# Isänmaa ## Part 11 Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/isanmaa-13682/index.md Mutta sitten joku alkoi puhua, ja Heikki ihan säpsähti heidän puolestansa. Hän ajoi mielikuvituksen heti hajalle; hän tahtoi heidät pois mitä pikimmin, jottei kukaan täällä saisi heitä nähdä. Ja kuinka turha oli kumminkin hänen säpsähdyksensä ja pelkonsa! Ei täällä kukaan hänen haaveitansa aavistanut. Hänet he olivat ihan kokonaan unohtaneet,--niinkuin häntä ei olisi koskaan heidän maailmassaan ollutkaan. Hän melkein pelkäsi liikahtaa nurkassansa, jottei olisi heidän kummastustaan herättänyt ja siten ehkä häirinnyt. --Niin yksin, niin yksin oli Heikki heidän keskuudessaan.--He kerääntyivät mielikuvituksessa ihmisryhmäksi, jonka jäsenet osasivat vain toisiansa ymmärtää,--niin, ehkä rakastaakin vain toisiaan! Ihankuin he olisivat olleet jotakin eri olentoja.--Ja Heikki samassa vajosi niitten joukkoon, jotka olivat tulleet virsikirjoinensa.---- Oh, he eivät tuntuneet ainoastaan vierailta, se tunne oli vihaa, sammumatonta vihaa, jota piti ihan väkisin estää kehittymästä rajattomaksi!---- Mutta kaikessa kiihkossaan se viha oli kumminkin vain ohimenevä tunne. Miksi ei olisi antanut noille ylhäisille anteeksi? He olivat kasvaneet semmoisiin katsantotapoihin. Ja heissä saattoi olla mahdollisuutta enemmän kuin muissa. Jospa vain saisi kerran heidän tunteensa liikkeelle, värähdyttäneeksi heidän hellyyttänsä. Olihan Fanny kerran itse pyytänyt, että Heikki opettaisi häntä rakastamaan kansaa. Se ei voinut olla mitään leikkiä hänen puoleltaan. Hänellä täytyi olla jokin tiedoton, sisäinen tarve siihen,--tarve vapautua elämästä, joka ei ollut muuta kuin nautintoa,--tarve palvella ja hyödyttää. Ja kyllä Heikki opettaisikin koko sielustaan ja sydämestään. Sitten kun Fanny ensin on hänen! Ja mistä hän lieneekään saanut voimaa ja rohkeutta, mutta ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa hän lähestyi Fannyä ja sanoi onnistuneen välinpitämättömästi: --Fanny, minä tahtoisin puhua sinun kanssasi. Tuletko puutarhaan kävelemään? Fanny katsahti vähän kummastuen, mutta naurahti sitten: --Ohhoh, kylläpä tuo kuuluu juhlalliselta! Hän nouti kumminkin paksun olkavaippansa, kääriytyi siihen huolellisesti ja virkkoi rappusilla: --Mennään!--Paino oli viimeisellä tavulla. Ja heidän mennessään hän mymisi äskeisiä säveleitä. Hän eli aivan vielä niissä. Vasta puutarhassa, kun Heikki seisahtui ja pyysi häntä penkille istumaan, hän vaikeni. --Niin, niin, sanoi Heikki keskeyttäen aloittamansa lauseen,--minä arvasin, että sinusta tämä on hyvin odottamatonta. Enkä minä olisi milloinkaan ruvennut puhumaan, jos se olisi minulle ollut mahdollista. Mutta minä tahdon vain lyhyen vastauksen--voithan itse tehdä tämän hetken niin lyhyeksi kuin tahdot. Mutta Fanny oli vaiti. --Minä jos kukaan, sanoi taas Heikki, tahtoisin säästää sinua tästä sinulle vastenmielisestä hetkestä.--Minua se vaivaa itseänikin. Sinä autat siis minuakin, jollet viivyttele,--ainoastaan ihan lyhyesti: niin taikka ei-- --Enhän ole itsekään selvillä, Heikki, sanoi Fanny vihdoin. Hänen äänessään oli hienoa hermostusta.--Minä en oikein tiedä, mitä sinä tarkoitat,--ja katsoi poispäin. Heikki vavahti. Hän ojentautui, nosti otsansa ja sanoi päättävästi: --Mitä tarkoitan, on helposti sanottu. Minä tahdon sinulta kysyä, rakastatko sinä-- Fanny aristui. Hän ei ollut nähnyt Heikkiä tuommoisena. Ensi kertaa hän tunsi Heikin vaikutusta häneen.--Ja hän aloitti melkein anteeksi anovalla äänellä: --Sinä erehdyt Heikki, jos luulet, etten sinusta pidä. Ei ole ketään, josta niin pitäisin. Minusta tuntuu usein kuin en koskaan olisi ollut kenenkään kanssa niin todellinen ystävä kuin sinun. Eikä kukaan ole minulle ollut niin hyvä kuin sinä; ei kukaan ole minua ymmärtänyt niinkuin sinä;--mutta-- --Sinä et sittenkään voi minua rakastaa? --Rakkautta siinä merkityksessä minä en ole tuntenut. Niin, Heikki, en sinuakaan kohtaan. --Ja sinä olet varma siitä, ettet sitä tule koskaan tuntemaan minua kohtaan? --Niin, minä--minä vain tiedän--olemme ehkä kasvaneet eri piireissä ja eri oloissa,--mutta on jotakin, joka tekee minun puoleltani sen rakkauden mahdottomaksi. Ah, Heikki, älä loukkaannu minuun, mutta sinähän olet itse pyytänyt suoraa vastausta,--minä en voi!------ Näin he erosivat. Fanny ei siis rakastanut! Heikiltä jäi vain yksi asia hänelle sanomatta, ja se jäi sitä painavammin hänen omalle sydämelleen. Muuten se olikin semmoista, joka ei sanoja kaivannut. Sillä se oli teko,--semmoinen teko, joka kyllä puhuu puolestansa--ikuisen totista kieltä! Ja se on Fannyllekin puhuva,--se on aukaiseva hänen sydämensä! Silloin, ainakin sinä hetkenä hän ajattelisi Heikkiä koko sydämestään--ei mitään muuta kuin Heikkiä, kokonaan! Olkoon se hetki kuinka lyhyt tahansa, kunhan semmoinen hetki vain on! Mutta mahdollisesti se jättää ikuiset jäljet Fannyyn--niin, se on luultavaakin. Fanny jää ainiaaksi ajattelemaan Heikkiä! Kaikki tuo ei ole kuin ajan kysymys. Jos ei tänään eikä huomenna, niin ylihuomenna.-- Ja toinen kysymys: Kuinka? Mutta sekin oli melkein itsestään selvä. Tietysti--ampumalla.-- VII. Mutta kun ei siitä kohta tullut mitään, niin koko tuuma vaihtui toiseen. Heikin täytyi nyt paeta pois ihmisiä ja maailmaa. Hautautua tietymättömäksi jonnekin korven yksinäisyyteen. Ja samassa herää outo ajatus, joka nostaa veret päähän, joka on melkein uhkamielinen, joka sisältää yht'aikaa pelastuksen hänelle itselleen ja koston kaikille muille:--Kotiin! Hetken risteilivät mielessä syyt ja vastasyyt veren sykinnän mukana, voimakkaina kuin olisivat elämän alkuainekset liikkeellä. Mutta juuri kun syyt ovat voittamassa, tulee sieltä vastaan kylmä, kieltävä päänpudistus ja kuuluu outo ääni: "Ei, Heikki, tänne älä tule, on jo myöhäistä!" Ja kauhistuneena hän huomaa ensi kerran toden teolla ajattelevansa kotia.-- Hän ei ole koko aikana saanut sieltä ainoatakaan kirjettä. Hän oli ensi vuonna vain vastaanottanut "osan kauppasummasta" isältä, kun tämä oli ruvennut syytingille ja antanut talon Juhon, körttiläis-Kustaan pojan käsiin. Eikä hän itse ole sanaakaan heille kirjoittanut. Hänen kysymyksensä olisivat vain olleet elävänä todistuksena heille, kuinka vähän hän heistä tiesi ja välitti. Ei. Kotiin on mahdotonta! Koko ajatus on liian repivä. Hän tulisi sinne vieraana,--ehkä ei odotettunakaan! Ja taas syntyy hänen mieleensä äärettömän yksinäisyyden tunto. Se kasvaa yhä, katkeroituu, on muuttumassa epätoivoksi. Hänen täytyy löytää joku, joka ei työnnä häntä kylmästi luotaan, joka ei pudista hänelle päätä, joka ei ajattele hänen vääryyksiään tai rikoksiaan------ Silloin nousee muistojen maailmasta ihan odottamatta hänen mieleensä Ollin unohtunut hahmo.------ * * * * * Helsinkiin tultuaan syksyllä Heikki ensi työkseen lähti hakemaan Ollia. Ei hän ollut Ollin kanssa enempää kuin muidenkaan toverien kanssa seurustellut kahteen viime vuoteen paljon ollenkaan. Mutta mitä kauemmas tuo Fannyä koskeva tapaus alkoi jäädä, sitä selvemmin oli vanha Olli taas tullut mieleen. Vuosien perästä muistui ihan eheästi se kesken jäänyt suhde heidän välillänsä, aivan kuin se olisi keskeytynyt eilen tai toissapäivänä. Kaikki oli vielä muistissa semmoisena kuin Heikki oli sen jättänyt. Näin se oli jäänyt: Olli piti Heikkiä hyvin kehittymättömänä, puhui monista asioista niinkuin Heikki ei olisi niitä sinnepäinkään ymmärtänyt, joskus nauroi omissa ajatuksissaan, kun jotain sanoi,--eikä seurustellut Heikin kanssa muuta kuin kotona ollessa. Mutta myöhemmin hän oli kumminkin yhä enemmän alkanut huomata Heikkiä. Heikki oli tuntenut välistä, että Olli ikäänkuin koetti häntä tarkastaa ja oppia jotakin häneltä. Oli alkanut osoittaa joskus sisällistä kiintymystäkin Heikkiin.--Sitten oli Fanny tullut ja keskeyttänyt kaikki tyynni,--niin pitkäksi ajaksi, että Heikki vasta nyt ensi kerran tuli Ollia ajatelleeksi. Mutta nyt sitä elävämmin. Ja se kesken jäänyt suhde muistui nyt mieleen aivan kuin jokin erityisen tärkeä elämänasia. Ja heräsi omituinen halu jatkaa ja muodostaa sitä suhdetta. Niin, se oli nyt Fannyn vastauksen jälkeen melkein tarve, se oli välttämättömyys. Ei kukaan oikein tiennyt, missä Olli asui. Hän kuului pitävän sitä salassa. Hän tahtoi vihdoinkin saada tutkintonsa suoritetuksi ja oli siksi mieluummin yksin kotonaan, milloin siellä oli. Muuten näkyi hän käyvän yhtä usein kapakoissa kuin ennenkin. Heikki vain ei ollut nyt sattunut tapaamaan. Kumminkin Heikin onnistui saada Ollin asunnosta selvä vielä samana tulopäivänään. Oli tuulinen ja sateinen syys-ilta, kun Heikki koputti Ollin ovelle suuren kivimuurin neljänteen kerrokseen. Olli aukaisi melkein samassa kun Heikki oli koputtanut, sillä hän itse oli juuri ulos lähtemässä. --Heikkikö sinä olet? sanoi Olli peräytyen kummastuksesta pari askelta. --Niinkuin näet. Asutko yksin? --Tulehan sisälle--no, terve mieheen, Heikki! Mistä sinä kapsäkkinesi? --Maalta, kotiopettajan toimesta.--Otatko minut täksi yöksi? --Tuohonko sohvalle? Taikka kyllähän minäkin siinä;--saat sinä sängynkin, jos niikseen tulee. Hän riisui päällystakkinsa ja auttoi Heikkiä järjestämään kamssujansa. Yhtä ja toista otettiin kapsäkistä ja ripustettiin nauloihin. He herkesivät molemmat puhumattomiksi kuin sopimuksesta. Olli kuitenkin yhä tarkasteli Heikkiä ja sanoi vihdoin: --Kuule sinä, Heikki,--ethän liene sairas?--ja tavoitteli valtasuonta. --Terve minä olen, ei minua mikään vaivaa. Ja taas he olivat ääneti. Ei koskaan Olli ollut niin kunnioittavasti Heikkiä kohdellut. Hän aavisti jotain suurta surua piilevän Heikin takana ja kulki melkein varpaillaan hänen ympärillään. --Sinähän taisit olla ulos lähtemässä? Älä anna itseäsi häiritä.--Niin, Olli, huomaathan sinä missä tilassa minä olen--minä en voi nyt puhua! Ja hän näki, että Olli aivan hätääntyi. Merkillisiksi olivat käyneet hänen silmänympäryksensä, ja suu vetäytyi kummallisesti kokoon. --Sinä lienet väsyksissä, Heikki? Minä lähetän tytön tänne vuodettasi laittamaan,--pääsethän sitten levolle. --Oh, vastasi Heikki, saatanhan laittaa vuoteeni itsekin. Sano mieluummin tytölle, ettei hän tänne ollenkaan tule koko iltana. Minä tahtoisin olla yksin--sinä ymmärrät, Olli!-- Olli viivytteli lähtöänsä. Levottomana hän katseli ympärilleen, tarkasteli uudestaan Heikin kapsäkin ja kulki sitten muutaman kerran vaanien edestakaisin. Heikki seisoi ikkunan luona kääntyneenä ulos pimeyteen päin--niinkuin olisi vain odottanut Ollin lähtevän. Silloin tuli Olli ihan lähelle Heikkiä, otti häntä kädestä ja aikoi jotain sanoa.-- Mutta hän oli ilmeisesti niin hämillään tästä sydämellisyyttä ilmaisevasta liikkeestään, ettei saanut sanaakaan suustansa. Heikki huomasi, että Ollin vaalenneet huulet liikahtelivat suonenvedontapaisesti ja koko olennossa asui auttamaton neuvottomuus. --Tämmöistä sattui hänelle varmaan ensi kerran hänen elämässään. Vihdoin sieltä tuli vavahtelevalla äänellä: --Heikki,--lupaa ainoastaan, ettei se tapahdu nyt! Vastaukseksi Heikki vain puristi hänen kättänsä. Ja Olli irtausi ja riensi ulos. Aivan kuin olisi mennyt pakoon jotain, jota häpesi. Ja Heikki hengähti syvään. Hänen kasvoistaan lieveni synkkyys ja suun ympärille ilmaantui melkein mielihyvän hymy. Oliko tuo Olli? Olli liikuttuneena!--Olli, joka muuten oli aina valmis arvostelemaan ja joka ei missään koskaan kadottanut kylmää malttiansa? Kerrankin! Ollin osanotto! Mikä voisi Heikkiä enemmän lohduttaa? Ja jos Heikki kaikki kertoisi, kuvaisi suuren elämänsurunsa hänelle; mitä, jos Olli silloin purskahtaisi itkuun! Totta kyllä,--olihan Heikki ennenkin nähnyt hänen itkevän. Mutta, sehän oli ollut aivan toista. Olli oli silloin päissään,--ja lieneekö silloin ollutkaan mitään itkemisen syytä. Kun Olli tuli kotiin, makasi Heikki vuoteessansa. Lamppu paloi tuolilla ja valaisi häntä kirkkaasti. Kauhistus ilmestyi hetkeksi Olliin. Hän hiipi Heikin vuoteen ääreen ja kuunteli. Heikki hengitti tasaisesti ja tyynesti. Nukkui. Ollin kasvot kirkastuivat. Hän heittäysi hiljaa keinutuoliinsa, venytteli kaikkia jäseniänsä ja jäi pitkäksi aikaa sinne istumaan. Siitä oli nyt jo lähes kolme vuotta, kun he olivat eronneet. Olli tiesi vain, että Heikki oli ollut kaiken aikaa ahkerassa lukutyössä. Mitä hän luki, sitä ei Olli tarkalleen tiennyt. Lienee ollut niitä Heikin filosofioja. Ja sitten arvasi Olli, että Heikki oli rakastunut. Ulkonaisissa oloissa ei kyllä ollut mitään muuttunut. Kaikki oli entisellään. Niin makasi tuo Heikki tuossa kuin olisi eilen hänet viimeksi nähnyt. Ja Olli istui keinutuolissa aivan niinkuin ennenkin palattuaan yöllä kotiin. Lamppu sihisi tuolilla--ja sekin oli Heikin ainainen tapa: hän ei sitä koskaan jättänyt pöydälle palamaan. Heikin kasvoissa näytti kuitenkin jokin omituinen muutos tapahtuneen. Niihin oli tullut jotakin hienostunutta. Nenä oli kuin laihtunut ja silmäluut selvenneet. Niinkuin pitkät kärsimykset olisivat hänen kasvojansa muodostelleet. Olli oli lukevinaan paljon, paljon siitä Heikin silmien luota--semmoista, mikä oli tullut häneen heidän erilläänolonsa aikana sisästäpäin, sieluelämän vaikutuksesta. Mutta ulkonaisesti olivat Heikin kasvotkin samat--pienimpiin yksityiskohtiin asti. Erittäin kummasteli Olli hänen tukkansa ominaisuutta. Se oli aina sama samoine kiharoineen. Siellä oli kihara niskassa, joka oli oudostuttavan itsepintaisesti pysyttänyt muotonsa ja asemansa. Se putosi muita alemmaksi kiehkuraksi niskassa ja ulottui tavallisesti Heikin ahtaan alaskäänteisen kauluksen valkealle pohjalle. Tämä tukka se antoi hänen kasvoillensa niitten ulkonaisen luonteen ja ehkä samalla keveän viittauksen hänen talonpoikaiseen syntyperäänsä. Olli huomasi nyt ensi kerran, että sen todellakin vaikutti tuo kihara. --Hän katseli siksi Heikkiä verrattoman tarkkaavasti,--nousi keinutuolistaan ja tarkasteli joka taholta. Tuolin selkäpuolella riippui Heikin harmaa takki--iänikuinen, jonka Olli muisti vähintään kolme vuotta sitten Heikillä olleen. Sitä sanottiin juhlatakiksi ja se otettiin esille harvoin. Mutta nyt se osoitti jo kulumisen oireita. Kiilteli vähän kyynärpäiden kohdalta ja tarjosi siellä täällä nähtäväksi poimuja, joita vuodet olivat siihen kasvattaneet. Se poloinen oli nähtävästi saanut viime kesänä jokapäiväisen takin viran palvellessaan rakastunutta herraansa. Olli naurahti itseksensä, otti takin tuolin karmilta ja katseli sen kaulusta. Tuon kauluksen vähän virheellinen leikkaus, se juuri antoi takille sen omituisuuden ja jätti sen muistoon. Se kiersi liian alas niskassa, niin että joskus näytti paidan kauluksen alareunaa; mutta edessä se otti tappionsa takaisin pyrkien vähän liiaksi kohoamaan. Heikki ei olisi ollut Heikki, jollei tuo kaulus olisi ollut juuri semmoinen. Niin pitkälle kuin Olli häntä muisti, oli hänellä aina ollut tuo virhe vaatetuksessa,--mikä tuli siitä, että hän käytti halpaa räätäliä ja aina samaa. Olli meni vaatekaapilleen, avasi sen ovet ja otti esille uuden-uutukaisen, lakanaan käärityn, kiiltävän musta-verkaisen vierailutakkinsa. Hän tarkasteli sitä tuntijan katseella ja mietti itseksensä; mutta alkoi sitten sitä mittailla Heikin takin kanssa, leveyden olan päästä olan päähän ja niskaluusta selkäristeykseen. Oli sentään omituista kuinka he olivat samanmittaisia, Olli ja Heikki. Voisi vannoa, että tuo Ollin takki sopisi Heikille aivan yhtä hyvin kuin se sopi hänelle.---- Ja Olli kääri sen huolellisesti jälleen valkoiseen lakanaan; ei vienyt sitä takaisin kaappiin, vaan jätti sen pöydälle. Sitten hän riisuutui, ripusti Heikin takin paikoilleen, sammutti lampun ja sukelsi vuoteeseensa. Kun Heikki seuraavana aamuna heräsi, oli ulkona ilma muuttunut ja aurinko paistoi iloisesti sisälle. Olli oli puolipukeissa sänkynsä laidalla ja tirkisteli häntä. Hän rykäisi ja nousi seisaalleen, kun Heikki havahtui. Ja Heikin pukeutuessa he eivät puhuneet sanaakaan toisilleen. Oli ihan mahdotonta aloittaa Ollin kanssa mitään sydämellisempää puhetta,--vain senvuoksi, että tiesi, että hän olisi kärsinyt ja hävennyt sanomattomasti. Tuntui selvästi, että Olli oli arvannut kaikki tyynni. Ja että hän oli ihan säälimättä antanut tapaukselle sen nimen mikä sille tulikin. Heikistä se oli sentään jotakin muuta kuin miksi Olli sitä ajatteli. Se oli tapaus, jolla oli vuosikausia takanaan, jolla oli syvät syynsä, suuri merkityksensä, jota ei voinut selittää yhtenä eikä kahtena iltana. Mutta Olli olisi varmaan keskeyttänyt kaikki selitykset ja sanonut: sanalla sanoen, sinä olet saanut rukkaset! Vaitiolo rupesi sentään Ollistakin tuntumaan tukalalta, koskapa hän alkoi viritellä puhetta. --Kylläpä on tuo takkiskin jo kulunut. Minä sen muistan vielä entuudesta. Mutta kun ei siihen saanut mitään vastausta, sanoi hän taas jonkin ajan kuluttua: --Voisit minulle tehdä suuren palveluksen. Osta minulta tämä takkini. Se ei sovi minulle ollenkaan. Ja hän veti esille lakanaan käärityn vierailutakkinsa. Hän ilmeisesti tahtoi asettua sille kannalle, ettei Heikin asiasta mitään sen pitempiä puheita saisi tullakaan. --Jos sillä teen palveluksen, niin miksei. Mutta rahaa et minulta saa hyvään aikaan, sanoi Heikki. --En tarvitsekaan tällä haavaa. Mutta koetahan sitä. Ollin pitkä musta takki oli kuin tilattu Heikille. Se sopi mainiosti. Ei ainoatakaan liikaa poimua! Mutta Heikki ei ymmärtänyt niitä asioita. Sillä katsahdettuaan peiliin hän aivan kauhistui. --Ei--ei, Olli, ei tämä minulle käy. Sehän on kuin satula lehmän selässä. Olli ei ottanut kuullakseenkaan. Käänteli vain Heikkiä vasemmalle ja oikealle ja sitten poistuen jonkin askeleen taaksepäin huusi innostuneena: Mainiota! Minä arvasin oikein! Sinusta tulee toinen mies!--Pidäs vähän päätäs pystympänä--niinkuin katselisit olkani yli!-- Noin, noin, juuri noin! Suurenmoista! --Sinä olet hullu, Olli! --Pane tämä pystykaulus kaulaasi! Mutta kun Heikki oli saanut Ollin pystykauluksen paikoilleen, purskahti Olli nauruun. --Katso peiliin itse! Tiesinhän minä, että ne olivat nuo sinun kiharasi! Heikki alkoi ottaa kaulusta pois. --Ei, ei, anna sen olla paikoillaan. Nuo kiharat on poistettava! Sinun täytyy erota pyhimysvanteestasi, rakas sielu! Heikin teki niin hyvää heittäytyä onnettomuuksineen lapsen tavoin Ollin käsiin. Sillä selvää oli, että Olli koetti olla näin iloinen ja ystävällinen vain lievittääkseen Heikin surua. Eivätkä surut silloin tuntuneetkaan, ne olivat kuin haihtuneet.---- Kun he sitten menivät päivällisille suuren ravintolan yksinäiseen huoneeseen ja kun Olli päivällisen jälkeen alkoi juoda likööriä, tuli kaikki tyynni ihan itsestään puheeksi. Ja Ollillakin näytti olevan paljon puhumista Heikin asioista. Hän tahtoi kerrankin puhua suunsa puhtaaksi. Kaikkeen oli Heikki itse ollut syypäänä, sanoi hän. Heikki katsoi elämää liian lapselliselta--liian aralta kannalta. Hänessä ei ollut kylliksi miestä.--Ja se taas tuli epäluonnollisesta elämäntavasta. Olli näytti aivan riemuitsevan, kun hän pääsi tähän aineeseen. Se oli syvintä voitonriemua hänessä. Hän innostui eikä malttanut lauseitansa lopettaa. Hän ei voinut olla mistään niin vakuuttunut kuin nyt tästä.--Miehuus riippuu siitä, sanoi hän, että elää niinkuin mies. Eikä hän voinut lääkärinäkään muuta neuvoa. Epäilemättä riippuu psyykillinenkin kypsyys hyvin paljon tästä asiasta. Ja senvuoksi Heikki juuri olikin, sanoi hän, aina osoittanut eräänlaista luonteen kypsymättömyyttä, lapsellisuutta, joka teki hänet niin huomaamattomaksi, ettei hän voinut herättää edes toverien mielenkiintoa. Olli tahtoi, että hän olisi tehnyt kerrassaan lopun ujoudestaan,-- yhdellä iskulla tappanut kaikki epäilykset siinä suhteessa.--Se oli Ollin mielestä ihan välttämätöntä Heikille, jos mieli hänen tulla mieheksi. Se oli kaiken järjellisen elämän, kaiken kulttuurielämän ensimmäisiä vaatimuksia, se, että oli voittanut lapsellisen häveliäisyytensä, joka esti pääsemästä itsetietoisuuteen ja kuulumasta muiden silmissä miesten joukkoon. Tämä nyt oli sitä samaa, mitä Olli oikeastaan aina oli hautonut itsessään. Ja Heikki oli sen tiennyt hänen sanomattaankin. Mutta näin suorana vaatimuksena ei Olli ennen ollut esittänyt mielipidettään. Hän odotti ilmeisesti selvää vastausta Heikiltä. Ja Heikin piti nyt ainakin näyttää myöntyväiseltä. Hän olisi muuten kerrassaan vetäytynyt pois siitä ystävällisestä suhteesta, joka oli heidän välilleen niin äkkiarvaamatta syntynyt ja joka korvasi hänelle melkein kaiken. He olisivat taas eronneet ja olleet kylmiä toisilleen-- ehkä ainiaaksi. Mutta nyt olisi Heikki vähimmin tahtonut luopua Ollista. --Menemmekö parturiin, kysyi Olli. --Mennään nyt sitten, sanoi Heikki ja tunsi selvästi, kuinka Olli sen käsitti myöntäväksi vastaukseksi myöskin muihin vaatimuksiinsa.---- He menivät hienoimpaan parturiin. Täällä Olli määräsi kaikki. Parturi tunkeutui konesaksineen keskelle Heikin tukkaa. Se leikattiin niin lyhyeksi kuin suinkin voitiin saada, niin että pääkallo siinti esille. Ja siinä ne nyt viruivat parkettipermannolla Heikin tutut kiharat toinen toisensa vieressä--vieraassa ympäristössä. Lakaisijapoika työnsi ne armottomasti uunin eteen, muitten, outojen, tummempien ja vaaleampien joukkoon.---- Heikin ulkonäkö oli niin muuttunut, että hän hämmästyi peiliin katsahtaessaan. Pääkallon muodot tulivat selvinä näkyviin--nenä, suu, silmät saivat aivan erilaisen näön--ja Ollin korkea pystykaulus, joka pakotti Heikin pään luonnottomasti jäykkään asentoon, teki yleisvaikutuksen vielä kummallisemmaksi: oli kuin korvat olisivat syyttä tulleet hallitsevaan asemaan; ne olivat kuin kasvaneet suuremmiksi ja lerpattivat ulospäin;--kaikki muu oli kuin silinnyt ja kadottanut merkityksensä. Mahdotonta oli Heikin ajatella ulosmenoa. Hän olisi mieluummin pistänyt onnettoman päänsä säkkiin ja vajonnut maan alle. Hänen suureksi lohdutuksekseen tuli ulkoa kaksi herraa, joilla oli samalla lailla siintävä pääkallo ja korvat ja pystykaulukset. He olivat pääkaupungin leijonia.--Se oli ihan viimeisin muoti. Monet vähäpätöisemmätkin leikkuuttivat samalla lailla, mutta nämä olivat niitä, jotka ovat aina näkösällä.--Eräs heistä töytäisi vahingossa Heikkiä tullessaan peilin ääreen, mutta pyysi samassa niin kohteliaasti anteeksi, että Heikki meni aivan punaiseksi hämmennyksestä-- Lähtiessä Olli otti tahallaan Heikin vilttihatun päähänsä ja jätti hänelle oman sylinterinsä Heikin estelystä huolimatta. Hän tuli aivan kovaääniseksi, ja Heikin piti kuin pitikin myöntyä. Kun he olivat kadulla, juoksi kaunissilmäinen piika heidän ohitseen. Hän katsoi Heikkiin. Ja kun Heikki kääntyi taakseen häntä vielä nähdäkseen, katsahti hänkin ja nauroi silmää iskien. Ennen olivat vastaantulijat aina katsoneet Ollia. Nyt ne katsoivat Heikkiä. Kevyt syysilta hyväili Helsinkiä. Kaasut syttyivät, ja Esplanadin sähkölamput pian voittivat ja hävittivät taivaalta tulevan kellankuultavan iltahohteen. Hiljaa kävellen pitkissä jonoissa, iloisena sorinana liikkuivat pääkaduilla ihmisjoukot--ja pehmeästi jymisi korvaan taantuva kaupungin melu. Olli ehdotteli Kappelia, ja he menivät sinne. Siellä soitti musiikki ja väkeä olivat sijat täynnänsä sekä sisällä että ulkona--huoletonta, nauravaa, ystävällistä, sähkön valaisemaa yleisöä lämpimän syysillan hyvänhajuisessa tuoksussa.---- He tulivat keskikäytävää ylös ja poikkesivat oikealle puolelle. Heikki voitti kaikki ujostelut. Ja se oli nyt entistä helpompaa, kun tuo Ollin korkea kaulus jäykisti niskaa ja pakotti pään pystyyn. Monet ihmisistä aivan kääntyivät katsomaan, ja noissa katseissa oli ikäänkuin uteliaisuuden sekaista kunnioitusta. Varmaan sen vaikutti sylinteri ja kaulus ja musta verkatakki, joka näkyi avatun, kevyen palttoon alta.-- Kappelin kylkimajan luona, jonne Olli ja Heikki ensin tulivat, istuivat kaikki hänen viimekesäiset tuttavansa. Mutta Heikki ei pysähtynyt kättelemään. Nosti vain sylinteriä. Eikä vilkaissutkaan Fannyyn. Ylhäällä pääoven edustalla, missä oli valoisinta ja näkyvintä, istui suuri joukko Ollin tuttuja. Heikille ne olivat semmoisia tuttuja, joita tervehditään lakkia nostamalla. Ne olivat anastaneet siinä monta pöytää ja hallitsivat kokonaan sitä seutua. Ne olivat kaikki sylinteripäisiä.