Part 4

Mennessään ajatteli hän itseksensä äskeisiä tapahtumia, joita oli nähnyt ja kuullut; erittäinkin Ainon sanoja: »Mäkelän Kaarlosta kaikkine oikein ja väärin saatuine rikkauksineen en huolisi sinun ehdollasi, en vaikka», ja »Vilholla olen kerran vaimona, jos en hänellä niin ainakin Ahdilla», ajatteli hän. Vielä silloinkin, kuin hän jo kotinsa lähellä meni, kaikuivat nuo sanat hänen korvissaan kieltävinä vastauksina ajatuksilleen, mutta ne haihtuivat jälleen pois mielestä, kun hän katseli suutarin mökkiä, jonka neli-ruutuisen ikkunan illan laskeva aurinko kultasi loistollaan ja jossa tiesi Vilhon iloitsevan onnestansa. Tuota ajatellessaan, puristuivat hänen kätensä nyrkkiin ja veri suonissansa alkoi virtaamaan kiivaammin. Mutta hän rauhoittui, sillä varmana piti hän sen että Vilhon ja Ainon liiton on Ainon isä rikki repivä.

X.

On kulunut viikko. Pitkäksi on se tullut Mäkelän Kaarlolle, pitemmäksi kuin seitsemän nälkävuotta. Levottomalla mielellä odotteli hän kirkonaikaa sivu meneväksi, sillä silloin ei hän olisi viitsinyt lähteä matkaan. Viimeinkin alkoi kellon soittoa kuulumaan ja ihmisiä virtailemaan kirkosta kaikille haaroille. Kun väen tulo taukosi tiellä, lähti Kaarlo kävelemään Ojalaa kohden.

Kun hän oli mennyt muutamia satoja syliä kotiveräjältä, tuli Takamäen muori häntä vastaan tiellä. Kovin oli mummo parka lääpästyksissään, kun sanoi Kaarlolle hyvän päivän.

»Nyt on mailma aivan mullin mallin», sanoi mummo, päästyänsä Kaarlon likelle.

»Miten niin?» kysyi Kaarlo.

»No, kun suutarin Vilho ja Ojalan Aino kuulutettiin», sanoi mummo.

Tuota mummon puhetta ei Kaarlo ottanut oikein uskoaksensa, sillä yleensä sanottiin häntä vähän heikkopäiseksi, joten hän pian horajaa mitä sattuu. — Eihän siihen ollut luottamista.

»Jopa ollakaan, vai jo kuulutettiin... Te kaiketi näitte kuulutuskirjan sakaristossa, koska tiedätte kertoa», sanoi Kaarlo nauraen.

»Äläpäs poika teekään leikkiä, ihan totinen tosi se on... Männikön muori minulle sanoi, joka ei milloinkaan valehtele», vakuutti mummo.

»No, täytyyhän minun nyt uskoa tuo teidän puheenne ainakin — valeeksi, ettei olisi kovin paha mielenne», sanoi Kaarlo ja lähti kävelemään eteen päin.

Kerran vielä katsahti mummo Kaarlon jälkeen ja mutisi jotakin epäselviä sanoja, joita ei Kaarlo voinut erottaa.

Kummallisia tunteita liikkui Kaarlon mielessä mennessään uudestaan kosioretkelle Ojalaan, josta viikko takaperin oli tullut rukkasnippu osaksi. Toivon ja pelvon vaihella astui hän Ojalan tupaan, jossa isäntä pöydän päässä jotakin kirjaa lueskeli. Kuivasti vastasi hän tulijan tervehdykseen nostamatta silmiäänkään ylös kirjasta. Kaarlo alkoi jo uskomaan Takamäen muorin puheen todeksi; mutta kun hänen mieleensä johtuivat nuot isännän sanat, jotka hän oli Ainolle lausunut: »parasta, että heität pois tuon lapsimaisen touhusi, siitä kumminkaan ei tule koskaan mitään», niin haihtuivat hänen mielestänsä nuot epätoivoiset, mieltä rasittavat aatelmat ja rohkeana uskalsi hän kysyä:

»Joko olette saanut tyttärenne mielen muuttumaan?»

»Minulla ei enään olekaan tytärtä», sanoi isäntä surullisen kolkosti, nostamatta vieläkään silmiänsä kirjasta.

»Mitä? — ei olekaan tytärtä?»

»Ei.»

»Mitä tämä nyt on: ei olekaan koko tyttöä ja kumminkin on hän kuulutettu Vilhon kanssa», mutisi Kaarlo itsekseen. Hän ei voinut käsittää koko asiaa, ihmeissään kysyi hän taas: »Missä sitten Aino on?»

»Minä olen ajanut hänet pois luotani», sanoi isäntä, painaen kirjan kiinni.

»Nyt olet, tiedän mä, saanut kuulla minulta kylläkseni, tiedustele muualta tarkemmin», lisäsi hän vielä.

»Voi, vaivainen narri, sanansa syöjä...» sanoi Kaarlo kiukussaan.

Kiivaasti nousi isäntä pöydän päässä seisaalleen; mutta tavallista kiivaammin lähti Kaarlokin ulos, sillä sen hän katsoi parhaaksi.

Kotiinpäin kävellessään täyttyi hänen rintansa katkeralla kiukulla. Kostoa, veristä kostoa Vilholle, mietti hän kaiken aikaa. Kun hän kotiveräjästä astui pihaan ja katsahti vielä suutarin viheliäisen näköistä mökkiä, nousi synkeä kirous hänen rinnastansa.

* * * * *

Oli ilta, saman sunnuntain ilta, jona Kaarlo viimeksi Ojalassa kävi. Luonto oli hiljainen ja rauhaisa. Ei kuulunut enään lintujen viserrystä, ei ihmisten ääniä, eikä mitään, joka olisi hiljaisuutta häirinnyt; tuulen huhahtelevat henkäyksetkin honkain latvoissa olivat jo tauonneet, koko luonto näytti uinailevan.

Hongikossa likellä suutarin mökkiä piileili mies. Tuon tuostakin kävi hän mökin oven takana, tarkoin kuuntelemassa, josko siellä vielä oltaisiin valveella, mutta poistui jälleen honkain varjoon. — Pirullinen hanke näytti hänellä olevan mielessä. — Kaikki oli jo mökissä hiljaista, ei kuulunut muuta kuin nukkuvain raskaat henkäykset ja seinäkellon yksitoikkoinen, taaja naksutus. Honkain varjosta hiipi taaskin mies niin hiljaa kuin suinkin taisi ja asettui seisomaan mökin seinustalle. Siinä otti hän taskustaan tuohen palasen, jonka sytytti palamaan. Palavana pisti hän sen mökin kuivaan kattoon, joka nuolen nopeudella oli ilmitulessa. Tuota tehdessään mutisi mies puoli kuuluvasti: »ähä, suden pentu, nyt taitaakin karvasi kärvähtää.» — Nähtyänsä, että työnsä kaikin puolin onnistui hyvästi, lähti hän juoksemaan metsikköön, josta oli tullutkin. Mutta monta harppausta ei mies ehtinyt ottaa, kun hän aivan likeltä takaansa kuuli äänen:

Älä mene, mies. — Seis paikalla!»

»Voi turkin punainen, nyt olen keksitty», mutisi mies juostessaan. »Teidän kynsiinkö antaisin itseni? — oho, olisipa sekin viisaasti tehty. — — Eivätpä sen sissit kumminkaan tunteneet minua, eivätpä, koska eivät sanoneet nimeäni.» Tuo viimeinen ajatus rauhoitti kokonaan pahantekijän; tyyneellä mielellä juoksi hän eteenpäin hongikon monimutkaisia polkuja pitkin.

Tuskin neljännestunnin verran kului, kun hätäkellot alkoivat kiivaalla, säännöttömällä melullaan kutsua kansaa apuun tulipalopaikalle. Kohta alkoikin väkeä virtailemaan oikein tulvimalla kaikilta haaroilta, kaikenlaisten sammutusaseiden kanssa. Hätäillen ja ihmetellen tulen äkkinäistä syntymistä, tuli Mäkelän Kaarlokin muiden mukana paikalle.

Kun mökki oli jo melkein kaikki poroksi palanut, alkoi kirkolta päin tulevalta tieltä kuulua porokellon helinää, joka läheni lähenemistään. Kaikki tunsivat heti kellonäänen ja samassa tulijan.

»Mitähän nimismieskin nyt enään... kun kaikki alkaa kohta olla porona», sanoi muuan ukko, kuullessaan kellon äänen.

»Ei tiedä mitä tuo tullee», tuumi toinen.

Samalla ajoi nimismies kahden muun miehen seuraamana pihaan. Heti rattailta alas astuttuaan alkoi hän kulkemaan väkijoukossa juuri kuin jotakin hakien. Mäkelän Kaarlo näytti ikäänkuin pakenevan tuota etsivää ruunun palveliaa, mutta viimeinkin pääsi nimismies hänen eteensä.

»Täälläpäs sinut tapasin; minä panen sinut köysiin», sanoi nimismies, luoden vihaisen ja läpitunkevan katseen Kaarloon.

»Mi-mi-inun? — ja mi-in-kä vuoksi? — jos sa-aan lu-lu-va-an ky-sy-ä», sopersi Kaarlo hätäyksissään.

»Kysymättäkin tiedät asian yhtä hyvin kuin minäkin», sanoi nimismies tuimasti.

Kaikki katsoivat ällistyneinä Kaarloon ja vuoroon nimismiestä.

»E-en-hän mi-minä ti-tie-dä mi-mi-itään te-ehneeni, jost-a kö-köysiin ta-arvit-sis pa-anna», koki Kaarlo inttää vastaan.

»Minä tiedän: sinä olet syypää tähän tulipaloon, vai kuinka?

»E-en, he-her-ra va-valle-esma-anni, e-en ol-leen-kaan, — ku-kuka si-sitä o-on sa-sano-nut?» änkytti Kaarlo.

»Tässä ovat ne miehet, jotka ovat sinun nähneet tupaa sytyttämässä», sanoi nimismies, osottaen miehiä, joiden kanssa hän oli tullut.

»Anna nyt koreasti kätesi tänne, että saadaan niihin hamppu-kintaat nyt ensi hätiin; pian saat paremmatkin», sanoi nimismies.

»En to-todellakaan mi-nä o-le mit-ään te-ehnyt: yht'-aikaa me o-ole-emme tä-tänne tu-tul-leet kaikk-i me-ei-dän vä-äki — ky-ysy-kää nii-iltä», koetti Kaarlo sanoa nähtyänsä, että nimismies alkaa nuorittamaan.

»Jaha. — Tässä on teidän renki», sanoi nimismies Kaarlolle. —

»Niinkuin näjet, Kalle — se oli Mäkelän rengin nimi — syyttävät nämät minua tämän tulipalon sytyttäjäksi; — mutta eikö me jokainen tullut yhdessä tänne?» kysyi Kaarlo rengiltänsä.

»Joo; yhdessä me tultiin», vakuutti renki, »mutta vähän ennen kun hätäkelloja aljettiin soittamaan, tuli isäntä kotiin täältä päin», jatkoi hän vielä, katsoen suoraan nimismiehen silmiin.

»Tiesinhän minä sen, että sinun työtäsi tämä on», sanoi nimismies ja sitten jatkoi:

»So, annapas nyt kätesi sitoa, sillä sinua ei uskalla muuten kuljetella.»

Ei ollut enään Kaarlolla sanaa suuhun tulevaa; täytyi antaa kätensä karkeilla hamppunuorilla sidottaviksi.

»Nyt kärryille, mars», sanoi nimismies, saatuansa Kaarlon köysiin. Estelemättä astuikin vanki hänen viereensä ja pian oltiin matkalla.

Juuri kuin Kaarloa lähdettiin viemään, saapui hänen äitinsä paikalle. Nähtyänsä, missä pelissä poikansa on, ja kuultuansa, minkä tähden se on siihen joutunut, alkoi tuo toivossaan pettynyt äiti itkemään ja surkuttelemaan poikansa kovaa kohtaloa, mutta noita äitinsä vaikerruksia ei Kaarlon tarvinnut kauvan kuulla; sillä ratasten pärinä ja matkan yhä enenevä pituus esti sen.

XI.

Vankien kulettajan avara pirtti tuli nyt Kaarlon asumaksi. Kahlittuna seinään kuin kartanokoira sai hän maata pirtin kovalla penkillä. Siinä mietti hän nykyistä kohtaloansa; mietti entisiä vapautensa päiviä, jolloin oli ollut omassa varassaan. Aina lapsuutensa ajoista asti muistui mennyt elämä hänen mieleensä yhtenä suurena rikoksena, jota ei milloinkaan voisi sovittaa. Vaikka omatuntonsa julisti hänen niin paljon pahaa tehneen, ei hän sittenkään voinut tunnustaa itseänsä kohtaloonsa syypääksi; isävainajaansa syytti hän siitä. Miksi hän oli häntä niin hellitellen kasvattanut, miks'ei hän ollut häntä aikanansa kurittanut. — Niin, miks'ei?

Kauan valvoi Kaarlo, vaikka kaikki muut jo nukkuivat. Hänen sydämensä oli levoton, sillä synkät ajatukset tulevista elämän kohtaloista saivat hänet suremaan. Linnut lehtikoissa ja huoneiden räystäissä lauloivat jo aamuvirttänsä ja aurinko metsän takaa alkoi heittämään ensimäisiä säteitään. Silloin vasta sai vanki unta. Kauvan ei hän saanut nauttia lepoansa, sillä kahleitten kolkko kalskahteleminen herätti hänet. Hän rupesi istumaan penkille, jossa alkoi muistelemaan äskeistä untansa, joka sai hänet entistäkin levottomammaksi.

Hän oli ollut olevinansa jossakin kaukana kotoansa... ehkäpä poissa Suomestakin, sillä kaikki oli siellä aivan toisenlaista ja ihmisetkin puhuivat outoa kieltä... Sitten tuli muuan herrasmies, joka osasi samaa kieltä kuin hänkin. Hän tuli Kaarlon tykö ja sanoi lempeällä äänellä:

»Nyt lähdetään katsomaan työpaikkaasi.»

Sanaakaan puhumatta seurasi Kaarlo pitkän matkaa oppaansa perässä vuorista seutua, kunnes saapuivat ison aukon partaalle... Sinne pimeään, ammottavaan syvyyteen alkoi opas astumaan, mutta Kaarlo ei olisi uskaltanut häntä sinne seurata; vasta sitten kuin opas vakuutti, ettei siellä mitään peljättävää ole, uskalsi Kaarlokin lähteä perässä. Kauan viipyi, ennenkuin he ehtivät aukon pohjalle, niin kau'an, että olisi luullut maan läpi mentävän. — Siellä pohjassa oli avarampi; siellä työskenteli suuri joukko ihmisiä, niiden seurassa paljon Kaarlon omia kansalaisiakin, jotka niin ahkerasti olivat toimessaan, että tuskin joutivat huomaamaankaan vasta tullutta. Kaarlollekin annettiin työ-ase käteen ja muiden mukana sai hänkin alkaa työnsä. Kun hän oli hetken aikaa työskennellyt ison kivilohkareen vieressä, alkoi se vyörymään hänen päällensä. Kaarlo koetti paeta pois alta, mutta se ei onnistunut. Joka kerta kun hän ponnisti viimeisetkin voimansa lähteäksensä juoksuun, kaatui hän aina paikalleen. Kivi oli jo niin likellä että oli allensa rusentamaisillaan Kaarlon, mutta siihen hän heräsi.

Kummallinen oli hänen mielestänsä tuo uni, niin kummallinen, että se pani hänet miettimään kurjaa tilaansa, miettimään niin syvästi, ettei hän enään voinut uneen ummistaa silmiänsä.

Pari viikkoa oli Kaarlo kulutellut aikaansa vankien kuljettajan tarkan peräänkatsannon alla; sitten lähdettiin häntä viemään oikeuspaikalle, vastaamaan teoistansa. Kaiken välin satoi vettä taivaan täydeltä, että perille päästyä oli vanki, samoin kyytimieskin läpimärkänä. — Vilun ja pelonväreet tunkivat hänen sydämensä lävitse, odotellessaan lakituvan eteisessä sisäänkäskyä. — Viimeinkin tuli rättäri ovelle ja käski sisälle. Vanginkuljettajan saattamana käveli vanki tuomarin eteen, joka jotakin suuremmoista kirjaa selaillen kysyi häneltä:

»Tämä nimismies N——ä syyttää sinua murhapoltosta, joka on tapahtunut suutarin, Mikko Kankaan torpassa, kesäkuun ensimäisenä päivänä; mitä sinulla on sanomista puolustukseksi?»

»Että olen mainitusta syytöksestä yhtä puhdas kuin aurinko taivaalla», sanoi Kaarlo jäykästi.

»Sinä siis kiellät sen tehneesi?» sanoi tuomari.

»Kiellän, kun en kuitenkaan ole sitä tehnyt», sanoi Kaarlo entiseen tapaansa, mutta sitä sanoessaan hänen äänensä vapisi.

Vieraatmiehet käskettiin sisälle kuulusteltaviksi. Molemmat sanoivat nähneensä Kaarlon sytyttämässä huoneen kattoa tuleen, josta se heti leveni joka paikkaan.

»Nämät todistavat vihasta ja vainosta», sanoi Kaarlo, kun toinen todistajista oli sanonut, mitä tiesi.

»No, mitä vääryyttä sinä heillekin olet tehnyt, että ne nyt vihasta sinun päällesi todistavat?» kysyi tuomari nauraen.

»En mitään.»

»Ei tietystikään ne sitten vihasta todista», sanoi tuomari.

Kun molemmat vieraatmiehet saatiin kuulustelluksi, saivat kaikki asianomaiset astua ulos.

Vapisevin sydämin odotti Kaarlo tuomiotansa. Hänen kasvonsa kävivät välistä tulipunaisiksi, välistä lumivalkeaksi. Sieltä täältä, väkijoukosta kuului tuon tuostakin tuo Kaarlolle hirveä, sydäntä tärisyttävä sana »Siperia», joka yhä enemmän sai hänet vapisemaan.

Tovin aikaa oltuansa ulkona, sai vanki astua lakitupaan kuulemaan tuomiotansa. Tuomari otti nyt oikein arvokkaan näköisen aseman ja alkoi:

»Rikoskaaren yhdennentoista luvun, toisen pykälän nojalla, tuomitaan Kaarlo Matinpoika Mäkelä kahden vieraanmiehen todistuksen mukaan murhapoltosta elinkautiseen pakko-työhön Siperiaan.»

Pahalla on paha palkka, sanotaan, niinpä tässäkin, Kaarlo oli ollut kaiken ikänsä paha, pahempi kuin muut saman ikäisensä. Hän oli elänyt isävainajansa väärän kasvatuksen mukaan, jotka jo nuorena ohjasivat hänet väärälle polulle, polulle jolta on vaikea palata, jos ei ole taitavaa ja valpasta opasta. Kaarlolla oli ollut sekin — oma äitinsä, joka häntä koetti ohjata oikealle tielle; mutta tuon oppaansa hyvät neuvot hän ylpeästi hyljäsi, vaeltaen vaan omaa, väärää polkuansa, joka johti auttamattomasti hukkaan.

* * * * *

Oli Juhannus, tuo keski-kesän ihanin aika, kun Mäkelän Kaarloa lähdettiin viemään kotoansa — kotoansa, sanoin, sillä kotonansa sai hän vielä käydä viimeisen kerran, mutta sitten ei enään milloinkaan. Kaikkein silmissä kiilsi kirkkaita kyyneliä, kun tuo kovasti raudoitettu vanki antoi heille ikuiset jäähyväisensä; mutta kaikkein enimmän kuitenkin suri vangin oma äiti poikansa kovaa kohtaloa; hän itki niin kovasti, ettei voinut sanaakaan puhua. — Kauvan ei Kaarlo saanut viipyä kotonansa, sillä kyytimiehensä kärryille täytyi taas istua, joka heti lähti ajelemaan kirkolle päin. —

Kun matkue saapui Ohkalan kohdalle, oli siinä iso joukko kansaa pihalla.

»Mitkähän markkinat tuolla on, koska on noin paljon väkeä?» kysyi Kaarlo kolkosti.

»Siellä vietetään Ojalan Ainon ja suutarin Vilhon häitä», sanoi kyytimies yksitoikkoisesti.

Kaarlo hämmästyi tuon puheen kuultuansa, ettei tahtonut olla mitä sanoa. Hän ei ollut kuullut puhuttavankaan Vilhon ja Ainon kaupoista muuta kuin sen, mitä Takamäen muori oli tiellä hänelle kertonut.

»Minun pitäisi saada puhutella morsiusparia; olisitteko hyvä ja ajaisitte sinne», pyysi Kaarlo.

»No, saahan tuota nyt... näyttääpä tätä päivää vielä olevan», sanoi kyytimies, tirkistäen aurinkoon.

Kun Kaarlo astui tupaan, hiljeni heti hälisevä joukko. Kaikki katselivat häntä kuin lehmä uutta konttia; koettipa muutamat päissään olevat poikaviikarit puhua kaikenlaisia pisto- ja kompa-sanojakin, mutta niistäkös vanki viisi veisasi; suoraan kamariin hän vaan käveli, jossa juuri Vilho sattui olemaan. Saatuansa häneltä kynän, mustetta ja paperiliuskan, alkoi hän kirjoittamaan. Sanat tulivat melkein kuin itsestään, vaikka hänen kätensä hieman vapisi. — Kun kirjoitus tuli valmiiksi, meni hän Vilhon luo ja kysyi, josko tämä voi antaa hänelle anteeksi.

»Minulla ei ole enään mitään anteeksi antamista, kaikki olen jo ennen antanut», sanoi Vilho puristaen vangin tarjoamaa kättä hellästi.

»Minä onneton olen kaiken ikäni rikkonut sinua vastaan, muuta en ole tehnytkään; mutta nyt tahdon sinua niistä palkita», sanoi Kaarlo samalla ojentaen äsken kirjoittamansa paperin Vilholle.

Tuo paperi ei ollut suuri, mutta se sisälsi paljon. Se oli testamentti. Siinä määräsi Kaarlo Vilhon kaiken kiinteän ja irtaimensa ainaiseksi omistajaksi, sillä ehdolla, että Vilho antaisi hänen äidilleen murheettoman elinkautisen eläkkeen.

Silmäiltyänsä paperin sisällön, ojensi Vilho sen takaisin Kaarlolle ja sanoi, ettei hän ota mitään palkkiota.

»Ota edes lahjaksi, Vilho hyvä, ota, se on minun viimeinen pyyntöni, jos et sitä täytä, en saata uskoa, että sydämestäsi olet antanut anteeksi», sanoi Kaarlo, tarjoten uudestaan paperin Vilholle.

»Lahjaksi on tämä liijaksi iso, mutta koska sen noin sydämestäsi tahdot antaa, otan sen suurimmalla kiitollisuudella vastaan», sanoi Vilho tarttuen Kaarlon käteen.

»Ei, se ei ole kylläksikään, sovittamaan kaikkia niitä rikoksia, mitä olen sinulle tehnyt», sanoi Kaarlo.

Vilho riensi tupaan, mutta palasi heti takaisin, tuoden Ainoa mukanaan, jolle heti ilmoitti, minkä hyvän työn Kaarlo oli heille tehnyt. Sovinnon lämmintä kättä, joka samalla oli hyvästijätön merkki, löivät he nyt kaikin. Sitten itkien ja halaillen erkanivat he kuten veljekset, jotka ijäksi eroavat toisiatansa.

Kyytimies lähti vangin kanssa ajaa kitkuttelemaan eteenpäin. Ensin kulki tie aukeata niittyä, mutta sitten kääntyi se synkkään metsään... Kirkonkellot soivat niin surullisesti, juurikuin hyvästi-jätöksi tuolle onnettomalle, maanpakoon tuomitulle ja elämän myrskyissä sortuneelle nuorukaiselle... Metsän laidasta katsahti Kaarlo vielä kerran armaita synnyinseutujansa, jotka hänen nyt täytyi ainaiseksi jättää...