan puolelle istutetuksi viereensä hän toivotti ihan totisena onnea. Hän kehui puhetta ja riemuitsi suuresta menestyksestä. Aivan kuin hän olisi unohtanut kaikki pilkkansa ja entiset ilkkumisensa, jolla aina leimasi isänmaallisen innostuksen. Mutta varmaan hän nytkin välitti viis kaikista isänmaista. Hän iloitsi vain siitä, että Heikki oli edullisesti esiintynyt. Ja jos isänmaa saattoi tämmöistä etua tuottaa, niin silloin siitä kyllä voi puhua ja eläköötä huutaa ja innostua. Ja siellä oli sitten paljon muita, jotka tahtoivat tutustua Heikkiin, ja entisiä tuttuja, jotka kaikki kokoontuivat samaan pöytään ja istuivat juomaan. Heikkiä heidän kaikki maljansa tarkoittivat ja heidän katseensa ja puheensa. Mutta vastatessaan heidän maljoihinsa, iloisena juodessaan, Heikki tunsi kuinka hän joi sydämeltään katkeran painon. Tunsi, kuinka hän vähitellen vapautui siitä tuskallisesta häpeän painosta, jonka tuo puhe oli hänelle tuottanut. Ja tunsi, kuinka hän omisti sen ajatuksen, että tuo puhe voisi päinvastoin tuottaa hänelle jotain hyötyä. Sen jälkeen oli Heikiltä kaikki alkanut mennä helposti. Kahdessa lyhyessä vuodessa hän sai toimeen sen, mihin ennen olisi paljon pitempiä aikoja kuluttanut. Ne vaikeudet, jotka olivat Heikkiä alussa peloittaneet, ne olivat vain harhakuvia, niitä ei ollut olemassa. Piti vain kerta kaikkiaan päästä siihen tietoon, että vaikeudet filosofiassa syntyivät filosofin omien ajatusten epäselvyydestä. Filosofia piti kohdella niinkuin lasta; nauraa hänelle, kun hän voimiansa ponnistellen pyristeli sotkeutuneessa ajatusten verkossa, joskus pudistaa hänelle päätä, mutta joskus hyväksyvästi nyökäyttääkin, kun hän sai esille jonkin selvemmän ajatuksen. Mutta ei ollut ainoastaan filosofian vaikeuksien laita tämmöinen. Koko elämän laita oli sama. Aivan niinkuin filosofi koetteli vaikeitten tieteellisten sanojen taakse peittää omaa epäselvyyttänsä ja hataruuttaan ja siten peloittaa arvostelusta liian nuorta järkeä, aivan samalla tavalla oli peloittanut Heikkiä koko muukin elämä, kaikki sen yhteiskunnalliset laitokset, vallanpitäjät, virkamiehet, niin että hän oli aina tuntenut kuuluvansa hallittujen joukkoon. Nyt hän oli kokonaan muuttunut. Hän oli alkanut ymmärtää, että kaikki tyynni oli hienoa petosta, harhanäkyä. Viranomaisuus, se oli vain käsite. Virkatakin sisässä istui tavallinen heikko ihminen, joka oli hyvin harjaantunut heikkouksiansa peittämään, joka oli kehittänyt luottamusta itseensä ja oppinut käskemään. Miksi ei hänkin, Heikki, ottaisi täyttä askelta ja siirtyisi "hallitsevain" riveihin. Antissa hän oli kerran läheltä nähnyt ja ihaillut tuota voimaa, joka empimättä asettui kaiken yläpuolelle ja joka oli kaiken viranomaisuuden perustus. Nyt hän tunsi sitä itsessänsä! Monet hänen tovereistaan olivat tosin häntä ennen tähän kehityskauteen päässeet. Heikkiä oli myöhästyttänyt hänen lapselliset puuhansa maalla. Mutta se ei tehnyt mitään: hän saattoi nyt vanhempana ja kokeneempana sitä varmemmin valloittaa vasta avautuneet alat. Koko asia oli vain ajan kysymys. Ja sivuasia oli myöskin, mitä tietä se kaikki kävisi. Miksei niinkin, että hän pyrkisi ensin aineelliseen varakkuuteen! Lyhyempi oli kuitenkin toinen tie, ja sillä hän oli jo koko pitkälle päässyt. Se oli maineen. Sen tavoittamisessa hän oli mennyt eteenpäin verrattoman nopeasti ja niin loistavasti, että oli herättänyt yleistä kummastusta ja ihailua. Ja se oli kumminkin hänen pahin vihollisensa. Sillä se oli ainoa ajatus, joka häiritsi hänen lukujansa. Rivien välistä se pyrki esille, tunkeutui keskelle tieteen syvimpiä sokkeloita, keskeytti ajatusjuoksun tai pysäytti kynän, kasvoi, sytytti mielen outoon liekkiin, kunnes sai sydämen sykkimään. Mitään muuta hän ei koko aikana ollut ennättänyt ajatella--tässä kiireisessä kuumeentapaisessa työssä ja pyrkimyksessä. * * * * * Eräänä iltana istuessaan työpöytänsä ääressä paksun tupakansavun ympäröimänä, vajoutuneena milloin lukemiseen, milloin haaveisiin, hän äkkiä kuuli kuin risahduksen ikkunansa takaa. Hän nousi istualtaan, painoi päänsä kiinni lasiin ja käsillään varjostaen silmiänsä katsoi ulos. Siellä kulki kovassa pakkasessa joku naisolento ohitse. Heikki rypisti tyytymättömänä silmäkulmiansa, sammutti lampun ja lähti ulos. Mutta hän oli kai erehtynyt tuon risahduksen suhteen. Jonkin matkaa kuljettuaan hän tapasi saman turkiksiin kääriytyneen naisolennon, josta hän ei voinut epäillä mitään sellaista. Sillä neiti Fannyn tuttu ääni tervehti häntä turkin sisästä: --Ah, herra Vuorela, oli hyvä että teidät tapasin. Minä olen kauan hakenut tilaisuutta puhua teidän kanssanne!-- Hänen äänensä vapisi selvästi, vaikka hän oli puhuvinaan rauhallisesti ja melkein huolimattomasti. --Niin, sanoi Heikki hyvin ystävällisesti,--me emme ole tavanneet pitkään aikaan toisiamme--kohta tulee kaksi vuotta luullakseni? Sitten he kulkivat sanaakaan vaihtamatta kokonaisen katuvälin. --No miten teidän kotonanne jaksetaan, kysyi Fanny epävarmasti, jotain sanoakseen. --En ole siellä käynyt siitä asti kun Helsinkiin muutin. En tiedä mitään heistä. Te muistatte vielä Vuorelan? --Muistan,--oikein hyvin. Ja he kulkivat taas pitkän matkan ääneti. Heikki odotti sitä asiaa. Mutta Fanny käveli levottomasti ja yhä kiireisemmin. Vihdoin hän pysähtyi kadunkulmaan ja sai katkonaisesti sanotuksi: --Tässä minun on erottava. Niin, minä tahdoin teille sanoa, että minä olen usein ajatellut,--minua on usein vaivannut se mitä tapahtui meidän puistossamme-- --No mitäpä siitä--onhan se jo kauan sitten ollut ja mennyt, vastasi Heikki vähän kylmästi. Fanny seisoi hetken vielä puhumatta mitään, mutta ojensi sitten hansikattoman, hiukan palelevan kätensä Heikille: --Niin no, hyvästi sitten, Heikki. --Hyvästi. Ja hän lähti kiireisesti omalle suunnallensa. Heikki ymmärsi hyvin Fannyn tarkoituksen. Nyt oli siis tullut Fannyn vuoro! Ja Heikki itsekin oudoksui omaa kylmyyttänsä. Järki sanoi, että tämmöisessä tapauksessa olisi pitänyt tuntea osanottoa. Mutta sydämessä käväisi vain ohimenevä säälintunne, kun hän seurasi Fannyä katseellaan. Kotiin Heikki ei enää viitsinyt mennä. Ravintolaanko taas? Ja siellä uudistaa jälleen tuhansia kertoja sanotut sanat ja ajatukset! Ja puhua ja näyttää innostuneelta ja nauraa tyhmyyksille! Heikki meni konserttiin. Häntä ei huvittanut seura tänä iltana. Hän tahtoi kuunnella musiikkia ja hetkeksi levähtää tavallisista ajatuksistaan ja haaveistaan. Konsertissa ei ollut ainoatakaan hänen tuttavaansa, vaikka väkeä oli niin paljon kuin yliopiston juhlasaliin suinkin mahtui. Kuinka toinen oli tämä yleisö kuin se, joka Heikin tunsi! Hän meni täällä aivan huomaamatta läpi koko salin. Ei kukaan kääntynyt häntä katsahtamaankaan. Esiintyi eräs nuori viulunsoittaja, melkein poika. Hän oli niin sievä ulkonäöltään, ja niin hauskasti kömpelö kumarruksissaan, että yleisö otti hänet heti vastaan sydämellisesti ihastuneena. Kävi tyytyväisyyden humaus läpi koko salin. Hän soitti vain liikuttavaa, surullista musiikkia, ja menestyksestä, hurjista taputuksista huolimatta jatkoi vain samaan henkeen. Kaikki se itsetietoinen tyytyväisyys, jonka suosio sai hänen kasvoihinsa ilmaantumaan, katosi heti, kun hän aloitti jälleen soittonsa. Ja viimeisessä kappaleessa lauloi hänen viulunsa kieli alakuloisimmin; se värisi niinkuin hylätty, rakkautta turhaan janoava ihmissielu. Mistä hän oli saanut nuo tunteensa? Mahdotonta oli, että tuo poika olisi itse jo ennättänyt kokea semmoista syvää kaihoa! Hänen viulunsa kautta puhui kuin jokin etäinen entisyys. Niinkuin hänen esi-isänsä, kaikki vainajat, joitten nuori jälkeläinen hän oli, olisivat hänen kauttansa tuoneet esille valituksen turhaan menneistä pyrinnöistään, sammuneista toiveistaan,--niinkuin häneen olisivat kerääntyneet kaikki entisyyden ja kuolleet surut, vaienneet rukoukset---- Hän on onnellinen, sillä hän tuntee yhteyttä ihmiskärsimysten kanssa. Hän on niitten valittu tulkki. Hänellä on mitä varten elää ja hengittää. Hänessä ei ole, niinkuin Heikissä, tuota maaperästä irtitemmatun tunnetta, joka elättää sydämessä häviämisen pelkoa. Kunpa olisi elämässä, niinkuin hänellä, jotakin, jonka suruja voisi maailmalle valittaa, laulaa sydämensä hienoimmalla sävelellä,--jotakin, joka olisi varmana pohjana takana,--jonka tulkiksi olisi luotu!---- Hänen soittonsa tunkeutui kuulijan sydämen sopukkoihin ja löysi sieltä mitä oli tahtonut: se herätti sieltä syvän, voimakkaan säälintunteen-- johonkin tuntemattomaan, epämääräiseen. Kuinka kauan oli siitä, kun Heikki viimeksi oli näin tuntenut! Mutta hän ei löytänyt nyt mitään, mitä olisi voinut kietoa tähän valmiiseen lämpimään sääliinsä. Se ei tahtonut tietää Fannyn kuvasta. Eikä se sopinut vanhempien muistojen ympärille. Soiton vaiettua puhkesi yleisö myrskyisiin suosionosoituksiin; se ei löytänyt kyllin kuuluvaa keinoa tunteittensa ilmaisemiseksi; käsienpaukutuksen ohella se huusi, polki jalkojaan lattiaan, melkein raivosi.-- Olivatko nuo kaikki siis tunteneet samaa kuin Heikkikin! Oliko nuori viuluniekka samalla lailla löytänyt tien tuhansiin ihmissieluihin kuin oli löytänyt tien Heikin sydämeen! Nuori poika, joka ei edes ymmärtänyt peittää itsetyytyväisyyden hymyä huuliltaan! Joka ei ollut mitään ajatellut, ei mitään kokenut, ei mitään kärsinyt!--Ja he rakastivat häntä kaikki, he olisivat tahtoneet hänet syliinsä, puristaa hänet kuoliaaksi! Naiset erittäinkin hehkuvine poskineen,--ja ylimykset, joita vain musiikki sai liikkeelle hiljaisista kodeistaan. He rakastivat--ja Heikki kadehti sielunsa koko mustuudella. Oh, kuinka häntä joskus inhotti se piiri, jossa hän oli kuuluisa ja rakastettu! Mutta liian myöhäistä oli hänen vaihtaa yleisöä. Hänen sormensa eivät enää olisi voineet viulunsoittoon taipua! * * * * * Keväällä oli Heikki vihdoin saavuttanut kaikki tarkoituksensa yliopistossa. Hänen väitöskirjallaan oli ollut loistava menestys. Toverien piireissä hän oli esiintynyt entistä iloisempana ja alttiimpana. Ei muusta paljon tiedetty eikä puhuttu kuin Heikistä.-- Arveltiin hänen tulevan menemään "pitkälle". Mutta ne, jotka tunsivat lähemmin, ihailivat häntä aivan toisesta syystä. He ihailivat hänen luonnettansa, jota sanoivat harvinaisen miehekkääksi ja lujaksi. Missä Heikki vain esiintyi, siellä hän aina vallitsi kokonaan mielialaa; heti sisään astuttuaan hän valloitti muut kuuntelijoikseen. Ei hänen koskaan kuultu sanallakaan mainitsevan asioita, jotka kuuluivat hänen yksityiseen elämäänsä, ja kaikki utelut, kaikki lähestymiset siinä kohden hän työnsi ystävällisesti, mutta varmasti luotaan. Ei hänellä ollut ainoatakaan semmoista ystävää, jolle hän olisi uskonut itsensä kokonaan, ja useat sentähden kilpailivat Heikin lähimmän ystävän nimestä. Sanottiin kyllä, että Olli tunsi Heikkiä paremmin kuin muut, mutta ei Ollista saanut mitään selkoa. Olli oli joutunut kokonaan rappiolle, juopoksi; teki vähän väliä raittiuslupauksia ja lankesi säännöllisesti. Jotkut sanoivat kiitoksensa ohella Heikkiä kuitenkin vähän kylmäksi, mutta toiset vastustivat kiivaasti tämmöistä arvostelua ja väittivät, että se johtui vaillinaisesta tuntemisesta. Kevät oli varhainen. Jäät viipyivät vielä, vaikka jo mustina, uppoavina Helsingin satamassa, jossa talvehtineita laivoja korjailtiin ja varusteltiin lähestyväksi purjehduskaudeksi, puuhailtiin ja naputeltiin kiireisessä, iloisessa työssä. Ulompana merellä siniset laineet jo laputtivat rantaan päin, ja pian näkyi majakan takaa paksua savua taivaanrannassa.--Tuli suuri ulkomaanlaiva, puhkaisi jäähän väylän ja asettui sataman kylkeen.--Sen mörähtävä vihellys oli pannut koko kaupungin liikkeelle. Ja kun laiva oli vastaanotettu, jäi väkijoukko vielä pitkäksi aikaa rantakadulle kävelemään. Esplanadi oli mustanaan ihmisiä, jotka eivät malttaneet mennä kotiin, kun päivä juuri meni mailleen, kun sen säteet vielä väikkyivät punertavina kivimuurien ylimmissä ikkunoissa, kun kevään henki viehkeänä, täyteläisenä liikkui tuskin tuntuvassa tuulessa--ja kun silloin tällöin kuului kesää muistuttava ajurinrattaiden räminä pyörien sattuessa sulalle kivikadulle. Mutta erittäinkin nuorison oli keväinen tunne saanut liikkeelle. Nuoret kävelivät parvittain nauraen, rupattaen, vallattomasti toisiansa töykkien.--Iloa oli jokaisessa heidän sanassaan, riemua heidän katseissaan ja liikkeissään; eikä missään näkynyt jälkeäkään surusta tai huolesta. Yksin kulki Heikki tämän väkijoukon keskellä. Hänen ohitsensa virtasi koko tuo ilon ja riemun tulva, hänen korviinsa kuuluivat alituisesti vaihtuvat, naurun pyöristämät, merkityksettömät, katkonaiset sanat-- sanotut enemmän livertämisen aikomuksessa kuin puhumisen.-- Se oli nuoruutta! Ja se oli ulkopuolella Heikkiä! Mikä katkera pettymyksen tunne! Mikä jäytävä kateus!--Aivan niinkuin nuo olisivat häneltä sen varastaneet. Eivätkä nyt olleet tietääkseenkään hänestä. Eivät katsahtaneetkaan häneen. Hän oli heille liian vanha. He eivät välitä mistään kuuluisista--heille pitää olla vain nuoruutta.----